Kummitustarinoita Kimalan "Siipekistä"

KARTANOIDEN KUMMITUKSET
- Kimalan 'Siipekki' eli Adam Ambrosius Zidbäck

Kimalan kartanon yhdistäjä Adam Ambrosius Zidbeck (myös Zidbäck; perimätiedon mukaan Adam Ambrosius halusi käytettävän 'Zidbeck'-muotoa) (4.4.1755-11.11.1802) kuoli 47-vuotiaana vuonna 1802. Vielä 1950-luvulla lapsille kerrottiin tarinaa Kimalan vintille hirttäytyneestä 'Siipekistä'.

"Kimalan kartanon kummitus oli nimeltään Zidbäck ["Siipekki"; PT huom.]. Zidbäck oli Someron kirkkoherran poika, josta tuli Kimalan isäntä vuonna 1779 [po. 1788 (1/2), koko kartanon hän yhdisti vuonna 1799; PT], ja hän kuoli vuonna 1802. Hän oli rikas, ja tarinan mukaan kummittelee siksi, että pitää silmällä, miten jäämistöä kohdellaan. Kimalan kummituksen tarinasta on muitakin versioita.

Yhden tarinan mukaan Kimalan kartanon nuori herra oli niin komea, että hänestä kilpailtiin. Nuorukainen oli luonteeltaan hurja ja tuli kuuluisaksi syntisestä elämästään. Hän vietteli kolme kaunista hurskasta neitoa ja ilmoitti kaikille hääpäivän. Sitten hän houkutteli kaikki kolme neitoa Kimalan saunaan ja poltti heidät sinne. Eräänä aamuna nuori herra löydettiin kuolleena kartanon oven edestä. Hänet vietiin käärinliinoissa hautaan, mutta seuraavana aamuna kirkkoon tullutta lukkaria kohtasi kolkko näky, kun ruumis seisoi nojallaan kirkon ovenpielessä. Ruumis haudattiin uudelleen, mutta taas ruumis palasi kirkon ovipieleen. Sama tapahtumasarja toistui pariin otteeseen. Lopulta ruumis muumioitui, ja kansa alkoi kutsua kirkon ovipielessä seisovaa ruumista "Pitkäksi Pienaksi".

Hämeen Härkätiellä, s. 96-97

Siipekki kummitteli yläkerrassa"Anoppini varhaisemmista esi-isistä on mainittava erikoisesti Johan Axel Zidbäckin isä Adam Ambrosius Zidbäck (1755-1802). Hän toimi Åvikin lasitehtaan isännöitsijänä Somerolla ja omisti Kimalan kartanon, johon hän teetti kaksikerroksisen, taitekattoisen päärakennuksen. Kimalan omisti myöhemmin rovasti Henrik Konsin, jonka pojantytär rouva Agda Forsblom kertoi 1950 kirjeessään Marjan [Virrankosken vaimo] äidinisälle J[ohn]. E[lis]. Zidbäckille, että Adam Zidbeck oli kuoltuaan jäänyt Kimalan yläkertaan kummittelemaan. Kaikki somerolaiset tiesivät, ettei vieras saanut yöpyä kartanossa kysymättä: "Antaaks Siipekki yösijjaa?" Talossa usein käynyt kätilö meni kuitenkin yöksi naapuriin, kun Siipekki "kolasi" niin pelottavasti Kimalassa. Marjalle tämä on ylpeyden aiheena: "Kartanonherroja on esi-isänä vaikka kenellä, mutta kuinka monella on aito kartanon kummitus?"
Emeritusprofessori Pentti Virrankosken kirje
Pertti Toukkarille 20.8.2005 
  

Savikuoppa & kulissi

Somerolaissyntyinen professori Severi Parko kirjoittaa lapsuutensa (1940-luvun) Someroa ym. luotaavassa essee-runo-muistelma -teoksessaan Kimalasta pariinkin otteeseen. - Parko jopa visioi, että Kimalan kohtaloksi tulee Harjun kartanon tavoin - purkaminen:

"Pitäjän halki virtaa vesistö. Sen varrella lahoavat entiset säterikartanot. Niin kuin Harju on purettu, purettaneen ennen pitkää Kimala, ainakin jompikumpi talo. Taksvärkki on tehty."


Yritys muistiinpanoksi -esseessä on pikku juttu Svenssonista, joka oli "suuri mies, kauppiassäätyä. Hän matkusti Varsinais-Suomen puolelle noitaa tapaamaan. Neuvonpito venähti. Ehtoo jo alkoi pimetä. Noita kysyi:
- Kuinkas tahdot kotio päästä: niin kuin ihmisen ajatus vai niin kuin koirasteeren lento? Enempää miettimättä Svensson vastasi:
- Ihmisen ajatus. Siinä silmänräpäyksessä hän tajusi istuvansa omassa pihassaan, tyhjässä pyykkisaavissa. Loppuikänsä äijä katui väärää valintaansa.
Jos koirasteeren lento tuntui liian kesyltä, pyysimme Eevalta kauhujuttua:
- Kerro Kimalan ylioppilaasta.
- Siipekki-vainaan aikana kävi Kimalassa vieraana nuori herra, eräs ylioppilas. Vieras meni viimeisenä saunaan, ei yksin, piiat huomasivat, vaan Paholaisen seurassa. Aamulla löytyi saunasta ylioppilaan kuiva nahka."

Severi Parko, Savikuoppa ja kulissi, s. 16-17
Oy Amanita Production Ltd,
Kirjatoukka Ky, Somero 1984 

Severi Parko kirjoittaa ylläolevan teoksensa loppusanoissa PÄÄTTÄMÄTTÖMÄN PÄÄTÖS:

"Jos olisin kehdannut lähettää nämä sivut lapsuudenystävälleni Seija Hagelbergille, omistaisin ne hänelle."  

* * *

Seija Hagelberg, nykyisin Saari, asuu Forssassa. Hän sanoo äitinsä, kirjassa mainitun Eevan, kuolleen 90-vuotiaana vuonna 1993.

Eeva Hagelberg kertoi lapsille mielellään kummitustarinoita, joita erityisesti Kari (Severi) Parko kovasti häneltä kärtti.

'Siipekistä' Eeva oli kuullut Iisakin Mantalta, joka oli nuorena ja kauniina ollut Kimalassa piikana Konsinien aikana joskus 1880-1890-luvulla. Manta asui Hagelbergin perheen naapurissa.

Siipekki kulki Kimalan vintillä ja tuli joskus pimeässä piikoja vastaan. Manta oli itsekin nähnyt sen. Kerrottiin, että Siipekki oli tappanut nuorena vaimonsa ja siksi kummitteli.
Seija Saari PT:lle puhelimitse 5.3.2003

* * *

"Yläkerta oli tyhjänä suuria juhlia lukuun ottamatta (esimerkiksi Ailin ja Arvon häät) tai kesällä, jolloin lapset nukkuivat siellä. - Ja silloin siellä kummitteli! Salissa ajoi joku polkupyörällä ympäri niin helkkaristi ja löi nyrkillä poikien oven yläpuolelle. Ja kaikki lapset olivat jäykkänä kauhusta piiloutuen Paavon ja Pentin sänkyihin."
Aili Koskinen o.s. Nuotio muistelee nuoruuttaan Kimalassa





Kaarlo Merimaan tarinoita Siipekistä

Erkki Merimaan albumi.

