Lahden kartano

27.7.2010, kuva: PT

"Lahden ikivanha kylä mainitaan ensi kerran virallisissa asiakirjoissa jo 1492. Kuten muissa Someron kylissä syntyi Lahdessakin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa runsaasti autiotiloja sotien aiheuttamien rasitusten ja katovuosin johdosta. Kylän 6 talosta oli 1600-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä 4 autiona.

 Seuraus oli sama kuin monissa muissa Someron kylissä: tilat joutuivat kruunulle ja lahjoitettiin sitten aatelille. Lyhytaikaisia läänityksiä oli Lahden kylässä 1610- ja 1620-luvuilla Hans Ramsaylla ja Hans von Treidenilla. Lopullisesti koko kylä joutui rälssimaaksi v. 1628, jolloin se ostorälssinä annettiin Jurvalan herralle eversti  Kristoffer Asserssonille. Kristoffer Asserssonin leski  Margareta Munck af Fulkila perusti noin v. 1637 Lahden kylään kartanon, johon yhdistettiin 5 kylän 6 talonpoikaistalosta. Säterin oikeudet näin syntyneellä Lahden kartanolla on ollut ainakin v:sta 1654 lähtien. Mainittuna vuonna siihen yhdistettiin kylän viimeinenkin talonpoikaistalo, joten säteri tuli käsittämään koko Lahden kylän.

 Lahden omistajat ovat 1600-luvun loppuun saakka samoja kuin Jurvalan ja Härkälän: rouva Margareta Munck af Fulkila, hänen tyttärentyttärensä Margareta De la Motte ja tämän mies, varapresidentti, vapaaherra  Gustaf Grass. Tarkemmat tiedot heistä on jo esitetty Jurvalan yhteydessä.

 Vapaaherra Grassin kuoltua 1694 Lahti periytyi hänen tyttärelleen  Elisabeth Grassille, jonka mies, everstiluutnantti  Hans Bäck i Finland tuli nyt kartanon herraksi. Hans Bäck kuului vanhaan saksalaisperäiseen aatelissukuun, joka useassa polvessa oli omistanut Urjalan Nuutajärveä. Siellä Hans Bäck asuikin ja hoiti Lahtea lampuotien avulla. Palikaisten kylän talonpoikien kanssa hänellä oli pitkällinen riitajuttu Leppäviita-nimisen niityn omistuksesta. Hans Bäck komensi suuressa Pohjan sodassa Uudenmaan rakuunarykmenttiä ja kaatui Nevanlinnan taistelussa Inkerinmaalla 1701.

 Itse Lahden säteristä ei läänityskaudelta ole saatavissa muita mainitsemisen arvoisia tietoja kuin mitä sisältyy v:n 1682 säteriluetteloon. Lahdesta tässä luettelossa sanotaan mm., että päärakennus oli muutamia vuosia sitten palanut, mutta jälleen rakennettu ja hyvässä kunnossa. Kartanoa viljeli silloin 3 lampuotia, mutta karja oli rälssinomistajan (varapresidentti Grassin).


Lahti peruutettiin kruunulle 1691 Gustaf Grassin aikana

Vapaaherra Grassin aikana (1691) Lahti peruutettiin kruunulle, jolloin siitä tuli kruununluontoinen säteriratsutila. Kartanon oli varustettava ratsumies Hämeen läänin ratsurykmentin Sääksmäen komppaniaan. Augmenttitiloja ei Lahti - päinvastoin kuin muut Someron ratsutilat - saanut ollenkaan. Kartanon maat katsottiin nähtävästi niin laajoiksi ja hyvätuottoisiksi, että aputiloja ei tarvittu.

 Peruutuksen yhteydessä toimitettiin Lahden kartanon verollepano. Tässä toimituksessa pidetty pöytäkirja, joka on tallessa Ruotsin valtionarkistossa, antaa melko hyvän kuvan silloisesta Lahden kartanosta. Peltoa oli yhteensä 42 tynnyrinalaa, josta puolet oli "hyvää savimaata" ja puolet "keskinkertaista, jonkin verran rautapitoista savimaata".

