Eemil Luukka ja Karjalan Liitto

Eemil Luukka oli Karjalan Liiton hallituksen jäsen vuosina1940-1967, puheenjohtaja 1946-1967 ja kunniapuheenjohtaja 1967-1970.

Talvisodan kestäessä kutsuttiin tammikuun puolivälissä 1940 kokous Toijalaan. Kutsun esitti maakuntaliitto, Karjalan kuntien edustajisto. Se edusti kahdeksaa pitäjää. Kokouksessa oli mukana myös Siirtoväenasioiden Huoltokeskuksen johtaja, tohtori Urho Kekkonen ja sisäasiainministeriöstä hallitusneuvos Erkki Mantere.
- Kokouksessa keskusteltiin paljon Kannaksen uudelleenjärjestelystä. Rintama oli asettunut ja me olimme voitonvarmoja,  Eemil Luukka kuvaili tunnelmia.
Edustajiston puheenjohtajana oli talousneuvos Juho Hietanen ja sihteerinä kansanopistonjohtaja Erkki Paavolainen. Hietanen ja Mantere olivat yhdessä Luukan kanssa laatineet ensimmäisen luonnoksen sodanjälkeisen siirtoväen ohjelmaksi.
- Päätettiin, että maat jaetaan uudelleen ja tehdään tilusjärjestelyjä. Kuntien vanha kihlakuntajärjestelmä pannaan kuntoon ja perustetaan yhteisiä laitoksia pitäjiin.
Eemil Luukka puhui kokouksessa.
- Minä pidin alustuksen, jossa selvitin kuinka monessa asiassa vielä karjalaisia kunnallismiehiä tarvitaan asioiden uudelleenjärjestelyssä, kun ilmeni, että kaikki pitäisi hoitaa sotatilalain  avulla.
- Kekkonen ja Mantere hyväksyivät kokouksen esitykset ja tällä tavalla lähettiin liikkeelle. Minun tehtäväni oli edustajiston puolesta käydä täällä Kannaksen kuntien kunnallismiesten luona, vaikkei niillä mitään asemaa silloin ollutkaan, puhumassa asioista.

Toijalan kokouksen tuloksena järjestettiin 22.1.1940 valtiovarainministeriölle kirjelmä, missä anottiin Karjalan Kannaksen rahastosta varoja alustavan suunnitelman laatimiseksi Kannaksen ja muiden rajaseutujen jälleenrakentamiseen. Kokouksen päätökset kiteytyivät kahdeksan kohdan ohjelmaan:
1) Menetetty omaisuus on inventoitava,
2) on valmisteltava mielialoja järjestelmälliseen ja säännösteltyyn
     palaamiseen hävitetyille alueille,
3) on laadittava asutussuunnitelma,
4) selvitettävä uusjaon mahdollisuudet,
5) rakennusten tarkoituksenmukainen suunnittelu,
6) rakennustarpeiden ja -työvoiman turvaaminen,
7) jälleenrakennustyön kustannuslaskelmat ja
8) luottokysymyksen järjestely.

Toijalan kokouksen henki oli optimistinen. Uskottiin, että sotaonni kääntyy talvisodassa;  siksi  suurin osa kokouksen ohjelmasta tähtäsi olojen järjestämiseen rauhanomaisessa ja palautetussa Karjalassa. Karjalaisten omatoimisuutta ja siirtoväen omien luottamusmiesten roolia pidettiin merkittävänä.

Maaliskuun loppupäivinä 1940 kutsuttiin Viipurilaiseen Osakuntaan kokous, johon osallistuivat Kannaksen Kuntien Edustajiston lisäksi Karjalan Kannaksen Liiton, Laatokan Karjalan Maakuntaliiton, Helsingin Karjalaisten Seuran, Viipurilaisen osakunnan ja Karjalaisen osakunnan valtuutetut sekä eräitä yksityishenkilöitä. Kuntien edustajiston puolesta kokouksen sihteeri Erkki Paavolainen esitti ohjelmaluonnoksen siirtoväen järjestötoiminnan järjestämiseksi Toijalan kokouksen pohjalta.


Asioita valmistelemaan asetettiin toimikunta, johon kansanopiston johtajan, kansanedustaja Erkki Paavolaisen (Kanneljärvi) lisäksi valittiin kunnankirjuri, kansanedustaja Eemil Luukka (Muolaa), maanviljelijä, kansanedustaja Matti Pitkänen (Sortavalan mlk) ja kaupunginjohtaja, kansanedustaja Arno Tuurna (Viipuri), talousneuvos Juho Hietanen (Uusikirkko), maanviljelijä A. Rämö (Äyräpää), maanviljelijä Tuomas Rautiainen (Kivennapa), maanviljelijä Tahvo Tahvola (Kirvu), maanviljelijä Eeno Pusa (Viipurin mlk), maanviljelijä Toivo Ikonen (Jääski), agronomi Väinö Huuhtanen (Viipurin mlk), kauppalanjohtaja Yrjö G. Ervola (Koivisto), kaupunginjohtaja A. Häyhä (Sortavala), kenraali Aarne Sihvo (Helsinki), kirjailija Iivo Härkönen (Helsinki, Suistamo), maisteri V. Anttilainen (Säkkijärvi) ja kunnankirjuri Paul Tulehmo (Suojärvi).
- Täällä päätettiin kutsua uusi kokous koolle Helsinkiin 20. ja 21.4.1940 (lauantai ja sunnuntai). Sinne pyydettiin lähettämään kaikkien kuntien ja seurakuntien sekä karjalaisten keskusseurojen edustajat ja näin tuli suuri karjalaisten kokous Helsingin kaupungintalon juhlasaliin, jonka kouluneuvos Paavolainen sai ylipormestarilta meidän käyttöömme.
- Tässä kaksipäiväisessä kokouksessa päädyttiin sille linjalle, että KL:n jäsenjärjestöt ovat karjalaiset kunnat, seurakunnat ja karjalaiset keskusjärjestöt, Luukka muisteli vuonna 1968.

Luukan mielestä asian päättämisellä oli erittäin kiire, sillä "alkoi ilmestyä omatekoisia johtajia. Näitä oli pari kolme, ja he kokosivat pienempiä joukkoja yhteen ja aikoivat sitten järjestötoiminnalla urakkakaupalla lähteä hoitamaan karjalaisten asioita. Johtajia oli, kansaa vain tarvittiin."
 - Meillä käytiin pitkiä periaatteellisia keskusteluja, mille linjalle lähdetään. Karjalaiset järjestömiehet, muun muassa Paavolainen etupäässä, olivat sitä mieltä, että perustetaan nuorisoseuran tapaisia vapaita järjestöjä, joiden nimissä karjalaisten asiaa lähdetään ajamaan. Tämä sai kannatusta vähän myös muissa piireissä, mutta kansanedustajien enemmistö oli sitä mieltä, että lähetään kuntien ja seurakuntien puolesta. Kaikki eivät sodan melskeissä kuitenkaan olisi tulleet tämän suuren järjestön jäseniksi.
- Tämä kanta oli melkein ratkaisevaa karjalaisten asioiden hoidossa. Asiasta taitettiin peistä myös silloisen Kannaksen kuntien edustajiston työvaliokunnassa. Mie jouvvuin olemaan talousneuvos Hietasen kanssa toista mieltä  kuin eräät toiset, nuoremmat miehet olivat. Mut tän suuntakysymyksen ratkaisi maaliskuun kokous. Näin Karjalan Liitto alun pitäen sai puolivirallisen luonteen. Se voi esiintyä koko alueen edustajana.
 
Karjalan Liiton perustamiskokous oli kaksipäiväinen. Mukaan tuli myös työväenaatteen miehiä, esimerkiksi SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori puhui kokouksessa. Luukka toimi ensimmäisenä sihteerinä, toisena oli Yrjö Nykänen, silloinen Viipurin kaupunginsihteeri.
 - Sääntöjen hyväksymisessäkin oltiin vähän eri mieltä. Toiset sanoivat että pitää panna Karjalan Kansan Liitto [po. Karjalan Maakuntaliitto], koska pelättiin, että rekisteröimisviranomaiset eivät anna meille Karjalan Liitto -nimeä, kun oli olemassa joku Helsingin Karjalaisyhdistys.
- Niukkas-Jussi oli siinä sillon taas innostunut asiaan, ja Jussi sano et 'on painettava päälle vaikka presidenttiä myöten, että tälle liitolle tulee nimeksi Karjalan Liitto'. Ja hyvä nimi se on ollutkin.

"Keskustelussa Valde Jaakko Näsi edusti Laatokan Karjalan Maakuntaliittoa. Hän ehdotti nimeksi Karjalan Liittoa, koska oli jo olemassa kolme maakuntaliittoa (Kannaksen Liitto, Laatokan Karjalan Maakuntaliitto ja Pohjois-Karjalan Maakuntaliitto). Erkki Paavolainen vastasi puheenvuoroon, että järjestelytoimikunnassakin oli ollut esillä nimi Karjalaisten Liitto. Järjestelytoimikunta oli kysynyt nimiasiaa rekisteriviranomaisilta. Heidän mukaan nimet Karjalaisten Liitto ja Karjalan Liitto olivat lähellä monia jo rekisteröityjen yhdistysten nimiä.


Nimikysymyksen ratkaisi lopulta Juho Niukkanen. Hän sanoi kannattavansa Näsin esitystä, koska "tämän liiton täytyy olla yläpuolella kaikkien sellaisten pikkuisten entisten liittojen, joilla on samaan viittaava nimi. Jolleivät rekisteriviranomaiset hyväksy tällaista nimeä, niin mielestäni täytyy lakkauttaa sellaiset liitot, jos ne ovat esteenä." Niukkanen vahvisti kannattavansa nimeksi Karjalan Liitto. Kun kokouspaikalta oltiin yhteydessä rekisteriviranomaisiin, saatiin kuulla, että vastoin aikaisempaa tietoa nimen rekisteröimiselle ei olisi esteitä. Järjestelytoimikunta päätti esittää nimeksi Karjalan Liitto, ja se hyväksyttiin suosionosoituksin." (Karjalasta on kysymys. Karjalan Liitto 1940-2010, s. 11, 12)
"Ministeri Niukkanen: Jos lopullisesti se Karjala menetetään, joka nyt on ryssälle luovutettu, niin kyllä Karjala kokonaisuudessaan on sitten pyyhitty. Kyllä Karjalan asia on yhteinen ei ainoastaan niille, jotka ovat jääneet ryssän rajaviivan toiselle puolelle, vaan niille, jotka ovat rajaviivan toisella puolella. Jos aiotaan jotain aikaansaada, niin on koottava karjalaisten kaikki voimat, olipa niitä millä puolen viivaa tahansa..."
Niukkanen ehdotti vuosikokouksen päiväksi Kalevalan päivää 28.2.
(Karjalaisten kokouksen pöytäkirja, Helsinki 20.4.1940)

Karjalan Liiton hallitukseen tuli 12 vakinaista ja kuusi varajäsentä. Ensimmäisen hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Uudellakirkolla vuonna 1879 syntynyt talousneuvos, Karjalan Kannaksen Kuntien Edustajiston puheenjohtaja Juho Hietanen.

Hallituksen muut jäsenet:
Vihtori Heinikainen (s. 1895) Räisälä, lääninrovasti, kirkkoherra
Väinö Huuhtanen (s. 1896 Kivennavalla) Vahviala, agronomi, Viipurin läänin maanviljelysseuran toiminnanjohtaja
Väinö Kaasalainen (s. 1902) Räisälä, kansanopiston johtaja
Juhani Leppälä (s.1880) Sortavalan mlk, maanviljelijä, kansanedustaja
Juho Niukkanen (s. 1888) Kirvu, maanviljelijä, kansanedustaja, ministeri
Juho Pitkänen (s. 1894) Sortavala, toimitusjohtaja
Eeno Pusa (s. 1888) Viipurin mlk, maanviljelijä, Säiniön Tiilitehdas ja Saha Oy:n
toimitusjohtaja
Jussi Raatikainen (s. 1898) Sortavala, Kansan Voiman päätoimittaja, kansanedustaja
Tahvo Tahvola (s. 1893) Kirvu, maanviljelijä
Arno Tuurna (s. 1894) Viipuri, kaupunginjohtaja, kansanedustaja
Helena Virkki (s. 1884) Vuoksela, emäntä, Karjalan Marttapiiriliiton puheenjohtaja

Varajäsenet:
Johannes Haltia (s. 1897) Salmi, varatuomari, valtion tapaturmatoimiston johtaja
Kaapro Huittinen (s. 1893) Kurkijoki, agronomi, maanviljelijä, kansanedustaja
Toivo Ikonen (s. 1891) Antrea, osuuskassan johtaja, maanviljelijä
Eemil Luukka (s. 1892) Muolaa, kunnankirjuri, maanviljelijä, kansanedustaja
Matti Pitkänen (s. 1885) Sortavalan mlk, maanviljelijä, kansanedustaja
Kalle Pulli (s. 1888) Koivisto, kalastaja


Ensimmäisessä hallituksessa oli maalaisliittolaisilla enemmistö. Sosiaalidemokraatteja olivat Pusa (varapuheenjohtaja), Pulli ja Raatikainen, kokoomuslaisia Heinikainen, Pitkänen, Tuurna ja Virkki.

Liiton toimisto päätettiin perustaa Helsinkiin. Järjestön toiminnanjohtajaksi ja valittiin Kanneljärven kansanopiston johtaja, kansanedustaja (kok.) Erkki Paavolainen. Luukka jäi hallituksen varajäseneksi "hoitamaan käytännöllisiä asioita, ilman palkkaa."
 - Paavolainen oli ainut palkattu viranomainen ja hänellä oli pari ylioppilasneitosta apunaan, muun muassa  Aino Mälkki. Talkoopelillä sitä sitten vietiin koko se kevät.
Liiton edustajat kävivät heti tervehdyskäynnillä presidentti Kallion luona, ja liiton hallitus valittiin sopupelillä. Työvaliokunta teki esityksiä. Mutta yritettiin suuressa kokouksessa vähän erimielisyyttäkin harrastaa. Paikallisten karjalaseurojen johtomiehet luopuivat taistelusta ja liitto pääsi heti alkamaan täydellä touhulla.
- Karjalan Liitolla oli erinomainen tilaisuus vaikuttaa muun muassa lainsäädäntöön. Hallitus asetti Tyko Reinikan johdolla toimikunnan, joka teki ensimmäisen korvauslain. Ja professori Toivo Kivimäen johdolla tuli toinen komitea, joka laati pika-asutuslain.
- Minä en joutunut niihin mukana, sinne laitettiin näitä maamiesseuramiehiä, Väinö Huuhtanen ja Kaapro Huittinen. Heillä oli suhteita maataloustuottajien ja maatalousseurojen keskusliittoihin.
 - Vaikka mie virallisesti olin hallituksen varajäsen, niin miehän olin joka aamu siellä. Ei sillon kysytty valtuuksia eikä sitä mikä asema on. Me karjalaiset kansanedustajat kokoonnuimme maalis- ja huhtikuun ajan joka aamu Karjalan Liitossa ja yritimme selvitellä korvauskysymystä; miten paljon vakuutusyhtiöillä on rahaa, jos ne korvaisivat karjalaisten rakennukset. Mutta pian kävi selville, että ei niiden rahoilla ois päästy montakaa kaupunkia laittamaan kuntoon. Sitten otimme selvää, mihin koululaiset oli sijoitettu.
- Alkukesän ajan kokoonnuimme joka aamu Viipurilaiseen Osakuntaan ja keskustelimme siellä vapaasti: päätimme mikä asia otetaan tänään esille. Jokainen kertoi suunnitelmansa ja miehet jaettiin. Meitä oli kymmenkunta miestä. Jos oli työväenasioista kysymys, niin silloin Eenokki [Eeno] Pusa lähti liikkeelle; jos oli lähetettävä kauppiaitten luo, niin silloin pantiin Juho Hietanen asialle, ja kouluviranomaisiin piti yhteyttä Erkki Paavolainen. Iltapäivällä oltiin omissa hommissa ja seuraavaksi aamuksi teimme raportin, miten kenellekin oli käynyt.
- Puolen kesän maissa rupesimme kokoontumaan kolme kertaa viikossa: tiistaina, torstaina ja lauantaina; syksyllä [painettii] kahteen kertaan. Aina kello kahdeksalta tavattiin toisemme. Paavolainen piti pöytäkirjaa. Tärkeää oli, että liiton takana oli joukkoja. Vaik ois kui hyvä aate, ni ei siint mittää tule, jos mukana on muutama harva mies. Liiton perustavissa säännöissä oli periaatteena, että jokainen voi puhua koko maakunnan edessä. Kun liitto oli takana, niin virkamiehet hoitivat asioita helpommin  ja myönteisessä mielessä.
- Ei tässä ole sen enempää jossittelemista: kyl Karjalan Liitolla on ollut ratkaiseva merkitys siirtoväen asioiden hoitamisessa. Liitto järjesteli selvät vastalauseet ja laskelmat esimerkiksi silloin kun korvauspuolta arvosteltiin. Ja pika-asutuslakia valmisteltaessa - joka suoraan sanoen oli parempi kuin tämä maanhankintalaki [hymähtelyä] - toimittiin hyvin nopeasti.

Jatkosodan jälkeen Karjalan Liiton yhtenäisyys vaarantui. Liiton varapuheenjohtajaksi vuonna 1940 valittu Eeno Pusa, joka hoiti liiton toimistossa asutusasioita, joutui eroamaan tehtävistään toiminnanjohtaja  Erkki Paavolaisen painostuksesta. Paavolaisen reaktio johtui siitä, että Pusa oli  joulukuussa 1941 vaatimuksillaan suututtanut  Päämajan huoltopäällikön, eversti Harald Roosin. Vuoden 1942 vuosikokouksessa Pusan tilalle valittiin kansanedustaja Jussi Raatikainen.


Eeno Pusa perusti  syksyllä 1944 Karjalan Liiton kilpailijaksi, vasemmistolaisen, lähinnä sosiaalidemokraattisen  Karjalan Työväen ja Pienviljelijäin  valtuuskunnan. Se liittyi Karjalan Liiton jäseneksi ja sai liitolta 100. 000 markan avustuksen. Valtuuskunta oli mukana järjestämässä Karjalaisen siirtoväen suurkokousta Messuhallissa 19.2.1945 yhdessä Karjalan Liiton kanssa.  Pusa halusi valtuuskunnan nimissä perustaa myös paikallisia, "demokraattisia" karjalaisyhdistyksiä. Karjalan Työväen ja Pienviljelijäin valtuuskunta toimi vuoteen 1948 asti.

Kilpailevan järjestön toiminta sai myös Karjalan Liiton panostamaan karjalaseurojen perustamiseen. Järjestösihteeri Jalmari Pusa oli tässä työssä erityisen aktiivinen vuosina 1945-46.  Karjalaseurojen määrä nousi 70:stä 210:een.
Hyvänä puhujana ja poliittisena agitaattorina tunnettu Pusa joutui vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Punainen Valpo kiinnostui hänestä, ja 14.9.1946 valtiollisen poliisin etsivät pidättivät Pusan Karjalan Liiton toimistossa. Jalmari Pusa erosi tämän jälkeen järjestösihteerin tehtävistä.

Myös Laatokan karjalaiset aiheuttivat päänvaivaa liitolle. Laatokan Karjalan Maakuntaliiton mielestä KL ei puolustanut tarpeeksi järjestön ajamia asioita. Järjestö esitti, että Karjalan Liitto olisi jaettava kahtia: Laatokan Karjalan Maakuntaliiton ja Karjalan Kannaksen Maakuntaliiton katto-organisaationa olisi Karjalan Liitto.

Tulehtunut ilmapiiri parani vuosikokouksessa 1946 laatokankarjalaisten saatua yhden lisäpaikan Karjalan Liiton hallitukseen. Myös uuden impilahtelaisen järjestösihteerin, varatuomari Simo Härkösen, valinta  rauhoitti tilannetta.