Kaarlo Merimaa vietti lapsuuden kesiään Kimalan karta­nossa ja kartanon kesähuvilassa Kiviniemessä. Kimalassa hän kuuli tarinoita Somerolta, jotka kiehtoivat hänen mielikuvitus­taan ja joista hän ammensi kertomustensa aiheet. Näitä kerto­muksia hän kertoi mielellään meille lapsille ja meidänkin miel­tämme ne ovat jääneet niin paljon kiehtomaan, että päätimme koota ne yhdeksi kokonaisuudeksi.

Kaarlo Merimaan Elsa-äiti (s. 1872) oli Oskar Konsinin tytär.

"Isä oli sodan aikana Forssassa suojeluskunnan palveluksessa ja toimi siellä valistusohjaajana. Tämä kuva on varmaan viimeisiltä ajoilta, siis ehkä vuodelta 1944, jolloin Kalle käytti vielä asepukua. Sitten suojeluskunnat lakkautettiin ja isältä meni työpaikka alta. Kuva markkeeraa kirjoittamista ja on siis samalla niiltä ajoin kun hän jo kirjoitteli kertomuksiaan."
- Kirjailijan pojan, Erkki Merimaan, viesti PT:lle 19.3.2013. 
 

* * *

Karl-Erik (Kaarlo) Merimaa (aik. Mannström; 13. huhtikuuta 1902 Haapajärvi - 18. elokuuta 1969 Helsinki) oli suomalainen apulaisjohtaja ja nuortenkirjailija. Merimaan vanhemmat olivat proviisori Akseli Johannes Merimaa ja Elsa Eleonora Konsin. Hän pääsi ylioppilaaksi 1922 Turun lyseosta. Merimaa asui sittemmin eri puolilla Suomea ja työskenteli toimittajana, suojeluskuntajärjestössä valistusohjaajana, Kansanhuollon virkailijana ja viimeksi Mikkelin vankilan apulaisjohtajana. Merimaan tunnetuin teos on nuortenkirja Takapihan sankareita, josta on tehty myös elokuva. (Wikipedia)


"Ukko Konsin kovana"

"Kimalan kartanoa viime vuosisadan loppupuolella viljellyt metsänhoitaja Oskar Konsin oli sairaalloinen mies eikä siksi kyennyt kovin paljoa liikkumaan viljelysmaillaan. Mutta sitä enemmän hän kiinnitti huomiota puutarhaansa ja etenkin sen hedelmäpuihin. Jo koululaisena hän oli Someron pappilassa asuessaan osoittanut samanlaista harrastusta istuttaen sinne Turusta tuomiaan jalopuita, joista jokunen lienee vieläkin jälellä. [O. K. valmistui ylioppilaaksi Åbo Gymansiumista 1857; PT] Siksi ei ollut lainkaan ihmeellistä, että juuri Kimalassa kypsyivät pitäjän parhaat omenat. Ja siitä taas seurasi ikäänkuin luonnostaan, että siellä myös pimeinä syysöinä vieraili verottajia tavallista enemmän.
Ja mitä laajemmalti tieto hedelmien mehukkuudesta levisi, sitä suuremmaksi kasvoi pitkäkyntisten määrä. Siitäkin huolimatta, että kylällä kammoksuttiin Zidbäck-vainajaa, jonka sanottiin öisin kummittelevan kartanon tanhuvilla.

Ja eräänä aamuna, kun metsänhoitaja huonosti nukutun yön jälkeen pistäytyi puutarhaansa, oli tuho tavallista suurempi. Silloin ukko Konsin jo sydämistyi. Jotakin oli tehtävä. Ehdottomasti. Ja siltä sijaltaan hän painui huoneeseensa ja panosti haulikkonsa suolalla. Hän oli tosin väsynyt. Mutta siitä huolimatta hän seuraavan yön hiippailisi puutarhassaan ja auta armias silloin kutsumattomia vieraita. Armotta hän ampuisi.

Kartanon koreudestaan kuulut tytöt

Samana päivänä saapui kuitenkin naapurin, Avellanin ylioppilaspoika Hjalmar (sittemmin professori) Helsingistä kotiinsa ja kun illalla vielä ajoi häntä tapaamaan rovasti Werinin niinikään lääketiedettä opiskeleva poika Väinö (myöhemmin Loimaan kunnanlääkäri Vallinkoski), niin päättivät nuoret pistäytyä Kimalaan tapaamaan kartanon koreudestaan kuuluja tyttäriä.

Siellä he tietenkin tapasivat myös ukko Konsinin, joka heti tuohtuneena kertoi heille omenavarkaista ja vakaasta päätöksestään valvoa yön puutarhassaan ja rutosti karkottaa sieltä kutsumattomat vieraat.

Se oli oikein nuortenkin mielestä. Niin rauhoituttiin vähitellen ja totivehkeet kannettiin pöytään. Puhe siirtyi ikäänkuin itsestään yliopistoon ja sen osakuntien harrastuksiin. Ukko Konsin innostui. Eikä se ollut lainkaan kummaa, sillä hän oli aikoinaan innokkaasti osallistunut ylioppilaselämään ja kiertänyt kuoron mukana Suomea pitkin ja poikin antamassa konsertteja tulevan ylioppilastalon hyväksi. Nyt oli talo kohonnut. Ja ukolla oli kyseltävää. [kts. laulukirjat]

Nuoret kertoivat kilvan. Välillä metsänhoitaja itsekin intoutui kuvaamaan omia ylioppilasaikojaan eikä laskenut kuulijoitaan tyttäriensä seuraan, vaikka nämä siitä tämän tästä kainosti vihjailivat.

Ukko alkoi nyökkäillä

Lopulta sentään pitkäksi venynyt ilta rupesi vaatimaan vanhalta veroaan. Ukko alkoi nyökkäillä. Varmaan huonosti nukuttu edellinen yö painosti häntä vieläkin, mutta toisaalta hän oli ehkä myös innoissaan tullut kallistelleeksi totilasiaan liian tiheään. Ja nyt olisivat ylioppilaat kyllä olleet valmiit siirtymään tyttärien pariin. Mutta valitettavasti oli myös jo tullut aika lähteä kotiin.

Pettyneinä he hyvästelivät, astelivat Avellanien puolelle ja pysähtyivät hetkeksi keskustelemaan talon pihamaalle.

Silloin he yhtäkkiä kuulivat Kimalan oven narisevan ja huomasivat ukko Konsinin marssivan pyssy olallaan puutarhaansa. Nopeasti he piiloutuivat pensaiden suojaan ja kohta sieltä kaksi valpastunutta silmäparia tarkkaili visusti ukon edesottamuksia.