 Niittyjä mainitaan mm. Jänissaari, Peräniitty ja Hirvisuo. Vuosittain korjattiin 9 parmasta [parmas, vanha halkojen mittayksikkö, kolme vanhaa kyynärää korkea ja neljä kyynärää pitkä pino. Myös paalatun heinän ja olkien mittayksikkö. - PT] parempaa heinää ja 42 parmasta saraheinää. Lisäksi oli eräs niitty, jota muuan Jokioisten talollinen riiteli itselleen. Metsä oli yhteinen kahden muuan talon kanssa, ja se oli pituudeltaan 11.000 ja leveydeltään 8.000 kyynärää (alaltaan n. 3.000 ha). Vaikka suuri osa metsästä oli rämettä ja metsäpalot olivat viimeksi kuluneina vuosina tehneet suuria vahinkoja, riitti metsä kuitenkin, paitsi vuotuiseen kotitarpeeseen, myös kaskeamiseen. Kalavesiä ei sanottavasti ollut. Humalistoa ei liioin ollut, ei myöskään myllyä eikä myllynpaikkaa.


Lahden kartano on rakennettu vuosina 1803?06. Mårten Reinhold de Pontin aikana. Nykyisen asun (1899) on suunnitellut arkkitehti Signe Lagerborg. Kuva vuodelta 1955. Somero-Seura .

Nämä tiedot olivat maanmittarin antamia. Paikalla pidetyssä verollepanotoimituksessa kysyttiin lautakunnalta niiden paikkansapitävyyttä. Lautakunta vahvisti tiedot oikeiksi, ja kertoi kartanon maanviljelyksestä lisäksi mm. seuraavaa:  Puolet kartanon maista on hyvää savimaata, joka antaa tavallisesti 5 tai 6 tynnyriä yhden tynnyrin kylvöstä, mutta toinen puoli on heikompaa ja hallanarkaa antaen vain 3 tai 4 tynnyriä yhdestä. Tätä puolta on lisäksi sen alavan aseman vuoksi pidettävä kunnossa suurta vaivaa tuottavalla ojituksella.

- Heinäsadon lautakunta arvioi 50 parmaaksi, mutta huomautti, että rämeistä saatiin runsaasti lisärehua. Rämeistä olivat muutamat sellaisia, että ne voitiin raivata niityiksi. Varsinaisista niityistä olivat muutamat niin vesiperäisiä, että märkinä vuosina niistä oli vaikeata korjata heinää, joka suurimmaksi osaksi oli karkeata saraa. Laidunmaata oli riittävästi, eikä lautakunta sanonut huomanneensa muuta, kuin että talonpojat (tarkoittanee kartanon lampuoteja) olivat karjanrehun puolesta tulleet hyvin toimeen, niin ettei heidän juuri ollut tarvinnut sitä muualta hankkia. Varhemmin entisten omistajien rälssitalonpojat olivat tosin kuljettaneet heiniä kartanoon, mutta silloin oli siellä pidetty enemmän lehmiä ja hevosia kuin nykyään.

- Kartanon metsä oli lautakunnan lausunnon mukaan jokseenkin hyvä ja kaikkiin tarkoituksiin riittävä. Metsästä saatiin mm. lehdeksiä ja kuusenhavuja, mitkä lautakunnan mielestä olivat erikoisen hyvää savimaan lannoitetta, vaikka niitä oli haettava melkoisen kaukaa. Lautakunta kertoi vielä, että omistajat eivät olleet harjoittanee kaskenpolttoa, koska siihen sopiva metsä oli kaukana ja sitä paitsi vahvaa ja tiheää, mistä syystä metsäpalo olisi helposti päässyt irti. Kydönpolttoa olivat kartanon lampuodit, joita oli kolme, jonkin verran harjoittaneet. - Kalastus ei lautakunnan ilmoituksen mukaan kannattanut. Kartanon asukkaat ostivat suolakalansa kaupungista.

Kartanon päärakennus todettiin hyvin ja säteriasetuksen mukaisesti rakennetuksi. - Kartanon torpista lautakunta kertoi, että niitä oli vain yksi, joka oli perustettu kylän ulkopuolella sijaitsevalle yhteismaalle. Torppari oli raivannut 10 kapanalaa (vanha kapanala vuoteen 1849 = 1,5426 aaria, uusi kapanala vuodesta 1849 = 1,6455 aaria. peltoa, mutta hänen ei tarvinnut suorittaa mitään muuta veroa kartanoon kuin pitää silmällä kartanon metsää, etteivät toisten kylien asukkaat päässeet tekemään siellä vahinkoa, sekä kuljettaa kartanon kirjeitä.