LUUKKA KARJALAN LIITON  PUHEENJOHTAJAKSI 1946

Eemil Luukka valittiin Karjalan Liiton puheenjohtajaksi vuonna 1946 talousneuvos Juho Hietasen jälkeen. Hietanen olisi voinut jatkaa pitempäänkin, mutta hän oli "jostain syystä suututtanut sosiaalidemokraatit, jotka Penna Tervon johdolla tekivät vielä vallankumousta".
- Mie olin sillo valtioneuvoston jäsen. Sanoin Hietasel, et jos luppaat tehhä miust Karjala Liito puheenjohtajan, ni mie sit tipahan hallituksest heti pois.
Niin kävikin. Kun maanhankintalakia alettiin toteuttaa, vastasi Pekkalan hallituksessa (26.3.1946-29.7.1948) asutus- ja siirtoväkiasioista sisäasianministerinä agronomi Paavo A. Viding.
- Eräät pitivät minua liian pehmeänä miehenä, Luukka itse arvioi tapahtunutta.  Hallitukseen pantiin Viding, jämerä mies, ja kylhä se hyvä olkii. Yks mies kulluu nopiaa hallitukses. Ainakii miul on tult tällane mielee. Vaik hallitukses on olt vasta vuuen pari, ni ote herpaantuu.
- Viding oli sellainen totinen torvensoittaja. Ne kai ajatteli että Viding oli luotettavampi kanta-asukkaiden kannalta. Haluttiin vaihtaa miestä sen takia, koska Viding oli enemmän maanomistajien mieleen. (Veikko Pohjanpelto 1979)

Johannes Virolainen muisteli vuonna 1979 Pekkalan hallituksen muodostamista ja Niukkasen roolia Luukan syrjäyttämisessä.
- Kun Pekkalan hallitus muodostettiin, me neuvottelimme eduskunnan kahvilassa. Mie sanoin Niukkaselle, että ota se huomioon että karjalaisten ryhmä päätti kokouksessaan esittää yksimielisesti Luukkaa hallitukseen.
- Niukkanen sanoi et ei sitä pottikauppiasta ennää panna, et mie tulen ehdottamaan sinua (Virolaista). Mie sanoin että älä Niukkanen sellaista kantaa ota, että kai pitää ottaa huomioon, mitä ryhmä esittää. En mie siihen missään tapauksessa.
Olin sitten menossa junalla Imatralle, niin ennen Lappeenrantaa tulee poliisi: 'Täällä on kansanedustaja Virolaiselle sähke. Hallituksen kokoaja, pääjohtaja Pekkala, pyytää Teitä soittamaan'. Mie soitin sit Imatralta ja sanoin Pekkalan sihteerille, etten ruppee siihen: minä ehdotan Luukkaa. Myöhemmin Pekkala vielä itse soitti. Hän sanoi, että ei Luukka ole ehdokas tähän paikkaan, vaan Niukkanen on ilmoittanut että Te olette se ehdokas. Seuraavana tiistaina kun eduskunta kokoontui, mie sanoin Niukkaselle, et mitäs sie sellasen shown järjestit, et syrjäytit Luukan. Miehä sanoin siul sillo, muistat sie sillo täs samas pöyväs, et en mie ruppee.
- Niukkanen viittas kädellä ja sano et kylhän ne kaik sanoo ettei tule ministeriks, mut jokaine tulee, jos tilaisuus on - eihän vanhemmalla kansanedustajalla ole mitään muuta pyrkimystä kuin päästä hallitukseen ja olla siellä mahdollisimman kauan. - Niukkanen oli kyyninen.

Vuonna 1994 Virolainen kirjoitti muistelmateoksessaan:
"Sen jälkeen Niukkanen oli kenellekään puhumatta soittanut agronomi Väinö Huuhtaselle, Viipurin läänin maanviljelysseuran entiselle sihteerille ja maalaisliiton entiselle kansanedustajalle ja pyytänyt tätä ministeriksi. Kun Huuhtanenkin oli kieltäytynyt, Niukkanen soitti agronomi Paavo A. Vidingille ja sai tämän lopulta suostumaan."
Virolaisen mukaan Niukkanen kiukutteli Luukalle myös 50-luvun alkuvuosina, kun siirtoväen ehdokkaat olivat jo omissa vaalipiireissään ensimmäistä kertaa. Edellisissä eduskuntavaaleissa siirtoväen kansanedustajaehdokkailla oli oma siirtoväen vaalipiiri. Niukkanen väitti, että Luukka oli asutusministerinä vuosina 1944-46 sijoittanut kaikki omat kannattajansa Hämeen eteläiseen vaalipiiriin, mutta jakanut Niukkasen äänestäjät kolmeen, Kymen, Uudenmaan ja Hämeen eteläiseen vaalipiiriin. 

 
Luukan omissa muistikirjoissa on merkintä Eeno Pusan kirjoituksesta Hämeen Kansassa 19.2.1947. Siinä Pusa väittää, että Eemil Luukka "olisi tekemässä laitonta sijoitussuunnittelua."

Luukka pestasi varatuomari Simo Härkösen

Luukka ja Paavolainen tulivat syksyllä 1945 työpaikalleni valtioneuvostoon ja vaativat minua hyvin jämerästi siirtymään Karjalan Liiton palvelukseen. Pyysin pari viikkoa miettimisaikaa; olinhan ollut valtion virkamiehenä toistakymmentä vuotta, joten työpaikan vaihtaminen olisi tuonut huomattavan muutoksen elämääni, kertoi Simo Härkönen vuonna 1979. Hänet nimitettiin vuoden 1946 alusta liiton toiminnanjohtajaksi.
Luukka pistäytyi usein Karjalan Liitossa, kyseli 'No mitä liittoon kuulu', tarinoi leppoisaan tyyliinsä aluksi toimistoväen kanssa ja tuli sitten Härkösen huoneeseen keskustelemaan asioista.

Ja juoksevia asioita riitti. Liittoa painoivat taloudelliset huolet. Järjestön ylläpitäminen pelkästään jäsenmaksu- ja adressituotoilla sekä lahjoituksilla oli epävarmaa. Rahaa hankittiin monella tavoin. Vuonna 1949 oli käynnissä Karjalaseuroissa ympäri maan keräys Karjalan Liiton tukemiseksi. Somero-lehden "Siirtoväen palstalla" 5.8.1949 painotettiin, että "ellei Karjalan Liitto olisi valvonut oikeuksiamme olisimme taloudellisesti vielä huonommassa asemassa kun mitä nyt olemme. Esim. voidaan mainita se, että indeksiehdon saaminen korvausoblikatioilla on saatu Karjalan Liiton aloitteesta. [---] Uskommekin, että tämä keräys saa suopean vastaanoton ja näin annamme Karjalan Liitolle mahdollisuuden toimia koko heimomme hyväksi."
 - Piti saada rahaa, ja siinä Luukka oli mestari. Hänellä oli muun muassa Teollisuusliitossa hyvä ystävä, joka auttoi tiukan paikan tullen. Enso-Gutzeitissa varatuomari Ilmari Luostarinen oli tukijamme, ja sinne minut lähetettiin monta kertaa kerjäämään, Härkönen kertoi.
- Muistelimme Luostarisen kanssa vanhoja aikoja. Hän istui käräjiä Laatokan Karjalassa. Lopuksi sitten kysyin, voisitko taas järjestää liitolle avustusta, ja niin tuli taas tilille satatuhatta markkaa.
Luukan ansiot varainhankinnassa noteerattiin: hänet nimitettiin KL:n talouspäälliköksi 1.6.1946.  Myös Johannes Virolainen arvosti Luukkaa Karjalan Liiton varojen kerääjänä. Tässä auttoi se, että "hänellä oli poliittisesti hyvät suhteet joka suuntaan." (Johannes Virolainen, Karjalaiset Suomen kohtaloissa, s. 277-278)

Karjalan Liitossa käytiin sodan jälkeen valtataistelua. Härköstä edeltänyt toiminnanjohtaja, poliittisin perustein valittu Toivo Ikonen, ei Härkösen mielestä kyennyt johtamaan järjestöä. Ikonen sorti nuorempia niin paljon, että liiton hallitus toivoi hänen eroa.
- Tässä vaiheessa Luukka joutui selkä seinää vasten. Hän oli Ikosen hyvä ystävä ja ministerikollega. Luukka otti asian raskaasti ja menetti vähän malttiaan. Hän pyrki tuolloin arvioimaan minuakin vähän väärin; luuli että minä haluan tälle paikalle jotenkin poliittisin perustein - en ollut maalaisliittolainen, vaan kuuluin Kokoomukseen.
- Luukkaa tietysti pelotti, että maalaisliittolainen puolueväki käy hänen niskaansa, kun toiminnanjohtajaksi valittiinkin kokoomuslainen. No, kyllä hän siitä sitten tasaantui eikä meillä koskaan myöhemmin ollut mitään ongelmia tästä kysymyksestä. Luukka näki, ettei minulle politiikka merkinnyt mitään, ainoastaan karjalaisten asia.
Härkösen nimitys ei herättänyt julkisuudessa huomiota, tosin Luukka antoi joskus ymmärtää Karjalan Liiton vakansseja täytettäessä, että "pyhä kolminaisuus", Maalaisliitto, SDP ja Kokoomus, tulee säilyttää. Poliittisesta kolmijaosta pidettiin Härkösen mukaan aika tarkasti kiinni.

Kentällä asia herätti kuitenkin ihmetystä. Luukka sai Kauhavalta kirjeen:.
"Karjalan Liiton toiminnanjohtaja T. Ikosen ero
On erittäin ikävää ja valitettavaa että erimielisyydet varsinkin toimihenkilöiden keskuudessa ovat niin sovittamattomat. Ajattelin, että Te asioita parhaiden tuntevana voisitte antaa minulle luottamuksellisia tietoja niistä syistä jotka ovat johtaneet Ikosen eroon. Esimerkiksi: Mitkä olivat näkyvimmät syyt eroon? Oliko suurin syy toimihenkilöiden omassa keskuudessa (Härkönen, Joenpolvi)? Oliko Liiton taloudenhoito yksinomaan toiminnanjohtajan tehtävänä ja vastattavana?
Oliko liiton hallituksella jotain muistutettavaa Ikosen työn suhteen?
Viljo Pärssinen"

Luukka vastasi Pärssiselle:
Kiitän luottamuksesta. Koetan vastailla ja valottaa sellaisesta kulmasta kun se on ollut minun näkemänäni ja tarkkailtavanani. Tämä vastauskin tulee samanlaisena luottamuksellisena kun oli kyselyihin puettu kirjeesikin. Ikosen väsymyksestä johtuen ärtyneisyys toisia työntekijöitä kohtaan ja tämä levisi vähitellen työvaliokunnan eräitä jäseniäkin kohtaan. Jokapäiväinen moite oli: työtä tulee vähän ja heikoin tuloksin. Hän yksin saa vastata taloudesta ja suorittaa pääosan tehtävistä. Ikonen oli pyynnöstään lomalla joulun aikoihin mutta tuli melkein väsyneempänä takaisin.
- Pitkäaikainen haluttomuus yhteistyöhön. Tilannetta koetettiin parantaa laatimalla erikoinen työjärjestys: tekijät Ikonen, Tuurna, Laisaari ja allekirjoittanut. Tämä pahensi vain tilannetta, asioita puolin ja toisin alettiin esitellä kirjeellisestikin muutamissa tapauksissa.

Toiminnanjohtajan tehtävänä oli koettaa hankkia varoja Liitolle ja hyväksyä menot, mutta suuremmista menoista ja periaatteellisissa ratkaisuissa esitettiin asiat työvaliokunnalle tai ainakin puheenjohtajan kanssa sovittiin asioista.
- Ei ollut (liiton hallituksella muistuttamista Ikosen työn ja toiminnan suhteen) sekä työvaliokunta että Hallitus antoivat varauksettoman tunnustuksen Ikosen työlle ja nautti Ikonen työvaliokunnan sekä hallituksen luottamusta.
(poliittisia syitä?)
- Ei ainakaan näkyvimmin koska Hallitus oli suostuessaan Ikosen eronpyyntöön täysin yksimielinen.
Edelleen kirjoitat: Yhteishenki ja toisinajattelevien ymmärtäminen on sellaisessa kuin KL:ssa ja seuratoiminnassa aivan välttämätöntä.
Vastaan tähän: Tämä alkoi käydä kovin vähäiseksi Liiton toimistossa viime aikoina. Kun menin sinne käymään usein tuntui kun nauru olisi ollut tyyten kadoksissa ja useampi kävi luonani esittämässä huoliaan ja sitä että painostava tunne vie työnilon.

Tahtomatta enemmälti jatkaa näitä selostuksia on minun lopuksi mainittavaa että sekä työvaliokunnan kokous jossa Ikonen esitti vapautusvaatimuksensa ja Hallituksen kokouskin olivat käsitykseni mukaan täysin tietoisia siitä että Karjalaisten asioiden hoito näistä ratkaisuista kärsii suuren vahingon mutta että asiat olivat ajautuneet sellaisiksi ettei muuta ratkaisua kun pyydetyn vapauttamisanomukseen suostuminen näyttänyt tulevan kysymykseen.

Käsitykseni on että Ikosen tapaista kokenutta poliitikkoa ei löydy KL:n toiminnanjohtajan paikalle mutta paikka kai pitänee täyttää sellaisilla voimilla kun on saatavissa ja yrittää vanhempien auttaa ja neuvoa sekä tukea ja kasvattaa uusia työntekijöitä tilalle.

Vielä yksi asia. Sinähän olit siellä Karjalaisseurapiirien edustajain kokouksessa. Minä jouduin niin vähän aikaa olemaan siellä. Kun seuraavana päivänä kyselin Ikoselta niin hän oli kovin alakuloinen ja sanoi että häntä pahasti loukattiin eräiden henkilöiden taholta ja että työtoveri Joenpolvi kertoili perättömiä tietoja. Koetin lohduttaa että eihän kaikista puheista kannata loukkaantua mutta Ikoseen tuntui koskevan kovasti. Tämmöinen ehkä väsymyksestä johtunut herkkyys leimasi Ikosen toimintaa jo pitkät ajat. Kun tavataan niin kerrohan miltä Sinusta tuntui silloin sen kokouksen meno. Lopetan jo tällä kertaa.
Karjalaisterveisin
Eemil Luukka


KARJALAN LIITON PUHEENJOHTAJAKRIISI 1947


Karjalan Liiton vuosikokouksessa maaliskuussa 1946 järjestön uudeksi puheenjohtajaksi valittiin eroa pyytäneen talousneuvos Juho Hietasen tilalle kunnallisneuvos Eemil Luukka. Kunnallisneuvoksen arvon Luukka oli saanut vuonna 1942.
"Jussi Hietanen oli puheenjohtajana alusta alkaen, vuodesta 1940. Hän erosi 1946, ja Luukasta tuli uusi puheenjohtaja. Luukan ja Hietasen välit olivat hyvät. Vallanvaihto tapahtui ihan sovinnossa", Mauno Laisaari muisteli vuonna 1980.

Urho Kähönen oli asiasta toista mieltä:
"Täytyy rehellisesti sanoa, että siinä pelattiin kyllä junttapeliä, ja pääpelaajana oli tietysti Laisaari. Hietanen oli saatava pois. Hänellä ei ollut mitään 'nimeä' eikä vaikutusta poliitikkoihin, koska hän ei ollut eduskunnassa. Luukka oli ollut kansanedustajana vuodesta 1936 ja hänellä oli sikäli langat käsissään. Peli tuntui minusta vähän nololta, en itse ollut vielä mukautunut tällaiseen. Oli vähän niin kuin puukko olisi isketty Hietasen selkään. Muistelen, ettei Hietanen siitä oikein hyvää tykännyt."

Seuraavana vuonna Karjalan Liiton puheenjohtajuus ei ratkennut ennakkoon suunnitellulla tavalla: liiton johtoon valittiin yllättäen Erkki Paavolainen. Myrskyisässä vuosikokouksessa 26.3.1947 järjestösihteerin tehtävistä erotettu Jalmari Pusa arvosteli ankarasti liiton puheenjohtajaa Eemil Luukkaa ja esitti uudeksi puheenjohtajaksi Juho Niukkasta. Niukkanen kuitenkin kieltäytyi. Tämän jälkeen puheenjohtajaksi esitettiin Erkki Paavolaista, joka aluksi kieltäytyi, mutta suostui kuitenkin lopulta ehdolle. Yhtenä kieltäytyneenä  ehdokkaana oli myös Arno Tuurna. Puheenjohtajaäänestys käytiin suljetuin lipuin, ja vaalin voitti Erkki Paavolainen.

Maalaisliittolaiset ja sosiaalidemokraatit tekivät vaalista luottamuskysymyksen ja vaativat samalla ylimääräisen liittokokouksen koollekutsumista. Simo Härkösen mukaan kokoomuslainen mies ei voinut olla liittoa yhdistävä puheenjohtaja.
- Asiaa käsiteltiin liiton hallituksessa, jossa minäkin siihen aikaan oli. Täytyi oikein pitää ryhmäkokoukset (naurahdus) porvarillisten, tai sanokaamme Kokoomuksen ja Maalaisliiton sekä sosiaalidemokraattien kesken. Paavolainen ei helpolla olisi luopunut puheenjohtajan tehtävästä. Hän oli sitä mieltä, että katsotaan, kenen henkselit kestävät.
- Minä sanoin, että tässä on karjalaisten yhtenäisyys tärkein tekijä. Kaikki voittavat, kun Luukka valitaan puheenjohtajaksi. Hän kykenee kokoamaan eri ryhmät yhteen. Parempi on, että Paavolainen väistyy. Tämä tuli sitten Kokoomuksen ryhmäkokouksen päätökseksi.
- Luukka ei millään tavalla tyrkyttänyt itseään Paavolaisen paikalle. Paavolaisen valinta peruttiin, hän ilmoitti luopuvansa puheenjohtajan tehtävästä ja Luukka valittiin tilalle. Paavolainen oli aluksi katkera, mutta kyllä hän aika pian siitä suli, kun ymmärsi tilanteen, Simo Härkönen kertoi 1979.

Myös sosiaalidemokraatit pelasivat Luukan puolesta. Uuden hallituksen ensimmäisessä kokouksessa 9.4.1947 Karjalan Liiton varapuheenjohtaja Jussi Raatikainen ilmoitti sosiaalidemokraattien jäävän pois hallituksesta, jos Erkki Paavolainen on puheenjohtajana. Paavolaista arvosteltiin muun muassa Jalmari Pusan äärioikeistolaisen toiminnan hyväksymisestä, vaikka Paavolainen oli jo pariin otteeseen liiton kokouksissa irtisanoutunut Pusan periaatteista.

Karjalan Liiton silloisen toiminnanjohtajan Mauno Laisaaren mukaan Luukan puheenjohtajuutta pidettiin itsestään selvänä, olihan hän ensimmäinen karjalaisten asioita ajava ministeri.
- Yllätyimme kovasti, sillä Paavolaisen ehdokkuudesta ei tiedetty mitään. Kun äänestys oli suoritettu, niin paljastuikin, että Paavolainen, joka ei itse ollut läsnä kokouksessa, oli voittanut Luukan.
- Tulos oli täysi yllätys kerta kaikkiaan, tavallisestihan junttaustyöstä saadaan vihiä ennakolta. Myöskään Luukka ei ollut varautunut tällaiseen. Muistan, että hän oli aika vakava tästä syrjäyttämisyrityksestä.
Kokoussalissa ei tapahtunut päätöksen jälkeen mitään dramaattista. Laisaari ryhtyi kuitenkin välittömästi toimimaan Luukan hyväksi.
- Soitin Paavolaiselle kotiin ja ilmoitin, että nyt on asia niin, että sinun on luovuttava. On sovittu, ettei politiikka saa pelata puheenjohtajavalinnoissa. Minulla ei ole mitään sinua vastaan henkilönä, mutta tässä on nyt aivan selvästi politiikkaa takana - olin nimittäin ottanut selvää asiasta: takapiruna oli Juho Niukkanen.
- Minulle välähti heti, että nyt Niukkanen ajattelee panna Luukan poliittisen uran poikki heti alkuun, olihan Karjalan Liitto tuonut niin paljon meriittiä Luukalle - hänestä oli tehty ministerikin. Sanoin Paavolaiselle, että jos hän ei luovu, niin siitä on huonot seuraukset. Paavolainen sanoi harkitsevansa vähän aikaa. Ja päätti sitten olla luovuttamatta.
Luukka ei vanhoina päivinään tuntenut kaunaa Niukkasta kohtaan ainakaan vuoden 1963 veteraanihaastattelun perusteella: "Juho Niukkanen oli meidän karjalaisten keskuudessa täyttä luottamusta nauttiva henkilö karuudestaan ja vähän töykeydestään huolimatta. Hänet koko itäinen ja miksei koko läntinenkin Kannas tunsi omakseen. Hänen ehkä karu esiintymisensä ja suora puheensakaan ei pahoittanut ketään Karjalassa, niin että häntä me pidämme edelleenkin (...) aikakauden suurimpana kansanomaisena valtiomiehenä mitä karjalaisilla on ollut."