Metsänhoitaja oli lujaluontoinen mies, joka pysyi päätöksissään. Siksi hän väsymyksestään huolimatta oli heti ylioppilaiden lähdettyä sonnustautunut suolapyssyineen matkaan.

Sänky puutarhaan

Verkalleen hän käveli puutarhassaan edestakaisin, pysähtyi välillä, tähyili ympärilleen ja jatkoi taas kulkuaan. Yöilma piristi aluksi ja hän tunsi itsensä valppaammaksi. Mutta kun mitään ei tapahtunut, niin pää alkoi väkisin retkahdella. Ja nyt raikas ilmakin jo alkoi hyökkäillä raukaisevana. Yhä useammin hän pysähteli, nojautui välillä puuta vasten, lähti taas liikkeelle. Yritti jo istuutua maahankin. Mutta kaste oli näin myöhällä jo runsasta ja hän nousi sivellen harmistuneena kastuneita housuntakamuksiaan. Olo alkoi todella tuntua epämukavalta.

Silloin hänen päähänsä yhtäkkiä pälkähti oiva aate. Entäpä jos hänellä olisikin täällä sänky? Siinä hänen olisi mukava venytellä. Ja sieltä hän voisi peiton alta kenenkään huomaamatta tirkistellä puutarhaansa. Sänkyä kun tuskin kukaan puiden alta havaitsisi. Ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä viettelevämmäksi se kävi.

Sillä välin olivat ylioppilaatkin jo alkaneet kyllästyä turhaan odottamiseen ja olivat juuri aikeissa lähteä, kun he yhtäkkiä huomasivat ukon tarmokkaasti harppovan kohti kartanoa. Nyt oli jotakin tekeillä, he päättelivät ja pysähtyivät jännittyneinä. Eikä aikaakaan, niin he näkivät Konsinin yhdessä renkinsä kanssa raahaavan sisältä sänkyä pihalle, kantavan sen puutarhaan ja asettavan sen omenapuun alle. Silmät ällistyksestä selällään he katselivat, miten ukko heittäytyi pyssyineen sänkyyn, miten renki peitteli hänet sinne huolellisesti ja asteli sitten takaisin taloon. 
Tämä oli jo jotakin tavatonta. Ylioppilaiden katseet jännittyivät ja henkeään pidätellen he tuijottivat sänkyä. Tämän tästä näkyi ukko kohottautuvan, tähystelevän ympärilleen ja laskeutuvan sitten taas pitkälleen. Pian alkoivat kuitenkin kohottautumiset harveta. Eikä aikaakaan, niin pää ei enää noussut. Sen sijaan alkoi sieltä hiljaisessa yössä kantautua poikien korviin selvänä ukon raskas hengitys, joka vähitellen muuttui tasaiseksi kuorsaukseksi.

Vartiomies nukkui!

Vekkuli välähti

Ylioppilaat vaihtoivat nopeasti silmäyksiä. Vekkuli välähti heidän silmäkulmissaan. Jotakin oli tehtävä. Ja nopeasti. Ennenkuin ukko heräisi. Samassa oli päätös tehty ja kiireesti he riensivät Avellanille herättelemään Hjalmarin veljet, Oskarin ja Akselin.

Hetkeä myöhemmin olivat kaikki neljä sängyn ääressä. Metsänhoitaja tuntui vetävän yhä sikeätä unta. Varovasti tartuttiin sänkyyn, kohotettiin. Ukko Konsin ei hievahtanutkaan. Kuorsasi vain edelleen, kun sänky kohosi ja lähti hiljalleen kulkemaan kohti rantaa vankkojen käsivarsien kannatellessa sitä tasaisesti ja kallistelematta.

Siellä oli rantaan kiinnitettynä avara pyykkilautta. Sille asetettiin nyt sänky hiljaa ja varovasti. Sitten lautta irroitettiin rannasta, työnnettiin verkalleen etäämmälle ja annettiin seipäillä vauhtia.

Ja kohta kuului peilityyneltä järveltä metsänhoitajan tasainen kuorsaus. 

Pojat palasivat rannasta. Hyvästeltiin. Ja ylioppilas Werinin taittaessa rattaillaan Tuulensuun mutkasta kohti pappilaa ja kirkonkylää hän näki maantielle lautan soluvan jo kaukana järvellä hiljaa myötävirtaa kohti Ryhdän rantaa.

Siellä nouseva aurinko havahdutti metsänhoitaja Konsinin.

 

 

"...ylioppilas Werinin taittaessa rattaillaan
Tuulensuun mutkasta kohti pappilaa ja kir-
konkylää..."

Härkätietä 1900-luvun alussa nykyisen Kima-
lantien risteyksen paikkeilta Pyölistä Some-
ron keskustaan päin. Paikka tunnettiin ennen
Tuulensuuna.
Kuva Juha Tammen kokoelmista teoksessa
Lahdenkylän eilispäivää. 500-vuotisjulkaisu,
s. 12. Toimittanut Timo Alanen. Somero 1992
 

Zidbäck ruvennut kummittelemaan

Mitä hän silloin ajatteli tai sanoi, siitä ei kukaan tiedä. Hiljaisena ja varovasti ympärilleen vilkuillen hän kuitenkin hiipi kartanoonsa, missä ensi töikseen herätti rengin ja lähetti hänet noutamaan Ryhdän rannasta sängyn. Mutta yöllisestä vartioinnistaan hän jyrkästi kieltäytyi kertomasta mitään. Hän ei sietänyt edes kuulla siitä mainittavan. Ja kun metsänhoitaja oli ankara mies, niin vaiettiin kartanossa koko asiasta.

Mutta kylällä sen sijaan kuiskuteltiin kauhistuneina.

- Nyt se Zidbäck vasta onkin ruvennut kummittelemaan. Kantoi yöllä vorsmestarin sänkyineen päivineen rantaan, asetti sen siellä lautalle ja työnsi ties kuinka kauaksi järvelle. Eikä vorsmestari uskaltanut edes inahtaa.

Se oli kyllä niin kamalaa, että sinä syksynä ei sitten enää kukaan kutsumaton uskaltautunutkaan yöllä Kimalan puutarhaan."

KAARLO MERIMAA
Someron Joulu 1967

* * *

A. A. Zidbäckin arvoituksellinen
kuolema?

Zidbäckin kuolemaan liittyy jotain mystistä. Muistan, kuinka lapsia pelo teltiin vielä 1950-luvulla 'Siipekillä', talon vintissä lymyävällä kummituk sella. Kerrottiin, että Zidbäck olisi hirttäytynyt ullakolle. Myös Konsin- sivulla olevassa Kaarlo Merimaan kirjoituksessa viitataan samaan. En ole löytänyt Someron kirkonkirjojen kuolleiden luetteloa vuodelta 1802. Onko sellainen olemassa vai ovatko kirkonkirjat kadonneet?