Hallan kerrottiin usein vierailevan torpparin viljelyksillä, eikä lautakunta pitänyt mahdollisena niiden laajentamista toisten metsän omistajain oikeuksia loukkaamatta. Säterin rakennusten takana asui lisäksi eräs entinen renki, joka viljeli paria pientä peltotilkkua. Hänkään ei maksanut mitään veroa kartanolle, teki vain joskus joitakin pikkupalveluksia herrasväelle.

Lopuksi lautakunnalta kysyttiin lampuotien toimeentulosta. Lautakunta ei tiennyt, miten paljon kukin heistä osuudeltaan korjasi viljaa vuosittain, mutta sen he olivat nähneet, että kartanon omistaja oli melkein joka kevät saanut auttaa lampuoteja antamalla heille viljaa. Siitä huolimatta näiden oli joskus pitänyt elää pettuleivällä, vaikkei kellään ollut suurta perhettä. Lampuodit kutsuttiin nyt esiin, ja he kertoivat, etteivät he olleet voineet maksaa sellaista veroa, joka olisi vastannut heidän maittensa maakirjaveroa. Karjan he olivat saaneet kartanonomistajalta, samoin vuosittain siemenviljan. Puolet korjaamastaan viljasadosta he luovuttivat omistajalle, mutta sato nousi harvoin yli 12 tynnyrin vuodessa. [tynnyri kuivaa tavaraa = 4 nelikkoa = 1,6488 hl.]

Kaikki myönsivät, että he usein ajoin olivat saaneet herrasväeltään elatusapua. - Presidentti Grass oli siis tästä asiakirjasta päättäen hyväntahtoinen ja alustalaisistaan isällisesti huolehtiva kartanonherra.

Selostettuun verollepanopöytäkirjaan liittyy tiluskartta, joka on joutunut maanmittaushallituksen arkistoon Helsingissä.

Isovihan aikana kartano "raunioitui"

Isonvihan aikana Lahden kartano näyttää kärsineen raskaita vaurioita. Ensimmäisessä sodan jälkeen laaditussa manttaaliluettelossa (v:lta 1722) ilmoitetaan, että säteri on "raunioitunut" (ruinerat). Kaksi tilalle jäänyttä lampuotia oli tosin yrittänyt pitää maita jonkinlaisessa viljelyksessä.

"Ikkunat hajalla, lattiat mädäntyneitä"
 

Rauhan palattu Lahden isännyys joutui everstiluutnantti Beckin vävylle, kapteeni Lorentz Blåfieldille (k. 1733; puoliso  Ebba Margareta Bäck i Finland). Kapteeni Blåfield möi 20.7.1725 tehdyllä kauppakirjalla puolet säteristä langolleen, Halikon kirkkoherralle Arvid Paulinille (k. 1750; puoliso  Maria Bäck i Finland).

Kapteeni Blåfield oli leskimies, jonka lapset olivat kaikki kuolleet, ja Lahden isännäksi tullessaan hän oli jo melkoisen iäkäs. Ehkäpä tästä osaksi johtui, että hän ei ollenkaan välittänyt puolen ratsutilansa hoidosta, vaan antoi sekä rakennusten että maiden joutua rappiolle.  

Blåfieldin välinpitämättömyys meni lopuksi niin pitkälle, että viranomaisten oli pakko puuttua asiaan. Sääksmäen komppanian päällikkö, majuri Segercrantz teki 1727 maaherralle asiasta ilmoituksen, jonka johdosta Lahdessa 1729 pidettiin katselmus. Tällöin todettiin, että kapteeni Blåfield oli täydellisesti laiminlyönyt hänelle ratsutilan haltijana kuuluvan rakennus- ja kunnossapitovelvollisuuden.

Koko hänen osuutensa säterin peltomaasta, 23 tynnyrinalaa, oli vuodesta vuoteen jätetty kylvämättä ja oli nyt metsittynyt. Vain yksi tynnyrinala oli heikossa viljelyksessä ja sekin vieraan hallussa. Rakennusten havaittiin olevan pahasti rappeutuneita; kapteeni Blåfield oli mm. repi nyt asuinrakennuksestaan osan välikattoa ja yhden seinän eteisestä polttopuiksi. Uunit olivat hajalla, ikkunat rikkinäisiä ja lattiat mädäntyneitä.

