Työ paras lääke ikävään

Muolaalaiset hajaantuivat sodan jälkeen pääosin Lounais-­Hämeeseen. Suurin osa perheistä asutettiin maalaiskyliin, omille perheviljelmille. Muolaalaisille lohkotut tilat olivat yleensä hyviä, pellot parhaasta päästä. Lounais-Suomen viljapitäjissä oli hyvä aloittaa uutta elämää.

Kun oma tila oli joskus vuosienkin odottelun jälkeen saatu, alkoi kiihkeä jälleenrakentamisen kausi. Menetetyn koti­seudun kaipuu ja haikea ikävä purettiin rakentamiseen, uuden pellon raivaukseen. Työ oli parasta terapiaa. Nyt, neljän vuosikymmenen jälkeen, moni vanhan polven muolaalainen tekee tiliä sodanjälkeisistä ajoista. Menneisyys hahmottuu­tuu pelkistettynä, historian suuret linjat piirtyvät mielen sopukoissa. Harva tuntee katkeruutta, mutta kuitenkin mie­len pohjalla on yhä kaipuuta jonnekin jo kauan sitten mene­tettyyn, selittämätöntä, outoa ja kummallista juurettomuutta.

Ympyrä on sulkeutumassa. Pieniä tiloja yhdistellään. Nuoret ovat siirtyneet kaupunkeihin leveämmän leivän toivossa. Vanhat muolaalaiset asuvat rivi- ja kerrostaloissa kirkonkylissä, taajamissa, kaupungeissa.

Monelle elämän neljä viimeistä vuosikymmentä ovat olleet kipeää aikaa. Harva on kokonaan päässyt irti ahdistavista kokemuksistaan. Menetetty koti, Muolaa, Karjala - kaikki tuo on jättänyt jälkensä. Toisille sopeutuminen lounais­hämäläiseen todellisuuteen on onnistunut paremmin, toi­sille huonommin.

Muolaalaisten Seuran arvo tunnustetaan yleisesti. Se on ollut ja on yhä arvovaltainen yhdysside ja heimoperinteen vaalija. Seuran toiminnan jatkuvuuteen uskotaan, koska nuoret ovat lähteneet viemään perinnettä eteenpäin; riittävän aktiivi­sesti ja laajalla rintamalla? sitä on vielä vaikea arvioida.

Seuran toimintamuotojen kehittämistä pidetään tärkeänä. Uudet ideat tuovat uusia ihmisiä. Aktiivisten ihmisten varassa on seuratyön tulevaisuus.

Vilho Sintonen - viimeinen Muolaan
kunnanvaltuutettu

Maanviljelijä Vilho Sintonen (s. 1901) on vanhimpia Muo­laalaisten Seuran aktiivijäseniä. Hän elelee yksikseen oma­kotitalossaan parin kilometrin päässä Kylmäkosken kes­kustasta.
- Vaimo kuoli vuonna 1986 ja poika on tietokonealalla Espoossa, Vilho kertoo. Maat möin kunnalle vaimon kuole­man jälkeen. Ikä ei Vilhoa paina. Mies on vireä, askel kevyt, äly terävä kuin partaveitsi.
- Mie seuraan tätä maailmanmenoa lehdistä, radiosta ja televisiosta, Vilho tuumii syyskesän sunnuntaina vanhan Jokihaaviston kartanon puiston reunassa. Katselee vanhoja lehmuksia, miettien elämänsä rikasta kulkua.

Kartano toimi sodan jälkeen siirtoväen "kokoamiskeskukse­na"; kylään muutti Lavolan ja Viholankylän muolaalaisia 16-17 perhettä. Talvisodan aattona Vilho oli Muolaan työvelvollisuuslauta­kunnan puheenjohtajana evakuoimassa väkeä, korjaamassa viljaa ja keräämässä karjaa Oinaalan, Muolaan ja Ilveksen kylistä. Evakkoon oli lähdettävä nopeasti.
- Sain nimismieheltä käskyn aamuyöllä, että kahdeksaan mennessä kyläläisten on oltava määrätyssä paikassa. Käve­lin aamuhämärissä kylän ympäri. Katsoin, kun koti pantiin palamaan. Panin vielä radion maakuoppaan monien mui­den tavaroiden mukana. Samaan kuoppaan pantiin myös vanhat Muolaan maalais­liiton kunnallisjärjestön paperit. Nyt samaiset asiakirjat ovat Vilhon piironginlaatikossa.

Talvisodan jälkeen Sintoset joutuivat Loimaan Kojon­kulmalle. Vilho toimi huoltojohtajana. Lasta ei vielä per­heessä ollut. Jatkosodan aikana palattiin takaisin Muolaa­seen. Vilho oli esikunnassa hoitamassa yhteisiä asioita.

Ennen sotia maahan kaivetusta maakuopasta löytyivät kosteuden tuhoamat tavarat. Kunnal­lisjärjestön paperit kuitenkin säilyivät. Ja näistä selviää muun muassa se, miten Eemil Luukka valittiin kansanedustajaehdokkaak­si.
- Äyräpään miehillä oli oma mies, Juho Kaukinen, mutta Luukka lopulta meni läpi, Vilho näyttää asiakirjanipun pöytäkirjaa.

Vilho oli kunnallismies, monen muun muolaalaisaktiivin tavoin.
- Mie olen Muolaan kunnanvaltuuston viimeinen elossa oleva jäsen. Juoseppi [Jooseppi] Tuusa kuoli 6-7 vuotta sitten.


Forssan Lehti 22.6.1944

Ja kesällä 1944 oli taas lähdettävä. Jatkosodan jälkeen meno oli samanlaista kuin aikaisemminkin. Vilho jäi eva­kuointiesikuntaan, joutui Punkalaitumelle. Edessä olivat siirtoväen huoltojohtajan tehtävät.
- Se oli vastuullinen paikka. Piti majoittaa vieraita ihmisiä. Mutta hyvin kaikki meni; täytyy olla kiitollinen, että siirto­laisten asiat hoidettiin tehokkaasti jo ylemmissä portaissa.

Olit kärhämien sovittelijana?

- No niitä nyt ei paljon ollut. Yleensä sopeuduttiin melko hyvin uusiin oloihin. Joku joskus teetti vähän työtä, mutta siihen se jäi. Ei erityisempää sattunut. Mukavaa ei asumi­nen toisten nurkissa ollut. Mutta elettävä oli.




Kylmäkoskella Vilho alkoi rakentaa uutta elämää keväällä 1946, kun Jokihaaviston kartanosta alettiin lohkoa karjalais­tiloja.
- Mie sain 15 hehtaaria peltoa. Ne olivat kuitenkin huo­nossa kunnossa, maat kynnetty moneen kertaan, bakteeri­toiminta lopussa, Uudenkirkon maamieskoulun käynyt Vilho kertoo ammattimiehen äänellä.
- Aloin parantaa maita. Ja kun heinän sain kiinni, niin siitä se lähti. Vuoroviljelyllä. Kaksi vuotta viljalla ja sitten heinäl­le.

Työtä riitti. Piti rakentaa, tehdä ties mitä. Vilho valittiin kun­nanvaltuustoon, kahdesti kirkkovaltuustoon. Yhteismetsän johtokunnan puheenjohtajanakin hän oli parikymmentä vuotta monen muun luottamustoimen lisäksi.

Entä katkeruus, tunsitko sitä kun Karjala oli menetetty, lapsuudenmaisema iäksi kadonnut?

- Kaipuu oli aluksi kova. Jos olisin päässyt lähtemään takai­sin Muolaaseen, niin huomispäivänä olisin pakannut tava­rat. Jokaiselle jäi ikävä...
- Ja kun karjalaisia sattui yhteen, niin puhe kääntyi heti entisiin aikoihin. Kotiseutua muisteltiin. Jos olisi vapaaehtoi­sesti muutettu, ei siinä mitään, mutta pakkolähtö harmitti.

Vilho arvostaa Muolaan pitäjäseuran työtä. Hän toimi seuran tilintarkastajana 36 vuotta.
- Pari vuotta sitten jäin pois. On hyvä saada tilalle nuorem­pia.

Vilhon mielestä seura on ennen muuta muolaalaisten yhdysside. Se on virallinen elin, sen kannanotoilla on arvo­valtaa. Seuran toiminnan näkyvin osa on tietysti pitäjä­juhlien järjestäminen.
- Pahasti pelkäsin, että juhlat kuihtuvat pois. Mutta nyt näyttää taas siltä, että nuoria on tulossa mukaan. Hyvä näin. Itse käyn juhlilla niin kauan kuin jaksan, vaikka Forssassa 1987 en enää omanikäisiäni tavannutkaan.

Muolaalaisten panos Kylmäkosken kunnalliselämässä on ollut huomattava. Karjalaisuus on rikastuttanut elämän­menoa yleensä. Ja mikä tärkeintä, paikkakuntalaiset ottivat siirtolaiset vastaan hyvin,
- Ei meitä syrjitty. Minäkin jouduin heti yhteisiin tehtäviin. Mutta erilaisia ihmiset täällä ovat. Hämäläinen ei ole niin vilkas kuin meikäläinen. Eikä murretta aina ymmärretty, vanaria ei Kylmäkoskella tunnettu, Vilho naurahtaa.





Maanviljelyksestä luopuminen oli Vilholle kova paikka. Kun jatkajaa ei omasta perheestä löytynyt, maat oli myy­tävä kunnalle.
- Jonkun vuoden pidin niitä vuokralla. Sitten möin pois. Mutta maamies Vilho on sielultaan. Kun kylvöaika tulee, on pakko mennä pellolle potkimaan multaa, aistimaan maan tuoksu. Jotenkin elämä tuntuu nyt turhalta, kun ei enää voi olla työssä mukana...