Nyt Laisaari uhkasi erota kokonaan Karjalan Liiton palveluksesta. Hänen mielestään oli tapahtunut selän takana toimintaa, joka heikensi järjestön arvovaltaa. Ulosmarssiuhkaukseen yhtyivät sosiaalidemokraatit, muun muassa Jussi Raatikainen. Niukkanen reagoi Laisaaren toimiin aggressiivisesti: "Nuori mies, sinä et ymmärrä mitä teet. Tästä ovat raskaat seuraukset."
- Sanoin Niukkaselle, että kyllä minä kannan oman vastuuni, jos hän kantaa omansa. Ja kun Paavolainen tuli seuraavana päivänä Karjalan Liiton toimistoon, irtisanouduin virallisesti.
- Paavolainen sanoi, ettet sinä voi lähteä, koska on irtisanomisaika. Lupasin korvata irtisanomisajan palkan, en välitä siitä, sillä nyt tämä soppa on kerta kaikkiaan kiehunut yli. Tämä rikkoo koko systeemin.
- Johannes Virolainen ja Simo Härkönenkin olivat pohtineet asiaa.  Ja toimistohenkilökunta tuli sanomaan minulle, että hekin lähtevät talosta. Osoittautui, että Karjalan Liitto kokonaisuudessaan oli samaa mieltä.
Sotkua kesti viikon verran.
- Kun työvaliokunta kokoontui, niin se päätti kutsua uuden kokouksen Vanhalle Ylioppilastalolle. Siellä Paavolainen piti puheen, jossa hän sanoi olevansa pakotettu eroamaan, kun toimiston nuoret miehet ja muu henkilökunta olivat nousseet kapinaan. Kokous valitsi Luukan Karjalan Liiton johtoon. Paavolainen ei käytännössä ehtinyt toimia kokousten välillä lainkaan puheenjohtajana.

Erkki Paavolainen oli ottanut asiasta puhelimitse yhteyttä Eemil Luukkaan. Tyyne Luukka muisti Paavolaisen soittaneen hädissään ja tiedustelleen, mitä hänen pitäisi tehdä. 'Miu mielest siun pittää erota, muute tää hajovaa'.  Luukka sanoi, että suorin tie on 'ku sanot itseis irti'.

Ylimääräisessä liittokokouksessa (22.5.1947) Luukan valintaa perusteltiin muun muassa sillä, että liittoa perustettaessa oli sovittu maalaisliittolaisesta puheenjohtajasta. Juhani Leppälän ehdokkuus kariutui siihen, että Laatokan karjalaisten edustus olisi noussut liian suureksi  (puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja järjestösihteeri). Tätä eivät kannakselaiset olisi hyväksyneet. Kokouksessa Karjalan Liiton sääntöjä muutettiin niin, että järjestölle valittiin kaksi varapuheenjohtajaa (Jussi Raatikainen ja Arno Tuurna). Näin kaikki kolme puoluetta pääsivät puheenjohtajistoon.


Puheenjohtajakriisi oli Karjalan Liitolle pitkään arka asia. Sitä ei juuri julkisuudessa pohdiskeltu. Jupakka ei kuitenkaan vaikuttanut Luukan ja Paavolaisen yhteistyökykyyn. Viimeisen kerran herrat tapasivat toisensa päivää ennen Erkki Paavolaisen kuolemaa. Simo Härkönen ja Eemil Luukka kävivät Paavolaisen sairasvuoteen äärellä vuonna 1965. Potilas pitkitti käyntiä, 'mikä aavistus hänellä mahtoi ollakaan, että tämä jäisi viimeiseksi tapaamiseksemme; pian hän sai sydänkohtauksen ja kuoli', Simo Härkönen muisteli käyntiä jälkeenpäin.

Laisaaren julkinen esiintyminen Luukan puolesta lähensi miesten välejä entisestään.
- Hän kai katsoi olevansa kiitollisuuden velassa minulle, sillä puheenjohtajuus merkitsi Luukan uralle aika paljon. Hän yritti auttaa minua joka paikassa. Ei minusta olisi tullut eduskunnan oikeusasiamiestäkään [1947-51] ilman karjalaisten ääniä, Luukan, Raatikaisen ja muiden tukea.

Laisaari oli parinkymmenen vuoden ajan Luukan kanssa joutunut moniin kiperiin tilanteisiin. Karjala-lehden saaminen sitoutumattomaksi karjalaisten äänenkannattajaksi herätti Karjalan Liiton sosiaalidemokraattien ja maalaisliittolaisten piirissä vastustusta. Keijo K. Kulhan mukaan nuorsuomalaisten lehtenä vuonna 1903 Viipurissa toimintansa aloittanut Karjala, joutui usein arvostelemaan poliittisten puolueiden kantaa karjalaiskysymyksissä. Tämä johti lopulta siihen, että yhtiökokouksessa vuonna 1943 lehti julistettiin riippumattomaksi, mitä muu lehdistö tervehti yleensä asiallisen myötämielisesti. Karjalan levikki oli vuonna 1944 noin 40 000, asutustoiminnan huippukautena noin 43 000.
- Yhteisvoimin me Luukan kanssa taivuttelimme liiton johtoa, mutta päätöstä lykättiin monta kertaa. Keksin sitten jekun. Tein valmiiksi sopimusehdotuksen, jonka tyrkkäsin yhdessä kokouksessa kiireesti kaikkien katsottavaksi. Kokousedustajat sotkeutuivat vain muutamaan pilkun paikkaan ja sanontaan, itse asia hyväksyttiin. Näin Karjalasta tuli liiton äänenkannattaja.

Simo Härkösen mielestä Karjalan Liiton lakkauttaminen oli hiuskarvan varassa varapuheenjohtaja Jalmari Pusan aikana.
- Pusa oli sellainen palopuheiden pitäjä. Kerran Valpo pidätti hänet. Meille sanottiin, että jos tämmöistä miestä ei eroteta, niin Karjalan Liitto lakkaa siihen paikkaan.
Järjestösihteeri Jalmari Pusalle myönnettiinkin ero Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa 9.10.1946,  ja Simo Härkönen valittiin hänen tilalleen. Härkönen "on havaittu sopivaksi erikoisesti siksi, että hän kuuluu laatokankarjalaisiin ja tulee varmasti saamaan aikaan toivotun sovinnon."

Kokouksessa luettiin myös Jalmari Pusan erokirje:

"Oltuani ilman syyttäni Valtiollisen poliisin pidättämänä, on käynyt selville, että eräät liiton johtohenkilöt ovat käyttäneet syntynyttä tilannetta hyväkseen vaikeuttaakseen työtäni liitossa. Kun toisaalta on syytä olettaa, että liiton toimintaa saatetaan tietyltä taholta entistä suuremmassa määrässä valvoa, ja kun en halua olla liiton, jonka parasta kaikissa vaiheissa olen yrittänyt vähäiseltä osaltani edistää, kehityksen tai turvallisuuden tiellä, olen tehnyt asiasta johtopäätökseni. [..] Lakien turvaamat kansalaisvapaudet ovat joutuneet vähintäin rajoitetuiksi [...] Myöskin valittaen totean, että karjalaisten omalla rintamalla löytyy henkilöitä, joille asemansa edellyttämä menettelytapa ei ole aina sopusoinnussa yhteisten etujemme ja pyrkimystemme kanssa..."

Simo Härkönen arveli, että "Luukka oli näissä kysymyksissä hyvin varovainen, vaikka hengessä hän olikin tiukasti mukana. Sananvapauttamme ei saanut rajoittaa.


KARJALA TAKAISIN

Eemil Luukka joutui Karjala takaisin -keskustelussa poliittisesti vaikeaan asemaan.  Kun Karjalan Liiton jyrkempi siipi ajoi ulkopoliittisesti arassa kysymyksessä tiukkaa linjaa, niin Luukka pyrki varovaisilla ja sovittelevilla kannanotoillaan rauhoittelemaan karjalaisia odottamasta asiassa liikoja:  turha toiveajattelu vain vaikeuttaisi siirtoväen ilmankin vaikeata elämää.  Luukan asenteisiin vaikutti myös läheinen ja luottamuksellinen suhde tasavallan presidentti Urho Kekkoseen.


Karjalaiset kansanedustajat toimivat jatkosodan jälkeen aktiivisesti, jotta hallitus ennen Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamista tekisi kaikkensa Karjalan saattamiseksi takaisin Suomen yhteyteen. Siirtokarjalaisten odotukset vaikuttivat karjalaisiin kansanedustajiin niin, että he esiintyivät asiassa usein yhdessä mutta yksityishenkilöinä. Elokuussa 1945 laaditussa kirjelmässä "Karjalan kysymys ja rauhanneuvottelut" todettiin, että "Karjalan heimo on aina toivonut, että suhteet itäiseen naapuriin muodostuisivat hyviksi ja turvallisiksi". Samalla vedottiin Suomen hallitukseen, että se tekisi nykyisten vaikeuksienkin keskellä kaikkensa, "että tässä esitetty Suomen tämän hetken suurin kysymys tulisi edessä olevaa lopullista rauhansopimusta silmällä pitäen kaikella sen ansaitsemalla tarmolla ja taitavuudella hoidetuksi." Muistio lähetettiin valtioneuvostolle.
Pääministeri J. K. Paasikivi sai karjalaisten kansanedustajien esityksen oikeusministeri Urho Kekkoselta 30.8.1945. Paasikivi piti naiivina esityksen perustelua: "Karjalan merkitys Suomelle on kovin suuri, mutta Neuvostoliitto ei sitä tarvitse."

"31.8. Ulkoasiainvaliokunta. [---] 2. Karjalaisten edustajain lähetystö.

Enckell: Atlantin kartta: Schlesian-Puolan rajojen järjestelyssä ei ole vedottu Atlantin karttaan. Nyt ovat olot aivan toiset.
Kekkonen: Karjalaiset edustajat pyrkivät säilyttämään asemansa, jotta voivat näyttää, että ovat tehneet jotain. Heidän asemansa on tunnepitoista - puhutaan Kalevalasta ym.
Kekkosen mielestä minun olisi ilmoitettava: 1) Hallituksella ei ole tiedossa mitään sellaista, mikä antaisi aihetta karjalaisten esittämiin toiveisiin. 2) Hallitus toimii maan etuja silmällä pitäen. 3) Asia on arkaluontoinen - vakava - siitä ei pitäisi pitää ääntä.
Leino: Tämä on eräs lenkki heidän manööveriketjussaan. Pelkkää manööveriä. Lähetystöä ei pitäisi ottaa vastaan.
Wuori: Ei ole mitään tietoa, johon voisi perustaa sellaiset toiveet kuin karjalaisilla on. Nyt asiasta puhuminen vahingoittaa.
Päätin (neuvoteltuani Leinon kanssa kokouksen jälkeen) vastata seuraavasti:
"Minulla ja valtioneuvostolla ei ole tiedossa mitään, mikä antaisi perustetta sellaisiin toiveisiin, joita teidän kirjelmässänne esitetään. Korostan, että tämä asia on hyvin arkaluontoinen ja vakava, ja siitä puhuminen ja sen käsitteleminen voi vahingoittaa maan etuja. Senvuoksi erityisesti siitä julkisuudessa mainitsemista on kaikin mokomin vältettävä."
(Paasikiven päiväkirjat 1, s. 201, 202)

Toivo Rapelin mukaan elokuussa 1945 olivat eräät karjalaiset kansanedustajat neuvotelleet kysymyksestä, miten Karjalan asia voitaisiin sopivimmin ottaa esille pian tapahtuvissa lopullisissa rauhanneuvotteluissa. Tällöin päätettiin jättää muistio maan hallitukselle ja harkittiin myös yhteyden ottamista Yhdistyneisiin Kansakuntiin.
Kokouksessa kävi ilmi, että ministeri Juhani Leppälälle oli tullut ehdotuksia adressin laatimisesta, jossa anottaisiin pääsyä Neuvostoliitolle luovutettuun Karjalaan. Kokous jätti pääministeri Paasikivelle 30. elokuuta 1945 laajan muistion. Pääministeri suhtautui asiaan hyvin varovaisesti. Käynti muodostui lyhyeksi, lähetystöä ei pyydetty edes istumaan. Paasikivi kielsi puhumasta yhtään mitään Karjalan arkaluontoisesta asiasta. "Pienillä kansoilla ei nyt ole mitään määräämisvaltaa, suuret vetelevät rajoja kartalle mielensä mukaan ja voittaja määrää asiat."
Paasikivi kirjoittaa lähetystön käynnistä päiväkirjassaan 31.8.1945.
"Lähetystö tuli ja tahtoi saada aikaan keskustelua asiasta, mutta minä sanoin, että en voi lausua muuta kuin mitä olin lukenut. Keskustelun kuluessa sanoivat mm., että karjalaiset eivät luota, että uusi Moskovan lähettiläs ajaa tätä asiaa riittävän tarmokkaasti. Vastasin, että lähettiläs toimii ohjeiden mukaan.
Lähetystön puheenjohtaja Niukkanen sanoi, että karjalaiset aikovat pitää kansalaiskokouksia ja lähettää suuren kansalaisadressin hallitukselle. Sen estämiseksi he olivat ryhtyneet tähän toimenpiteeseen.
Korostin, että olisi vältettävä kaikkia sellaisia toimenpiteitä.
Niukkanen sanoi mm., että uusi raja on "mahdoton", leikkaa alueen pahasti. Karjala on Suomelle elintärkeä, mutta Neuvostoliitolle ei ole.
Vastasin, että se, mitä he ovat kirjelmässään esittäneet, on kyllä kaikille tunnettua. Miten tärkeä Karjala on Neuvostoliitolle, sitä me emme määrää, vaan sen määrää Neuvostoliiton hallitus." (Paasikiven päiväkirjat 1, s. 375)

Karjalan Liiton työvaliokunnan kokouksessa 2.9.1945 Toivo Ikonen kertoi huhuttavan Neuvostoliiton aikeista luovuttaa Suomelle vapaaehtoisesti osia Karjalasta. Luukka kuitenkin sanoi, ettei tiettävästi liittoutuneiden käymissä neuvotteluissa rauhansopimuksista käsitelty Karjalan kysymystä. Työvaliokunta ei kuitenkaan halunnut puuttua maan hallitukselle kuuluvaan asiaan. Johannes Virolainen kallistui vuoden lopulla sille kannalle, ettei Karjalan Liiton nimeä saisi yhdistää aluepalautukseen. Pelkona oli liiton lakkauttaminen. (Karjalasta on kysymys, s. 126, 127)

Karjalaisten edustajien lähetystön asiaa puitiin vielä hallituksen iltakoulussa 3.9.1945. Paasikivi kirjaa Leinon kannan: "Rajan muuttaminen ei tule kysymykseen, sillä raja on määrätty Moskovan rauhassa 12.3.40, joka on pantu voimaan."
Karjalaisten kansanedustajien muistion sai käsiinsä myös valvontakomission poliittinen neuvonantaja Pavel Orlov, jolle kirjelmän luovutti viisi karjalaista vaikuttajaa välirauhansopimuksen vuosipäivänä, 16.9.1945. Karjalaisten aktiivisuus hämmensi Paasikiven hallitusta. (Karjalasta on kysymys, s. 127)

13.9.1945 Paasikiven luona kävivät "Maalaisliiton eduskuntaryhmästä J. Koivisto ja Kaijalainen. Puhuivat Suomen Karjalan takaisin saamisesta. Ryhmä oli heidät lähettänyt tarkoituksessa esittää hallitukselle, että hallitus tekisi voitavansa, jotta rauhanneuvotteluissa välirauhansopimuksessa määrättyihin rajoihin saataisiin oikaisu ja alueet niin paljon kuin mahdollista takaisin.
Kaijalainen puhui myös Sallan alueesta, että se saataisiin pienennetyksi. Samoin, että jos mahdollista Petsamo saataisiin joko kokonaan tai osaksi takaisin.
Vastasin, että hallitus ei ole tätä asiaa unohtanut ja tulee tekemään mitä voidaan. Lausuin kuitenkin omasta puolestani, että tämä asia on murheellisella kannalla, sillä välirauhansopimuksen 6 artiklan mukaan on Moskovan rauha 12.3.40 saatettu jälleen voimaan. Kerroin myös, että neuvotteluissa Moskovassa maaliskuussa 1944 esitin rajojen muutosta koskevan kysymyksen. Molotov vastasi, että ei voi tulla kysymykseen eikä Neuvostoliiton kansa sitä ymmärtäisi, että Suomi liittymällä Hitlerin hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan saisi sen kautta hyötyä. "Jos ei olisi ollut sotaa, voitaisiin rajoista keskustella, mutta nyt ei", sanoi Molotov."

Ulkoministeri Carl Enckellin kanssa Paasikivi puhui Karjala-kysymyksestä 16.9.1945. "Oli puhunut Karjalan asiasta Wahlforsin ja Paavilaisen kanssa. Tänään Wahlfors oli hänelle antanut karjalaisten taholla laaditun ehdotuksen (kts. ed.). Wahlfors oli kertonut, että karjalaisten joukossa oli vallalla suuri kiihtymys. Luulevat, että Karjala saadaan takaisin, jos hallitus ajaa asiaa tarmolla. Ajattelevat myös suurta adressia ja kansankokouksia."
Paasikivi ja Enckell päättivät, että asiasta täytyy neuvotella liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zdanovin kanssa. Samana iltana herrat tapasivat, ja valvontakomission päällikön mielipiteenä oli vanha tuttu teesi: asia on ratkaistu välirauhansopimuksessa. "Tekisi huonon vaikutuksen, jos asia otettaisiin esille, koska se on ratkaistu. Hallituksen pitäisi dämpa [hillitä] karjalaisten mielipiteet."

Myös ministeri Eemil Luukka varoitti 16.9.1945 Forssan Karjalaseuran kokouksessa pitämässään puheessa uskomasta parhaillaan liikkuviin huhuihin pikaisesta Karjalaan takaisin pääsystä, "koska ne ovat perättömiä".  (Forssan Lehti)
16.9.1945 Paasikivi otti asian esille presidentti Mannerheimin kanssa. Kertomatta Enckellin vierailusta Zdanovin luona Paasikivi sanoi Mannerheimille, että asiasta voisi puhua  Zdanovin kanssa. Mannerheim kannatti ajatusta. Hän kuitenkin "katsoi, että karjalaisten adressi voi olla paikallaan, koska on hyvä, että asia pidetään esillä, myös tulevaisuutta silmällä pitäen. Ei ole kielletty tuomasta mielipidettään esille. On hyvä tulevaisuutta varten, että on svart på vitt [mustaa valkoisella]." Mannerheimin mielestä Karjalan kysymystä ei kannata ajaa diplomaattista tietä, koska länsivalloilla oli tuolloin muita tärkeitä asioita hoidettava-naan Neuvostoliiton kanssa "eivätkä ne voi meidän vuoksemme tehdä mitään."

Enckell raportoi 17.9.1945 Paasikivelle eilisestä käynnistään  Zdanovin luona. "Oli puhunut optimismista, mikä on karjalaisten kesken vallalla. Odottavat hallituksen toimenpiteitä. Deputatio käynyt pääministerin luona ja jättänyt hallitukselle kirjelmän. Karjalaiset eivät tahdo ostaa maata vapaaehtoisesti, kun luulevat pääsevänsä takaisin. Tämä on huolestuttavaa, tulee désenchantement, pettymys, aikaansaa mielialan, joka on vahingollinen sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Tähän asti hallituksen puolelta ei ole ryhdytty mihinkään toimiin. Karjalaiset valmistelevat adressia. Enckell oli viitannut tuumaan, että karjalaisille annettaisiin särställning [erityisasema] (anal. Ahvenanmaa) ja demilitarisoitaisiin.
Zdanov oli vastannut, että asia on vakava, koska sellainen mieliala voi tuottaa haittaa Suomen ja Neuvostoliiton hyville suhteille. Sillä se olisi frångående av vapenstilleståndets villkor [poikkeamista aselepoehdoista].
Enckell sanoi siihen, että ei ole niin, vaan kysymys on, voisiko uuden sopimuksen kautta saada aikaan justering av gränserna [rajojen tarkistamisen]. Nyt voisi lähteä uudesta poliittisesta tilanteesta, erittäinkin kun on ollut kysymys puolustusliitosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä.
Zdanov: Hänellä on täällä erityinen tehtävä hoitaa välirauhansopimuksen täytäntöönpanoa. Hänellä ei ole mitään uppdrag ang. fred [rauhaa koskevaa toimeksiantoa]. Sentähden ei voi tehdä mitään interpretation [tulkintaa]. Ainoastaan persoonallisena mielipiteenään voi sanoa, että se olisi yritys päästä välirauhansopimuksen määräyksistä. Se tekisi huonon vaikutuksen. Hallituksen pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin karjalaisten mielialaa vastaan.
Enckell oli sitten sanonut, että tämä hänen keskustelunsa on trängt konfident [ehdottoman luottamuksellinen]. Ainoastaan J.K.P. tietää tästä demarchesta.
Zdanov: Hallituksen täytyy hoitaa asia ilman että viittaa häneen - med egen maktbefogenhet [omin valtaoikeuksin]. Lisäsi, että hän ei ollut kuullut tästä karjalaisten ajatuksesta, vaan tämä oli yllätys hänelle.
Sitten Enckell oli puhunut ahvenanmaalaisten aktiosta, mutta Zdanov ei reageerannut. Enckell oli myös sanonut, että tekisi erittäin hyvän vaikutuksen mielialaan Suomessa, jos generös gest vid fredsslutet [jalomielinen ele rauhanteon yhteydessä].
Zdanov oli siihen sanonut, että hyvät sopimukset muissa kohdissa kompenseeraavat tämän. Zdanov oli myös sanonut, että Karjalan asia on ratkaistu välirauhansopimuksessa ja viitannut sen préam-bule'en."