Kaiken kaikkiaan arvioitiin Blåfieldin korvausvelvollisuus 618 hopeataalariksi. Hänelle olisi vielä kuulunut hankkia ratsutilalle rakuuna, koska kirkkoherra Paulin puolestaan oli hankkinut hevosen, mutta tämänkin velvollisuutensa Blåfield oli laiminlyönyt. Blåfieldin taloudenpitoa kuvaa, että hänellä ei ollut yhtään renkiä eikä ainoatakaan hevosta!

Hyvin ymmärrettävä seuraus tästä kaikesta oli, että Blåfield tuomittiin menettämään ratsutilallisoikeutensa. Hänen omistamaansa puolikasta tarjottiin sen jälkeen lunastussummaa vastaan kirkkoherra Paulinille, koska tämän oli todettu moitteettomasti hoitaneen omaa puolikastaan, mutta Paulin kieltäytyi selittäen, että hänen muualla asuvana oli vaikeata hoitaa ratsutilaa, ja ilmoitti, että hän oli halukas myymään omankin osuutensa, mikäli sopiva ostaja ilmaantuisi. Sellaista ei tarvinnutkaan kovin kauan odottaa. Jo 1729 oli kenraaliadjutantti, majuri  Johan Friedrich Freijtag ilmoittanut asianomaiselle kruununvoudille olevansa halukas ostamaan toisen puolen Lahdesta, ja ainakin v:sta 1732 hän on omistanut koko säterin.

Majuri Johann Friedrich Freijtag, alkuperäiseltä nimeltään Freytag von Loringhoven, oli Baltian saksalaisia. Hän kuoli jo 1733 ehtimättä paljoakaan puuttua Lahden asioihin. Säteriä hoiti tämän jälkeen perikunnan puolesta hänen suomalaissyntyinen anoppinsa, majurinleksi  Johanna Ottiliana von Berndes (os. Aminoff). Rouva von Berndes näyttää yrittäneen korjata Blåfieldin isännyyskauden jättämiä pahoja jälkiä. Ainakin tiedämme, että hän itse viljeli tilaa ja että hänellä oli suhteellisen runsaasti maataloustyöntekijöitä palveluksessaan, esim. v. 1740 4 renkiä ja kolme piikaa.

Hänen emännyyskaudellaan sattui kartanossa v. 1740 tammikuun 20 päivää vasten yöllä tulipalo, jolloin mm. talli ja useita hevosia tuhoutui. Näyttää siltä, että tämän onnettomuuden jälkeen vanha rouva ei enää jaksanut huolehtia kartanosta. Seuraavana vuonna (1741) hän möi Lahden kartanon erään naissukulaisensa miehelle, luutnantti  J. R. Taubelle.

Silloinen Uudenmaan rakuunarykmentin luutnantti, myöhemmin Skånen ratsurykmentin eversti  Johan Reinhold Taube (s. 1706, k. 1777) oli juuri näihin aikoihin viettänyt häänsä vapaaherratar Elisabeth Armfeltin kanssa ja tarvitsi siis säädynmukaisen kodin. Perheen neljä vanhinta lasta ehti syntyä Lahdessa, mutta aivan kauan Taubet eivät täällä kuitenkaan viihtyneet. Saatuaan vaimonsa perintönä haltuunsa Lokalahden Hermansaaren Taube möi Lahden noin v. 1748.


Äveriäs Jobst Dobbin

Lahden seuraava omistaja oli turkulainen kauppias ja raatimies Jobst Dobbin (s. 1686, k. 1752). Päinvastoin kuin Lahden siihenastiset omistajat, jotka olivat olleet suhteellisen vähävaraisia upseereita, Dobbin oli äveriäs mies. Hänen omaisuutensa arvioitiin Lahdessa 1753 pidetyssä perunkirjoituksessa yhteensä 250.000 taalariksi. Lahden säterin arvoksi oli laskettu 10.000 taalaria. Irtaimiston joukossa luetellaan mm. jalokiviristi, jalokivin koristettu muotokuvakehys, kultainen kaulaketju ja lukuisia muita kultaesineitä, hopeaa, Kustaa II Aadolfin, Kaarle XI:n ja keisari Kaarle VI:n muistomitalit, hienoja hollantilaisia palttinalakanoita ym. Mainittakoon vielä, että Dobbin oli Somerolla ainoa, joka maksoi kahvin käytöstä säädettyä ylellisyysveroa. Kahvinjuojia ei tähän aikaa ollut koko Hämeen läänissäkään kuin muutama harva.