Onneksi muuta puuhaa riittää. Vilholla on harrastuksia. Tuvan seinillä riippuu taitavasti ja antaumuksellisesti maa­lattuja tauluja. Eläkevuosien ratoksi hän palauttaa mieleen menneisyyttään sivellin kädessä kankaan äärellä. Vilho esittelee mielellään taulujaan. On kuvaa kadonneesta koti­seudusta ja monesta muusta aiheesta.
- Tässä on taulu vaimovainajastani, Vilho sanoo miette­liäänä.

Mikael Rämö:

"Sanoista tekoihin"

Rämö oli Muolaalaisten Seura r.y:n
puheenjohtaja 1975-82


Mikael Rämö Forssan kodissaan
syksyllä 1987.
Pertti Toukkari

Mikael Rämö (s. 1915) on pitäjänneuvos. Moiniemen kylästä kohtalo heitti miehen monien vaiheiden jälkeen Forssan Kaikulaan. Mikael on vanhempi kuin Suomen itse­näisyys. 72 vuotta ja rapiat päälle on ikää kertynyt, kun Mikaelin kanssa muistellaan menneitä paritalon kauniissa olohuoneessa. Ja mikä on muistellessa. Vaimo kantaa keittiöstä piirakkaa ja muuta herkkua pöytään. Mikaelin muisti pelaa, ja puhu­janlahjojakin rutinoituneella kunnallismiehellä on vaikka muille jakaa. Moiniemen kylästä Rämön laaja suku on kotoisin. Esi-isät asuivat siellä jo 1700-luvulla.
- Kylä oli hyvää viljelysaluetta. Peruna oli tärkein tulon­lähde. Kalaa saatiin Salmenjoesta ja Vuoksesta. Tahvo ja Hilma Rämön yhdestätoista lapsesta jäi eloon kah­deksan: kuusi poikaa ja kaksi tyttöä. Mikael haavoittui Kyyrölässä talvisodan taisteluissa helmikuussa 1940. Kolme luotia lävisti reiden.

Rämön perhe oli talvisodan jälkeen evakossa Mel­lilässä. Penninkulman koululla oli 50 karjalaista uutta alka­massa. Sieltä matka jatkui Nousiaisiin.
- Saimme hyvän vastaanoton, sillä olimme kylän ainut evakkoperhe. Eikä Mellilässäkään Juuri ristiriitoja ilmennyt.
- Nousiaisissa emännät toivat lauantaina lämpimäisiä, Mikael muistelee.

Nousiaisista tie vei Tammelaan Mustialan koulutilalle, sieltä takaisin Muolaaseen syksyllä 1941. Mikael pistäytyi armei­jasta lomalle kotikyläänsä itsenäisyyspäivän aattoiltana. Isä oli Muolaassa, muu perhe vielä Tammelassa.
- Ukot elivät venäläisten tekemässä talossa Johannes Höl­tän talon raunioilla. Se oli elämäni kylmin yö. Paita märkänäyritin nukkua, kun seinänraoista tuuli puski sisään. Isä oli tullut Muolaaseen hakkaamaan metsästä rakennuspuita. Eläminen oli tärkeämpää kuin itse työnteko: oli palattu takaisin juurille.

Mikael Rämö oli jatkosodassa esikuntapatterin vääpelinä. Ja evakkoonlähtö tuli taas nopeammin kuin osattiin arvata.
- Meillä oli ruotsinkielinen adjutantti, lupsakka mies Turusta. Pyysin päästä lomalle, mutta hän sanoi: 'Minä en anna sinulle lomaa. Suomi ei koskaan peräänny Kivenna­valta. Vammelsuun linjaan luottivat. Mutta kun venäläinen valtasi Kanneljärven kylät, niin sitten alkoi adjutanttikin uskoa. Ja pääsin lomalle. Imatralta ei enää ollut menemistä kotiin. Muolaa oli evakuoitu. Joutsenossa sitten tapasin per­heeni. Isä lähti karjan kanssa länteen. Junassa tultiin Tartti­laan. Kuurilassa purettiin tavarat vaunusta.



Forssan Lehti 8.7.1944



Lopulliseen sijoituspaikkaansa Forssaan Rämöt pääsivät kesällä 1946. Peräjoella kului kolme vuotta. Kuudesta vel­jeksestä koulutettiin kaksi. Neljälle hankittiin maatila.
- Itse muutin Jokioisille Jänhijoen kylään Humppilan rajalle vuonna 1949. Se oli vanha torppa, peltoa 16 ja metsää 10 hehtaaria.

Mikael kotiutui nopeasti Jokioisten kartanosta lohkotulle tilalleen. Välit paikallisiin asukkaisiin pysyivät hyvinä.
- Tämä johtui siitä, että yksityiset ihmiset eivät joutuneet luovuttamaan siirtolaisille alueitaan. Jokioisten kartanon omisti valtio. Siinä oli ennen sotia kymmenisen tuhatta heh­taaria maata.

Siirtoväen vastaanotto

Lounais-Hämen kaikissa pitäjissä ei tällä erää ole ollut siirtoväkeä, koska eräät seudut ovat olleet varattuja vastaisia tarpeita varten. Mutta nyt kun Pohjois-Suomenkin asukkaiden on pitänyt lähteä kodeistaan, Lounais-Häme saa lisää siirtoväkeä.

Karjalaisella siirtoväellä ei ollut Lounais-Hämeestä vuosilta 1939-1941 yksinomaan mieluisia muistoja. Hämäläinen jäykkyys ja halu elää yksin omissa oloissaan tuotti silloin alkuaikoina eräitä ikävyyksiä. Mutta sitä mieluisampaa oli panna merkille, että kun täällä karjalaisiin totuttiin, ei omia pieniä rasituksia enää muistettu, ja aika yleisesti siirtoväkiin myös ystävystyttiin. Eron hetkellä, varsinkin ilmeni myös sellaista anteliaisuutta, joka ei hämäläiselle ole jokapäiväistä, ja monet ystävyyssuhteet ovat jatkuneet tähän asti.

Tällä kertaa Suomen hätä on vielä suuempi kuin ensimmäisenä siirtoväkikautena. Kodeistaan pois siirrettyjä on neljännesmiljoonaa enemmän kuin 1939-1940, ja isänmaamme vapaa alue on käynyt entistä pienemmäksi. Kun nyt on kaikin voimin ja keinoin pyrittävä siihen, että rasitukset ja vaivat tasataan, jotta koko kansa jaksaisi olla yksimielinen ja kestävä ja uskossaan luja, niin yhdessäkään talossa, joka joutuu ottamaan pakolaisia vastaan, ei saa alkuunkaan esiintyä itsekkyyttä eikä kylmäkiskoisuutta. Siirtoväen täytyy saada tuntea tulevansa kuin veljen kotiin, jossa ei auttamisenhalu riipu pakosta eikä anteliaisuus rahasta. Suomen kansan täytyy nyt esiintyä kuin suuri sovinnollinen perhe, sillä meidän voimamme on yksimielisyydessä, ja arvonanto Suomen itsenäisyyttä kohtaan Länsimaissa riippuu paljon siitä, että me osoittaudumme sisäisesti lujaksi valtioksi kovien koettelemusten hetkellä.

Lounais-Hämeellä on hyvä kulttuurimaine. Se edellyttää myös ymmärtäväistä ja uhrautuvaa mieltä sodan uhreja kohtaan. Ja uudesta siirtoväestä lounaishämäläiset varmaan saavat pian hyvän käsityksen.
Forssan Lehti 23.9.1944



Mutta ynseätäkin kohtelua Mikael sai kokea evakkotaipa­leellaan.
- Joku vuosi aikaisemmin anoin Forssassa ollessani vuok­ramaata parin hehtaarin verran yhdeltä isännältä. Soitin naapuritaion puhelimesta, että maata pitäisi nyt antaa. Isäntä sanoi, ettei tipu aariakaan, vaikka hän hyvin tiesi, että on turha valittaa vuokratoimikunnan päätöksestä; se oli lainvoimainen heti.
- Naapuritalon isäntä kun kuuli keskustelun, sanoi silloin minulle, että hän antaa sen maan. Tämä oli evakkoajan myönteisin kokemus. Miehellä itsellään oli pikkutila, kym­menisen hehtaaria, Mikael muistelee.
- Sain sitten kuitenkin oman tilan, joten en tarvinnut tätä vuokramaata olleenkaan.

Muolaan pitäjäseuran toimintaan Mikael lähti mukaan alusta alkaen. Puheenjohtajakautenaan hän ajoi aktiivisesti museohanketta Forssaan, ja Lounais-Hämeen museon yhteyteen perustettiinkin Muolaan osasto. Alkoi valokuvien ja muun materiaalin kerääminen. - Siellä on nyt kuvia puoli­sen tuhatta, samoin Muolaan seurakunnan kalleudet lukuu­nottamatta ehtoollisvälineistöä, jotka ovat Toijalassa.

Muolaalaisten Seura oli aluksi väestön taloudellisten asioi­den ajaja. 50-luvulla alettiin puhua jo kulttuuriharrastuksis­takin. Haluttiin, että muolaalaiset paneutuvat yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
- Toiset siirtolaiset tahtoivat vetäytyä syrjään. Minä kuiten­kin edustin toista linjaa: on vaikutettava kotipaikkakuntansa asioihin mahdollisimman tehokkaasti. Lounais-Hämeessä muolaalaiset olivat aktiivisesti mukana heti alusta lähtien. Karjalaisseurat pitivät siirtolaiset koossa. Ja paikkakuntalai­setkin alkoivat vetää meitä mukaan kunnallisiin rientoihin puoliväkisin.
- Jo ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa kar­jalaiset olivat ehdokkaina. Meikäläiset olivat pääasiassa maalaisliittolaisia, kokoomuksen kannattajia ja sosiaalide­mokraatteja. Kommunisteja ei juuri joukosta löytynyt.