Paasikivi ja Enckell olivat 22.9.1945  Zdanovin puheilla. Herrat halusivat tietä muun muassa Lontoon ulkoasiainministerien kokouksesta, jossa käsiteltäisiin myös Suomen rauhanasiaa.  Zdanov kertoi tietonsa pohjautuvan vain sanomalehtikirjoituksiin.
Paasikivi kysyi, tiesikö Zdanov kirjelmästä, jonka karjalaiset olivat toimittaneet ministeri Orloville; kirjelmän kopio oli tämän jälkeen annettu myös Enckellille.  Zdanov ei ollut tavannut sairasta Orlovia, joten Paasikivi luki ponnen karjalaisten kirjelmästä.
"Tästä syntyi pitkä keskustelu. Zdanov sanoi, että hän ei ryhdy harkitsemaan sitä asiaa. Välirauhansopimuksessa on määrätty, että vuoden 1940 rajat jäävät paikoilleen. Asia on ratkaistu. Suomen hallituksen tuskin pitäisi ottaa tähän asiaan osaa. Tällainen esitys rikkoo välirauhansopimuksen määräyksen. On [venäjäksi] uskallettua ja vaarallista, jos hallitus ottaa tähän asiaan osaa.
Zdanov: Hallitus olisi voinut esittää Karjalan väestölle, että asia on ratkaistu välirauhansopimuksen määräyksellä (6 art.). On [venäjäksi] suuri riski hallitukselle, jos karjalaisten kesken syntyy se ajatus, että tämä määräys (6 art.) voi tulla muutetuksi. - Vuoden 1940 rajat on kardinaalikysymys, se on sodan pääkysymyksiä. - Rajakysymykset ovat sodan pääkysymyksiä. - Ei saa synnyttää toiveita, että näitä kardinaalikysymyksiä voisi muuttaa.
Zdanov: Karjalan väestö hakee syyllisiä ei Tannerin joukosta, vaan Neuvostoliitosta ja hallituksesta. Odium [syyllisyys] ei saa langeta Neuvostoliiton päälle. Vastuu on niiden, jotka alkoivat sodan. Jos syntyy karjalaisissa toiveita, niin se kääntyy hallituksen päälle. [venäjäksi] Toivoton kysymys. Jos karjalaiset kääntyvät hallitusta ja Neuvostoliittoa vastaan, niin vika ("odium") on hallituksen. Hallituksen asia on katsoa, että mikään osa kansaa ei saa nousta Neuvostoliittoa vastaan. Ei saa syntyä vihamielistä propagandaa Neuvostoliittoa vastaan. Välirauhansopimuksen 6 artikla on kaikkein tärkein. [venäjäksi] Kaikkein tärkein kohta. Sitä vastaan ei saa nousta. Rajakysymys on jo kaksi kertaa [venäjäksi] järjestelty.
Minä ja Enckell käytimme useamman kerran puheenvuoroa selittäen karjalaisten ja suomalaisten kantaa.
Huomautin, että Suomessa kansalaiset aina ovat katsoneet oikeudekseen kääntyä hallituksen ja viranomaisten puoleen anomuksilla. Karjalaiset toivovat, että jotakin voitaisiin tehdä järjestämällä ja modifisioimalla Karjalan ja rajakysymyksen. Se lujittaisi [venäjäksi] Suomen ja Neuvostoliiton välisiä hyviä suhteita.
Huomautin myös, että tässä ei ole kysymys välirauhansopimuksen rikkomisesta, vaan siitä, että lopullisessa rauhansopimuksessa Neuvostoliiton suostumuksella muutettaisiin kysymyksessä olevaa määräystä.
Sanoin, että nyt olemme kuulleet hänen, Zdanovin, kannan ja edellytämme sen olevan myös Neuvostoliiton hallituksen kannan.
Esitin mm. myös Karjalan merkityksen Suomelle ja että Karjala oli meille tärkein asia välirauhassa.
Enckell kosketteli mm. Karjalan palauttamista Suomelle 1811, ja miten sillä oli ollut poliittisesti hyvä vaikutus."

Karjala-teema oli jatkuvasti esillä suomalaisten ministerien tavatessa venäläisiä. Kekkonen oli tavannut lokakuun alkupäivinä 1946 valvontakomission varapuheenjohtajan Grigori Savonenkovin ja Pavel Orlovin (suurlähettiläs) sekä syönyt päivällistä Razinin kanssa. Orlov ja Razin olivat puhuneet karjalaisten "demarchesta". Kekkonen huomasi, että venäläiset eivät  luottaneet Enckelliin.
Venäläisten mielestä Enckell oli ollut karjalaisten adressin taustalla, ainakin niin, että karjalaisten demarche oli tapahtunut Enckellin tieten. Kekkonen päätteli, että Enckellin asema oli näin huonontunut. Paasikivi kuitenkin totesi, ettei Enckell tiennyt adressista mitään.
Kekkonen oli saanut venäläisten puheista myös sen käsityksen, että he olettavat Karjalan kysymyksen nousevan esille rauhanneuvotteluissa Lontoossa. Venäläiset eivät kuitenkaan antaisi tässä asiassa periksi eikä länsimaista olisi Suomelle hyötyä. Paasikiven mielestä juonittelu länsivaltojen kanssa ei sovi, vaan Suomen on neuvoteltava asiat Neuvostoliiton kanssa.
Paasikivi arvioi, että Karjalan kysymys eli rajojen tarkistaminen lopullisessa rauhansopimuksessa oli ollut syksyn aikana kahdeksan kertaa esillä venäläisten kanssa. "Kaikkiin oli saatu vastaus, että raja-asia on välirauhansopimuksessa lopullisesti ratkaistu."
Mauno Laisaaren mielestä silloisessa poliittisessa tilanteessa piti ottaa olosuhteet huomioon: oli oltava varovainen puheissaan. Karjalan palautuksesta spekuloitiin silti vahvasti, vaikka revanssipuheita ei uskallettukaan pitää. Karjala n Liiton toimintaa tarkkaili puolisenkymmentä Valpon etsivää. Joihinkin karjalaisten kokouksiin lähetettiin myös agitaattoreita, "joiden tarkoituksena oli panna hulinaksi".

Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa 27.5.1946 Juhani Leppälä kertoi puhuneensa pääministeri Mauno Pekkalan kanssa kirjelmän lähettämisestä Stalinille. Pekkala oli luvannut ajatella asiaa ja vaikuttaa asioiden kulkuun muun muassa niin, että Pariisiin lähetettäisiin karjalainen edustaja
- Kun tiedustelin, onko valtuuskunta jo sinne kutsuttu, ei hän voinut siihen vastata, mutta sain sen käsityksen, että sellainen tultaisiin kutsumaan.
Valtuuskunta olikin  käynyt huhtikuussa 1946 Moskovassa tiedustelemassa Kremlin kantaa rauhanehtoihin, mutta Pekkala oli pitäytynyt keskustelemaan vain rajantarkistuksesta Saimaan kanavan alueella. (Karjalasta on kysymys, s. 128)
Kokouksessa puhuttiin myös eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa käydystä keskustelusta, jossa ehdotettiin Karjalan ostamista. Karjalan Liiton tarkoituksena oli laatia Stalinille kirjelmä, joka mahdollisimman monen kansanedustajan allekirjoittamana jätetään Venäjän lähetystöön. Erkki Paavolainen oli ryhtynyt laatimaan kirjelmää, joka lähetettäisiin, vaikka hallitus ei antaisi suostumusta; jäljennös kirjelmästä oli annettu myös hallitukselle. "Kenties hallitus ei tahdo olla millään tavalla näkyvissä, mutta ei ole myöskään jyrkästi Stalinille annettavaa kirjelmää vastaan."


Kesällä 1946 karjalaiskansanedustajat yrittivät moneen kertaan vaikuttaa tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikiveen. Eemil Luukka oli mukana karjalaisten kansanedustajien lähetystössä Juhani Leppälän, Erkki Paavolaisen ja Jussi Raatikaisen kanssa myös 14.6.1946:
"Luonani karjalaisten lähetystö: Luukka, Leppälä, Paavolainen ja Raatikainen. Antoivat minulle karjalaisten edustajain kirjelmän, jossa esitettiin, että minä lähtisin Moskovaan keskustelemaan Stalinin kanssa Karjalan asiasta.
Minä vastasin, että tietysti minä olin valmis tekemään mitä tahansa maan puolesta, mutta pidän epätodennäköisenä, että siitä olisi mitään tulosta.
Luin syyskuussa 1944 rauhanneuvottelujen pöytäkirjasta, miten silloin oli laajasti ja selvästi Suomen valtuuskunnan puolelta esitetty meidän toivomme Karjalan asiassa ja mitä Molotov oli silloin vastannut.
Paavolainen: Molotov puhui 1944 kiivaasti, kun sota oli juuri loppunut. Mutta nyt on poliittinen suunta muuttunut ja tähän voitaisiin vedota. Venäläisillä ei ole mitään syytä nyt epäluuloihin. Presidentin (minun) henkilökohtainen esiintyminen osottaa Suomen politiikan muuttumisen. Myös välirauhansopimuksen täyttäminen ja ystävällinen politiikka Neuvostoliittoa kohtaan on todistus siitä, että pyritään ystävällisiin suhteisiin Neuvostoliiton kanssa. Epäluuloihin ei enää ole aihetta. Nyt ei keskustella enää siinä äänilajissa kuin 1944. Luuli, että Neuvostoliiton taholla ymmärretään, että Suomi pyrkii rauhanpolitiikkaan. Neuvostoliiton strategiset ja taloudelliset edut pitäisi voida tyydyttää.
Viittasi karjalaisten aikaisempaan ehdotukseen (tukikohdat ym.). Neuvostoliitto ei tarvitse strategisia tarkoituksiaan varten koko sitä aluetta, joka on luovutettu. - Luuli, että jos valtakunnan päämiehet tulevat keskusteluihin, jos minä neuvottelen itse Stalinin kanssa, niin kenties voisi olla jotain tulosta. Ehkä ei ole mahdotonta, että Stalin osottaa myötämielisyyttä myös rajakysymyksissä. Meidän asemamme ei huononisi tällaisesta keskustelusta. Jokaista mahdollisuutta olisi yritettävä. Asian esille ottaminen Pariisin rauhankonferenssissa voisi herättää venäläisissä epäluuloja, että juonittelemme länsivaltojen kanssa, erittäinkin kun länsivaltojen ja Neuvostoliiton välit ovat kiristyneet.
Karjalaisten kohtalon on sellainen, että he kokonaan sortuvat, ellei tässä asiassa jotain uutta voida saada aikaan (s.o. elleivät pääse takaisin).
Minä lausuin, että venäläiset katsovat, että asia on ratkaistu välirauhansopimuksella. Huomautin, että Karjala kuului Neuvostoliitolle 1940 rauhan mukaan. Tämä on venäläisten kanta ja sen karjalaiset unohtavat. Nyt on siis kysymys siitä, että venäläiset luopuvat osasta siitä, mitä on saavuttaneet ja mikä heille kuului 1940 sopimuksen mukaan, ilman että me voisimme tarjota mitään korvausta (kompensatiota). Valtakunnat eivät osoita jalomielisyyttä tavallisesti. Myös Neuvostoliitossa täytyy hallituksen ottaa huomioon kansan mielipide. Myös Stalin ottaa sen huomioon, vaikka hänellä on siellä suuri valta. Jos Neuvostoliitto luopuisi osasta siitä, mitä on saavuttanut, niin Neuvostoliiton kansa sitä tuskin ymmärtäisi. Ja tokko Stalin tahtoo tällaisessa asiassa mennä Neuvostoliiton mielipidettä vastaan.
Jos minä tahtoisin lähteä Moskovaan, niin olisi etukäteen tiedusteltava, ottavatko minut vastaan, ja silloin olisi ilmoitettava, mikä asia minulla on. Vastaus voisi olla, että Karjalan asia on lopullisesti ratkaistu, siinä ei ole mitään keskustelemista. Eri asia on, jos minä lähtisin keskustelemaan puolustusliitosta. Silloin voisi ottaa asioita esille. Mutta puolustusliittokysymys on vielä sillä asteella, että siitä ei voi puhua. Se asia on eduskunnan asia eikä maan mielipide ole siitä selvä.
Leppälä: Minä (J.K.P.) olen tehnyt kaiken voitavani. Mutta karjalaiset toivovat, että minä persoonallisilla suhteillani kenties voisin saada joitain lievennyksiä. Karjalaisten harras pyyntö olisi, että minä koettaisin jotain tehdä.
Raatikainen: Karjalaisten pitäisi saada tietää se, että heidän asiassaan on tehty kaikki, mikä on mahdollista. He luulevat, että ei ole kaikkea yritetty. Ainakin pitäisi rauhanneuvotteluissa karjalaisilla olla edustaja mukana. Se antaisi karjalaisille vakuuden siitä, että on tehty kaikki, mitä on ollut mahdollista.
Lähetystön jäsenet sanoivat, että jos joku vielä jotain voi tehdä tässä asiassa, niin se olen minä. Pyysivät miettimään.
Lupasin neuvotella pääministerin ja valtioneuvoston asianomaisten jäsenten kanssa. (Paasikiven päiväkirjat 1, s. 326)

Vajaan kuukauden päästä (11.7.1946) Luukka, Leppälä ja Pusa olivat taas Paasikiven puheilla Kultarannassa. He esittivät, että 1) Paasikivi menisi puhumaan Stalinin kanssa Karjalan kysymyksestä vielä ennen Pariisin konferenssia. 2) Karjalaisten edustaja, Wärtsilän pääjohtaja Wilhelm Wahlfors, tulisi mukaan Pariisiin rauhankonferenssiin ja  3) laadittaisiin kaikkien eduskuntaryhmien allekirjoittama adressi, jonka joko Paasikivi veisi tai ulkoministeriön kautta toimitettaisiin venäläisille.
Paasikivi torjui ehdotuksen vedoten välirauhansopimuksen ratkaisuihin. Hän kirjasi Luukan mielipiteen Wahlforssin nimittämisestä: se olisi sisäpoliittisesti hyvä. Myös Enckell oli Luukasta hyvä valinta. Palaverissa Paasikivi totesi, että venäläiset luultavasti päästäisivät karjalaiset takaisin, mutta Neuvostoliiton lakien alaisina. Lähetystö alleviivasi presidentille, etteivät karjalaiset mene takaisin Neuvostoliiton lakien alle. Eeno Pusan mielestä karjalaiset on sijoitettava nyky-Suomeen, ellei Karjalaa saada takaisin. Paasikivi korosti, että maanhankintalakia olisi käytettävä pääasiassa karjalaisten asuttamiseksi. Muut tulisi jättää syrjään. Luukan mielestä asutusviranomaiset pitävät sitä kyllä silmällä.
"11.7.
Luokseni Kultarantaan: Luukka, Leppälä ja Pusa karjalaisten asiassa.
Leppälä: Heillä on kolme asiaa:
1) Tahtoisivat vielä pyytää, että minä menisin Moskovaan puhumaan Stalinin kanssa, ennen Pariisin konferenssia.
Leppälä itse arveli, että voisin tarjota korvauksena Jäniskoskea.
2) Heidän varsinainen asiansa on: että karjalaisten edustaja tulisi mukaan Pariisin rauhankonferenssiin. Ehdottavat Wahlforssia (jäseneksi mieluummin).
3) Olisiko mahdollista, että laadittaisiin adressi, joka eduskunnan kaikkien ryhmien puolesta allekirjoitettaisiin? Tämän kirjelmän minä veisin mukanani Moskovaan tai ellen mene, niin ulkoministerin kautta toimitettaisiin venäläisille.
Minä: Omasta puolestani olisin tietysti valmis matkustamaan mihin tahansa, jos luulisin siitä olevan hyötyä. Minun matkastani on keskusteltu ulkoasiainvaliokunnassa, mutta tultiin siihen tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä. Stalin voi - jos ottaa vastaan - lyhyesti sanoa, että hän on jo antanut vastauksen Suomen delegatiolle ja silloin ei mitään hyötyä, vaan se olisi ikävä asia.
Lausuin mm., että venäläiset katsovat, että asia on välirauhansopimuksella ratkaistu. Se on Venäjällä monessa instanssissa käsitelty: Korkein sotilasneuvosto, Politbyroo, hallitus, Korkeimman neuvoston presidiossa ja korkeimmassa neuvostossa. Kaikki nämä päätökset olisi purettava.
 Lausuin myös, että meidän asiallamme ja Italian, Jugoslavian, Romanian ja Unkarin on suuri ero. Analg. meidän asiallemme on ainoastaan Bessarabian kysymys, mutta kukaan ei ole siihen koskenut. - Jos joutuisimme keskusteluun Stalinin kanssa, niin en voisi välttää keskustelua puolustusliitosta. Siitä asiasta voisin kyllä lähteä Moskovaan, mutta se asia ei ole vielä valmis. Siitä ei voi puhua. Se on eduskunnan asia ja siinä on monta puolta.
Pusa: Olisi hyvä, jos rauhan delgatioon tulisi mukaan joku sosialidemokraattien enemmistöön kuuluva.
Luukka: Jos Wahlfors tulisi mukaan, niin se olisi sisäpoliittisesti hyvä.
Minä: Wahlforss voisi minun mielestäni tulla kysymykseen.
Leppälä: - puhui vielä karjalaisten ehdotuksesta, minkä oli antanut Orloville.
Minä sanoin myös, että venäläiset luultavasti kyllä päästäisivät karjalaiset takaisin, mutta Neuvostoliiton lakien alaisina.
Pusa ja muut: Karjalaiset eivät mene takaisin Neuvostoliiton lakien alle.
Pusa: Olisi onnetonta, jos meidän heimomme siten jakautuisi kahtia. Sanoi maanomistajain puolelta käännytyn hänen puoleensa kysymyksellä, eikö karjalaiset menisi takaisin Neuvostoliiton alle.
Pusa puhui sitä vastaan jyrkästi. Ellei saada Karjalaa tai osaa siitä takaisin, on karjalaiset sijoitettava nyky-Suomeen.
Minä: Maanhankintalakia olisi käytettävä pääasiassa karjalaisten asuttamiseksi. Muut jätettävä syrjään.
Luukka ym.: Asutusviranomaiset pitävät sitä kyllä silmällä. Lopuksi minä sanoin, että huomenna tulee valtioneuvoston jäseniä tänne ja lupasin ottaa esille kysymyksen matkastani Moskovaan." (Paasikiven päiväkirjat 1, s. 334, 335)
 Luukka kirjaa Aarne Sihvon elämää luotaavissa muistiinpanoissaan (Kansallisarkisto) Paasikiven vastanneen Karjalan Liiton lähetystön toivomukseen karjalaisesta rauhanvaltuutetusta: "Mutta tuleehan sinne asiantuntijana teidän luottamusmiehenne kenraali Sihvo ja se saa teille riittää."

Luukka selosti Karjala-kysymyksen vaiheita Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa heinäkuun lopulla 1946. Liitto oli yrittänyt saada miestä delegaation mukaan Moskovaan, mutta asiassa ei onnistuttu. Asiaa oli esitetty presidentille, ja Leppälä, Raatikainen sekä Luukka kävivät 14.6.1946 myös pääministeri Mauno Pekkalan luona. "Meille on puhuttu kauniisti, mutta mitään ei ole luvattu".
Luukka otti esille "erinäisen karjalaisten tunnetuille karjalaisille lähettämän kiertokirjeen, jossa on kehoitettu karjalaisia lausumaan mielipiteensä Pariisiin lähtevän delegation tueksi, koska tähän mennessä ei ole siirtoväen mielipidettä lainkaan kysytty ja koska tämä rauhanneuvottelun alettua on viimeinen tilaisuus lausua julki toivomukset.
Omasta puolestani olen aina vastustanut tähän asiaan puuttumista. Asia on koko valtakunnan asia ja mikäli karjalaiset tässä esiintyvät, pahentaa se heidän asiaansa. Jätän asian kokouksen harkittavaksi", Luukka päätti puheenvuoronsa.
 