Raatimies Dobbin kuoli halvaukseen huhtikuussa 1752, minkä jälkeen Lahden omistajaksi tuli hänen leskensä, rouva  Catharina Dobbin, o.s. Ruuth. Rouva Dobbin vuokrasi kartanon maat lampuodeille, joiden kanssa hän teki sopimuksen joulukuussa 1752. Näitä syytti hänen poikansa, notaari C. J. Dobbin äitinsä puolesta talvikäräjillä 1754 mainitun sopimuksen rikkomisesta väittäen lampuotien mm. polttaneen kaskea ilman omistajan lupaa sekä turmelleen vetohärän, jonka omistaja oli heidän käyttöönsä antanut.

Samoilla käräjillä notaari Dobbin esitti oikeuden vahvistettavaksi Lahden kartanon ja toiselta puolen Sylvänän sekä Ollilan kyläläisten välillä tehdyn aitaussopimuksen. Sopimuksessa Sylvänän kyläläiset myönsivät, että heidän härkänsä, jotka ilman paimenta käyvät laitumella, samoin kuin hevosetkin joskus menevät rajana olevan puron yli Lahden puolelle. Tämän estämiseksi oli Sylvänän ja Lahden välille rakennettava aita, josta kumpikin naapuri rakentaisi puolet eli 114 syltä [1 syli = 3 kyynärää = 1,7814 m]. Ollilan ja Lahden välisestä raja-aidasta rakentaisi ensinmainittu osapuoli 2/3 ja viimeksi mainittu 1/3. Paltan ja Lahden välillä oli raja-aita jo olemassa, ja sitä lupasivat Paltan kyläläiset pitää kunnossa ilman Lahden apua.


Åvikin Jacob Reinhold de Pont osti Lahden kartanon vuonna 1754

Dobbinin perikunta myi Lahden kartanon vuonna 1754. Ostaja oli tunnettu somerolainen teollisuusmies, Åvikin lasitehtaan omistaja, ylitirehtööri Jacob Reinhold de Pont (s. 1717, k. 1788). Lahti oli vain pieni osa hänen suuresta maatila- ja tehdaskompleksistaan, johon kuului toistakymmentä tilaa Somerolla ja sen lähipitäjissä. Hän teki Lahdesta kuitenkin asuinkartanonsa ja kun muut tilat aikojen kuluessa joutuivat suvulta pois, Lahti lopuksi jäi yksin jäljelle. Someron muiden säterien joutuessa kulkemaan kädestä käteen Lahti sai nyt kotikontuun kiintyneen omistajasuvun, jonka hallussa kartano on jo pysynyt 200 vuotta.

J. R. de Pontin harrastukset kohdistuivat tietenkin ensi sijassa Åvikin tehtaaseen. Silti hän ei monien maatilojensakaan hoitoa laiminlyönyt. Hänen jälkeensä v. 1788 pidetyssä perunkirjoituksessa sanotaan Lahden kartanosta, että  pellot ovat tyydyttävästi viljeltyjä, että vuotuinen kylvö on 20 tynnyriä, että niityt tuottavat 200 kuormaa heinää vuosittain ja että kartanolla on hyvä laidun ja riittävästi metsää. Päärakennuksen ilmoitetaan olevan hyvässä kunnossa. Kartanoon kuului saman asiakirjan mukaan kotitarvemylly, tamppimylly ja tiiliruukki, kaikki epäilemättä yritteliään de Pontin perustamia.  J. R. de Pont osti Lahden perintötilaksi v. 1758, siis melkein heti saatuaan kartanon haltuunsa.


"Åvikin lasitehtaan perusti 1748 tarmokas yrittäjä, kartanonomistaja Jacob Reinhold de Pont, ranskalaisen hugenottisuvun jälkeläinen, joka äidinisältään, Someron tunnetulta rovastilta Jacob Ritziltä oli perinyt Långsjön kartanon Somerolla. Lasitehdastaan varten de Pont sai oikeuden lunastaa 6 kruununtilaa Someron Sillanpään kylästä. Kun hän lisäksi omisti Långsjön kartanon ja osti tehtaan toiminnan tueksi puolet Jurvalan kartanosta sekä residenssikseen Lahden kartanon, oli hän Someron suurin maanomistaja sekä tehtaasta ja maatiloista koostuvan ruukkiyhdyskunnan, eräänlaisen pikkuruhtinaskunnan mahtava hallitsija."

 kts. Åvikin lasinpuhaltajasuvuista
 Y. S. Koskimies, Genos 44(1973), s. 93-103
 
http://www.genealogia.fi/genos/44/44_93.htm  


De Pont oli vuonna 1747 Depong allekirjoittaessaan lasinpuhaltaja Anewald Waltzerin työsopimuksen Åvikissa. Jacob Reinhold oli myös vihkiäispäivänään 20.11.1749 Dpong. Jakob Reinhold de Pont'in isä, Mårten Depong, oli muuttanut sukunimensä de Pont'iksi .