Mikael Rämö korostaa, että karjalaisten vaikutuksesta yhteiskunnalliset erot pienenivät huomattavasti Lounais­Hämeessä.
- Luokkaerot olivat täällä ennen sotia vielä melkoiset. Isännät ja torpparien jälkeläiset kuuluivat eri kastiin. Nyt juopa alkoi umpeutua, kun itsetietoiset ja itsenäisyyteen tottuneet karjalaisviljelijät olivat vaikuttamassa asioihin. Myös poliittiset voimasuhteet kääntyivät monissa kunnissa karjalaisten valtuutettujen astuttua kunnalliseen elämään.

Rämö haluaa pitäjäseuran paneutuvan aktiivisesti muun muassa muolaalaisten sodanjälkeisten vaiheiden tutkimiseen. Kyselytutkimuksia ja elämäkertatietojen kartoittamishank­keita tulisi hänen mielestään tukea aktiivisesti.
- Nyt alkavat olla viime hetket käsillä. Ne muolaalaiset, jotka tietävät Karjalasta jotain, ovat jo niin vanhoja, että pitäisi toimia nopeasti. Monilla muisti alkaa olla siinä pis­teessä, etteivät tiedot ole enää luotettavia.

Tietojen luotettavuudesta Mikaelilla on monta hersyvää esimerkkiä.
- Nauratti, kun luin kirkollisen kansanperinteen keruun tuloksista. Niissä oli aivan vääriä tietoja. Esimerkiksi kirkkoherra Rapelin valinta muistettiin yksimieliseksi. Todellisuudessahan jouduttiin äänestämään kaksi kertaa. Tämä vain esimerkkinä siitä, miten muisti voi pettää, Mikael hymähtää.

Nuorten aktiivisuuteen Mikaelkin luottaa. Nuoret on vedet­tävä mukaan toimintaan. Koulutettuja ja valistuneita ihmisiä tarvitaan, kun pitäjänseuran toimintaa vireytetään. Omien juurien etsiminen ja tutkiminen kiinnostaa nuoremman polven karjalaisia. Mikael uskoo muolaalaisuuden pysyvän mielessä myös järjestettäessä sukukokouksia, kyläkokouk­sia, luokkakokouksia.
- Kuusaan koululaiset ovat kokoontuneet, ja Taaperniemen kyläkin piti kokouksen keväällä 1987 Humppilassa. Seura­toiminta tarvitsee uusia ajatuksia, tuoreita ideoita. Mutta pelkällä tuumailulla ja suunnittelulla ei pitkälle potkita. Tar­vitaan myös innostuneita ideoiden toteuttajia ja talkoo­henkeä.
- Muolaalaisten Seuran johtokunnassa puhutaan aina innokkaasti eri asioista, mutta kun on toiminnan aika, niin huomataankin, että monet ajatukset jäävät käytännössä puheen asteelle. Aikaa ei tunnu riittävän yhteisille hank­keille.

Kolmasti Mikael on käynyt kotiseudullaan sodan jäl­keen.
- Viimeksi oltiin vuonna 1979, Mikael muistelee, etsii laati­kosta valokuva-albumeja ja näyttää kuvia omalta pellolta, Kyyrölästä ja Valkjärveltä.

Siirtoväen sopeutuminen

"Yli neljänsadatuhannen karjalaisen siirtyminen vanhalta kotiseudultaa ja asettuminen läntisen Suomeen on ollut suomalaisssa yhteiskunnassa syvällinen murros, jonka vaikutukset ulottuvat laajalle ja syvälle", kirjoittaa Heikki Waris vuonna 1952 ilmestyneen "Siirtoväen sopeutuminen" -teoksen esipuheessa.

Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa oli laadittu kesällä 1946 suunnitelma karjalaisen siirtoväen sosiaalisen sopeutumisen tutkimisesta. Kun Rockefeller-säätiö myönsi kevällä 1948 apurahan tutkimuksen tekemiseen, työ pääsi alkamaan kesällä 1948. Kolmen vuoden kuluttua varsinainen tutkimustyö oli tehty.

Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun perusttiin siirtoväkitutkimuksen suorittamista varten erillinen Yhteiskuntatieteellinen tutkimustoimisto. Sitä johti päättävänä elimenä kollmimiehinen jaosto, professortit Antero Rinne, Urpo Harva ja Heikki Waris sekä Rinteen kuoleman jälkeen v.t. professori Onni Wiherheimo. Jaoston tukena oli tieteellinen sekä siirtoväen asiantuntijavaliokunta. Siirtoväen valiokuntaan kuuluivat maaherra Arvo Manner (pj), agronomi Urho Kähönen, ministeri Eemil Luukka, päätoimittaja Erkki Paavolainen, rovasti Toivo Rapeli, arkkipiispa Ilmari Salomies, johtaja Toivo Seppälä, rehtori Johannes Suhola, rouva Klaudia Vahronen ja maat.metsät. tohtori Johannes Virolainen.

Tutkimuksessa korostetaan Suomen siirtoväen olleen kokonaan toisessa asemassa kuin "Keski-Euroopan ja Aasian miljoonat pakolaiset, jotka vuosikausiksi ovat jääneet pakolaisleirien toivottomuuteen taikka ovat joutuneet hakeutumaan vieraisiin maihin. Sopeutuminen ja sopeuttaminen tapahtuvat noissa oloissa toisin edellytyksin kuin Suomessa, jossa siirtoväen on sopeuduttava oman maan kansalaisiin ja omaan yhteiskuntaansa. Suomen siirtoväen edustajat ovat täysivaltaisina kansalaisina saaneet olla päättämässä siitä lainsäädännöstä, jonka tavoitteena on ollut siirtoväen sopeuttaminen suomalaiseen yhteiskuntaan."

Suomen siirtoväen sopeutumisessa ilmeni kuitenkin monia samanlaisia piirteitä kuin siellä, missä kokonaiset sukupolvet ovat siirtyneet kulttuuripiiristä toiseen. Samoin pakolaisen ja siirtoväen sopeuttamispolitiikka joutuu toisissakin maissa ratkaisemaan monia periaattellisesti samoja pulmia kuin Suomen siirtoväkipolitiikka.

Tutkimusta arvosteltiin sen varhaisuudesta: aikaperspektiiviä pidettiin liian lyhyenä, sillä siirtoväen soppeutuminen oli vuosian 1949-1951 vielä alkuvaiheessaan. Tutkijat kirjoittavatkin, että "parhaillakaan tieteellisillä menetelmillä ei tutkimukseen voinut saada sitä historiallista syvyysperspektiiviä, joka olisi tehnyt mahdolliseksi pitkäaikaisen sopeutumiskehityksen selvittämisen. Pakostakin tämä tutkimus on jäänyt poikkileikkaukseksi, tilanteen erittelyksi tutkimusvuosina."

Karjalaiset siirtoväki sai asua koko ajan omassa syntymämaassaan täysivaltisina Suomen kansalaisina. Karjalaisilla oli myös "runsaasti sellaisia perusasenteita", jotka olivat vallitsevia koko suomalaisen kulttuurin piirissä lukuun ottamatta rajakarjalaisuuteen liittyvää ortodoksisuutta. Tapojen ja katsomusten eroavuudet ovatkin olleet siksi vähäiset ja niin vaikeasti todettavat, että tässä tutkimuksessa on ollut todellisena pulmana miten karjalaisuuden erikoispiirteet olisi saatu kyllin selvästi esille.

SIIRTOVÄEN VASTAANOTTO
Lounais-Hämeen kaikissa pitäjissä ei tällä erää ole ollut siirtoväkeä, koska eräät seudut ovat olleet varattuja vastaisia tarpeita varten. Mutta nyt kun Pohjois-Suomenkin asukkaiden on pitänyt lähteä kodeistaan, Lounais-Häme saa lisää siirtoväkeä.

Karjalaisella siirtoväellä ei ollut Lounais-Hämeestä vuosilta 1939-1941 yksinomaan mieluisia muistoja. Hämäläinen jäykkyys ja halu elää yksin omissa oloissaan tuotti silloin alkuaikoina eräitä ikävyyksiä. Mutta sitä mieluisampaa oli panna merkille, että kun täällä karjalaisiin totuttiin, ei omia pieniä rasituksia enää muistettu, ja aika yleisesti siirtoväkiin myös ystävystyttiin. Eron hetkellä, varsinkin ilmeni myös sellaista anteliaisuutta, joka ei hämäläiselle ole jokapäiväistä, ja monet ystävyyssuhteet ovat jatkuneet tähän asti.

Tällä kertaa Suomen hätä on vielä suurempi kuin ensimmäisenä siirtoväkikautena. Kodeistaan pois siirrettyjä on neljännesmiljoonaa enemmän kuin 1939-40, ja isänmaamme vapaa alue on käynyt entistä pienemmäksi. Kun nyt on kaikin voimin ja keinoin pyrittävä siihen, että rasitukset ja vaivat tasataan, jotta koko kansa jaksaisi olla yksimielinen ja kestävä ja uskossaan luja, niin yhdessäkään talossa, joka joutuu ottamaan pakolaisia vastaan, ei saa alkuunkaan esiintyä itsekkyyttä eikä kylmäkiskoisuutta. Siirtoväen täytyy saada tuntea tulevansa kuin veljen kotiin, jossa ei auttamisenhalu riipu pakosta eikä anteliaisuus rahasta. Suomen kansan täytyy nyt esiintyä kuin suuri sovinnollinen perhe, sillä meidän voimamme on yksimielisyydessä, ja arvonanto Suomen itsenäisyyttä kohtaan Länsimaissa riippuu paljon siitä, että me osoittaudumme sisäisesti lujaksi valtioksi kovien kettelemusten hetkellä.