Luukka esitteli ajatuksiaan myös kentällä karjalaisten kokouksissa.
 "Meidän kaikkien on syytä muistaa, että meidän rauhamme tehdään juuri niinkuin se sopii maailman mahtavimmille ja että se kohu ja riita joka on käyty rajoista ei koske suurten vaan pienten valtioiden välisiä rajoja. Kansanedustajat ovat valppaasti seuranneet asioiden kehitystä.
Jo silloin kun n.s. Moskovan delekatsio varustautui lähtemään Moskovaan, kävi Karjalaisen eduskuntaryhmän lähetystö Tasavallan Presidentin luona esittämässä että siirtoväen edustaja maan hallituksessa olisi myöskin päässyt mukaan. Vedottiin karjalaisten suureen huolestumiseen tulevaisuudestaan maansaannin sekä korvauksen viipymisen suhteen [...] pyydettiin, ettei Tasavallan Presidentti määrätessään edustajia varsinaiseen rauhankongressiin jättäisi meidän luottamusmiehiämme valitsematta.
Kesäkuulla 20 siirtoväkeen kuuluvan kansanedustajan allekirjoittama kirjelmä uudelleen Tasavallan Presidentille samoista asioista ja vielä sen jälkeen on eduskuntaryhmän lähetystö heinäkuun alussa käynyt siirtoväen asioista neuvottelemassa Presidentin kanssa. Myöskin Pääministerin ja valtioneuvoston muiden ministerien kanssa on käyty jatkuvasti neuvotteluja tulevasta rauhankongressissa siirtoväen näkökulmasta esitettävistä asioista. [...]
On tehostettu ettei siirtoväen asia ole yksinomaan meidän karjalaisten oma ja yksityinen asia vaan että se on koko kansan yhteinen asia ja ettei karjalaisten asiat ole tunneasioita vaan ne ovat suuria taloudellisia kysymyksiä jotka raskaimmin painavat kotinsa ja kotiseutunsa menettänyttä siirtoväkeä."
Luukka korosti, että "pienten valtojen rauhanvaltuuskunnilla tulee olemaan varsin vähän sanomista neuvotteluissa, vaikka saavatkin olla osapuolina rauhansopimuksia allekirjoittamassa [...] Koko kansa ja erittäinkin siirtoväki seuraa hartaudella ja jännittyneenä heidän matkaansa ja toivoo menestystä heidän toiminnalleen tässä isänmaan suuressa asiassa. [...]
Ei ole syytä tuppaantua antamaan ohjeita Hallitukselle sivu eduskunnan sillä tällä tavoin voimme me hyvästä halustamme huolimatta tuottaa vahinkoa maallemme."

Toisessa, myös päiväämättömässä puheessaan Sydän-Hämeessä Karjalaseuran järjestämässä juhlassa, Luukka jatkaa linjanvetoaan:

"...Kiertelee huhuja pikaisesta takaisinpaluusta Karjalaan. Viime päivinä sanomalehdissä olleet tiedot pikaisista rauhanneuvotteluista Lontoossa ovat antaneet taas uutta vettä tähän huhujen myllyyn. Toinen toistaan uskottavammaksi tarkoitettu perätön huhu on tullut allekirjoittaneenkin [...] tietoon. Osa näistä huhuista on peräisin karjalaisten pohjattomasta kaipuusta ja osa taas lienee pantu liikkeelle tarkoituksella pitää yllä toteutumismahdollisuutta vailla olevaa toiveajattelua ja sen jälkeen kun pettymys tulee ja toiveajattelu romahtaa kalastaa sameassa vedessä. [...] Maan hallituksella ei ole mitään tietoa niiden (rauhanneuvottelujen) alkamisestakaan vielä vähemmän siitä millaisessa muodossa ne meille esitetään, joten maassa liikkuvat erilaiset huhut ovat aivan perää vailla.
Siirtoväen on syytä ajatella asioita realisesti ja toimia sen mukaan, sillä turha toiveajattelu on omiansa vaikeuttamaan ja vahingoittamaan siirtoväen ilmankin vaikeata elämää ja ratkaisun viipyessä tai pettymyksen tullen aikaansaa toivotonta mielialaa, mihin meillä ei ole varaa vaan on rohkeasti katsottava eteenpäin ja toimittava edessä olevain vaikeuksien voittamiseksi. [...]
On syntynyt karjalaisten yhdyssiteeksi elinvoimaisia karjalaseuroja [...] Pidän näissä oloissa karjalaseurojen toimintaa tarpeellisena jopa välttämättömänä [...] eri paikoilta tulleet karjalaiset kaipaavat kohtalotovereiden tukea. [...]Karjalaisuuden soveltamisen uusiin oloihin, ei eristäytyen, vaan karjalaisten oikeuksien valvojana ja puoltajana, sattuvien hankauksien sovittelijana ja poistajana. Ei riitojen vaan rauhan rakentajana, taloudellisesti ja henkisesti heikompien kanssaveljiemme ja sisariemme tukena ja huoltajana heidän ponnistellessaan vaikeuksiensa kanssa." (Kansallisarkisto, Luukka-kokoelmat)

Luukka" kosketteli Karjalaseurojen suurta merkitystä ja niiden tarpeellisuutta" myös Forssan Karjalaseuran kokouksessa 16.9.1945. "Niissä vaalittakoon Karjalan heimon parhaimpia perinteitä ja valettakoon uskoa parempaan tulevaisuuteen." (Forssan Lehti) 

Mauno Laisaari tuki hallituksen kokouksessa Luukkaa korostaen, että Karjalan Liiton ohjelmaan kuuluu pysyä syrjässä politiikasta ja erityisesti ulkopolitiikasta. Kirjeen lähettäminen oli harkitsematon teko.
- Eräät henkilöt tehdäkseen itsensä merkityiksi, halusivat ryhtyä tähän toimenpiteeseen, jottei historia ja tulevat sukupolvet tuomitsisi. Tällainen perustelu on kuitenkin hyvin heikko, sillä karjalaisten asia on suuri kysymys, joka on otettava kokonaisuuden kannalta. Kokouksen järjestäjät tietävät varsin hyvin, että kokouksilla ei saada metriäkään maata ja pettymys tulee olemaan siirtoväen keskuudessa entistäkin suurempi. On muuten kummallista, että hetkenä, jona rauhansopimus on oikeastaan lyöty lukkoon, silloin nousemme me takajaoillemme, Laisaari sanoi.
Erkki Paavolaisesta asia oli hoidettava kaikessa hiljaisuudessa, julkisuutta välttäen. "Viime torstaina tulin kuitenkin vakuutetuksi siitä, että nyt on ryhdyttävä julkiseen toimintaan. Me emme saa juosta kansan äänen perästä, vaan meidän on harkittava, toimitaanko tai vaietaanko. Torstain lehdessä on julkaistu jo delegation jäsenetkin. Asia ei ole siis enää mikään salainen kysymys. Nyt oli koittanut hetki, jolloin oli ryhdyttävä julkiseen toimintaan."
 Luukan varovainen kanta jäi tappiolle. Paavolaisen ehdotus hyväksyttiin, ja kirjelmän laatijoiksi sekä viejiksi valtuutettiin Luukka, Paavolainen, Leppälä, Pusa ja johtaja Harmainen. Kokouksen päätöslauselmat päätettiin saattaa myös julkisuuteen. (Karjalan Liiton hallituksen pöytäkirja 30.7.1946)
Myös presidentti Paasikivelle tuli kesän aikana runsaasti kirjeitä, joissa arvosteltiin Suomen hallitusta siitä, ettei se tee työtä Karjalan takaisin saamiseksi ja Suomen asian ajamiseksi rauhankonferenssissa.
"Luulevat, että muiden maiden avulla voimme saada Karjalan takaisin", Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 2.8.1946. 'Suomi ei voi elää ilman Karjalaa', sanotaan eräässä kirjeessä (anonyymi, kuten usein meillä). Valittakoon Suomesta jämerät miehet, jotka uskaltavat sanoa rauhankonferenssissa suorat sanat." (Pyhä yksinkertaisuus! Luulevat, että sanalla voidaan saada Neuvostoliitto.) 'Kerran teitä tutkitaan näistä asioista', loppuu kirje."

Siirtoväen kokouksissa julkituotiin toiveita Pariisin rauhankonferenssiin lähtevälle valtuuskunnalle Karjalan kysymyksestä. Eemil Luukka oli yrittänyt saada Mauno Laisaarta karjalaisten ehdokkaaksi rauhanvaltuuskuntaan. Luukasta asia oli selvä. Ministeri Paavo Viding soitti kuitenkin Laisaarelle ja "ilmoitti, ettei asiasta tule mitään. Paasikivi oli sanonut, että sitä miestä ei lähetetä mihinkään", Laisaari kertoi vuonna 1980. Paasikiven ja Laisaaren välit eivät olleet kunnossa, muistissa oli vielä Karjalan Liiton edustajien vierailu Paasikiven luona tammikuussa 1945.
Laisaaren mukaan Karjalan Liittoa harmitti se, että kaikki viipyy. "Me ratkaisimme aika nopeasti juttuja. 1945 keväällä saatiin maanhankintalaki ja toinen korvauslaki läpi, mutta hallituksesta ei tahtonut tulla esityksiä eduskunnalle millään."
Lähetystö pääsi Paasikiven puheille 9.1.1945. Mukana olivat Juho Hietanen, Eeno Pusa ja Mauno Laisaari.
- Juho Hietanen alkoi puhua kauniisti: 'Kun vainot ovat syttyneet, ja jos kymmenen veljestä menee yhdessä sotaan taistelemaan ja yhden veljeksen talo poltetaan, niin eikö niiden yhdeksän pidä rakentaa sille yhdelle uusi talo. Paasikivi sanoi että 'kyllä, kyllä, mutta että sillä on niin kauhea kiire. Minä olin torpparikomitean puheenjohtaja. Me teimme työtä 10 vuotta, mutta siitä tulikin hyvä laki.'
- Silloin se tuli ihan punaiseksi, oli vielä pääministerinä, ja vielä kun vanhojen herrojen poskipäillä oli täplät, niin minä sanoin että 'Herra pääministeri.' Paasikivi kääntyi ja sanoi että 'Kuulkaas nuori mies. Tiedättekö missä Teidän paikkanne on?' - Sanoin, että 'Herra pääministeri, enhän minä oikein osaa sitä arvata', johon Paasikivi: 'Teidän paikkanne on vankilassa'. Sitten hän nousi ylös, meni viereiseen huoneeseen ja tuli sieltä paperin kanssa: 'Katsokaa!'
- Katsoin ja näin siinä punaisella alleviivattuja rivejä ja reunahuomautuksia. Olimme aikaisemmin kirjoittaneet valtioneuvostolle aika paksun 'buman', jossa oli selostettu miten karjalaisille oli vuokrattu kylmiä tiloja - vai mitä heille oli jouduttukaan luovuttamaan - ei silloin ollut vielä mitään tiloja...
- Selvitimme paperissa, minkä vuoksi tätä juttua kiirehditään niin kovasti. Urho Kähönen oli vähän rempseesti ja aika pahastikin kirjoittanut asioista tyyliin 'karjalaiset on ajettu kurjiin, synkkiin metsiin'... 'toisten nurkissa asutaan', '.. sorretaan' yms. Ja paperissa oli pelkästään minun allekirjoitukseni!
- Paasikivi näytti sitä ja sanoi, että 'kyllä minä ymmärtäisin, että Te sanotte, että minun ystäväni ovat roistoja - se vielä käy, mutta kun Te sanotte aivan selvästi, että he tietävät sen miten sen pitää olla mutta tekevät toisin, niin se on solvausta. Te tiedätte sen itse juristina'.
- Pusa rupesi sovittelemaan, ja lopulta pääsimme linnasta jotenkin ulos. Paasikivi puristi kättäni ja sanoi: 'Ei minulla ole mitään Teitä vastaan, mutta älkää kirjoittako kaikkien paperien alle nimeänne.'
- Kun menin eduskuntaan tämän Paasikiven tapaamisen jälkeen, niin Kekkonen tuli vastaan eduskunnan aulassa ja kysyi: 'Mitäs mies on noin murheellisen näköinen?'
- Sanoin, ettei minua ole koskaan aikaihmisenä haukuttu niin kovasti. Kekkonen sanoi: 'Älä välitä tommosesta jutusta. Paasikivi haukku minut kerran niin, että siltä putosi tekohampaat pöydältä, ja kun se oli viereisessä huoneessa, niin tekohampaat jatko haukkumista'.
- Paasikivi oli loppuun saakka minua vastaan. Kun minua pyydettiin valtiovarainministeriöön, Paasikivi räjähti eikä siitäkään virasta tullut mitään."(Mauno Laisaari PT:lle 26.11.1980)
"Laisaari aiotaan nimittää finanssiministeriöön veroasioita hoitamaan. - Hän on kovin yksipuolinen mies. Mannvilj.min:ssä on paljaita karjalaisia viroissa. Pitäisi saada tasapuolisia sinne. - Lupasin ottaa selvää. Puhun heti Tuomiojan kanssa, joka sanoi, että Laisaari on aiottu ottaa Takin paikalle. Sanoin, että niin kauan kuin minä olen hallituksessa, ei Laisaarta saa ottaa." (Paasikiven päiväkirjat 1, 26.2.1945)

Pariisin neuvottelut käytiin kuitenkin sanelurauhan merkeissä. Suomalaisille annettiin muodollinen tilaisuus mielipiteittensä esittelyyn. Ulkoministeri Enckell piti Paasikiven ohjeiden mukaisen puheen, jossa hän toivoi sotakorvausten alentamista 100 miljoonalla dollarilla - Suomelle määrätty sotakorvaus oli yhtä suuri kuin Romanian ja Unkarin yhteensä.
Paasikivi oli antanut yleisohjeen valtuuskunnalle 9.8.1946. Siinä hän korosti, että missään neuvottelujen vaiheessa ei saa unohtaa, että pysyväisten hyvin ystävyyssuhteiden aikaansaaminen ja säilyttäminen Neuvostoliiton kanssa on Suomen ulkopolitiikan pääperiaate. Aluekysymyksistä oli selostettava Karjalan ja Porkkalan taloudellinen ja historiallinen merkitys. Sen tärkeyden vuoksi "ei Suomen hallitus, Suomen kansan etujen vaalijana, katso voivansa olla tässä viimeisessä tilaisuudessa esittämättä Suomen näkökantoja ja toivomuksia."
Paasikivi oli esittänyt jo 19.6. ja 21.6.1946 ulkoasiainvaliokunnassa sekä Pekkalalle, Enckellille ja  Sventolle 7.5.1946 syyt, minkä vuoksi oli välttämätöntä ottaa esille myös aluekysymys. "Yksi syy oli, että venäläiset voivat muuten sanoa ja sanovat, että me emme ole esittäneet näkökantaamme ja ehdotuksiamme. Arvostelin asemaa ja asiaa aivan oikein. Molotov puhuessaan eilen sanoi mm.: 'Me neljä ulkoministeriä keskustelimme Suomen rauhansopimuksesta ulkoministerien neuvostossa useiden kuukausien ajan, mutta tällöin ei kuultu mitään huomautuksia Suomen taholta sopimusluonnoksen yhteydessä' ja toisessa kohdassa Molotov sanoi: 'Se tosiasia, että rauhansopimusta koskevia huomautuksia ei esitetty Suomen taholta ulkoministerien neuvoston neuvottelujen aikana, mutta että tällaisia huomautuksia on nyt ilmennyt...' - Refl. Tämä on arvaamatonta peliä suurvallan puolelta. Mutta oli hyvä, että nyt Pariisissa asiat selvästi otettiin esille."

Yleiskeskustelussa valtuuskunta toivoi, että alueluovutusta koskevat ehdot lievenisivät. Suomen puheenvuoron käyttäjäksi oli kaavailtu pääministeri Mauno Pekkalaa. Pekkalan suomenkielisen puheen sisältö oli hyväksytty Helsingissä, vaikka pääministeri epäilikin 14.8.1946 Pariisissa pidetyssä valtuuskunnan kokouksessa, tyydyttäisikö puhe Neuvostoliittoa.
Seuraavana päivänä Pekkala ilmoittikin, että hän ei enää voinut vastata puheesta. Pekkala oli edellisiltana kertonut Molotoville lähettiläs Helon kutsuilla puheen keskeiset kohdat. Molotov oli sanonut Suomen nyt esittävän aivan uusia vaatimuksia. Myös Enckell tuli varovaiseksi. Hänen mielestään tämän jälkeen olisi protesti esittää Suomen lausunto ennalta sovitussa muodossa. Suomalaisten kannanottoa oli joko muutettava tai pyydettävä konferenssilta lykkäystä. Pekkalan mielestä muutoksia ehkä voitaisiin tehdä, "mutta en minä sitä pyydä". Österholm ja Voionmaa valittivat, että pääministeri oli ennen puheen pitämistä tehnyt demarchen, mistä oli ollut seurauksena venäläisten asenteen jyrkkeneminen.
Puhetta muutettiin viime hetkellä. Kun aluksi korostettiin sitä, että alueluovutukset olivat lamauttavia Suomen talouselämälle ja kyvylle osallistua oikeudenmukaisen rauhan rakentamiseen, niin uudessa versiossa korostettiin suurten aluemenetysten pitäneen Suomessa yllä toivoa, että lopullinen rauhansopimus toisi tähänkin asiaan lievennyksiä. Ulkoministeri Carl Enckellin pitämästä puheesta jätettiin pois myös talvisota- ja puolustusvoimat -viittaukset.
 Neuvostoliitto korosti,  että ainoana vihollismaista Suomi oli välttänyt miehityksen. Se oli täyttänyt sitoumuksensa kunniallisesti, mutta [...] "Suomessa on eräitä aineksia, jotka toivovat voivansa käyttää suurvaltain välistä erimielisyyttä hyväkseen edistääkseen omia tarkoitusperiään."
 Elokuun 19. päivänä 1946 Pekkala ja Enckell tapasivat Neuvostoliiton suurlähetystössä Molotovin apulaisen, varaulkoministeri Andrei Vyshinskin, joka avoimesti ilmaisi neuvostovaltuuskunnan tyytymättömyyden siihen, että Suomi oli toivonut saavansa viidentoista kansakunnan tuen Neuvostoliittoa vastaan.  Enckell sanoi Vyshinskille, että aluekysymysten mainitseminen oli Suomen velvollisuus tavattoman vaikeissa oloissa eläviä karjalaisia kohtaan, ja kansalleen vastuullisena hallitus oli vaatimattomassa muodossa ottanut ne esiin. Pekkalalle Vyshinski sanoi: "Yrittäkää vain siirtää rajanne lähemmäksi Leningradia länsivaltain avulla, niin saatte nähdä, miten teidän käy."

Viikkoa ennen Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamista Luukka ja Tuurna keskustelivat Paasikiven kanssa (22.1.1947) karjalaisten asioista. Paasikiveä pyydettiin nyt puhumaan Pääkaupungin Karjalaisten Kalevalan päivän juhlassa Messuhallissa 28.2.1947.
"Pyysivät, että minä lausuisin siinä joitakin sanoja, jotka kohottaisivat karjalaisia siitä masennuksen tilasta, missä he nykyään ovat."
 Paasikiven esiintymisen karjalaisten juhlassa antaisi heille toivoa", pelkona nimittäin oli [Luukan mukaan], "että karjalaiset menevät kommunistien puolelle." Paasikivi vakuutti herroille, että karjalaisille on hankittava nyky-Suomessa sama asema kuin on muillakin suomalaisilla. "Mutta kun vaikeudet ovat suuret, niin se vie aikaa."
Luukka valitti vielä presidentille karjalaisten liikemiesten nuivasta kohtelusta: "Monella paikkakunnalla tahdotaan estää karjalaisia liikemiehiä pääsemästä alkuun."

22.1.[1947]
Luukka ja Tuurna olivat luonani. Puhuivat karjalaisten asiasta. Kertoivat, että Kalevalan päivänä 28.2. kl. 7 illalla pidetään Messuhallissa Karjalan Liiton ja Pääkaupungin Karjalaisten yhteinen juhla. Pyysivät, että minä lausuisin siinä joitakin sanoja, jotka kohottaisivat karjalaisia siitä masennuksen tilasta, missä he nykyään ovat. Jotain toivorikkautta. Antaisi heille toivoa. Luukka sanoi, että on pelko, että karjalaiset menevät kommunistien puolelle. - Tuurna: Etteivät jää epätoivoon.
Minä sanoin, että minun mielestäni karjalaisille on hankittava nyky-Suomessa sama asema kuin on muilla suomalaisilla. Mutta kun vaikeudet ovat suuret, niin se vie aikaa.
Tuurna: Olisi tärkeä, että karjalaiset eivät jäisi epätoivoon. Monella paikkakunnalla karjalaiset näyttävät menettäneen tarmonsa. Mutta meidän kansamme tarvitsee jokaisen yksityisen. Olisi hyvä puhua karjalaisten kunnosta. Moni karjalainen tulee epätoivoon, kun näkee, että hänen on alettava aivan alusta.
Luukka: Monella paikkakunnalla tahdotaan estää karjalaisia liikemiehiä pääsemästä alkuun. Niitä on Kiikassa ja Karkussa 3 000, eivät pääse pois.
Tuurna: että karjalaisia jollakin tavalla rohkaistaisiin, että saisivat uskoa tulevaisuuteen. Tärkeä on karjalaisten osallistuminen seuraaviin vaaleihin.
Tuurna: sanoi, että Saksan saatavista ja venäläisten vaatimuksista puhutaan paljon eduskuntapiireissä. Myös siitä, että venäläiset tahtovat päästä osallisiksi meidän huomattaviin teollisuuslaitoksiimme.
(Paasikiven päiväkirjat 1, s. 185)

Eduskunta hyväksyi viimeisessä istunnossaan 27.1.1947 yksimielisesti lakiesityksen "Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton, Yhdistyneen Kuningaskunnan,  Australian, Etelä-Afrikan Unionin, Intian, Kanadan, Tshekkoslovakian, Ukrainan Sosialistisen Neuvostotasavallan, Uuden Seelannin sekä Valko-Venäjän Sosialistisen Neuvostotasavallan välisen rauhansopimuksen".
Eemil Luukan puhe eduskunnan täysistunnossa 27.1.1947:
"Herra puhemies!
Käsiteltävänä olevan esityksen perusteluissa hallitus huomauttaa siitä, että Suomella on ollut tilaisuus esittää näkökantansa sille laaditusta rauhansopimuksesta Pariisin konferenssissa, mutta ettei sen esittämiä lievennyksiä ole saatu aikaan.
Meidän osaksemme hävityn sodan jälkeen tuleva rauha on kova, sillä suuret voittajavaltiot eivät ole katsoneet mahdolliseksi suostua meidän taholtamme esitettyihin toivomuksiin. Kun Suomen eduskunta nyt antaa hallitukselle valtuudet allekirjoittaa meille annettavan rauhansopimuksen, on syytä todeta, että rauhanehdot kohdistuvat raskaimpina juuri siihen väestöön, joka sodan ja alueluovutuksen johdosta menetti entiset asuinpaikkansa ja toimeentulomahdollisuutensa.