 DEPONG - DE PONT?

 "1500-1700 luvulla, jos ihmisellä oli sukunimi, mikä oli vähemmän tavallista, niin nimi syntyessä, naimisiin mentäessä ja kuollessa olivat usein erilaiset. Vrt Simpanen, Simbain, Simbäijn, Simberg j.n.e. Nimiä ei varsinaisesti vaihdettu, vaan se oli kirjurista / lukkarista kiinni miten hän luuli / kuuli nimen olevan. Kirjuri saattoi lisäksi mielivaltaisesti lyhennellä nimiä. En ihmettele, jos poika käytti isänsä sukunimeä allekirjoituksissa - poikahan on voinut täpärästi syntyä isänsä syntymänimellä!

 Vallonialaiset de Pont ja du Pont ovat ranskalaisia Virtasia; de Pont'eja on Ranskassa yli 10 milj. ja vast. du Pont'eja yli 30 milj. Suku esiinty myös Brabantin, Flaamin, Belgian .... alueilla.

 Ruotsin Ritarihuoneessa ei ole mainintaa, että joku de Pont / Depong olisi aateloitu.

 Suvun edustajat valloittivat ensin Ruotsin ja sitten joskus alk. 1600 loppupuolella Suomen.

 Kasten Fredrik Ferdinand de Pont (ven.: Karlovic) on ainoa de Pont joka mainitaan vanhoissa venäläisissä kirkonkirjoissa. Taisi kuolla Somerolla, mutta miten hän oli joutunut rajan taakse, ei ole tiedossani."

 Tabell 1

 I Mårten de Pont f. Depong (58369), född 6.1682 Viipuri, död 22.8.1750 Långsjö, Somero, ålder 68 år1
 Maka: Vigda 14.2.1712 Somero Anna Sofia de Pont f. Ritz (58368), född 22.8.1699, död 15.1.1775 Somero, Lachtis gård, ålder 75 år och 4 mån1
 Föräldrar: Jacob Ritz, prost. N.N. Ritz, begravd 24.6.1690 Nyen.

 Barn:
 Jakob Reinhold de Pont, född 18.9.1717 Uppsala. Till tabell 2.

 Tabell 2 (från tabell 1, far Mårten de Pont)

 II Jakob Reinhold de Pont (50242), ekonomiedirektor, född 18.9.1717 Uppsala, död 4.5.1788 Somero, ålder 70 år och 7 mån2
 Maka: Vigda 20.11.1749 Turku Catarina Elisabet de Pont f. Ahlgren (56874), född 15.9.1727, död 8.10.1793 Somero, Lachtis gård, ålder 66 år och 0 mån3

Barn:
 Mårten Reinhold de Pont, född 11.9.1750 Somero. Till tabell 3.
 Sofia Fredrika Krabbe f. de Pont, född 27.1.1752 Somero. Till tabell 39.
 Margareta Magdalena de Pont, född 27.11.1753 Somero, död 22.8.1754 Somero, ålder 0 år och 8 mån1
 Jakob Vilhelm de Pont, född 8.3.1755 Somero. Till tabell 97.
 Ernst Johan de Pont, född 13.7.1756 Somero, död 5.9.1779 Somero, ålder 23 år och 1 mån1
 Helena Carolina de Pont, född 4.1.1758 Somero, död 20.11.1779 Somero, ålder 21 år och 10 mån1
 Gustaf Ulrik de Pont, född 4.7.1759 Somero, död 15.1.1760 Somero, ålder 0 år och 6 mån1
 Carl Ludvig de Pont, född 18.10.1761 Somero, död 12.1.1766 Somero, ålder 4 år och 2 mån1
 Lovisa Albertina Munck af Fulkila f. de Pont, född 25.3.1768 Somero. Till tabell 98
 