Lounais-Hämeellä on hyvä kulttuurimaine. Se edellyttää myös ymmärtäväistä ja uhrautuvaa mieltä sodan uhreja kohtaan. Ja uudesta siirtoväestä lounaishämäläiset varmaan saavat pian hyvän käsityksen.
Forssan Lehti 23.9.1944

Erimielisyydet ja vastakohtaisuudet paikkakuntalaisten ja siirtoväen kesken olivat pahimmillaan vuosina 1944-1947. Tutkimuksen mukaan riitaisuuksien ajat olivat jo ohi vuonna 1951: ryhmät olivat alkaneet tottua toisiinsa. Mukautumista uusiin oloihin vaikeutti se, että jokainen siirtokarjalainen pakostakin vertasi nykyisiä olojaan entisiin. Myös tiedusteluissa käytetyllä "Karjala"-sanalla oli niin vahva tunnearvo, että vertailu aina muodostui nykyisille oloille kielteiseksi. Nuoret erosivat tässä vanhemmistaan: ne, jotka eivät enää tarkoin muistaneet Karjalassa ollutta kotitilaa tai kotiaan, saattoivat jo paremmin kiintyä uuteen tilaan ja uuteen kotiin.

Yli puolet siirtoväestä arveli karjalaisten sulautumisen tapahtuvat viimeistään 30 vuoden kuluttua. Siirtoväki lakkaisi olemasta erillinen ryhmä nykyisten täysi-ikäisten siirtokarjalaisten kuoltua. Nuori polvi ei kykenisi säilyttämään karjalaisuuttaan. "Nuoret ovat valmiit vaikka ruotsia puhumaan!"

Tutkimus tehtiin Lapinlahdella, Perttelissä ja Valkeakoskella. Valkeakosken tehdasyhdyskuntaan aikaisemmin muuttanut siirtoväki oli karjalaisuuden säilyttämisestä pessimisisempi kuin myöhemmin muuttaneet. He näyttivät menettäneen uskoaan karjalaisuuden säilymiseen. Maaseudulla karjalaisuuden kannalta pessimistisin käsitys näytti vallitsevan sielä, missä siirtoväen sijoitustiheys oli suurin.

Ikä näytti olevan ratkaiseva tekijä ajan vaikutusta tutkittaessa. Lapsi ja vanhus sekä parhaassa työiässä oleva joutuivat kokemaan evakuoinnin vaivat ja vastuun, uuden kotiseudun oudon ympäristön ja sen asukkaat aivan erilaisissa tilanteissa. Nuoren ihmisen seuran tarve on suurempi kuin vanhuksen, joka helpommin voi tyytyä vain lähimpiensä piiriin. Esimerkiksi Lapinlahden seuduilla nuorilla karjalaistytöillä (16-19 vuotiaat) oli 65 prosentilla viiden parhaan ystävän joukossa yksi tai useampia paikkakuntalaisia. Vastaavat suhdelulut 65-vuotiaiden ja sitä vanhempien kohdalla olivat miltei päinvastaiset: 30 prosentilla oli yksi tai useampia paikkakuntalaisystäviä.

Nuoren polven siirtokarjalaisten ryhmätietoisuus oli paljon heikompaa kuin vanhmmalla polvella. Vaikeudet näyttivät voitetuilta. Kouluikäiset lapset tuskin muistivat syntymäkotiaan ja olivat monissa tapauksissa unohtaneet olevansa karjalaisia. He eivät myöskään tajunneet "paikkakuntalaisia" millään tavalla vastaryhmäkseen. Myös karjalan murre oli heille usein vierasta ja outoa.

* * *

Nyt kun siirtoväen sopeutumistutkimuksesta on kulunyt lähes 60 vuotta, tutkijoidet johtopäätökset karjalaisuudesta kuullostavat perin nostalgisilta.

"Kieli ja murre on kuitenkin vain yksi ainoa karjalaisuuden merkki, ja lisäksi sellainen, joka hyvin helposti tuntuu kuluvan pois. Karjalaisuus on enemmän. Jo karjalainen piirakanpaisto ja vanhat karjalaiset käsityömallit, jotka karjalaiskodin äiti opettaa tyttärilleen, periytynyt käsityötaito, jonka isä siirtokarjalaisessa kodissa neuvoo pojilleen, ovat nekin osa karjalaisuutta. Ne ovat aineelliseen kulttuuriin kuuluvia karjalaisuuden merkkejä, jotka ainakin toistaiseksi ovat osoittaneet elinkykyä säilyäkseen, vieläpä levitäkseen karjalaisten piiristä uusille naapureillekin.

Mutta karjalaisuutta ovat myös henkisen kulttuurin piiriin kuuluvat perinteet, kuten ortodoksiseen uskoon sisältyvä elämänkatsomus, siirtokarjalaisten vanhastaan vahvat järjestöperinteet, taipumus henkisiin harrastuksiin, aktiivisuus yhteisten asiain ajamisessa. Mutta juuri tällaisten perinteitten kohdalla tutkimusaika osoittautui liian läheiseksi, perspektiivi liian lyhyeksi. Tänä ajankohtana ei vielä nähdä, mitkä karjalaisuuteen kuuluvat aineellisen ja henkisen kulttuurin puolet ovat kyllin voimakkaita pysyäkseen elinvoimaisina kehittyvässä suomalaisessa yhteiskunnassa. Aika vasta antaa vastauksensa.

Suomen karjalaisen siirtoväen sulautuminen, jonka alkuvaiheita vasta on voitu tutkia, tuskin merkitsee sitä, että myöhemmistäkään sukupolvista tieto karjalaisesta syntyperästä häviäisi. Päinvastoin tämä tietoisuus suvun karjalaisesta syntyperästä saattaa säilyä nykyisten siirtokarjalaisten jälkeläisissä sukupolviakin historiallisena traditiona, perimätietona, jota pidetään suuressa arvossa. Mutta sulautumisen edistyessä pitemmälle tällä tietoisuudella ei ole enää velvoittavaa vaikutusta ajatustapojen ja asenteitten määrääjänä. Karjalainen syntyperä, karjalaisuus, on silloin muuttunut sosiaaliseksi symboliksi, tunnuskuvaksi."
Heikki Waris, Siirtoväen sopeutuminen, Otava 1952.

* * *

Siirtokarjalaisen perinteen tutkijan, FT Pirkko Sallinen-Gimplin mukaan siirtoväen sopeutumista helpotti muun muassa elintila: maan asukasluku suhteessa pinta-alaan oli pieni. Suomella oli tilaa sijoittaa maataloussiirtoväki maaaseudulle ja järjestää heille omat tilat. Siirtoväen maatilat olivat myös niin pieniä, ettei niistä ollut uhkaa kantaväestön viljelijöille

Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen aikana, jolloin maaltamuutto kaupunkeihin alkoi, siirtoväen oli helpompi rakentaa omaa elämäänsä yhteiskunnassa, joka oli sosiaalisesti avoimempi ja joustavampi kuin ennen sotavuosia. Siirtoväen sopeutumista helpotti myös laisäädäntö, joka takasi melko tasavertaisen kohtelun muiden kansalaisten kanssa. Evakot olivan oman maan kansalaisia, eivät muualta tulleita pakolaisia tai karkotettuja. Siirtokarjalaisten elämää helpotti myös mahdollisuus asettua suomenkielisen väestön keskelle. Murre-eroista huolimatta voitiin ymmärtää toisiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävää oli, ettei Suomessa syntynyt pakolaisleirejä ja poliittisilta levottomuuksilta vältyttiin.

Siirtoväkiongelman ratkaisua auttoi myös se, että evakot siirrettiin Kanta-Suomeen yhtä aikaa, joka takasi tasavertaisen kohtelun. Siirtoväen maansaanti hoidettiin myös melko ripeästi. Sitä helpottivat siirtoväen edustus päätöksenteossa ja myös kokemus asutustoiminnasta, jota oli harjoitettu itsenäisyyden alusta lähtien. Moskovan rauhasta 1940 kului vain kolme kuukautta pika-asutuslain ja Moskovan välirauhasta 1944 noin kahdeksan kuukautta maanhankintalain säätämiseen.1,9 miljoonan hehtaarin maanhankinta oli saavutettu vuoden 1951 loppuun mennessä, ja siirtoväen sijoittuminen oli toteutunut lähes kokonaan vuoteen 1952 mennessä.
Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen, s. 23-26

* * *

Sallinen-Gimpl on tutkinut siirtokarjalaisten identiteettikäsitystä, miten kulttuurit kohtasivat sodan jälkeisessä Suomessa, ja myös sitä, kuinka yksittäiset kulttuuripiirteet vahvistuivat tai laimenivat tai saivat uutta merkitystä. Tutkimusaineistona on käytetty vuosien 1957 ja 1982 kyselytutkimuksia (1957: FT Niilo Valonen, "Millaisina siirtoväki ja paikkakuntalaiset näkivät toisensa" (ja verailuaineistona) 1982: Pirkko Sallinen-Gimpl, "Siirtokarjalaiset ja paikkakuntalaiset").

Tutkimksen aihekokonaisuuksia ovat:
1. Ajanjäsentely. Vuotuiskierto ja tavat.