"Tapahtui Kimalan kartanossa"

Kaarlo Merimaan artikkeli Someron Joulussa 1964


(Väliotsikot, lihavoinnit ym. PT)

"Syksyisten iltojen pimetessä ja kartanon poppelien känsäisten oksien kurkotellessa alastomina kohti hämärtyvää taivasta, siivitti luonto mielikuvitusta.

Varsinkin sinä vuonna, jolloin talven tulo viivästyi kovasti. Oltiin jo joulun kynnyksellä. Mutta yhä laahasivat pilvet matalalla ja antoivat tämän tästä vettä niin, että mustaksi kuloutunut maa oli yhtä liejua. Tiet upottivat ja ihmiset pysyttelivät ankeina sisässä, missä kauhistellen kerrottiin oudoista kulkijoista ja ounasteltiin martaiden liikehtivän maantiellä.

Kimalan väentuvassa, jonka salaperäistä hämärää vain pari kituliaasti tuikkivaa pärettä leikkasi, tuntuivat haltijat ja menninkäiset liittyvän kumman todellisuustuntuisina elämänmenoon. Siellä tiedettiin Zidbäckin - kartanon kummituksen - näyttäytyneen karjapihalla ja Lerpakan emännän, jonka pirun sanottiin pääsiäisyönä torpan palaessa korjanneen uunin pankolta, huhuilleen sieluaan Saarentaan tien varressa.

Ties häntä. Mutta se kiihotti. Ja veti puoleensa.

Varsinkin kartanon nuoria tyttäriä, joiden jännittynyttä mielikuvitusta väkevä tarina ruokki niin, että vuoteessakin vielä kylmät väreet vapisuttivat selkäpiitä. Siksi Kimalan "forsmestari" (= Oskar Konsin, PT) olikin kieltänyt heitä viettämästä iltojaan pirtissä. Mutta kun silmä vältti, he ympärilleen pälyillen pujahtivat sinne. Ja kuunnelleen karmivaa tarinaa pelkäsivät sydän kurkussa isänsä ilmestymistä.


Juhani Lakio kesällä 1943?. Takana näkyvät työtupa, navetta ja makasiini, joka oli nykyisen Hupalan talon paikalla.
Juhani Lakio albumi 2008

Kimalan väentupa eli "työtupa"1960-luvulla. Emil Toukkari pitelee Vaittisen vikuria hevosta. Kärryillä "Sohvi" Vaittinen.


Rautelan nummen teilauspaikka

Silläkin kertaa. Sillä tuskin he olivat päässeet pitkälle penkille, kun ovi kävi. Nopeasti he painuivat pöydän suojaan, Mutta se oli vain Joensuusta palaava Niinisaari, joka poikkesi tupaan kertomaan hevosensa vauhkoutuneen Rautelan nummella niin, että hän vain voimalla oli saanut sen pysytetyksi tiellä. Tiedettiinhän se: Teilauspaikalla ne aina säikkyivät!
- Mutta olisipa kirkko saatu lähemmäksi Rautelaa, kuten Konsini-vainaa voimallisesti ajoi, niin jo olisivat aaveet kaihtaneet kellojen ääntä eivätkä teilauspaikalla enää luontokappaleita säikyttelisi. Mutta kun kappelilaiset sen myrkyttivät, oman rovastinsa.

Toiset säikähtivät. Olihan siitä pitäjällä kuiskailtu, mutta että se sanottiin näin julkisesti. [Henric Konsin kuoli virallisesti "kinkerimatkalla Somerniemellä 20.2.1849"; PT.]

Långsjön "riimuurari" ja rovasti Konsin

- Paljoa hullumpi se on Krannin metsä siellä Långsjön takana, Someron ja Kosken välimailla, sovitteli Vanha-Miina ja alkoi hampaantyngillään pures kella rutikuivaa kyrsää herrasväen lapsille nieltäväksi. - Eivät kai noidat muuten sinne kerääntyisi pääsiäisyönä Kyöpeliin lentääkseen.
- Sinäpä sen tiedät, yritti äskeinen kertoja Vanhalle-Miinalle, mutta Mullivuori keskeytti hänet rutosti.
- Hullumpi se on, hän muljauttaen vahvisti. - Sanotaan Långsjön kruununvoutivainajan, sen "riimuurarin", (= Karl Gustav Sagulin, kruununvouti, 1812-51) noutaneen sieltä öisin paholaisen pajassa lyötyjä seteleitä tehtyään herran kanssa ensin sellaiset kirjat, että piru auttaisi häntä eläessä ja saisi sitten kuoleman jälkeen hänen sielunsa.
- Siunatkoon! Ja sitten piru tietenkin viimeisenä päivänä korjasi omansa tulenlieskassa! parahti pikkupiika.
- Ei sentään, rauhoitti Mullivuori. - Saguliini-vainaa oli ovela mies ja osasi hoitaa asiansa. Kun hän tunsi kuoleman kolkuttavan, niin tunnusti tälle syntinsä. Konsiini oli oppinut herra, mutta silloin kävi hänen otsansa kurttuun. Ja kukaan ei tiedä, mitä siinä puhuttiin. Lopulta rovasti kuitenkin kastoi kruununvoudin uudestaan. Ja kun piru sitten hetken kuluttua ilmestyi kamariin ja ahnehti vuoteessa lepääjää, selitti rovasti, että siinä makaa vasta kastettu. Eikä pirun auttanut muu kuin tyhjin toimin hypätä vaunuihinsa. Mutta niin raivoissaan hän ajoi alas Hovirinnnan ahdetta, että mustien hevosten sieraimet savusivat ja tuliset kypenet sinkuivat pyöristä. Saguliini ennätti kuitenkin ennen kuolemaansa latoa rovastin kouraan aika läjän seteleitä liitettäväksi kirkon rakennusrahastoon, lopetti Mullivuori.

Tytöt katsoivat pelokkaina toisiinsa. Vaiettiin.
- Varmaan siinä kasassa oli paholaiseltakin puijattua rahaa, huomasi Vanha- Miina.
Joku hörähti.