YT Jan Simberg PT:lle 2.2.2010 

* * *

 kts. de PONT Släktkrönika, preliminär
 Sukukirja, alustava, En släktgren föräldrar - Yhdet vanhemmat
 Avgränsad version (1910) - Lyhennetty versio (1910)
© Jan Simberg - E-Mail: jsimberg[at]welho.com
  

Ylitirehtööri de Pont omisti paitsi Lahtea ja Åvikia puolet Långsjöstä, 1/4 Jurvalasta ja toistakymmentä muuta tilaa Somerolla. Hän oli siten Someron suurin maanomistaja ja epäilemättä pitäjän vaikutusvaltaisin henkilö. Pitäjän yhteisissä asioissa hän oli paljon mukana. Hänen aloitteestaan mm. perustettiin pitäjänmakasiini 1760-luvulla.

Lahden kartanoa hallitsi J. R. de Pontin kuoltua perikunnan puolesta hänen leskensä  Katarina Elisabeth Ahlgren (k. 1793). Hänen aikanaan, lokakuussa 1790, Lahdessa sattui tulipalo, jossa tuhoutui mm. riihi ja siellä säilytetyt 10 säkkiä viljaa, 4 tynnyriä herneitä ja muuta satoa. Rouva de Pont pyysi talvikäräjillä 1791 paloapua Someron pitäjältä, mutta pitäjäläisten taholta vastustettiin pyyntöä. Vastustavaa kantaansa he perustelivat sillä, että tulen irtipääsyn syynä oli ollut riihtä lämmittäneen rengin huolimattomuus ja että Lahden kartanolla oli palaneen lisäksi vielä kaksi muuta pienempää riihtä.

Asiaa käsiteltäessä talollinen  Juho Erkinpoika Kauranen Vilukselasta esiintyi niin kiivaasti rouva de Pontia vastaan, että oikeuden oli sakotettava häntä metelöimisestä. Oikeus myönsi rouva de Pontille hänen pyytämänsä paloavun, mutta hyvällä mielellä somerolaiset eivät sitä varmaankaan maksaneet eikä tämä käräjäjuttu tietenkään parantanut kartanon ja kyläläisten välisiä suhteita, joissa aina tuntui tietynlaista jännitystä.



* * *

 YLILÄÄKÄRI KIMMO LEHTIMÄKI POHDISKELEE
 ADOLF KUSTAANPOIKA NYLANDERIN
 (s. Somerolla 1798) ISÄN ARVOITUSTA:

Lehtimäen veljesten isä Ville Lehtimäki (s.16.10.1857) ja äiti Johanna Emilia o.s. Åkermann (s.12.8.1864) hääkuvassaan 25.3.1882. Kimmo Lehtimäen albumi.

Oliko isä

 a) Ruotsista 1740-luvulla paroni Jacob De Pontin mukana tulleen lasin-puhaltajamestari Johan Frommin pojanpoika

 vai

b) oliko Kustaa Nylander Ihamäen kartanossa elänyt palvelija?


"Isoisäni oli aikanaan varsin tunnettu kirjailija, kansanedustaja, itsenäisyysaktivisti, lehtimies, sosialisti, jne Konrad Lehtimäki (1883-1937). Kirjailija Kaarlo Isotalo julkaisi v. 1986 hänen elämäkertansa: Konrad Lehtimäki - Hehkurinta. 

Itse aloin vuonna 1998 tutkia isoisäni veljien, etenkin v. 1890 syntyneen Verner Lehtimäen elämää. Tämä tutkimus on johtanut mm. viime vuona TV 2:ssa kahdesti esitettyyn, runsaasti kiitosta saaneeseen dokumenttielokuvaan: Verner Lehtimäki - Punapäällikön elämäntarina. Ellei mitään yllättäviä esteitä tule, Vernerin huikeasta elämästä kirjoittamani kirja tulee julkisuuteen vajaan parin kuukauden kuluttua. Käsikirjoitus on kustantajalla ja he työstävät sitä parhaillaan valmiiksi kirjaksi.

Isotalo kirjoitti Hehkurinnassa, että sukumme perimätiedon mukaan esi-isämme olivat tulleet Ranskasta Ruotsiin Beranadottien palvelukseen kuuluneina ammattimiehinä ja joku näiden jälkeläisistä tuli Ruotsista Suomeen rälssitilalliseksi. Tämä tarina johti siihen, että kaksi sukuumme kuulunutta, nyttemmin eläkkeellä olevaa ent. rehtoria (V. Välimäki, peruskoulun opettaja ja A. Vainio, matematiikan lehtori) lähtivät toisistaan tietämättään tutkimaan sukuhistoriaamme.