- Siirtokarjalaisten ajankäyttö ei ollut niin kellonaikoihin sitoutunutta kuin kantaväestöllä
- Karjalaiset eivät tehneet töitä kellon vaan työn tarvitseman ajan mukaan
- Ajan käyttö oli karjalaisilla heidän mielestään "kaavoista vapautuneempaa" kuin paikkakuntalaisilla
- Karjalaiset tekivät työt yhteen menoon ja lepäsivät vasta työajakson jälkeen. "Levonkin osaa karjalainen ottaa leppoisan levon kannalta, kun hämäläiselle sekin on aankaraa työtä."
-Karjalaisten varhainen ylösnousu vaati lepotaukoa päivällä. Työpäivät pitempiä kuin paikkakntalaislla. Karjalaisten urakkaluonteinen työ, luonnonmukainen työrytmi.
- Keskipäivän ruokalepo. "Kaikkialla maassa herätti huomiota siirtokarjalaisten miesten tapa oikaista itsensä pitkälleen ruokailun jälkeen."
- Karjalaisilla oli talvella illansuussa erillinen lepo- ja seurustelutauko, hämärikön aika, jolloin voitiin piipahtaa käynnille naapuriin eli hämäröimään. Vastaavaa tapaa ei aineistossa mainita Länsi-Suomessa.
- Kahvin käytön yleistyminen muutti ruokailutapoja: siirryttiin komesta lämpimästä ateriasta kahteen. Kahden aterian jäjrestelmä oli vallalla eteläisen Karjalan länsiosissa ja Laatokan Karjalassa: keskipäivän väliateriaa ateria alettiin korvata kahvilla. Länsi-Suomen "kymmenkahvi" eli aamupäiväkahvi oli karjalaisille tuntematon.
- Päivän rytmitys poikkesi eniten pohjalaisten ja rajakarjalaisten kesken. - kantaväestö kiinnitti huomiota siirtoväestön tapaan kunnioittaa sunnuntaita ehdottomana lepona työviikon vastapainoksi. Karjalaisessa viikkorytmissä lauantaina leivottiin ja paistettiin ruoat sunnuntaiksi ja puhdistauduttiin pyhää varten sekä siivoamalla asuintilat että käymällä saunassa. "Karjalassa aina lauantaisin siivotttiin ja paistettiin kakkarat ja piirakat. Jos ei kesäaikana muulloin joutanut, niin aamukasteen aikana ne paistettiin. Eihän se muutoin ollut lauantaikaan, jos ei ollut paistoksia." - Karjalaisilla ehdoton työkielto sunnuntaina, kun paikkakuntalaiset alkoivat jo luopua tästä tavasta. Välttämättömät työt voitiin tehdä iltapäivällä, ei koskaan jumalanpalveluksen aikana. Myös kirkossa käynti kuului karjalaiseen sunnuntain viettoon, samoin sunnuntain iltapäivän kyläilyt, kun paikkakuntalaiset taas halusivat olla omissa oloissaan. Selvin ero sunnuntain vietossa oli siirtokarjalaisten ja maan lounaisosan kesken. Pyhätyön ehdoton kielto tosin alkoi 50-luvulla lieventyä; tätä kehityskulkua vanhan polven siirtokarjalaiset paheksuivat.
- joulu ei ollut vain juhlapäivä, vaan enemmänkin jouluakusi, jota satakuntalaiset kuvasivat: "Joulukin alkoi monta päivää ennen ja ei sitä lopetettu enenkuin loppiaisena." Jouluna siirtokarjalaiset tunsivat riipaisevasti eron menneisyyden ja nykyisyyden, entisen turvallisen kodin ja siirtolaisuuden välillä.
- Tahvananpäivän eli tapaninpäivän vietto vastaavalla tavalla oli läntisessä Suomessa tuntematonta. Tahvananajo viinaryyppyineen. - Tapanista nuutinpäivään liikkuivat ropakot, "eri tavoin naamioitua väkeä kulki jalan tai hevosella talosta tatoiseen laualen, soittaen, joskus tanssienkin". Vuoden 1982 aineiston mukaan ropakoijat kohtasivat läntisen nuuttipukkiperinteen.

2. Yksilö ja perhe. Lähiyhteisö, seurustelutavat. Juhlat.

Yleisimpiä karjalaisia ominaisuuksia vastausaineistossa olivat
1. vilkkaus
2. puheliaisuus
3. vieraanvaraisuus
4. avomielisyys

Usein mainittuja karjalaisia piirteitä ovat iloisuus, kohteliaisuus, sopeutuvuus ja keskinäinen sopuisuus. Huumorintajua eli leikin ymmärtämistä pidettiin joskus erilaisena kuin kantaväestöllä.

Kielteisinä piirteinä mainittiin Karjalan ja entisen kotiseudun kehuminen, suulaus, siunailu, "äkkimakia käytös", epärehellisyys tai epäluotettavuus, uteliaisuus, tuttavallisuus. Sinuttelua ei sellaisenaan leimattu sopimattomaksi, se kuitenkin poikkesi totutuista tavoista erityisesti läntisessä Suomessa.

Hämeessä karjalaisten avoimuutta, seurustelun aktiivista aloitusta ja keskustelun ylläpitoa pidettiin hämmentävänä, koska se rikkkoi totuttuja yksityisyyden rajoja. "Karjalainen puhuu perhetapahtumansa, pikkuriidat ja perheensä hyvät tai huonot puolet liian vuolaasti vieraille henkilöille. Näissä asioissa hämäläinen vaikenee visusti, tästä puhuu sananlaskukin hyvin osuvasti 'Hullu kiittää akkoasa, mielpuol hevostoa..'.

Karjalaiset kunnioittivat vanhoja ihmisiä. Iäkäs perheenjäsen hoidettiin kotona, häntä ei mielellään pantu laitokseen. Vanha isäntä, äijä, ruokaili perheen parissa kun taas läntisen Suomen syytinkiläiselle, eläkevaarille, vietiin ruoka pihapiirissä olevaan eläkeasuntoon.

Länsisuomalaisista "äijä" ja "ämmä" kuulostivat loukkaavilta tai väheksyviltä, kun taas siirtokarjalaiset pitivät akka-nimitystä halventavana. Läntisessä Suomessa tapana ollut lasten nimittely sikiöksi, mukulaksi, kakaraksi tai kersaksi oli karjalaisten mielestä rumaa.

Karjalaisissa perheissä miehen asema oli arvostetumpi kuin naisen. Hänellä oli myös enemmän etuoikeuksia kuin naisella. Karjalaisissa juhlissa miehiä kehotettiin ottamaan tarjottavaa heti papin jälkeen. Miehet menivät myös saunaan ennen naisia. Perheen yhteenkuuluvuutta arvostaneet karjalaiset oudoksuivat länsisuomallaisella paikkakunnalla, kun lapset eivät juhlissa olleet vanhempiensa kanssa vaan omana ryhmänään.

NUORTEN SEURUSTELUA VALVOTTIIN

Karjalaisten nuorten seurustelua valvottiin tiukasti. Aviottomien lasten määrä oli vähäisempi Karjalassa kuin Länsi-Suomessa. "Kunnon karjalainen tyttö" ei vienyt koskaan poikia huoneeseensa eli aittaansa, mitä pohjalaiset pojat asemasodan aikana kovasti ihmettelivät. Suhtautuminen yöjalassa käyntiin oli karjalaisilla ja pohjalaisilla aivan erilaista. Pohjalainen vastaaja kuvasi, kuinka vanhemmat ovat turvallisella mielellä, kun tyttö oli "riijarinsa" kanssa oman katon alla, eikä tavassa nähty mitään pahaa. Monet siirtokarjalaiset sen sijaan kummastelivat ja paheksuivat tapaa. Rajakarjalaiset eivät lainkaan tunteneet sitä kotiseudultaan eivätkä tienneet sellaista siellä koskaan olleenkaan. Outoa karjalaisten mielestä oli, että "yöpoika" saattoi tulla aamukahvillekin häpeilemättä, mutta pohjalaisten mielestä se oli asiaankuuluvaa ja reilua. "Karjalaiset nuoret seurusteli vanhemmilta salassa", huomautti karjalainen vastaaja.

KARJALAISNAISET MIEHIÄ SUOSITUMPIA AVIOLIITTOMARKKINOILLA

Paikkakuntalaiset suhtautuivat myönteisemmin karjalaisiin naisiin avioehdokkaana kuin miehiin. Karjalaisten naisten työteliäisyyttä arvostettiin, samoin luonteen iloisuutta ja seurallisuutta. Sekä vuoden 1952 ja 1957 aineistossa laiskuus liitettin vain karjalaisiin miehiin. Myös vastahakoisuutta ilmeni:
"Ottakoon se meijen poika kessen hän lustaa kun ei vaan hämäläist ottais."
"Ei se meijen poika sitten muita saanu, tommotten karjalaislikan vaan."
"Kun sää likka naimisiin meet, ota miäs äläkä karjalaist."

KARJALAINEN SISÄÄNPÄIN KÄÄNTYNYT PERHEMALLI

Sallinen-Gimpl korostaa, että karjalainen perhemalli oli sisäänpäinkääntynyt, itseensä sulkeva pienoismaailma, jossa opittiin myös ulkopuolella tarvittavien suhteiden kaava. Myös perheen itseriittoisuus ja omavaraisuus korostuvat verrattuna läntiseen perhemalliin. Läntinen perhemalli edusti individuaalisempaa mallia, jossa yksilöille jäi enemmän yksityistä liikkumatilaa. Läntinen malli myös valmisti yksilöä astumaan ulos perheestä ja selviytymään lähiympäristön ja yhteiskunnan hierarkiassa: yhteiskunnallinen nousu oli mahdollista vain oppimisen ja harjaantumisen kautta ulkomaailmassa. Lounaissuomalainen kartanoympäristö ja pohjalainen talonpoikaisyhteisö kehittivät erilaisia käytösmalleja kuin karjalainen.