Puolimatkan kievari

Mutta Rekolan ukko oli toisen puhuessa käynyt vakavaksi. Hän muisti vaariltaan kuulemansa kaamean tarinan Puolimatkan kievarista, joka myöskin oli tehnyt "pasmat" paholaisen kanssa, ja mainitsi siitä.
- Mutta sitten..., hän empi jatkaa.
Toiset pidättivät hengitystään.
- Kertokaa! vaativat kartanon nuoret jännityksestä vavisten.
Rekola sylkäisi lattialle. - No niin.
- Kievaria sanottiin vielä niihin aikoihin Puolimatkaksi, se kun oli justiinsa sillä hollilla härkätien varressa. Kerran, hän jatkoi, kun Kimalan miehet palasivat Heikin markkinoilta Turusta ja ajoivat Krannin metsän halki pitkin talvitietä odottaen kohta saapuvansa Puolimatkaan, he huomasivat edessään oudon talon, jota kukaan ei muistanut ennen nähneensä. Ihmetellen he pysähtyivät. Mutta kun ikkunoista tuikki vielä valkea, niin he päättivät poiketa taloon hevosiaan syöttämään. Kavuttiin portaat. Pirtissä istui iso, tummanverevä herra suuren pöydän takana ja kirjoitti jotakin paksuun kirjaan niin mietteissään, että ei huomannut tulijoita, vaikka nämä hyvän illan toivotettuaan pyysivät heiniä. Uskaltamatta sen enempää häiritä, he asettuivat oven pieleen odottamaan. Silloin avautui yhtäkkiä viereisen kamarin ovi ja kaksi nihtiä kuljetti riimusta kievarin isäntää pöydän ääreen, jossa herra rupesi kampaamaan tämän hiuksia ja veti niin, että veri roiski.
- Se kampasi siltä kastetta pois, huomasi Vanha-Miina.
- Sitten nihdit vuoroonsa tanssittivat isäntää, kunnes verinen vaahto pursui paidan läpi, jolloin toinen niistä avasi lattialuukun. Punainen lieska vain leimahti aukosta, kun he syöksyivät vapisevan miehen pätsiin.
- Herra Jeesus! parkasi silloin joku kyytimiehistä. Ja samassa he huomasivat seisovansa nummella, hevoset puihin sidottuina. Hurjaa ravia he ajoivat tiehensä ja saapuivat hevoset vaahdossa Puolimatkaan, missä renki lupasi heille heiniä. Mutta kun he hamuilivat niitä pimeässä suojassa, niin Vatajan setämies törmäsi outoon riippuvaan esineeseen. Haettiin lyhty. Ja siinä roikkui kievarin isäntä hirressä, iho vielä lämpimällä niljalla, päätti Rekola kaamean tarinan.
Tytöt takertuivat toisiinsa.
- Tällaisia kerrot, vaikka neitien silmät seisovat kuin huuhkajan, torui Vanha- Miina, joka itsekin oli henkeään pidätelleen kuunnellut karmivaa tarinaa.
- Jumalan nimen maininta sen paholaisen talon hajoitti, hän samassa huomasi.
- Ei se voi mitään, kun vain muistaa siunata.
- Ei voi, vahvisti Mullivuori.

Kaikkia karmi väkevä tarina. Tytöt vapisivat. Miten he uskaltaisivat kotiin pimeän pihan poikki, jonka sivulla olevien piilipuiden alla sanottiin olleen sen kamalan Pitkä-Pienan saunan, jossa hän elävältä oli polttanut morsiamensa. Hennot kädet sulkeutuivat salaa pöydän alla ristiin, kun samassa ovi narahti ja itse "forsmestari" ilmestyi tupaan.
- Isä! kajahti kuin yhdestä suusta pitkältä penkiltä ja kouristuksen omaisesti tytöt takertuivat äkäisesti heiluviin takin liepeisiin. Isänsä mukana he palasivat kartanoon.

Rangaistukselta he tosin eivät välttyneet, mutta tällä kertaa se tuntui heistä kuin pelastuksen ihmeeltä.

KAARLO MERIMAA
Someron Joulu 1964, s. 26-27

Pitkä Piena

Somerolainen versio tunnetusta Pitkä Piena -tarinasta osapuilleen sellaisena kuin se 1870-luvulla tädilleni kerrottiin

Niihin aikoihin elivät vielä tarinat.

Tapahtui vähän, aika oli ikäänkuin pysähtynyt ja alati paikoillaan elävät ihmiset tunsivat läpikotaisin toisensa eivätkä jaksaneet aina vatvoa samoja, jokapäiväisiä huoliaan. Kaivattiin vaihtelua, jännitystä. Niin turvauduttiin tarinoihin. Somerolla ne mielellään liittyivät kummitusjuttuina vanhoihin kartanoihin, joiden elämänmeno poikkesi talonpoikaisen arkisesta. Väentuvista taikausko levisi sitten herrasväen piiriin ja tarttui varsinkin lapsiin, jotka pelokkaina pälyilivät vanhojen kartanoiden pimeitä, narisevia sokkeloita.

Ei ollut sentähden ihme, että Kimalan "vorsmestari" oli kieltänyt palvelusväkeään puhumasta "paavillisia" säikkyvälle lapsilaumalleen. Siitä huolimatta nämä kuiskivat keskenään Zidbäck-vainajasta, jonka sanottiin öisin kuljeskelevan kartanossa ja etsivän omaa sieluaan. Muuta hänestä ei sitten tiedettykään. Eikä edes Vanha-Miina, uskottu palvelijatar, suostunut sanaista arkkuaan lapsille avaamaan.

Mutta milloin vanhempien silmä suinkin vältti nämä pujahtivat väentupaan, jossa tarina kiersi väkevänä ruokkien lasten alati nälkäistä mielikuvitusta. Vaikka ei sielläkään sentään tohdittu oman talon yliluonnollisista hiiskua. Peljättiin haamuja. Ja niin pysyi syy kartanon kummittelijan outoon rauhattomuuteen synkeänä salaisuutena.

Joulun alusviikolla olivat tytöt taas eräänä iltana päässeet pujahtamaan väentupaan ja ahmivat silmät pyöreinä tutisevan ruotimummon käheätä kertomaa. Ja tuskin hän oli hetkeksi pysähtynyt köhimään, kun joku tytöistä muisti Pitkän Pienan, jolla Vanha-Miina oli menneellä viikolla lapsia uhitellut.

Kartanonherra poltti
kolme kaunista neitoa

- Jaa Pitkä Piena? ruotimummo köhi. - Siitä on jo kulunut pitkiä aikoja, vanha sakasti oli vasta valmistunut eikä kristinusko ollut vielä ennättänyt varsin syvään valaista somerolaisten sieluja. Silloin hallitsi täällä isoa kartanoaan nuori herra, joka oli niin komea, että maakunnan neidot kilpailivat hänen mielisuosiostaan. Mutta samalla hän oli luonnoltaan hurja ja tuli pian kuuluksi syntisestä menoamisestaan. Sentähden iäkäs rovasti lähti hänen luokseen ja koetti saada häntä parannukseen.

Turhaan. Herra pilkkasi vain vanhaa miestä. Ja kun pappi oli poistunut, hän ratsasti uhillaan kylille ja kosi kolmea eri neitoa, jotka kaikki olivat kuuluja hurskaudestaan. Kauneudellaan hän lumosi heidät ja niin he kaikki toisistaan tietämättä lupautuivat hänelle. Samalla hän kuitenkin vaati heitä jokaista vaikenemaan asiasta, koska muuten monet kateelliset silmät vahingoittaisivat heidän onneaan. Näin eivät tytöt tulleet tietämään toisistaan mitään, vaan jokainen heistä luuli olevansa hänen ainoa kihlattunsa.