Tämä väestö on hartaasti odottanut, että sen esittämiä näkökohtia, jotka aikanaan on saatettu hallituksen tietoon, olisi voitu noudattaa. Niin ei kuitenkaan ole tapahtunut, mistä johtuen siirtoväki tuntee pettymystä. Tämä tosiasia on meidän siirtoväen edustajien tässä yhteydessä sanottava. Siirtoväen tämän kysymyksen yhteydessä esittämät toivomukset ovat eräillä tahoilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin pyritty tulkitsemaan mahdollisiksi revanshiajatuksen ilmaisuksi. Tällainen virheellinen käsitys on mitä päättävimmin torjuttava.

Siirtoväen esitysten lähtökohtana on ollut se, että meidän olisi tämän kysymyksen yhteydessä pitänyt tehdä kaikki mahdollinen välittömillä neuvotteluilla Neuvostoliiton hallituksen kanssa, jolla on mahdollisuus ottaa meidän toivomuksemme huomioon. Siirtoväki ja monet sen edustajat eivät ole täysin vakuuttuneita, onko kaikki mahdollinen tehty, varsinkaan kun sen edustajille ei ole kaikesta huolimatta ollut mahdollisuutta olla mukana tämän kysymyksen käsittelyssä. Odotettavissa oleva rauha ei siten lupaa siirtoväelle sen toivomia helpotuksia, joiden saaminen olisi ratkaisevalla tavalla auttanut erittäin vaikeaa siirtoväkikysymyksen ratkaisemista.
Kun näin on asian laita, on siirtoväellä annettujen lupausten mukaisesti oikeus odottaa, että koko kansan yhteisin ponnistuksin luodaan kotinsa menettäneelle siirtoväelle viivyttelemättä samanlaiset elämänedellytykset kuin ovat maamme muullakin kansanosalla."


Rauhansopimus allekirjoitettiin 10.2.1947. Neuvostoliitto ratifioi kuitenkin sen vasta syyskuun puolivälissä. Suomen valtuuskunnassa mukana ollut ministeri Lennart Heljas muisteli 1967, että Neuvostoliiton valtuuskunnan jäsenet närkästyivät Suomen ehdottamiin, välirauhansopimuksessa määriteltyjen ehtojen lievennyksiin.
Suomelta odotettiin nöyrempää esiintymistä. "Me emme kiittäneet suurta Stalinia jalomielisestä rauhasta, kuten eräs Itä-Euroopan valtuutettu teki." Heljas oli kuullut Molotovin sanoneen, viitaten erääseen venäläiseen sananlaskuun, että "Suomi oli pannut tervalusikan hunajapurkkiin." (yle.fi/elavaarkisto, toim. Adolf Turakainen 1967)
Kymmenen päivää myöhemmin valvontakomissio poistui maasta. Suomen suvereenisuus palautettiin. Suhteet entisiin vihollisiin voitiin normaalistaa.
Menetetty Karjala kuitenkin puhutti jatkuvasti Karjalan Liiton hallintoelimiä, erityisesti sen työvaliokuntaa, mutta arkaluontoisiin kysymyksiin saatiin vältteleviä vastauksia YYA-sopimuksen solmimisen (6.4.1948) jälkeen. Luukka, Niukkanen, Leppälä ja Pusa keskustelivat Paasikiven kanssa 11.5.1948 Karjalan rajakysymyksen esille ottamisesta. Paasikivi torjui ajatuksen:
"Minä vastasin, että en ole nyt juuri asiaa ajatellut. Suomalainen lähetystö on asiata Moskovassa kosketellut jo 1947 ja on ilmoittanut, että Stalin on kaksi kertaa antanut siihen kieltävän vastauksen. Asia on vaikea, ja muodollisesti rajat on Neuvostoliitossa korkeimman neuvoston vahvistamilla laeilla vahvistettu ja nämä lait olisi purettava.
Lupasin kuitenkin harkita tätä asiaa, voisiko Karjalan asian ottaa jollakin tavalla esille näissä neuvotteluissa. Lisäsin, että minun matkani ei sanottavasti hyödyttäisi, sillä tällaiset asiat ratkaistaan asiallisten syiden nojalla. Mieskohtaiset seikat eivät siinä vaikuta. [...] he katselevat asiata omalla tavallaan. Jos me otamme O. V. Kuusisen presidentiksi ja Äikiän, Lehenin ym. hallitukseen ja panemme täällä voimaan kommunismin ja liitämme Suomen jollakin tavalla Neuvostoliittoon, niin silloin luultavasti saisimme Karjalan. Mutta sillä ehdolla me emme tahdo Karjalaa ostaa. Lopuksi minä lupasin harkita asiaa ja ottaa sen esille hallituksen jäsenten kanssa."
Eemil Luukka keskusteli siirtoväen asioista Paasikiven kanssa 13.4.1950, kun hän kävi pyytämässä presidenttiä Karjalan Liiton 10-vuotistilaisuuden juhlavieraaksi. Paasikivi  kirjoittaa Luukan visiitistä päiväkirjassaan:
"Luukka luonani. Kutsui Karjalan Liiton 10-vuotisjuhlakokukseen 20.4.50 klo 13 Kauppakorkeakoulun ylioppilastalon juhlasalissa. Lupasin.
 Sitten puhuimme siirtoväen asioista. Luukka sanoi, että siirtoväen mieliala olisi kyllä hyvä, mutta puuttuu rahoja. Luukka sanoi Helsingin Sanomien kirjoitusten pahoittaneen siirtoväen mieltä. Luukka pyysi, että minä puhuisin Erkolle, että Helsingin Sanomat muuttaisi menettelyään. Siirtoväkeä on vaikea hoitaa. Kommunistit agiteeraavat ja jos tulee tyytymättömyyttä, niin kommunistit saavat helposti kannatusta siirtoväen keskuudessa. Lupasin puhua Erkolle.
  Sitten puhuimme vielä Vennamosta, ja hänen ja hänen äitinsä menettelystä, kun olivat nostaneet Valtiokonttorista kumpikin 300.000 mk enemmän kuin lautakunta oli päättänyt. (Sitten maksoivat takaisin).  Minä sanoin, että en tunne asiaa enemmän kuin mitä olen lukenut lehdistä."

Osaksi Karjala-keskustelussa oli lievää taktiikan makuakin. Mauno Laisaaren mukaan Karjalan Liiton pyrkimyksenä oli jokaisessa mahdollisessa tilanteessa koettaa lievittää karjalaisten ikävää: jos olisi mahdollista tarkistaa rajoja, niin tämä mahdollisuus olisi käytettävä. Laisaaresta keskustelussa oli myös runsaasti kotiseuturomanttisia aineksia, "sanottiin että Karjalan Liitto tekee kaikkensa, mutta turha elää siinä toivossa, että Karjalan palauttaminen todella onnistuu."
 Luukan motiivina oli myös se, että vasta näin karjalaisille voitaisiin sanoa, että kaikki on tehty, mikä on ollut mahdollista.
Kun vuonna 1954 kierteli huhuja Neuvostoliiton suunnittelemista neuvotteluista Suomen kanssa, Karjalan Liitto pyysi ulkoministeriöltä, että mahdollisissa neuvotteluissa olisi Karjalan kysymys otettava esille. Kansainvälispoliittisen suojasään innoittamana liitto jätti presidentille ja hallitukselle kirjelmän, jossa toivottiin asian esille ottamista tulevissa neuvotteluissa.

Paasikivi kirjoittaa päiväkirjassaan moneen otteeseen Karjala-kysymyksestä elo-syyskuussa 1955. Hän pohdiskelee Kekkosen kanssa, pitääkö Karjalan rajojen tarkistaminen ottaa esille Paasikiven delegaation Moskovan vierailulla (15.9.1955).
18.8.1955. Kekkonen valmistaa asioita. Hän miettii, olisiko ystävyyssopimukseen tehtävä joitakin selvennyksiä. Hän myös miettii ja valmistaa, miten olisi otettava esille kysymys Karjalan rajan muuttamisesta, Porkkalan asian lisäksi. Hän tuumii myös, keitä olisi otettava mukaan Moskovaan.
Sovimme Kekkosen kanssa, että Kekkonen puhuu tänään Lebedevin kanssa tästä asiasta, jonka minä olin hänelle täysin esittänyt. Koskettelee myös varovasti Karjalan rajojen muuttamista koskevaa kysymystä.
Refl. Olimme Kekkosen kanssa iloisia ja tyytyväisiä siitä, että nyt näyttää, että saavuttaisimme todellisen hyvän tuloksen, Porkkalan vapautuksen. Mutta meidän pitää koettaa vielä, olisiko mahdollista saada jotakin aikaan Karjalan rajoihin nähden.
19.8.1955. Kekkonen Kultarannassa.
Lebedev oli eilen ollut hänen luonaan illallisella kl. 19-22. Oli keskusteltu Moskovan matkasta. Kekkonen oli sanonut, että minä olin lausunut tulevani Moskovaan niin pian kuin mahdollista. Keskustelun kuluessa oli Kekkonen sanonut, että Porkkala on tärkeä asia, mutta oli kosketellut myös Karjalan kysymystä, koska se on meille suomalaisille tärkeä asia. Se asia oli jäänyt tämän varaan. Ensi tiistaina 23.8. Kekkonen ja Lebedev tapaavat jälleen toisensa ja silloin jatkavat keskustelua.
19.8.1955 Refl. Moskovassa:
Ystävyyssopimus... 2) sovitaan, että ystävyyssopimus on edelleen voimassa kuten se sisältää: so. jatkuu 5 vuodeksi 1958 lukien ja on sanottava sitten irti niin kuin siinä on sanottu. Tämä olisi paras. Mutta jos venäläiset vaativat, että se on jälleen voimassa 10 vuotta, niin voisimme siitä sopia, jos saamme venäläisiltä riittävästi etuja.
3) b) jotakin parannusta Karjalan rajoihin (Servituutti [käyttöoikeusjärjestely] ym. kenties.)
1.9.1955 Kekkosen kanssa Moskovan matkasta Kultarannassa... Jos venäläiset esittävät, että sopimus olisi uudestaan voimassa 10 vuotta, niin emme voi vastustaa. Sanomme "Samantekevää". On paras antaa sopimuksen olla sellaisenaan voimassa.
c) Porkkalan asia: Kekkosella oli pykälään ehdotus. Minä annoin hänelle oman ehdotukseni. e) Karjalan rajat. - Kekkonen miettii mitä esitetään.
8.9.1955 Minä esitin luettelon asioista, jotka voivat tulla esille Moskovassa:
2) Porkkalan palauttaminen
7) Karjalan asia.

9.9.1955 "Luukka ja Laisaari Karjalan Liiton puolesta luonani. Sanoin että otan heidät vastaan, mutta ei mitään julkisuutta. Tiedän, mitä heillä on sanomista. Tiedän sen aivan hyvin.
Luukka: Toivoisivat, että Moskovassa Karjalan asia tulisi esille. - Luki kirjelmän ja jätti sen ja joukon entisiä kirjelmiä. Että Karjala palautettaisiin Suomelle takaisin.
Minä: Ymmärrän Karjalan merkityksen. - Kysyin: Mitä perusteita heidän mielestään minä voisin esittää?
Laisaari: Ei vaatimuksia. Mutta jos ystävyyssopimuksen yhteydessä. - Venäjän puolustusintressi on vähentynyt, kun on ystävyyssopimus ja hyvät välit. - Suomen ja Neuvostoliiton suhteita voitaisiin parantaa siten, että alueet palautettaisiin.
Minä selitin historiallisia tosiasioita. Venäläiset luultavasti heti kysyvät: mitä annamme korvaukseksi?  Laisaari puhui taloudellisesta korvauksesta, alueen demilitarisoinnista, ystävyyssopimuksesta.  Minä: Olen kyllä ajatellut servituutteja (käyttöoikeuksia). En voi sanoa muuta kuin että Karjala ei ole minun mielestäni unohtunut. Minä en tiedä, mitä asioita tulee esille ja miten neuvottelut kulkevat."

Mauno Laisaaren versio vierailusta:
- Ehdotin presidentille, että eikö olisi mahdollista tehdä osasta luovutettua Karjalaa, esimerkiksi Viipurista ja Käkisalmesta, venäläisten valvoma demilitarisoitu vyöhyke. Paasikivi sanoi, että Karjalan asian hoitaminen ja rajan mahdollinen uudelleenjärjestely on hänen viimeinen ajatuksensa ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäinen ajatus herätessä. 'Mutta te olette itse syypäitä tähän. Kun menin 1939 neuvotteluihin, niin olitte joka asemalla laulamassa lauluja ja sanomassa ei tuumaakaan. Te ette hyväksyneet pienintäkään rajansiirtoa.'
- Sitten Paasikivi veti esiin Kannaksen kartan ja näytti punaisen viivan, joka oli vedetty Koiviston eteläreunasta Metsäpirtin yläreunaan, ts. siinä oli Käkisalmi ja Sortavala. Tällaisen viivan veti Stalin kun olin Moskovassa neuvottelemassa ennen talvisotaa. Paasikivi sanoi Stalinille, etteivät sotilasviranomaiset hyväksy sitä. Stalin siihen, ettei niillä ole tästä mitään sanomista, ne jankkaavat vaan niistä saaristaan.
- Totesimme Luukan kanssa että näin jälkiviisautena se olisi todellakin ollut viisas ratkaisu. Luukka sanoi, että niinhän se olisi ollut ja kyllä se olisi mennytkin, ellei olisi ollut sellaista propagandaa. [Kun on lukenut näin jälkeen päin, niin Mannerheim ja Paasikivi olisivat siihen suostuneetkin ja venäläiset olisivat suostuneet luopumaan Hangosta; olisivat saaneet Utön... Kyllä reaalipoliitikko ymmärsi tämän ja olisi suostunut tähän, mutta meikäläinen poliitikko ei ymmärrä niin paljon; se sekoitti yhteen Viron ja Latvian tapaukset eikä ajatellut, että sehän on aivan eri juttu.]
Luukka halusi että Karjalan palautusasia otettaisiin aina esille kun se vain on mahdollista, jotta voisimme sanoa karjalaisille, että kaikki on tehty mikä on ollut mahdollista.
- Paasikivi vain sanoi, että hän yrittää, mutta se on vähän toivotonta. (Mauno Laisaari 1980)

12.9.1955  Kekkonen oli ollut tänään Lebedevin luona lounaalla (2 tunt.) Lebedev oli kysynyt, voiko Kekkonen kertoa, mitä aiomme Moskovassa esittää.
Kekkonen oli vastannut, että me tulemme olemaan rehellisiä ja olemme valmiit seuraavaan:
1) Ystävyyden sopimus - Olemme miettineet sopimuksen sanamuotoa ja ajatelleet, olisiko sitä muutettava. Mutta katsomme sen selväksi emmekä tule tekemään ehdotuksia sen muuttamiseksi. Katsomme, että kun saamme Porkkalan takaisin, niin meidän mielestämme ei olisi viisasta tehdä muutosehdotuksia.
Lebedev oli tämän johdosta iloinen ja tyytyväinen.
2) Karjala.
Lebedev: Raja idässä on heidän lopullinen rajansa. Karjala on toisessa asemassa kuin Porkkala, joka on ulkopuolella valtakunnan aluetta ja on vuokra-alue. Lebedev toivoi, ettei otettaisi Karjalaa esille. Kekkonen oli vastannut: Kun saamme Porkkalan ja kun pääsemme sinne, tulee esille sisäpoliittinen asia: ruotsalaiset pääsevät takaisin, mutta suomenkieliset eivät pääse. Ellemme mitään edes puhu Karjalasta, tulee siitä poliittisesti vahinkoa. Meillä sanotaan, että emme ole edes yrittäneet tehdä mitään. Yleinen mielipide tulee meitä vastaa. Kekkonen oli lausunut toivomuksen, että venäläiset eivät estäisi, että minä esittäisin toivomuksen Karjalasta.
Kekkonen sanoi, että maksimi mitä voimme toivoa, on että löydettäisiin formula, jonka mukaan keskustelu jäisi avonaiseksi jatkettavaksi Saimaan kanava-asian yhteydessä.
Lebedev oli vastannut, että tarjous Saimaan kanavasta on edelleen avoinna. Sanoi esittävänsä hallitukselleen, mitä Kekkonen on sanonut. Lebedev ja Kekkonen jatkavat keskustelua ennen Moskovaan lähtöämme.
13.9.1955 Kekkonen luonani:  Kävimme läpi Porkkalaa koskevan sopimusluonnoksen. Korjasimme sen. Samoin ystävyyssopimuksen - jatkuvaisuus 5 vuotta - kuten ennen.
Karjala:
Kotimaista mielipidettä varten olisi tärkeää, että me olemme esittäneet asian. Mutta nähtävästi venäläiset eivät suostu siitä asiasta keskustelemaan. - Tämä meidän pitäisi voida todeta.
14.9.1955 Ulkoasiainvaliokunnan kokous.
Skog esitti sosialidemokraattisen ryhmän kannan, seuraavat kohdat, jotka olisi esitettävä Moskovassa:
1) Karjala palautettava. Niin paljon kuin mahdollista.
...
2) Porkkala

Virolainen: Hallituksen jäsenet (maalaisliitto) luottavat, että asiat esitetään Moskovassa. Yhtyy Skogin esittämiin asioihin.
...
Skogin perustelu Karjalasta:
1) historialliset; länsi-Karjala on aina kuulunut Suomeen. Taloudelliset - Suomi tarvitsee taloudellisesti Karjalaa. Kohtuussyyt. Suomi on ystävyyssopimuksen kautta tehnyt Neuvostoliitolle palveluksia.
Minä: Suomi on jo 13.3.1940 ja sen jälkeen sitoutunut olemaan liittymättä Venäjän vihollisiin. Ystävyyssopimuksen 1 ja 2 art. Ovat sen seurauksia - itsestään selviä.
Skogin esitys on ohjeet minulle. - Tietysti olen samaa mieltä, että olisi hyvä jos niin suuri osa Karjalaa kuin mahdollista palautetaan. Mutta minun täytyy itse harkita, voinko ottaa Karjalan asian esille ilman että sen kautta katson maan etuja vahingoitettavan. Harkitsen myös itse, missä muodossa katson voivani ottaa esille Karjalan asian - sekä mitä katson meidän ehdotuksemme voivan sisältää.
Kaikki riippuu neuvottelujen kulusta.
14.9.1955 hallituksen istunto linnassa.
Valtuutettu Kekkonen ja Skog allekirjoittamaan, mikäli joitakin sopimuksia syntyy Moskovassa.
Istunnon jälkeen Kekkosen kanssa. - Kekkonen menee Lebedevin luo illalla ja tulee sen jälkeen minun luokseni kl. 21.15. Silloin on saanut myös Lebedeviltä vastauksen Karjalasta.