Karjalaisen perhelaitoksen kiinteys säilyi sodanjälkeissä oloissa, samoin perhelaitokseen liittyvä perinne, vaikka sodanjälkeiset muutokset ovat luoneet uudenlaista perheensisäistä dynamiikkaa. Karjalaisen suvun tilalle ovat tulleet yhdistykset; ne ovat alkaneet hoitaa suvun tehtäviä ja jatkaneet samalla perinnettä.

KUTSUMATTA KYLÄILY

Siirtokarjalaisten ahkera kyläily herätti huomiota. Kyläily suuntautui myös paikkakuntalaisiin naapureihin. Paikkakuntalaisetkin otettiin lämpimästi vastaan karjalaistalossa. Karjalaiset pitivät naapurikyläilyä hyviin tapoihin kuuluvana, mutta paikkakuntalaisesta se saattoi tuntua kiusalliselta ja tarpeettomalta.

Karjalaiseen perinteeseen kuului myös kutsumatta kyläily, spontaani poikkeaminen vaikkapa naapuriin. "Paikkakuntalaiset kutsuvat kylään, jos heidän luokseen menee ilman kutsumatta, he ovat hyvin harmissaan ja sanovat: Voi, voi kun te tulitte nyt pahalla aikaa kun minulla ei ole mitään tarjottavaa", Sallinen-Gimpl kirjaa karjalaiskommentin Varsinais-Suomesta.

PUHUTTELU JA TERVEHTIMINEN

Läntisessä Suomessa oli tapana, että tulija jäi ovensuuhun ja kehotuksesta tai kehotuksetta istuutui ovensuupenkille. Karjalassa vieras tuli oma-aloitteisesti tervehtimään talonväkeä vaikka huoneen perälle ja istuutui vasta tervehdittyään. Pohjanmaalal kummasteltiin, kun siirtokarjalaiset tulivat pyytämättä istumaan tuvan perälle.

Karjalaismiehet ottivat lakin päästä huoneeseen tullessan. Pohjalainen mies taas oli sitä mieltä, että pää on "lakin naula" eikä paljastanut päätään kuin syödessään, kirkossa ja lakituvassa. Karjalaismiehiä pidettiin kohteliaina, kun he nostivat lakkia maantielläkin vastaantulijoille.

Eteläkarjalaiset ja kannakselaiset kättelivät harvemmin kuin paikkakuntalaiset. Kättely oli karjalaisten mielestä jotenkin vaivaavaa, kiusallista, muodollista tai herraskaista. Rajakarjalaisten naisten tapana oli "kapsahtaa" toistensa kaulaan.

SINUTTELUN SOPIVUUS?

Lounais-Suomessa pantiin merkille siirtokarjalaisten tapa sinutella tuntematontakin keskustelukumppania. Teitittelyä pidettiin virallisena ja ulkokohtaisena; jäykkyys ei sopinut miellyttävään keskusteluilmapiiriin. Vielä vuoden 1982 aineistossa oli tapauksia, kuinka siirtokarjalainen erehtyi sinuttelemaan jotakin pitäjän arvohenkilöä, mikä tuntui oudolta ja huvittavalta. Sinuttelu voitiin tulkita sivistymättömäksi ja karkeaksi tavaksi. Sallinen-Gimpl kirjoittaa, että "harva käytöstapa niin selkeästi kärjisti siirtokarjalaisten ja paikkakuntalaisten käsityksiä sopivista sosiaalisista malleista kuin sinuttelu".

JUHLIIN KUTSUMINEN

Lounaissuomalaisten kaksipäiväiset pidot hämmästyttivät siirtokarjalaisia. Ensimmäiseksi päiväksi kutsuttiin arvovaltaisimmat vieraat ja sukulaiset tai muuten läheisimmät, ja vasta toisena päivänä entisiä tuttuja ja kyläläisiä, talon entisiä torppareita tai omaa työväkeä. Karjalaiseistä tämä oli uskomatonta yhteiskunnallista erottelua.

"Muuramessa evakkona ollessani oli häät aivan lähinaapurissa... ja meitä kutsuttiin seuraavana päivänä. Kysyin toisen naapurin mökin mummolta ja hän sanoi: Täällä on sellainen tapa, että köyhät kutsutaan toisena päivänä, niin on minuakin kutsuttu. Ja te menette: Mummo sanoi kyllä kun on kutsuttu. Minä sanoin meillä Karjalassa se olisi anteeksiantamaton häväistys. Meillä ei talonpoikaisilla ihmisillä ollut säätyeroa. Naapurit sopi kaikki yhteen oli rikas tai köyhä."

Karjalaisten juhlien ilmapiiri oli vapautunut ja välitön kun taas läntisiä juhlia pidettiin jäykkinä ja muodollisina. Tottumaton karjalainen saattoi rikkoa käyttäytymisellään säänneltyä järjestystä. Ujostelemattomuus, liiallinen tuttavallisuus, miesten "etuilu" tarjoilussa, hälinä, estottomuus ja vapautuneisuus vaikkapa pukeutumisessa loukasivat läntisiä normeja.

3. Elinkeinot: työympäristö ja välineet. Liikkuminen ja kulkuvälineet.

PUUTARHANHOITO

Kannakselaisilla oli puutarhanhoidossa tottumusta, sillä ennen sotia edullisen ilmaston ja valistustoiminnan, muun muassa marttajärjestön ansisosta, kannakselaistaloihin kuului tavallisesti puutarha omenapuinen ja kasvitarhoiteen. Länsi-Suomen eteläosissa siirtokarjalainen saattoi kuitenkin todeta, että paikkakunnalla oltiin tässä asiassa vielä pitemmällä, sitä vastoin pohjoisempana ja varsinkin Pohjanmaalla jäljempänä kuin Karjalassa.

Lännsi-Suomessa puutarhanhoitoa harjoitettiin karjalaisten mielestä pääasiassa isoissa kartanoissa, kun taas lähes jokainen karjalaisperhe yritti saada ainakin pienen kasvimaan ja hoiti sitä huolellisesti. Siirtokarjalaiset naiset ryhtyivät heti kasvimaan kunnostukseen sijoituspaikoissan. Työ tehtiin käsin, kun taas länsisuomalaiset näyttivät käyttävän enemmän apunaan mm. harvennuskuokkaa tai pientä kylvökonetta.

SAUNOMINEN

Läntinen ns. parvisauna poikkesi karjalaisesta. Siirtokarjalaisesta se muistutti enemmän riihtä kuin saunaa. Vaikka ylhäällä olisi ollut kuumaa, tuntui lattia alhaalla peseytyessä kylmältä.

Pohjanamaalla oli taloja, joista puuttui sauna kokonaan. Karjalaiset rakensivat sinne jopa maasaunoja. Karjalaiset saunoivat vähintään kerran vikkossa, lauantaisin, mutta musein myös kahdesti viikossa, keskiviikkona ja lauantaina ja kiireisenä työaikana päivittäin. Karjalaiset ihmettelivät Pohjamaalla ja yleensä lännessä sekä saunomisen vähäisyyttä että sunomiselle annettua vähäistä arvoa. Lännessä ei ollut aina vedenlämmityspataa, vaan vesi kuumennettiin kiukaalla. Vasta kuului ehdottomasti saunaperinteeseen.

Karjalaiset vierastivat länsisuomalaista yhteissaunomisen perinnettä. Siirtokarjalaiset naiset suorastaan kauhistuivat jouduttuaan evakkoina tilanteeseen, että olisi pitänyt lähteä talon miesten ja emännän kanssa yhtä aikaa saunaan: "En mie lähe tei kans... en mie oo käynt ikänää vierahii ukkoloi kansa saunas."

Karjalainen saunomisjärjestys kuvasi perheen sisiästä hierarkiaa, jossa vieraat ja miehet olivat etuoikeutettuja, muuten noudatettiin avioparien ikäjärjestystä. Yhteissaunominen loukkasi säädyllisyyskäsitysten lisäksi myös karjalaista vanhaa käytösnormistoa. Karjalaisille saunan sanottiin olevan pyhä paikka.

4. Asuminen. Pukeutuminen, käsityöt. Ruokatalous.

PUKEUTUMINEN

Evakuointiajan poikkeuksellisuus vaikutti kantaväestön arvioihin karjalaisten pukeutumisesta. Asuja pidettiin vaatimattomina, vanhoillisina ja erityisesti rajakarjalaisten miesten pukeutumista syytettiin "venäläisyydestä". Pukeutumiseen liitettin myös turhamaisuuden, tuhlailun ja väri-ilon mielteitä.

Myös katteettomalta vaikuttanut omakehu ärsytti paikkakuntalaisia. "Karjalaiset kertoivat elämänsä ja kotinsa suureksi, rikkaaksi... Mutta heidän vaatetuksensa oli kuitenkin halpaa ja huonoa. Sellaisia huivipäisiä, rasvanahkakenkäisiä olivat sekä nuoret että vanhat mummot tullessansa."

Paikkakuntalaiset suhtautuivat näihin kertomuksiin epäuskoisesti. Vastausaineistosta löytyy kasku: "Repalainen turkki päällään kertoi eräs karjalainen: Kun myö lähettii evakkoo nii meilt jäi sin paljo hyvvee tavaroo ku sin aitaorrel jäi kuus uutta hyvvee turkkiikii. Sit mie lähtiisän sytytin sen aitankin palamaan, kun lähin evakkoo ajelemaa. Jolloin pohjalainen hänelle sanoi: Olitpas tollo kun nuo risat päälles rustasit, ja ne uudet turkit siellä poltit aitan orrelle."