Sitten eräänä myrskyisenä syyspäivänä herra kutsui tytöt luokseen katsomaan tulevia rikkauksiaan. Illan pimeässä he saapuivat kartanoon, mutta eri aikoina ja niin, että he eivät tavanneet toisiaan. Näytettyään heille ensin aarteitaan hän ehdotti, että he jäisivät yöksi hänen luokseen, jolloin seuraavana päivänä kutsuttaisiin pappi ja vietettäisiin häät. Näin hän puhui kullekin erikseen. Tytöt empivät ensin, mutta suostuivat lopulta hänen kiihkeään pyyntöönsä. Ja silloin hän käski palvelijansa lämmittämään saunan tarjotakseen heille morsiuskylvyn. Se valmistui keskiyöllä ja pilkkopimeässä hän saattoi kihlattunsa pirttiin, työnsi sisään ja salpasi oven. Saatuaan näin heidät kaikki teljettyä saunaan, hän sytytti rakennuksen ja poltti sen poroksi välittämättä vähääkään sisällä olevien surkeista avunhuudoista ja sydäntäsärkevistä rukouksista.

Mutta kun tytöt olivat pitäneet kihlauksensa visusti salassa eikä kukaan ollut nähnyt heidän saapumistaan kartanoon, ei herraa voitu edes epäillä. Ja niin jäi tyttöjen katoaminen ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.

Kartanonherran kaamea loppu

Herra sensijaan jatkoi yhä hurjasteluaan kunnes hänet odottamatta pyhäinpäivän aamuna löydettiin kuolleena kartanonsa oven edestä. Vaatteet oli revitty hänen yltään ja näytti siltä kuin hänet olisi hirvittävällä voimalla viskattu läpi kartanon ovien. Ruumis oli yltyleensä mustelmissa ja irveeseen vääntyneet kasvot sinersivät mustanpuhuvina kuin kuristuksen jäljiltä.

Eikä kukaan tietänyt hänen loppuaan.

Rovasti oli kuitenkin armelias luonnoltaan. Sillä vaikka mies oli elänyt jumalattomasti, hän päätti suoda hänelle kunniallisen hautauksen. Ja niin kartanon herra seuraavana sunnuntaina kätkettiin kirkkomaahan, tosin aivan aidan viereen.

Ruumis seisoi sakastin oven pielessä

Mutta kun lukkarin piti varhain maanantaiaamuna mennä kirkkoon, huomasi hän kauhukseen ruumiin seisovan kääriliinoihinsa kiedottuna sen oven pielessä. Siltä sijaltaan hän pakeni yli järven pappilaan, mistä rovasti lähti kiireellä kirkolle, tunsi vainajan ja totesi hänen leposijansa avatuksi. Silloin hän antoi heti haudata ruumiin uudelleen.

Mutta seuraavana aamuna seisoi ruumis taas entisellä paikallaan kirkon oven pielessä ja avattu hauta ammotti tyhjänä. Ja vaikka mitä olisi tehty hänen pysyttämisekseen maan povessa, oli kaikki turhaa. Lopulta ei enää kukaan uskaltanut kajota häneen. Ja niin sai ruumis jäädä nojalleen kirkon oven pieleen. Siinä se vähitellen kuivi ja kun rapistuneet liinat olivat kirvonneet sen yltä, seisoi se siinä nahistuneena kuin korkea paikoilleen näivettynyt haaska. Säikkyvät ihmiset kertoivat kauhulla hänen jumalattomasta elämästään, hirmuisesta surmasta ja vielä hirvittävämmästä rauhattomuudestaan kuolemansa jälkeen. Mutta hänen nimensä unohtui ja pian alettiin häntä kutsua vain Pitkäksi Pienaksi.

Sikapiika haki Pitkän Pienan
pastorin jouluriehaan


Niin kului moniaita vuosia. Kirkkoherra ja hänen poikansakin olivat jo kuolleet ja pitäjään tullut nuori pastori, joka ei ollut läheskään niin hurskas kuin edeltäjänsä. Niinpä pappilassa varustauduttiin sinä vuonna viettämään tavallista iloisempaa joulua. Pitkämatkaisia vieraita saapui jouluaattona ja kirkkoherra kertoi heille saunassa Pitkästä Pienasta. Silloin vieraat tulivat niin uteliaiksi, että he vaativat vielä samana iltana nähtäväkseen muumion ja pyysivät pappilan isäntärenkiä noutamaan sen heidän katseltavakseen. Tämä kieltäytyi. Kukaan ei ollut vuosikymmeniin kajonnut jumalattoman ruumiiseen eikä siihen näin jouluaattona semminkään ollut syytä. Mutta vieraat eivät antaneet periksi. Ja lopulta pappilan sikapiika lupasi hyvästä maksusta kantaa sen vieraiden nähtäväksi. Hän ajoi kirkolle, nosti kuvatuksen rekeensä, palasi pappilaan ja kantoi kuivuneen ruumiin saliin, jossa hän viskasi sen jouluoljille. Vieraat nostelivat sitä uteliaina, päivittelivät sen keveyttä, tanssittivat sitä, pilkkasivat ja nauroivat.

Pitkän Pienan kosto

Sitten he pyysivät piikaa viemään sen takaisin kirkolle. Mutta juuri kun tämä oli asettamassa sitä entiselle paikalleen, kietaisi kuollut luisevat käsivartensa hänen ympärilleen ja käheä ääni korisi: Piika! Sinä olet ollut kyllin julkea laahataksesi minut ihmisten herjattavaksi. Siitä sinä ansaitset rangaistuksen. Minä kiedon sinut syliini ja pidätän sinua siihen asti, kunnes jähmetyt samanlaiseksi muumioksi kuin minäkin. Mutta yhdellä ehdolla voit vielä pelastua: Mene kirkkoon. Siellä sinä näet alttarin edessä kolme nuorta naista. He olivat kaikki eläessään kihlattujani ja heidät minä syysyönä julmasti poltin. Siksi minun on täytynyt kuolemastani asti seisoa tässä kerjäämässä heiltä anteeksiantoa. Mutta itse en saa astua Herran huoneeseen. Mene sinä siis sinne, ovi on auki ja rukoile puolestani armoa, että luuni pääsisivät haudan lepoon. Mutta ellet sinä saa heitä antamaan anteeksi, tiedät kohtalosi.

"Me emme anna anteeksi"

Hän hellitti otteensa. Kauhusta kalpeana tyttö hiipi kirkkoon. Sadat kynttilät valaisivat temppeliä ja kaukaa kuului hiljainen virren veisuu. Samassa hän erotti alttaria lähinnä olevassa penkisssä kolme valkopukuista naista, jotka lauloivat isosta kirjasta. Vavisten hän lähestyi heitä ja kun he olivat lopettaneet säkeistön, hän kääntyi heidän puoleensa ja pyysi hartaasti heitä antamaan miehelle anteeksi.
- Ellette te tee sitä hänen tähtensä, niin ainakin minun vuokseni. Sillä muuten olen kadotettu.
- Ei, me emme anna anteeksi, vastasivat kaikki kolme yhteen ääneen ja jatkoivat taas veisaamistaan. Niin sai piika palata tyhjin toimin hirviön eteen.
- Mene uudelleen vaati Pitkä Piena. Ja tyttö lähti. Tällä kertaa hän rukoili naisia itkien: Ellette te hänen tähtensä anna anteeksi ettekä minunkaan, niin antakaa ainakin sen vuoksi, jota minä kannan rintani alla.