(15.9.1955 Paasikiven delegaatio lähti Moskovaan "erikoisella venäläisellä lentokoneella. Mukava kone, ainoastaan 8 henkilölle. Lebedev matkusti meidän mukanamme.")
15.9.1955 selostusta Moskovan ohjelmasta....
Sen jälkeen kokous lähetystössä - Kekkonen, Skog, Svento, Seppälä ja Wuori. Kerroin koko asian: Lebedevin käynti 17.8., neuvotteluni Kekkosen kanssa ja valmistamamme ehdotukset, jotka oli toimitettu Lebedevin kautta Kremliin.
Kekkonen lisäsi. Minä kerroin myös, että Karjalan asiasta on puhuttu Lebedevin kautta, ja Neuvostohallitus oli pyytänyt, että emme ottaisi Karjalan asiaa esille. Neuvostohallitus ei voi siinä tehdä myönnytyksiä.
17.9.1955. 
Komitea työskenteli.
Ennen kokousta Kekkonen keskusteli Bulganinin kanssa Karjalasta. Bulganin toisti, mitä Lebedev oli ilmoittanut Neuvostohallituksen kannasta Karjalan rajoihin nähden (kts. Kekkosen muistiota 26.9.55)
Komitean kokouksessa kl. 11 Bulganin uudisti Neuvostoliiton ilmoituksen, jonka Lebedev oli ilmoittanut minulle, että Porkkala luovutetaan ja että ystävyyssopimus on uudistettava (kts. Bulganinin lausumaa lehdissä). (Paasikiven  päiväkirjat 2, s. 974, 975)

Jukka Seppisen mielestä Porkkalan palauttaminen tarkoitti "tukea Paasikiven linjalle, jota Kekkonen edusti Neuvostoliiton kannalta parhaiten ja varmimmin. Palautus tässä vaiheessa oli poliittinen toimi." Pravdassa julkaistu kirjoitus 13.2.1956 väitti Suomessa olevan voimia, jotka työskentelivät Kekkosen toteuttamaa Paasikiven linjaa vastaan. "Viesti oli selvä." Palautus sopi myös hyvin suurvaltojen väliseen "suojasään" kauteen; Neuvostoliiton liennytyspolitiikka näkyi myös Port Arthurissa ja Itävallassa. Tarkoituksena oli viestittää länsiliittoumalle, että se vähentäisi sotilaallista voimaansa Saksan Liittotasavallassa.
Karjalan asia painoi Seppisen mielestä Paasikiveä sitä enemmän, mitä vanhemmaksi hän tuli. Hän valitti jatkuvasti Karjalan menetystä ja rajan siirron vaikeutta. Porkkalan palauttamisen hän kytki Karjalan asiaan siten, että kun "Porkkala palautetaan yya-sopimuksen jatkamisen vuoksi, Suomelta menee paras valtti saada Karjala takaisin." Paasikivi ei halunnut jatkaa sopimusta ilman vastasuorituksia: Porkkala, mieluiten myös Karjala, ainakin pääosin.
Vaikka Paasikivi olikin aika ajoin kyyninen Karjalaa ja karjalaisia kohtaan, kaikesta huolimatta "on Paasikiven syvintä tunnetta Karjalaa kohtaan syytä pitää aitona, osana Paasikiven linjaa. Hänelle ominainen opportunismi antoi mahdollisuuden poliittisista syistä "pelata" Karjalalla, mutta perimmältään hän piti Karjalaa Suomen historiallisena maakuntana, jonka hän olisi halunnut ehdottomasti takaisin osaksi Suomea." [---] Kun Ranskan suurlähettiläs Géraud Jouve tapasi Paasikiven syksyllä 1956, Paasikiven päähuoli oli Karjala. Hän ennusti: "Tulee vielä aika, jolloin Venäjä luovuttaa Karjalan takaisin." (Jukka Seppinen, Menetetty Karjala, s. 154-155 )

Porkkalan palauttaminen 1956 antoi uutta toivo karjalaisille. Se vaikutti myös Urho Kekkosen kannanottoihin. Paasikiven läheinen työtoveri teki presidentinvaalikampanjaansa ja kampanjan loppuvaiheessa vihjattiin, että Kekkosen valinta saattaisi mahdollistaa "ehkä kauniin Karjalankin" takaisinsaannin.
Simo Härkönen kirjoittaa muistelma- ja pakinakokoelmassaan kuinka Karjalan liiton lähetystö kävi vuonna 1956 presidentinvaalien jälkeen Kekkosen kotona onnittelukäynnillä. "Eemil piti puheensa. Kekkosen vastauksesta jäi mieleen lause: 'Teidän - hyvät ystävät - suurin toiveenne on sama kuin minun. Uskokaamme yhdessä sen toteutuvan.' Ymmärsimme, että tuo toive oli luovutetun Karjalan palauttaminen Suomelle." (Tarinoita, kokemuksia, kohtaloita, s. 115)
Siirtoväki ei kuitenkaan tiennyt, oliko Karjalan kysymystä otettu lainkaan esille Paasikiven ja Kekkosen Moskovan vierailun aikana. Kekkonen, joka vaalikampanjansa aikana oli vältellyt Karjala-kannanottoja, tuli nyt julkisuuteen. Silloiseen poliittisen pelin mukaisesti hän sopi, että Eemil Luukka kysyy asiaa eduskunnassa, jolloin Kekkonen vastasi, että "yhteistä rajaamme koskeva kysymys" oli ollut esillä, mutta suomalaisten esittämät "näkökohdat eivät kuitenkaan saavuttaneet Neuvostoliiton hyväksymistä."

Karjalan Liiton 16. vuosikokouksessa 23.4.1956 asia nousi keskeiseksi puheenaiheeksi. Kokous päätti "julkisin mielipideilmaisuin sekä tasavallan presidentin, pääministerin sekä ulkoministerin luo lähetettävin lähetystöin esiintuoda koko karjalaisen heimon hartaan toivomuksen valtiovallan toimesta välittömän kosketuksen ottamisesta Neuvostoliittoon Karjalan kysymyksessä".
Nostalgisesta Karjalauhosta ei ollut enää jälkeäkään, nyt korostettiin Karjalan palauttamisen vahvistavan Suomen ja Neuvostoliiton rinnakkaiseloa. Taas päätettiin lähetystöstä presidentin, pääministerin sekä ulkoministerin puheille. Kokouksen julkilausumassa korostettiin Suomen ja Neuvostoliiton kesken tehtyjen poliittisten sopimusten tarkistamisen mahdollisuutta. Porkkalan palauttaminen osoitti Neuvostoliiton hyvää tahtoa Suomea kohtaan.
"Jos tätä suuntaa kehittämällä voidaan toteuttaa luovutetun Karjalan palauttaminen entiseen historialliseen yhteyteen, täyttyy koko karjalaisen kansan yksimielinen ja harras toivomus."
Kannanotossa todettiin, että Karjalan strateginen merkitys oli muuttunut. "Olisi osoitettava koko asian historiallinen, valtio-oikeudellinen, taloudellinen sekä yhteisiin intresseihin perustuva poliittinen tausta. Tältä pohjalta lähtien olisi hallituksen käytettävä hyväksi jokaista tilaisuutta kysymyksen esille ottamiseksi yhteisymmärryksessä Neuvostoliiton kanssa, kuten Karjalan Liiton taholta on jo usein aikaisemminkin esitetty. Karjalainen väestö on vakuuttunut siitä, että ennen vuotta 1939 vallinneitten rajojen palauttaminen Suomen ja Neuvostoliiton välille vahvistaisi kummankin maan yhteistä päämäärää, rauhanomaista rinnakkaiseloa, ja tukee pyrkimystä tämän hetken maailmankuvan uudelleen luomiseksi Pohjolassa."

Karjalan Liiton julkilausumaa kommentoitiin lehdistössä. Kekkosen masinoimassa Maakansan pääkirjoituksessa arveltiin, että Karjalan kysymyksen esiin otto liittyy Saimaan kanavaa koskevien neuvottelujen alkamiseen. Myös Karjala otti kantaa asiaan:
"Meidän vaikenemisemme tässä asiassa silloin, kun siitä puhutaan jo maamme rajojen ulkopuolellakin, voitaisiin käsittää haluttomuudeksi ja välinpitämättömyydeksi. Jos pyrkimys luovutetun Karjalan takaisinsaamisesta tapahtuu sellaisessa muodossa kuin Karjalan Liiton julkilausumassa on tehty, varovaisinkaan diplomatia ei voi nähdä siinä mitään pahaa. Neuvostoliiton johtaville miehille ei asia sitäpaitsi ole mikään uusi, esittihän viime kesänä siellä vieraillut valtuuskuntamme kysymyksen virallisten neuvottelujen ohella Moskovassa. On tärkeää, että karjalaisen väestön yksimielisenä tahtona esitetään historiallisen alueen palauttaminen."
Karjalan Liiton lähetystöön valittiin liiton hallituksen edustajien lisäksi maanviljelijä S. Lallukka, kansanedustaja J. Kuittinen ja majuri A. Viherto. Julkilausuma herätti närkästystä maan ulkopoliittisessa johdossa - liiton johto oli käynyt näyttämässä julkilausuman Kekkoselle korostaen samalla, "ettei mikään alueellinen osaratkaisu tyydyttäisi karjalaista kansanosaa."

Samoihin aikoihin valmisteltiin Neuvostoliiton presidentin K. J. Voroshilovin virallista vierailua Suomeen. Kun lehdistö ja diplomaattipiirit spekuloivat avoimesti asialla, niin Kekkonen lähipiireineen huolestui. Kekkoselle Karjalan kysymys oli läheinen. Vuoden 1955 syksyllä hän oli pitänyt sitä jopa tärkeämpänä kuin Porkkalan palauttamista. Kekkonen oli ottanut asian esille, vastoin neuvostodiplomaattien neuvoja, pääministeri Bulganinin kanssa ja saanut torjuvan vastauksen.  Kekkonen elätteli myös toiveita, että Saimaan kanavasta käydyt neuvottelut toisivat tilaisuuden ottaa rajakysymys uudelleen esille.
Karjalan Liiton lähetystölle Kekkonen sanoi, että "asiaa on edelleen ajettava ilman julkista hälyä ja vaatimuksia. Minulla on tähän kannanottooni täysin pätevät syyt... Järjestön on vaiettava, yksityisen on vaiettava, jos asian menestys sitä vaatii. Nyt on asia näin." Kekkonen varoitti asian julkisen vatvomisen herättävän Moskovassa revanshipelkoja, se saattaisi synnyttää "poliittisen atmosfäärin, joka voi tehdä kaiken menestyksen kyseenalaiseksi". Juhani Suomi kirjoittaa, että "entisen kollegansa ja puoluetoverinsa Eemil Luukan avulla Kekkosen onnistuikin rauhoittaa ja vaimentaa Karjalan Liiton esiintymisiä."


Kun marsalkka Voroshilov elokuussa 1956 vieraili Suomessa, Karjalan palauttamissuunnitelmia ei otettu millään tavoin esille. Kekkonen oli tietänyt tämän jo aikaisemmin, sillä suurlähettiläs V. Z. Lebedev oli käynyt Kultarannassa 9.7.1956 ja ilmoittanut, että Voroshilovin vierailu olisi lähinnä protokoläärinen. Lisäksi Lebedev kertoi, ettei ulkoministeri D. T. Shepilov olisi lainkaan mukana vierailulla.
Samaan asiaan liittyen Eemil Luukka sai Kekkoselta kirjeen kaksi päivää Lebedevin Kultarannan vierailun jälkeen, 11.7.1956:
"Hyvä Veli,
 Olet varmaan sanomalehdistä lukenut, että ulkoministeri Shepilov ei tule Voroshilovin mukana Helsinkiin ja että Novoje Vremja Moskovassa on selvin sanoin torjunut ja tuominnut raja-asian esilleottoa koskevat kirjoitukset. Neuvostoliitolla on tänään sama asenne kuin syksyllä 1955, jolloin Bulganin minulle tuon kannan ilmoitti; se on saatu tietää muutoinkin kuin N. V:n kirjoituksesta.
 Asia on tältä osalta selvä. On taas yritetty, saatu kielteinen vastaus. Nyt on oltava hiljaa. On tehty tiedusteluyritys, se on lyöty takaisin, nyt on kaivauduttava taas poteroon ja odotettava toista aikaa. Erityisesti kiinnitän huomiotasi erääseen seikkaan: osa Karjalaa on autio ja asumaton. Se on hyvä asia ja enne. Jos me nyt - vaikka tiedämme, miten maa makaa - jatkamme kirjoittelua Karjalasta, voi Neuvostoliiton vastaveto olla, että se alkaa siirtää asukkaita Karjalaan ja koko asia saa onnettoman käänteen.
 Kaikkein paras tapa ja varovaisin sekä viisain menettely nyt on, kun on saatu kielteinen vastaus, että ehdoton vaitiolo alkaa lehdistössä, puheissa, Karjala-seuroissa jne. Tiedän, että ymmärrät tilanteen ja osaat toimia taidolla, että tulevaisuuden portteja ei suljeta.
Toivotan Sinulle ja perheellesi hyvää kesää ja lähetämme täältä teille kaikille sydämelliset terveiset.
Sinun Urho Kekkonen"


Tähän kirjeeseen viittaa myös Lauri Kantee, joka juhlapuheessaan Muolaalaisten pitäjäjuhlilla 1957 vaati valtionjohdolta aktiivisuutta Karjalan palauttamiseksi: "Kun ulkopuoliset eivät tietäneet näistä aloitteista ja yrityksistä, monet varsinkin siirtoväkeen kuuluvat tunsivat pettymystä ja kritikoivatkin valtionjohtoa sekä Karjalan Liittoakin niiden passiivisuudesta. Näihin kuuluin minäkin. Niinpä esim. juhlapuheessani Muolaan pitäjäjuhlassa seuraavana kesänä vaadin valtionjohdolta aktiivisuutta Karjalan palauttamiseksi niin räväkästi, että eturivissä istuva Luukka - seuramme silloinen puheenjohtaja - rypisteli kulmiaan. Tuskin minäkään olisin sanojani sillä tavoin sovittanut, jos olisin tietänyt sen, minkä Luukka tiesi. Hän oli nimittäin vast'ikään saanut presidentti Kekkoselta [---] kirjeen." (kts. s. 321)

Pari vuotta myöhemmin Karjalan Liiton lähetystö vieraili jälleen Kekkosen luona 25.3.1958:
"Sanoin heille, että uskon edelleen Karjalan asian positiiviseen ratkaisuun. Kun ei ole muuta tietä kuin sota- tai sovintoratkaisu, on jälkimmäiselle luotava edellytykset. Siinä suhteessa on tilanne Suomessa kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Hämeen Sanomain 23.3. julkaistu kirjoitus avaa pelottavia perspektiivejä, siinäkin tulee esille selvä revanssiajatus.
Saimaan kanavan avaaminen muodossa tai toisessa olisi mielestäni hyvä, se saisi asian liikkeelle kuolleesta pisteestä, mutta se torjutaan ja vaaditaan vanhoja rajoja. On tarkkaan harkittava, onko asialle vain vahingoksi, jos se otetaan rutiiniluontoisesti esille, jos tiedossa on, että se ei mene läpi.
Laisaari sanoi, että ei ole otettava esille, jos etukäteen tiedossa hylkäävä päätös". (Urho Kekkosen päiväkirjat 1 '58 - '62)

Kekkonen lähetti Luukalle kirjeen myös heinäkuussa 1962, ilmenee Luukan kirjokonseptista Kekkoselle. Lyijykynällä kirjoitettu kirje on päivätty Sääksmäellä 27.8.1962.

"Herra Tasavallan Presidentti Urho Kekkonen
Hyvä Ystäväni
Tämän päivän kansallinen suurtapahtuma antaa minulle aiheen esittää omasta ja karjalaisten puolesta kunnioittavimman kiitoksen asian alkuunpanijalle ja väsymättömälle sitkeälle hoitajalle. Saavutus tänä ajankohtana, jota me nyt elämme on ainutlaatuinen ja historiallinen.
Toisena aiheena kirjeeseeni on kauvan viipynyt vastaukseni lähettämääsi kirjeeseen kuukausi sitten. Kirjeessä esitetty varoitus oli ajankohtainen. Olen itse ja monet KL:n johtohenkilöistä olleet kiusaantuneita talousneuvos/kouluneuvos Kuusamon yrityksistä karjalaisen rintaman hajoittamisessa.
Meillä on olemassa - tosin yhä pienenevä - joukko haihattelijoita jotka jatkuvasti märehtivät kahta asiaa. KL johtomiehet ovat unohtaneet koko Karjalan kysymyksen kun eivät siitä puhu karjalaisten juhlissa ja toinen aihe on se että Laatokan Karjalaiset ovat sorretussa asemassa sekä maakunnassa että johtoportaissa. Kuusamo, Pekka Kiiski, Arvi Jännes ja kouluneuvos Pelkonen sekä hovioikeudenneuvos Rainio ovat tämän ohjelman takana.
Tämä selittää sen saksalaisvierailunkin josta kirjoitit. Kun Kuusamo sai saksalaiset esiintymään Kuopiossa, niin pitihän niille näyttää Kurkijokelaisten juhlatkin. Päätteeksi järjesti Rainio toissa pyhänä Turussa tilaisuuden jossa saksalaiset taas esille marssitettiin. Vaikka näitä ei ollut kun kolme tilaisuutta niin me olemme pahoillamme mutta niitä ei osattu etukäteen varautua estämäänkään.
Olen ottanut selko KL järjestösihteeriltä Joenpolvelta mitä maakuntaan kuuluu ja hän sanoi ettei tällä Kuusamon-aatteella ole suuria joukkoja takanaan. Edelleen otin asian esille KL:n työvaliokunnassa viime perjantaina ja siellä mukana olleet Tuurna, Leppälä, E. Pusa, Pyy sekä Joenpolvi olivat kaikki sitä mieltä ettei meidän kannata veljeillä saksalaisten sotapakolaisten kanssa. Tässä kokouksessa jäi minun tehtäväkseni esittää pyyntö Sinulle että tahtoisit ottaa KL:n työvaliokunnan lähetystön luoksesi kuulemaan Sinun selostustasi maamme ja varsinkin Karjalan kysymyksen näkymistä tällä hetkellä."

Kekkosen ja Luukan moittima kouluneuvos Kaarlo Kuusamo oli laatokankarjalaisten seuroista muodostetun Kuopion piirin puheenjohtaja. Kuopion piirin ja Karjalan Liiton johdon välillä oli riitoja muun muassa piirien asemasta järjestössä. Myös Kuusamon omatoimisuus puhutti liiton johtoa. Kuusamo joutui tulilinjalle laatokankarjalaisten juhlasta, johon tasavallan presidentti Urho Kekkonen osallistui. Kekkosen terveiset välitti piirivaltuuskunnalle Arno Tuurna 14.10.1962:
"Pesidentti oli hyvillään käynnistämme, mutta yksi asia oli sellainen, johon hän kiinnitti erityistä huomiotamme. Tämäkin asia suuntautuu Kuopioon päin. Presidentti vieraili kesällä Laatokankarjalaisten Juhlassa Kuopiossa, ja juhla oli hänen mielestään hyvin järjestetty, mutta hän oli kiinnittänyt huomiota siihen, että juhlassa vieraili ryhmä saksalaisia pakolaisia, jotka pyrkivät hänen puheilleen.
Tämä saatiin estetyksi, mutta kuitenkin hän sanoi, ettei hän olisi lähtenyt koko juhlaan, jos olisi tietänyt etukäteen näistä saksalaisista.
Presidentti antoi ymmärtää, että me olemme liittona vastuussa jokaisesta karjalaistilaisuudesta, mitä täällä järjestetään.
Hän toivoi, että me koettaisimme järjestää toimintaamme niin, ettei maan hallituksella ja Presidentillä ole tästä ikävyyksiä.
Meitä pidetään koko ajan silmällä. Jotta luottamus säilyisi, tarvitsemme toinen toisiamme."
Erimielisyydet Kaarlo Kuusamon ja Karjalan Liiton johdon välillä johtivat vuonna 1966 Kuusamon johtaman Laatokankarjalaisten Nuorisoliiton eroamiseen Karjalan Liitosta.
(Karjalasta on kysymys, s. 54-55)