RUOKATALOUS

Päijänteen ja Kymijoen länsipuoliselle ruokakulttuurille oli tyypillistä kova leipä, säilytettävien ruokien valistaminen suurissa erissä, raaka-aineen monipuolinen käyttö ja säilöntämenetelmien käyttäminen (imellyttäminen, savustus, makkaran- ja juuston valmistus ym.). Läntinen ruuokatalous oli sovellettu pitkäjänteiseen ja suunniteltuun talouteen. Ruokasysteemiä säätelivät melko askeettisen arkiruoan ja runsaan, ylenpalttisen juhlaruoan vuorottelu.

Itäinen ruokatlaous perustui uuniruokiin, pehmeän leivän ja leivonnaisten runsaaseen käyttöön. Säilöntämenetelmänä oli muun muassa lihan- ja kalankuivatus. Kantaväestö noteerasi peruseron oman keittotaloutensa ja siirtokarjalaisten paistotalouden välillä.

Keittotalouteen tottuneet pitivät karjalaisten alinomaista uunin lämmittämistä ja polttopuiden käyttöä tuhlaavaisena ja ruoanlaittoa aikaa vievänä. Karjalaisten mielestä huoneiden lämmitys, leipomusten paistaminen ja uuniruokien kypsyttäminen sujuivat kaikki käytännöllisesti leivinuunin lämmityksen yhteydssä.

Tuoretta leipää ja yleensäkin ruoan tuoreutta paikkakuntalaiset pitivät tyypillisenä karjalaisena piirteenä. Eroa kuvaa monessa maakunnassa kerrottu kasku: "Länsisuomalainen tarkastelee karjalanpiirakoiden valmistusta ja toteaa: "Minä syön puuron puurona ja leivän leipänä." Karjalaisena vastineena on kirvulaisen isännän hämmästely: "Eipä uskoisi, että leipiäkin laitetaan seipäälle!"
Pirkko Sallinen-Gimpl, Siirtokarjalainen identiteetti ja kulttuurien kohtaaminen (väitöskirja), Jyväskylä 1994

Terttu Sagulin:

"Maalaisliitto käytti tilannetta
häikäilemättä hyväkseen"

Vuoden 1945 maanhankintalaki lohkaisi 55 prosenttia
1500 hehtaarin laajuisen Långsjön kartanon pinta-alasta.

Teksti ja kuva: Pertti Toukkari 1987



Långsjö 10.7.2006.
Pertti Toukkari


Viitisentoista kilometriä Someron keskustasta Turkuun päin sijaitsee Långsjön kartano. Hämeen härkätien varrella oleva suurtila sai rälssioikeudet 1600-luvulla Kustaa II Adol­filta. Aikanaan tuhansien hehtaarien laajuista kartanoa ovat isännöineet Ramsayt, Ritzit, de Pontit; 1700-luvulla maatila siirtyi Åvikin lasitehtaan omistaneelle Bremerin suvulle.

Vuonna 1811 Långsjön osti Akaan kruununvouti, toimitusvouti Carl Gustaf Sagulin. Sagulinien hallinnassa alkoi kartanon kukoistuskausi: Långsjö oli edistyksellisesti hoidettu maatila, jolla toimi muun muassa puutarhakoulu, maanviljelys- ja karjanhoitokoulu. Kartanon taimitarhat tunnettiin kautta Suomen.

Tämän vuosisadan maareformit ja muut mullistukset ovat olennaisesti vaikuttaneet Långsjön vaiheisiin: torppariapautus, 30-luvun pula-aika ja viime sotien seuraamukset ovat dramaattinen vaihe suomalaisen kartanokulttuurin ja samalla myös Långsjön historiaa.



Terttu Sagulin 7.2.1987.
Pertti Toukkari

Jatkosodan jälkeen kartanon maille perustettiin nelisen­kymmentä (47) uutta tilaa. Yli 1500 hehtaarin tiluksistaan Långsjö joutui luovuttamaan siirtoväelle noin 800 hehtaaria.
- Jälkeenpäin jouduimme antamaan vielä 40 hehtaaria 'kä­simetsää', kertoo agronomi Terttu Sagulin, kartanon nykyi­nen omistaja. Jäljelle jääneet maat jaettiin perikunnan kesken kolmeen osaan.
- Meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko myydä luovutettavaksi määrätty maa suoraan viljelijöille tai valtiolle. Myimme ne valtiolle loppujen lopuksi varsin vaatimattomalla hinnalla, käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi. Kymmenessä vuodessa inflaatio söi korvaussummasta suurimman osan, ei siis ihme, että Långsjössä oltiin melko katkeria. Kaikesta eniten meitä kuitenkin harmitti keinottelumentaliteetti, joka oli sodan jälkeen kovin yleistä.

Kts. MAANHANKINTALAIN (1945) TOTEUTUMINEN SOMEROLLA JA SOMERNIEMELLÄ (79. MAANLUNASTUSLAUTAKUNNAN ALUEELLA) 27.6.1945-31.5.1950

ENSISIJAISET JA TOISSIJAISET MAANLUOVUTTAJAT.
PELLON, MUUN MAATALOUSMAAN JA MAATALOUSKELPOISEN
MAAN LUOVUTUKSESSA KÄYTETTY ASTEIKKO (MAANHANKINTALAKI 1945)

Hallintasopimusryhmät Somerolla ja Somerniemellä1945-50

Someron ja Somerniemen viljelmien luku 1941 ja 1950

Siirtoväen solmimat hallintasopimukset Somerolla ja Somerniemellä 1945-1950

Terttu Sagulinilla on ehtymätön määrä muistoja Långsjön kartanon vaiheista vuodesta 1943 lähtien, jolloin hän tuli taloon miniäksi.
- Voi voi. Kunpa joku olisi haastatellut miestäni näistä ajoista. Sillä miehellä oli historiaa muistissa. Hän kuoli vuonna 1961. Itse en ollut Långsjössä näkemässä mitä talvi­sodan jälkeen tapahtui. Jouduin vasta tähän toiseen rytäk­kään.

HEIMOAATTEEN YSTÄVÄ

Terttu Sagulinin elämänkatsomukseen on vaikuttanut voi­makkaasti heimoaate. Hän kuului Akateemisten Naisten Karjalaseuraan ja toimi jatkosodan aikana työpalvelutehtä­vissä naisten kouluttajana.
- Kun rintamat sitten alkoivat pettää, ja väkeä alkoi tulla valtavat määrät tänne, niin siinä vaiheessa alkoi Långsjön päälle taas kasautua paineita. Se oli hirmuista mylläkkää. Ihmisiä oli läpikulkumatkalla monesta pitäjästä. Heille piti saada katto pään päälle; karja täytyi hoitaa. Yllättäen saa­tettiin tuoda talon lehmien joukkoon sata vierasta nautaa. Voi kuvitella, mikä härkätaistelu siitä syntyi. Välistä tuotiin autokuormittain lampaita talon lampaiden joukkoon. Oli kamalasti ruokkimista ja lajittelua; kukaan ei tiennyt mistä päin lehmät olivat, kenelle ne kuuluivat. Sellaista tuo aika oli.
- Maantietä pitkin tuli ihmisiä, jotka kyselivät: onko tämä Åvik; onko tämä se tai se paikka johon heidät on sijoitettu. Muistan kuinka kamalaa oli sanoa väsyneille ja onnetto­mille karjalaisille, etteivät he vielä olleet perillä.

SUHTAUTUMISVAIKEUKSIA

Terttu Sagulin muistelee anoppiaan, jolla oli suhtautumisvaikeuksia siirtoväkeä kohtaan. Epäluuloisuus juonsi muutaman vuoden takaisiin tapahtumiin. Talvisodan jälkeen Långsjön sivutila Hovirinta oli karjalaisten läpikulkupaikkana.
- Sotatoimialueelta tuotiin pahatapaisia hunsvontteja Viipurista, jotka tekivät hirveästi pahaa: rellestivät, hävittivät ja pilasivat historiallisesti arvokkaan Hovirinnan sisäirtaimen. Tamä aikaansai mielipahaa paikkakunnalla. Eikä anoppini unohtanut tätä jatkosodan jälkeen, kun evakot toisen kerran tulivat Somerolle. Hän asui vielä siihen aikaan tässä päärakennuksessa, joka oli rakennettu 20-luvulla tulipalossa tuhoutuneen kartanorakennuksen tilalle. Kaikki asunnot olivat tupaten täynnä. Mutta anoppi oli kovana ja tuumi, että jos niin käy kuin Hovirinnassakin, niin kaikkein viimeksi siirtoväkeä otetaan tänne päärakennukseen.

VÄKEÄ VILISEMÄLLÄ

Långsjössä oli sodan jälkeen väkeä niin paljon, etteivät edes isännät aina tienneet, keitä pihapiirissä ja kauempana tiluksilla majaili. Terttu Sagulin kuitenkin kiittelee karjalais­ten sopeutuvuutta.
- Vaikka neljäkin perhettä saattoi asua samassa huonees­sa, niin riitoja ei juuri syntynyt. Tavaton ahtaus taas vai­keutti kartanon elämää. Talon omalle työväelle ei tahtonut löytyä asuntoja.
- Meillä oli kova puute työväestä, kun miehet olivat vielä sodassa. Siirtoväki ei kuitenkaan jostain syystä ollut kovin­kaan halukas ryhtymään talon töihin. He olivat kai niin alla­päin sodan koettelemuksista, eivät halunneet joutua ren­geiksi, entiset isännät.