Mutta yhtä järkkymätön ei seurasi pyyntöä. Kylmä hiki peitti jo kauttaaltaan piian, kun hän nyyhkyttäen kerjäsi armoa kuvatukselta.
- Mene vielä kerran, karjaisi hirmu.
- Ellet nyt saa anteeksi antoa, ei sinulla ole enää mitään toivoa tässä elämässä eikä minulla ikuisuudessa.

Piika horjui kolmannen kerran kirkkoon, lankesi polvilleen ja raastaen hiuksiaan huusi suuressa hädässä: antakaa anteeksi! Jos ei hänen eikä minun eikä senkään vuoksi, jota minä kannan rintani alla, niin kuitenkin meidän kalliin herramme ja vapahtajamme tähden!

Hauta täyttyi valtavalla jyrinällä

Silloin kuului vienosti: Me annamme anteeksi!

Laulu vaikeni, naiset katosivat, kynttilät lepattivat, sammuivat. Ja muurin vierellä oleva hauta täyttyi valtavalla jyrinällä. Mutta siitä lähtien ei kirkon oven pielessä ole enää nähty hirveätä rauniota, huokasi ruotimummo lopettaen tarinansa.

Yhteen sulloutuneet lapset vilkuilivat pelokkaina toisiinsa.

Kartanokummituksia

Lahden kartanossa kummitteli Pitkä Martti, jalkapuoli luutnantti, joka palattuaan sotaretkiltään oli tavoittanut renkinsä lihapuodista ja murskannut raivopäissään miehen kiviseen permantoon.

Åvikissa taas harhaili valkopukuinen neiti Munck, jonka isäpuoli - julma sotaeversti - oli hirttänyt kartanon vinnille, kun tyttö kielloista huolimatta oli salaa tavannut epäsäätyisen ylkänsä. Mutta Zidbäckistä ei kukaan tiennyt mitään.
- Entäpä jos Pitkä Piena olikin...

Kartanon lapset eivät uskaltaneet jatkaa ajatustaan loppuun.

KAARLO MERIMAA
Lounais-Hämeen Joulu 1961, s. 20-22

Uutena jouluna tanssittiin
pappilassa


Ennenvanhaan oli joulun seutu Somerolla, kuten muuallakin Lounais-Hämeessä, juhlien ja kestitysten aikaa. Varsinkin kartanoiden ja läänien vallasväki oli kärkästä hyppäämään kirkkorekiinsä ajaakseen tiu'ut helisten läpi huurteisten metsien pitopaikasta toiseen. Niin vinkui sitten vuorollaan Sarapiston tai Mustalais-Ellun tulinen viulu Långssjön, Åvikin, Lahden, Kimalan ja muiden kartanoiden saleissa nuorien jalkojen uupumattomasti piirtäessä siroja kuvioita lattian honkaan. Ja monasti liukuivat hilpeät rekijonot hämärtyvässä illassa aina kappelin puolelle, Palikaisiin tai Wiikiin. Mutta uutena jouluna tanssittiin pappilassa. Se oli vanha, vuosikymmenien takainen tapa.

Niin tehtiin nytkin. Vaikka tiedettiin raihnaisen kirkkoherran sairastelleen syyssateilla ja uumoiltiin pappilan Helena-mamsselin kihlauksen Vanhalan nuoren herran kanssa olevan purkuvaiheessaan. Mutta kirkkoherra Randelin oli haluttu seuramies, ja lisäksi varmistivat Uudenkaupungin äveriäät kauppaporvarit sukulaispappilan merentakaisilla herkuilla jouluviikoksi.

Tapaa oli varjeltava, ja niin tuiskahti reki toisensa jälkeen pappilaan viettävälle kujalle, minne jo kajasteli talosta valaistujen ikkunoiden lämmin tuike. Tallimies oli pihalla, tarttui vikuroivien hevosten päitsiin, ohjat luovutettiin hänelle ja tulijat katsoivat hytistellen taloon, jossa pappilan väki oli eteisessä vieraitaan vastassa.

Tohinalla toivotettiin onnea alkavalle vuodelle ja kyseltiin edellisen illan tinojen kertomaa, herrat leikkiä laskien, naiset puoli vakavissaan. Se olikin kovin sopiva aihe kahvikuppien ääressä kehiteltäväksi ja keskustelu vireilikin pian puhtaantuoksuisissa huoneissa. Mutta vasta kun Kimalan touhukas Iida-emäntä leveänä ja välittömänä tupsahti vilkkaine tyttärineen eteiseen, oli kuin koko talo olisi kohahtanut elämään. Helmeilevä nauru tarttui ja tempasi toisetkin hilpeisiin uomiinsa. Ja kohta se helähti salistakin.

Kaikki olivat saapuneet. Vain Kimalan "vorsmestari" puuttui. Mutta hänhän olikin Nauheimissa terveyttään peräämässä.

Herrat siirtyivät hiljalleen isännän mukana kansliaan, jossa pappilan mamsselit, näpäkkä Helena ja sinisilmäinen Hilda, kaatoivat höyryävää vettä totilaseihin. Viluiset matkaajat katselivat sitä suu messingillä ja ryhmittyivät kohmeisia käsiään hieroskellen pöydän ympärille.
- Kertoivatko taiat suuriakin uutisia mamsseleille? huomioi kaikkien puolesta alati kohtelias luutnantti Gadolin talon tyttäret.
- Helenalla oli haalistunut langanpätkä kuppinsa alla, juorusi nuorempi viattomuuttaan.

Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa.
- Hildalla kun ei ollut sitäkään, puuskahti Helena takaisin ja kohta tytöt lennähtivät kikattaen nuorten hälisevään parveen.

Herrat maistoivat varovasti hörpitellen tulista juomaa ja pitkistä piipuista tupsahtelivat ensimmäiset siniharmaat haiut. Tarinakin alkoi jo veren lämmetessä kiertää.
- Kuvitelkaahan, kun meidän "konferfeijarimme", se häpeämätön nahjus, löysi kuppinsa alta mustan langan, niin mies kalpeni kuin olisi nostanut hirttotuomion, pilkkasi Luukkalan patruuna huoneitansa kiehkuroilla koristavaa maalaria, jonka sanottiin riutuvan hullussa rakkaudessaan talon tavoittamattomaan tyttäreen.
- Katariina Packalenpa ei rohjennut edes tinanvaluun, hymähti kirkkoherra vaimoaan, joka todellakin kauhisteli enteitä isännän kuivan yskän hakattua syksyn mittaan yhä pahemmin.
- Toiselta puolen pitäisi kyllä etevämpien hillitä typerää taikauskoa, jota täällä on niin paljon, että se jo hipoo paavillisuutta, kirkkoherra vakavoitui kertoessaan havainnoistaan kansan parissa, sanoi kuitenkin eniten kummastelevansa sitä, että sivistyneissä kartanoissakin vavistaan kummituksia, joista ei ole muuta kuin vaivaa ja vahinkoa.