Eemil Luukan ollessa Karjalan Liiton kunniapuheenjohtajana liiton työvaliokunta ja toimihenkilöt kävivät Kekkosen luona puhumassa Karjalan kysymyksestä 1967 Lähi-idän 7-päiväisen sodan jälkeen. Liiton uusi puheenjohtaja Urho Kähönen muisteli vierailua vuonna 1980:
- Lähetystössä oli Leppälä ja Tuurna näistä vanhoista, ja sosiaalidemokraateista mukana oli [Eeno] Pusa ja taisi olla Pyyn Jussikin; he ajoivat kovasti tätä käyntiä. Minä oli silloin ensimmäistä vuotta puheenjohtajana. Muutaman kuukauden kuluttua olivat vuoden 1968 presidentinvaalit.
- Liiton työvaliokunta lähetti meidät Kekkosen luokse puhumaan Karjalan kysymyksestä, koska Neuvostoliitto vaati, että Israelin on luovutettava valtaamansa alue takaisin. Tähän viitaten voitaisiin pyytää, että Kekkonen yrittäisi ottaa Karjalan esille venäläisten kanssa.
- Saimme sovituksi audienssista ja teimme asiasta parin sivun promemorian. Laadimme paperin hyvin varovaiseksi ja asialliseksi. Kun linnaan menosta oli sovittu, teimme vielä Simo Härkösen laatimaan muistioon korjauksia. Minä panin sen sitten salkkuun. Määrättynä kellonaikana tulimme presidentinlinnaan. Odotimme jonkin aikaa, ja sitten adjutantti vinkkasi, että Kekkonen ottaa vastaan.
- Vierailusta tuli kamala. Kekkonen suututti meistä jokaisen, Leppälästä alkaen. Vastaanotto oli kerta kaikkiaan hurja. Jos hän olisi ollut lohikäärme, niin varmasti olisi niellyt meidät kaikki. Kekkosen ulkomuoto oli kuin kuoleman viikatemiehellä. Hän ei käskenyt meitä edes istumaan. Sitten hän vei meidät pieneen huoneeseen, jossa oli pyöreä pitkuliainen pöytä. Viittasin puheenjohtajalle, että istumatta me emme tästä talosta heti lähde. Kekkonen toivotti meidät niin kuin pois meneväksi. No, sitten istuttiin pöydän ympärille. Ja Kekkonen alkoi hyökätä. Kysyin, saammeko me tukea asiallemme, että päästään keskustelemaan. Kekkonen puolestaan kysyi, minkä takia olemme tulleet?
- Sanoin että presidentti on antanut meille luvan, ja mainitsin paperistamme. Kekkonen sanoi, ettei hän mitään papereita lue ja alkoi haukkua meitä, että me olemme hänen ulkopolitiikkansa häiriötekijöitä. Kekkonen viittasi Vennamoon, presidenttivaaliehdokkaaseen. Hän luuli, että olemme Vennamon puolella. Toiset todistivat, ettei tässä nyt ole Vennamon miehet asialla, että olemme sen perusteella tulleet mitä Luukkakin kannattaa.
- Me selitimme, että on tästä asiasta käyty aikaisemminkin keskustelemassa, ja presidentti on suhtautunut asiaan myönteisesti; emmehän me ole tulleet esittämään mitään vaatimuksia, vaan sopimuksen mukaan puhumaan Karjalan kysymyksestä.
- Kekkonen kertoi, kuinka hän on pitänyt asiaa esillä. Ja haukkui taas Vennamon ja antoi sen kuvan, että me olemme Vennamoa tukemassa. Lopulta keskustelu meni sellaiseen pisteeseen, että annoin merkkejä pojille: lähdetään jo pois.
- Audienssi kesti puoli tuntia. Lopuksi kysyin, saako käynnistä antaa mitään tietoja lehdistölle ja voimmeko jättää tämän paperin hänelle, mutta Kekkonen kielsi tämän.
- Me lähetimme muistion sitten presidentin kansliaan "keittiön" kautta, jotta Kekkonen ei voisi myöhemmin väittää, ettei tällaista käyntiä ole tapahtunutkaan. Pakkohan paperi oli jollakin tavoin luovuttaa presidentille, kun meidän piti antaa hallitukselle meriselitys tästä käynnistä.
- Silloin varmasti Leppälä äänesti Vennamoa. Me käsitimme, että Kekkonen on päässyt eduskuntaan karjalaisten äänillä, ja hän nyt hän meitä kohteli tällä tavalla!
- Karjalan Liiton johto ei ole saanut kutsua presidentin linnaan tämän jälkeen. Eikä ketään liitosta ole kutsuttu sen jälkeen kun tulin puheenjohtajaksi. Kekkonenkaan ei ole tullut Karjalatalolle, vaikka talo on ollut kuusi vuotta valmiina. Eikä lähettänyt edes sähkösanomaa suurjuhlille.
- Jos Kekkosen vikoja pitäisi luetella, niin niitä on 105 % enemmän kuin Luukalla.
- Luukka oli Kekkosen kanssa hyvissä väleissä, ja ehkä se sinä aikana oli paikallaan, koska silloin olivat nämä suuret taloudelliset kysymykset etualalla."


Epäonnistunut tervehdyskäynti
Syyskuun 22. päivänä Armon vuonna 1967 marssivat Urho Kähösen johdolla Karjalan Liiton urheat miehet: Einar Pyykkö, Arno Tuurna, Juhani Leppälä, Jussi Pyy, Toivo Rapeli, Toivo Seppälä, Erkki Tuuli, Simo Härkönen ja Reino Joenpolvi presidentinlinnaan. Adjutantti Tuominen otti meidät vastaan, kysyi asiaamme, otti ylös nimemme ja tiedusteli presidentiltä, päästetäänkö miehet hänen puheilleen.
Kekkonen lienee paheksunut joukkomme suuruutta, koska Tuominen sanoi meille: "Paljonpa teitä tuleekin." Vastasin hänelle, että asiamme on niin tärkeä, että liiton johdon on kokonaisuudessaan oltava sitä esittämässä. - Vastaanotto myönnettiin. Siirryimme vastaanottosaliin.
Kekkonen käsitteli jokaista meitä. Kähönen käytti puheenvuoron lausuen: "Olemme tulleet tapaamaan Herra Presidenttiä karjalaisille tärkeässä asiassa ja pyydämme saada esittää sen laatimamme kirjelmän muodossa."
Lähetystömme yllätykseksi Kekkonen vastasi: "Kirjelmän lukeminen ei ole tarpeellista." Hän pyysi kuitenkin meitä istumaan. - Syntyi hetken vaitiolo. Sitten Kekkonen jatkoi: "Riippuu siitä, aiotaanko tämä asia saattaa julkisuuteen tulemmeko tästä ollenkaan keskustelemaan?" Kähönen vastasi: "Olemme aikoneet Herra Presidentiltä tiedustella, saammeko antaa tästä neuvottelusta tietoja julkisuuteen. Ellei se ole suotavaa, emme tule sitä tekemään."
Päästiin sitten asiassa eteenpäin. - Kekkonen puhui: "Karjalan kysymyksestä on tarpeettomasti ja sopimattomasti puhuttu julkisuudessa ja näitä puheita on selostettu sanomalehdissä." Hän viittasi eräisiin puheisiin ja lausui: "Vieläpä Karjalan Liiton palveluksessa olevat henkilöt ovat tällä tavoin puhuneet ja näin on pilattu mahdollisuudet Karjalan kysymyksen hoitamiseen valtiovallan taholta.
- Olen tähän saakka luottanut Karjalan Liittoon, että se kykenee hoitamaan asiat siten, ettei tällaista pääse tapahtumaan. Luukan ollessa puheenjohtajana olen neuvotellut hänen kanssaan aina kun on tarvittu. Nyt on luottamukseni Karjalan Liittoon horjunut, ja kun se on vielä sattunut itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlavuotena, se on hyvin valitettavaa."
Tuurna pyysi puheenvuoron, jossa hän vakuutti liiton halunneen pitää presidenttiin yhteyttä, jotta Karjalan kysymys tulisi oikealla tavalla hoidetuksi. Olemme aina luottaneet Herra Presidentin tukeen. Rapelin sanat Kekkoselle sisälsivät samoja nuotteja samoinkuin Tuulen. Leppälä kiitti Kekkosta, että hän oli ottanut meidät vastaan ja kuullut toivomuksiamme. Jussi Pyy yhtyi samaan virteen.
Kuultuaan nämä uskollisuuden vakuutukset Kekkonen teki selkoa Neuvostoliiton rajakysymyksistä. Hrustsevin kanssa käymässään keskustelussa hän oli todennut, että Karjalan kysymys ei ole ajankohtainen.
Vastaanotto oli päättynyt. Karjalan Liiton kirjelmä jätettiin adjutantille Kekkoselle toimitettavaksi. Hän ei siihen varmastikaan vilkaissut. Lähetystö poistui linnasta kiitollisena siitä, että Karjalan Liiton arvovalta karjalaisen kansan edustajana oli kuta kuinkin säilynyt eikä meitä oltu ensi kättelyssä osoitettu presidentinlinnassa ovelle.
Kekkosella käynnin jälkipuinti
Seuraavan kuun lopulla kokoontuneelle Karjalan Liiton hallitukselle kerrottiin lähetystömme vierailusta presidentin luona ja luettiin laatimani muistio tästä merkittävästä tapahtumasta. Keskusteltiin myös liiton nimissä laaditusta kirjelmästä, jota Kekkonen kieltäytyi kuuntelemasta. Hallitus totesi lähetystön olleen oikealla asialla ja katsoi, että Karjalan Liiton on pidettävä jatkuvasti Karjalan kysymys vireillä  -  sanokoon Kekkonen mitä tahansa.
Jussi Leppälä sanoi vierailustamme: "Näin masentavaa vastaanottoa en ole presidentiltä koskaan saanut."
- Lupasi seuraavalla kerralla äänestää presidentiksi Veikko Vennamoa.

Naurettava käräjöinti eduskuntatalossa
Kaikkivaltias Kekkonen katsoi, että Karjalan Liiton palkkasoturit Kähönen ja Härkönen oli vielä erikseen pantava tilille Karjalan palautus -puheistaan. Heidän haukkujaisensa hän antoi Johannes Virolaisen tehtäväksi. Kuinka mieluisaa tämä oli heimoveljellemme Jussille, ei ole tiedossani, mutta kun "Käsky oli tullut keisarilta", sitä oli toteltava.
Niinpä saimme Kähönen ja minä kutsun saapua eduskuntataloon neuvotteluun tärkeässä asiassa. Johonkin ryhmähuoneeseen kokoontui Virolaisen kutsumana Kepun puoluehallituksen karjalaisia jäseniä ja samaan huoneeseen ohjattiin Kähönen ja minut.
Järjestyi "oikeudenkäynti", jossa puheenjohtajana toimi Jussi Virolainen, lautamiehinä kepun puoluehallituksen jäsenet, syyttäjänä Maakansan päätoimittaja Pentti Sorvali ja syytettyinä Kähönen ja minä.
Sorvali lienee saanut Kekkoselta eväät ja lateli kiukkuiset syytökset meidän sopimattomista puheista Karjalan palauttamiseksi. Puheenjohtaja Jussikin luimisteli meille, että "olette menneet näin varomattomia puhumaan."
Lautamiesten joukossa oli Sortavalan puolen mies Paavo Moilanen, ei ollut Kekkosen miehiä vaan ajatteli omilla aivoillaan. Seurattuaan tätä farssia hän pyysi puheenvuoroa: "Tunnen Härkösen. Olen kuullut hänen puheitaan. Olen varma siitä, että hän ei ole puhunut sopimattomia." - Paavo, perhana! Sotki Sorvalin konseptit. Meni puolustamaan Härköstä.
Jussi Virolainen arvioi tilannetta: kunpa vain joku muu lautamiehistä ei ryhtyisi puolustamaan Kähöstä. Silloin tulisi tästä puhuttelusta pannukakku. Hän julisti "oikeudenkäynnin" päättyneeksi ja päästi syytetyt "vapaalle jalalle".
Nämä kaksi paatunutta sanankuulijaa astelivat eduskuntatalon portaita alas. Katumuksen kyyneleitä ei heiltä tippunut. Sen sijaan he yhteisesti päättivät pitää Karjalan asian puheittensa johtotähtenä seurauksia pelkäämättä." (Simo Härkönen, Tarinoita, kokemuksia, kohtaloita, s. 116-119)

Kekkosen versio vierailusta

"18.9.1967. Leike, jossa Karjalan Liiton järjestösihteeri Reino Joenpolvi patistelee 'valtiovaltaa' ottamaan luovutetun Karjalan asian esille itänaapurien kanssa."
"22.9.1967 Luonani Karjalan Liiton lähetystö raja-asiasta. Kirje. Siinä pahastunut vastaukseni."
"10.11.1967 Karjalan Liitto lähettänyt toimihenkilönsä kautta maan selittämään, kuinka haukuin K-L:n edustajat, kun he tulivat esittämään toivomuksen Karjalan takaisinsaamisesta. Ylimielinen, röyhkeä. Olisin sanonut, että en tarvitse karjalaisten ääniä yms. yms. Virolainen tuntee asiat. K.L:n sihteeri Härkönen ja Joenpolvi kierrelleet tällaista puhumassa. Sorvali soittanut Härköselle, joka luvannut kutsua Joenpolven kotiin matkoiltaan. Kähönen kaiken takana. Levitetään huhuja, kun ei mitään tapahdu, sitten pettymys ja luopuminen."
"22.11. Virolainen kertoi, että Karjalan Liiton kokouksessa uhattu erolla, jollei K.L. anna julkisuuteen tiedonantoa, että K.L. vir. ulkopolitiikan kannalla. Kähönen syyttänyt minua, että jyrkällä esiintymisellä yllytän heidät vaatimaan Karjalan palauttamisen saattamista julkisuuteen. Ville Laitinen uhannut, että Kähönen on erotettava."
"24.11.1967
Virolainen soitti ja kertoi, että Karjalan Liiton työvaliokunta oli hylännyt ehdotuksen, jonka mukaan K.L. sanoutuisi irti vouhotuksistaan ja ilmoittaisi olevansa P.-K:n linjan takana. Virolainen järkyttynyt. Päätös oli syntynyt Leppälän, Jussi Pyyn ym. vanhojen miesten toimesta.
Luukka soitti ja sanoi, että paras jättää asia silleen, se rauhoittuu.
Ks. 10.11."21.4.1968
Emil Luukka soitti. Tiedusteli otanko Karjalan Liiton lähetystön vastaan. Pyy ja Leppälä halukkaat rauhantekoon. Sovittiin, että Karjalan Liiton vuosikokouksesta lähetetään minulle sähketervehdys. Luukka suositteli tätä ja suostuin.
- (Kun tulin Lapin matkalta, havaitsin, että sähkettä ei ollut tullut.)
(Urho Kekkosen päiväkirjat 2 '63 - '68, s. 396)


Karjalan Liiton Karjala-haaveet näyttivät siirtyvän hamaan tulevaisuuteen, mutta kannanotot asiasta olivat Kekkosen mielestä edelleen liian kovia. Erityisesti talvella 1968 alkanut "julkinen uho", kuten Juhani Suomi asian ilmaisee, jatkui "eivätkä 'suoraselkäisyys-vaatimuksia' pidätelleet sen paremmin siirtoväen puolestapuhujana tunnetun Virolaisen toistuvat varoittelut kuin realiteettien mieleen palauttaminenkaan."
Juhani Suomi lähtee ajatuksesta, että Kekkosella oli juhannuksena 1968 "kaiken taustalla vanha haave rauhanteossa luovutettujen alueiden palauttamisesta", kun hän neuvotteli Moskovassa Brezhnevin ja Kosyginin kanssa kaupallis-taloudellisista ja kansainväliseen politiikkaan - muun muassa Euroopan turvakokouksen järjestäminen - liittyvistä asioista.
"Asia oli muuttunut entistä kipeämmäksi sen vuoksi, että Karjalan Liitto oli presidentinvaalikamppailun aikana työskennellyt avoimesti Kekkosta vastaan antaen ymmärtää, ettei tämä välittänyt karjalaisen siirtoväen toiveista. Liiton ja presidentin välillä vallitsi avoin skisma, eikä edes entisen puheenjohtajan, ministeri Emil Luukan välitysyrityksistä näyttänyt olevan apua Liiton johdon pitäessä kiinni kylmäkiskoisesta asenteestaan. Kuin uhmalla haluttiin osoittaa, että Liitossa annettiin palttua Kekkosen vetoomuksille olla elämöimättä Karjalan asialla julkisuudessa. Tätä kantaa ei horjuttanut Virolaisen eikä Kepun pää-äänenkannattajan Suomenmaan toppuuttelukaan."
Kekkosen päiväkirjoissa 27.4.1968 on leike (Suomenmaa 28.4.1968) opetusministeri Johannes Virolaisen tervehdyksestä Karjalan Liitolle. Siinä Virolainen toteaa, että rajakysymyksen vetäminen julkisuuteen on ollut virhe:
"Aivan siitä riippumatta, mitä kukin sydämessään mietiskelee, rajakysymyksen esille ottaminen Suomen aseman huomioonottaen on erittäin arkaluontoinen asia. [...] Rauhaa ei ole saatu vieläkään, sillä kaikki eivät tunnusta Euroopan nykyisiä rajoja. Jos karjalaisten taholta, varsinkin jos heidän järjestönsä taholta aletaan puhua rajojen tarkistuksesta, tämä mitä vilpittömimmässä mielessä käyty keskustelu käsitetään naapurimaassamme vaatimukseksi rajojen tarkistamisesta..."

Kekkosen haave Karjalan palauttamisesta ei toteutunut

Kekkosen vuoden 1968 keväällä saamat tiedot Neuvostoliiton asenteesta mahdollisesta rajan siirrosta Karjalassa olivat ristiriitaisia. Niiden pohjalta ei voinut päätellä, oliko asian uudelleen esille ottamiselle edellytyksiä vai ei. 'Kaikenlaiset spekuloinnit rajan siirroista eivät palvele rauhan asiaa ja Neuvostoliiton mielestä mitkään sodan jälkeiset rajojen muuttamiset eivät ole toivottavia', korosti suurlähettiläs Kovalev maaliskuussa. "Myöhemmin Kekkonen kuuli Suojelupoliisista, että SKP:n edustajille oli Moskovassa kritikoitu sitä, ettei hän ollut presidentinvaalikamppailun aikana torjunut tarpeeksi selvästi Vennamon rajansiirtovaatimuksia, vaan oli 'pikemminkin antanut ymmärtää olevansa itsekin halukas tällaisiin järjestelyihin'."
Toisaalta Stepanov kirjoitti maaliskuussa Kekkoselle saaneensa tehtäväksi ilmoittaa, että Moskovassa oli "kiinnitetty huomiota" Kekkosen esittämiin näkemyksiin "DDR:n mahdollisesta tunnustamisesta". Kysymyksessä oli Kekkosen edellisellä presidenttikaudella virittämä ajatus suorittaa tunnustamistoimi Viipurin palauttamista vastaan. Stepanov palasi asiaan uudelleen toukokuussa, jolloin Kekkonen toisti ehtonsa.

Juhani Suomen mukaan neuvostoliittolaisten houkuttelemiseksi Kekkonen oli yön aikana kytkenyt 'ohjelmaansa' muitakin elementtejä. Kun Beljakov oli Kannakselta luovutettavan alueen sotilaallisia vaikutuksia aprikoiden ehdottanut, että Suomi sen johdosta supistaisi armeijaansa ja Neuvostoliitto vetäisi vastaavasti pois rajalla olevat joukko-osastonsa, Kekkonen sisällytti idean modifioidussa muodossa Brezhneville esittämäänsä. Hän totesi, että mikäli puna-armeija vetäisi pois Suomen itärajan läheisyydessä olevat joukkonsa, ja jos N-liitto vielä takaisi Suomen puolueettomuuden, Suomi voisi "aluksi" lyhentää asevelvollisuusaikaa. Mutta kaikki tämä saattoi tapahtua vain hänen ehdottamansa kokonaisohjelman osana toisin sanoen aluevaihdon hinnalla, koska vain se loisi Suomessa muutokselle tarvittavat poliittiset edellytyksen.
Brezhnevistä Kekkosen ehdotus oli Neuvostoliitolle "vaikea" eikä hän suostunut näkemään "mitään suoraa yhteyttä DDR:n tunnustamisen ja rajajärjestelyn välillä". Neuvostojohtaja epäili, olisiko rajojen siirtäminen ylipäätään poliittisesti mahdollista.
'Tällä hetkellä tuskin on poliittisia edellytyksiä tämän ohjelman toteuttamiseen', pääsihteeri tiivisti arvionsa, mutta lupasi yhtä kaikki, että asiaa tutkittaisiin huolellisesti. [...]
"Kun alueluovutus Kannakselta putosi näin kuvasta, ei asia enää kiinnostanut Kekkosta. Hän kiitti Brezhneviä ja päätti keskustelun kommentoimatta millään tavoin vastaehdotusta (kauppasopimus DDR:n kanssa, armeijan supistaminen, N-liiton vetäisi joukkonsa Suomen rajalta, Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden turvaamiseksi solmittaisiin kv. sopimus)." (Juhani Suomi, Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 59-64)


Kun Karjalan Liitto arvosteli kesän aikana Virolaista, Kekkonen kääntyi järjestön entisen puheenjohtajan Eemil Luukan puoleen. Tamminiemestä tuli kirje pari päivää ennen neuvostopanssareiden vyörymistä Prahaan.

"Tamminiemi 21.8.1968
Ministeri Eemil Luukka.

Hyvä Veli,
Olen levottomuudella seurannut sitä keskustelua, joka Karjalan Liitonkin piirissä on pantu käyntiin Karjalasta. Kun Sinä olit KL:n puheenjohtajana ei tällaista etujamme vaarantavaa puuhailua esiintynyt.
Asia ei parane torikokouksissa, mutta vakavasti pahenee. Niissä yhteyksissä, joissa se on ollut vähänkin mahdollista, olen virittänyt keskustelun, tietäen sen arkaluontoisuuden ja monesti tietäen sen tuloksettomuuden.
Minut on yllättänyt se, että eräät karjalaiset ovat alkaneet syytellä Virolaista, joka hallituksen jäsenenä on koettanut palauttaa mielet rauhallisen harkinnan teille.

Toivotan Sinulle ja perheellesi hyvää terveyttä.
Urho Kekkonen"


* * *

"Karjalan palauttamiseen Luukka suhtautui realistisesti. Hän sanoi,
ettei rajoja voi muuttaa muulla kuin sodalla."
(Pentti Huhanantti 5.6.1980)