Arkipäivän tavallisiin huoliin kuului ruokailun järjestäminen kymmenille ihmisille. Vanha "kostholli" toimi yhteis­keittiönä; vanhassa koulujen aikaisessa oppilasruokalassa oli kuhinaa.



Vanhan oppilasruokalan leivinuunilla oli käyttöä
sodan jälkeen.
Pertti Toukkari


- Suuri uuni oli joka päivä kuumana normaalinakin aikana, lukuun ottamatta joulupäivää. Naiset leipoivat piirakoita, leipää, laatikoita.

EVAKKOJA, SOTAVANKEJA, INKERILÄISIÄ

Sodan aikana Långsjössä oli toistakymmentä venäläistä sotavankia ja nelisenkymmentä inkeriläispakolaista kartanon maataloustöissä - Långsjön pelloilla kävi melkoinen venäjän papatus inke­riläisten ja venäläisten sotavankien kesken. Meillä suoma­laisilla ei ollut mitään sanomista. Sotilaspiirissä paheksuttiin sitä, että vangit saivat olla täällä niin vapaasti. Mutta mitä me naiset niille raavaille miehille mahdoimme, Terttu Sagulin naurahtaa.

Terttu Sagulin muistaa, että vankeja oli ollut Långsjössä ainakin talvesta 1942 lähtien. "Alkuaan kartanoon oli tuotu 15 heikossa kunnossa ollutta vankia. He olivat peräisin yhdestä motista, jossa he olivat älkiintyneet. Nälkäänsä he olivat syöneet jopa hevosen. Tuotaessa heidät oli jouduttu nostamaan kuorma-auton lavalta heikkokuntoisuuden vuoksi. Alkuaan vangit söivät tarjotun ruuan lisäksi kaikanlaista, mm. tunkiolta he olivat kaivaneet syötävkseen kuolleet pikkuporsaat. Pian vangit kuitenkin alkoivat lihoa ja vuonna 1944, kun lähtö koitti, vangit olivat riskejä.


Långsjön sotavankeja polttopuita tekemässä.
Lounais-Hämeen Joulu 2006, s. 36


Yksi vangeista osoittautui aggressiiviseksi toisia vankeja ja isäntäväkeä kohtaan. Sen vuoksi hänet siirrettiin yksinään Isonniityn sivutilalle, mutta hän ei sopeutunut sinnekään, joten hänet lähetettiin takaisin Hankoon.

Vankien oloja kävi tarkastamassa valokuvaaja Smirnoff Salosta - hänestä käytetään asiakirjoissa virkanimikettä sotilasvirkamies. Hän oli emigrantti. Terttu Sagulin muistaa hänen käyneen tarkastamassa 2-3 kertaa.

Vangit asuivat muonamiesten asunnossa Nirkunäyräällä. Rakennuksessa, joka vieläkin on paikoillaan, oli kaksi sisäänkäyntiä. Kummassakin oli kaksi huonetta ja eteinen. Jussi Lauren oli vankien vartijana ja hän asui vaimoineen toisessa "huoneis­tossa", vangit olivat toisessa. Aitana oli kananverkko.

Vangit olivat valinneet keskuudestaan "kokin", joka valmisti kartanon ruokatarpeista ateriat. Vangit osallistuivat peltotöihin sekä hakkasivat polttopuita. Varsinaisesti metsänkaato on heitä ei määrätty. Vankien joukossa oli monta kansallisuutta, mm. tseremissejä. Ammatiltaan vankijoukko oli kir­javaa, joukossa oli suutareita ja jopa Äänislinnan kaupungin yleinen syyttäjä. Puhekielenä käytettiin suomea tai venäjää, jota kartanonomistaja oli 1900-­luvun alussa koulussa opiskellut.

Vangit tekivät työn­sä, koska muutoin he pelkäsivät joutuvansa takaisin sotavankileiriin. Vangit kuuntelivat Jussi Laurenin radiosta venä­läisiä radio-ohjelmia, mikä kuitenkin oli kiellettyä. Kun vankien palautuksen hetki lähestyi, oli määrätty, että tiedon olisi saanut kertoa kahta tuntia ennen läh­töä. Vangit olivat kuulleet asian venäläisestä radio­ ohjelmasta jo pari päivää aikaisemmin, minkä vuoksi he lopettivat työnteon ja kävivät hyvästelemässä tyt­töystävänsä.

Viimeisenä päivänä vangeille tarjottiin kahvit kartanon päärakennuksessa. Jälkeen päin venäläisen valvontakomission mää­räyksestä käytiin kyselemässä vankien kohtelusta."

TIMO ALANEN, Lounais-Hämeen Joulu 2006, s. 34, 35

Miten karjalaisiin suhtauduttiin Långsjössä. Pidettiinkö heitä puoliryssinä?

- Emme me ajatelleet niin. Suomalaiset olivat suomalaisia. Enkä ainakaan minä vastustanut siirtoväen sijoittamista. Suhtautumiseeni vaikutti varmasti se, että heimoaatteen myötä tunsin tietynlaista lukkarinrakkautta karjalaisia koh­taan. Kaikissa taloissa ei ollut näin. Tiedän monta paikkaa, joissa kangella avattiin ovet uusille tulokkaille.

VELVOITTEITA RIITTÄMIIN

Vuoden 1945 maanhankintalaki lohkaisi 55 prosenttia Långsjön pinta-alasta. Terttu Sagulin korostaa, että maan­luovutuksen lisäksi kartanolla oli runsaasti muita velvoittei­ta.
- Meidän piti järjestää asunnon lisäksi laitumet, poltto­puut, sähköt. Jälkeenpäin ajateltunakin 250 hehtaarin pelto­alan kyntäminen maanhankintalain velvoitteiden mukai­sesti siirtoväelle syksyllä 1945 oli melkoinen urakka rauta­pyöräisellä puukaasutraktorilla ja kotiin jääneillä heikom­milla hevosilla.




Långsjö 10.7.2006.
Pertti Toukkari


- Ja teitä tehtiin kilometrikaupalla. Pellot ovat vieläkin niitä täynnä. Päätilan maat pirstoutuivat ja omille palstoille pääsy vaikeutui. Maanmittarit olivat täällä perheineen monta kesää. Sekin oli yksi rasitus: heille oli järjestettävä asunto ja ruoka. Kaiken tämän lisäksi meillä oli omakin perinnön­jako meneillään. Sitä kesti kymmenisen vuotta. Talossa istui vaikka kuinka monta maanjakooikeutta tämän pöydän ympärillä. Koko prosessi oli kerta kaikkiaan niin valtava, että siitä saisi vaikka minkälaisen romaanin. Mutta hengissä selvittiin, vaikka sanomistakin tuli. Tosin siirtoväen kanssa ei ollut riitoja, koska valtio oli lunastanut maat.
- Långsjö oli velaton tila, se kesti rasitukset sillä kertaa. Rasitukset kuitenkin näkyvät ja tuntuvat Långsjössä edelleen. Valtavat suurtilan rakennukset, joista jo tosin heikkokuntoi­semmat on hajotettu, tuottavat jatkuvasti turhia kustannuk­sia, koska nykyaikainen maatalous ei sellaisia voi käyttää. Ne ovat vain "monumentteja" suurten pihojen ja puistojen keskellä. Aikakausi hävitti kerta iskulla suo­malaisen kartanokulttuurin. Ruotsinkieliset maanluovuttajat pääsivät kuin 'koira veräjästä'!

POLIITTISTA PELIÄ

Terttu Sagulin, vuosikymmenet Kokoomuksen riveissä vaikuttanut kunnallispoliitikko, muistuttaa sodanjälkeisestä, armottoman kovasta poliittisesta pelistä.



"Maalaisliitto käytti tilannetta häikäilemättömästi
hyväkseen. Puolueen kannatus nousi valtavasti, kun
se lupasi, että kai­ken tämän minä annan teille, kun
kumarratte minua", kokoomuspoliitikko Sagulin
sanoo.
Pertti Toukkari


- Silloin Maalaisliitto käytti tilannetta häikäilemättä hyväksi. Puolueen kannatus nousi valtavasti, kun se lupasi, että kai­ken tämän minä annan teille, kun kumarratte minua, Sagu­lin kärjistää.
- En sano tätä siksi, että kantaisin varsinaista kaunaa. Mutta ei näitä poliittisia lehmänkauppoja noin vain voi unohtaa.

Sagulin sanoo, että hänen oma suhteensa karjalaisiin oli sodan jälkeen paljolti säälinsekainen.
- Surin niitä monia äitejä, jotka lapsineen yrittivät täällä kamppailla, kun miehet olivat vielä rintamalla. Ihmettelin heidän sopeutumiskykyään. Kun karjalaisten lehmät olivat tuolla samassa suuressa kivinavetassa, niin tuumin, että ai­nakin lehmän lannan jaosta tulee kränää. Mutta mitä vielä. Kaikki lantakasat olivat navetan takana siisteissä kasoissa erillään, eikä siitäkään sitten syntynyt mitään ongelmia.

OIKEAAN AIKAAN

Terttu Sagulin korostaa, että suomalainen yhteiskunta oli sodan aikana ja sen jälkeen hyvin yhteisvastuullinen.
- Sota yhdisti suomalaiset. Ilmapiiri oli juuri sillä hetkellä sopiva karjalaisten asuttamiselle. Jos kymmenen vuotta myöhemmin olisi alettu tehdä samanlaista operaatiota, siitä olisi noussut täysi rähinä. Katkeruuden tunnetta ei voi kiel­tää.