Pitäjän vallasväessä olikin arvostelun syytä. Sanottiinhan kalpean neidon, joka tarinan mukaan oli hirtetty vinnin kattopalkkeihin, näyttäytyvän Åvikissa, Lahdessa taas kolisteli Pitkä-Martti, Armfeltin karoliini, jonka väitettiin suutuspäissään syösseen lihapuodin parvelta varkaisiin yrittäneen torpparin murskaksi lattiaan.

Herrat vilkuilivat vaivautuneina. Eihän se nyt ollut niin pahaakaan, mutta sittenkin: Pitikö nyt kaikesta näin uutena jouluna muistuttaa! Keskustelukin rupesi laahaamaan, kun salista samassa kantautui lasien helinää. Sievät edeskäyvät olivat ilmestyneet sinne viinitarjottimineen ja kirkkoherra kiiruhti kohottamaan naisten mukana maljan alkavalle vuodelle.
- Voi taikauskosta joskus, olla hyötyäkin, puuttui Lahden kapteeni kirkkoherran sanoihin tämän poistuttua ja rykäisi merkitsevästi. Toiset höristivät heti odottaen.
- Herrathan tietävät, että forsmestari on saanut Kimalan omenat verrattoman mehukkaiksi ja samalla pitkäkyntiset puutarhaansa helpottamaan korjuuvaivoja, hän huomautti piippuaan karistaen.

Viime syksynä sattuivat tällaisen rohmuyön jälkeen vastaleivotut "tutentit", Avellan ja Werin, sinne vierailulle. Varkaus kuohutti tietysti forsmestaria kovasti ja hän uhkasi kylvää suolapanoksia seuraavana yönä tuntemattomien tunkeilijoiden takamuksiin. "Totinen" ilta venyi kuitenkin pitkään - mutta tehtäväänsä hän ei unohtanut, vaan paineli toisten lähtiessä puutarhaansa vartioon. Poikia jännitti väsyneen touhu ja uteliaina he jäivät piilosta seuraamaan sitä. Pitkään ja sisukkaasti tämä olikin kyykkinyt pensaiden takana. Mutta kun mitään ei kuulunut, niin yhtäkkiä mies nousi, painui vakavana yli tien ja katosi väentupaan, josta hän hetken kuluttua ilmestyi renki mukanaan.

Ja silloin pojat saivatkin nähdä jotakin erikoista: Forsmestari siirrätti sänkynsä puutarhaan, kömpi vuoteeseen, veti peitteen ylleen ja vaani mukavasti leväten pieluksen takaa omenavarkaita. Raikas yöilma rankaisi, ja pitkään ei mennyt ennenkuin sängystä kantautui tasainen kuorsaus. Pojat hiipivät luo ja yrittivät herättää nukkujaa. Turhaan. Uupunut ei hievahtanutkaan. Ties mistä näiden päähän silloin pälkähti kantaa sänky kaikkineen rantaan. Siellä he nostivat sen varovasti lautalle, irroittivat "lotjan" ja työnsivät sen sumuiselle järvelle, josta yhä kuului sama tasainen kuorsaus. Aamulla ukko heräsi Ryhdän rannasta, ihmetteli varmaan aikansa - ja kalppi sitten nolona kotiinsa ja lähetti rengin kiireesti noutamaan sängyn vannottaen tätä vaikenemaan kaikesta.

Kuitenkin oli joku nähnyt hänet eikä kestänyt kauaa, kun jo silmät seisoen kuiskailtiin kauheita: nyt Kimalassa vasta kummitteleekin. Viime yönäkin se kauhea Zidbäck oli lennättänyt vorsmestarin sänkyineen päivineen lautalle nin, että humaus vain kävi! - Ja nyt tulemmekin asian ytimeen! - Tämän jälkeen ei yksikään sielu enää uskaltautunut pimeän aikana Kimalan puutarhaan ja siitä lähtien siellä omenatkin säilyivät.


Tarina laukaisi tunnelman. Naurettiin taas oikein hytkyen. Ja kirkkoherrakin, joka kuuli saliin remakan, palasi uteliaana kyselemään hilpeyden syytä. Mutta sitäpä ei kerrottukaan kummituksien ahdistelijalle. Tarittiin sen sijaan muita.

Luukkalan isomaha Bolin tähyili kädet selän takana ikkunasta ja todeten pakkasen kiristyvän, täytti arastelleen kolmannen lasinsa huomaamatta lainkaan, että vierellä istuva Vanhalan nuori herra oli jo neljännessään, kun salissa alettiin näppäillä viulua vireeseen. Se oli Sarapisto. Ja kohta helähtivät kielet tuliseen pauhuun. Puhe vaikeni ja armot liikehtivät levottomina. Tanssin avaus oli vanhojen herrojen oikeus. Nämä tulivat, voittivat ja olivat tuskin ennättäneet läähättävinä ja hikeä pyyhkien takaisin piippujensa pariin, kun jo perässä hulmahti nuorten joukko riistäen kapteeni de Pontin mukanaan johtamaan franseesia.
- Avancez, rétirez! kajahti sieltä komentamaan tottuneen ääni. Rivit etenivät ja perääntyivät, hajosivat siroiksi kuvioiksi ja yltyivät välillä huimaan pyörteeseen.

Viuhkat havisivat pitkällä sohvalla kiihtymystä. Ja Luukkalan patruuna kulki levotonta tietään kylmää uhoavan ikkunan ja pöydällä höyryävän lasin väliä luoden isällisen huolestuneita katseita Vanhalan nuoreen herraan.

Sinä yönä jäätyi elohopea, sinä yönä tiedettiin Vanhalan nuoren herran ja pappilan Helena-mamsselin kihlauksen purkautuneen ja sinä yönä hirttäytyi Luukkalan konferfeijari hullussa rakkaudessaan.

KAARLO MERIMAA
Lounais-Hämeen Joulu 1959
Julkaistu teoksessa 'Kimalan kartanon tarinoita',
toim. Ilkka ja Erkki Merimaa
Helsingin kaupungin sosiaalivirasto/
Nuorten työkoti Helsa, Helsinki 2003





Somero 22.10.22013

Kuvateksti




Kirjoitin Siipekistä pikku jutun Somerolla-antologiaan, joka julkaistiin Turun kansainvälisillä kirjamessuilla 4.10.2013. 

Juttu julkaistiin värillisenä Somero-lehdessä 22,10.2013.