Noissa sukututkimuksissa Konradin syntymäpitäjästä Vahdolta siirrytään ensin lyhyeksi jaksoksi Kaarinaan ja sitten huomattavan pitkäksi ajaksi Somerolle. Siellä tarinat kuitenkin erkanevat Konrad ja Verner Lehtimäen isoisän isän Adolf Kustaanpoika Nylanderin (s. Somerolla 1798) kohdalla. Hänen isäkseen on tarjolla kaksi eri miestä. [---]

Ratkaisevaa on, kumpi isäehdokas on oikea. Kun heistä lähdetään kohti 1600-lukua, molemmat perusteelliset sukututkimusversiot pitänevät sinänsä paikkansa. [---]

1. Välimäen tutkimuksen mukaan isä olisi Gustaf Josefinpoika (s. Somerolla19.10.1777), jonka isä oli sotilas Josef Fromm (sotilasnimeltään Zaar), Ruotsista 1740-luvulla paroni Jacob De Pontin mukana tulleen lasinpuhaltajamestari Johan Frommin poika. Ruotsiin Frommit olivat tulleet Böömin saksankieliseltä alueelta Kostan lasitehdasta rakentamaan.

Välimäen mukaan Josef Frommilla oli avovaimonsa Maria Simontyttären kanssa yhteinen poika Eric, mutta Joseph sai aikaan lapsen myös toiseen perheeseen ja tämä lapsi oli juuri Gustaf. Mihin toiseen perheeseen lapsi aikaansaatiin, se ei suoraan Välimäen selvityksestä ilmene. Hän kirjoittaa kuitenkin, että Gustaf kastettiin Gabriel Dahlinin pojaksi, mutta sijoitettiin heti vauvana Gabriel Nylanderin perheeseen. Näiltä hän sai sukunimekseen Nylander ja 10-vuotiaana Gustaf Nylander otettiin Someron Lahden kartanoon rva Catharina De Pontin suojelukseen ja edelleen kartanon palvelijaksi (ei rengiksi).

Kuitenkin vähän ennen kuolemaansa (1788) Josef Fromm oli ilmoittautunut Gustaf Nylanderin oikeaksi isäksi ja Gustafin täydelliseksi nimeksi tuli sen myötä Gustaf Josefinpoika Nylander. Gustaf oli silloin n. 11-vuotias.

Vaimonsa Anna Michelsdotterin kanssa Gustaf sai Välimäen mukaan sitten pojan Adolf Kustaanpoika Nylander eli Konradin ja Vernerin isoisän isän.

2. Myös Vainion tutkimuksen mukaan Aadolf Kustaanpoika Nylanderin isä oli nimeltään Gustaf Nylander, mutta tämä oli syntynyt Vihdissä 24.5.1976 eli oli vajaat 1½ vuotta vanhempi kuin Välimäen tarjoama Kustaa Nylander. Vainion ehdokkaan isä oli (ilmeisesti suoraan kirkonkirjojen mukaan) Kotkaniemen kartanon isäntä, paroni ja luutnantti Carl Johan von Düben (s. 2.5.1750 ja k. 28.5.1784).

1760-luvulla Kotkaniemen oli ostanut Ruotsista Suomeen jossain vaiheessa tullut paroni Ulrich von Düben (s. Ruotsissa 1706 ja kuoli Suomessa 1771), joka lienee ollut Carl Johan von Dübenin isä. Vainion version Kustaa Nylander syntyi Carl-Johan von Dübenin aviottomana poikana. Äidiksi on merkitty palvelijatar Kaisa Juhantytär.

Von Dübenien suvun juuret vievät ensin Tukholman hoviin, jossa muun muassa kolme polvea Dübeneitä toimi peräkkäin hovikapellimestareina ja osa näiden pojista ja muista von Dübeneistä eli aivan hovin huipulla mm. valtiomiehinä ja korkea-arvoisina sotilaina. Menestyksen taustalla näyttää ollen myös se, että miespuoliset von Dübenit naivat puolisonsa aateliston huipulta. "Vanhapiika"-vapaaherratar Emerentia von Düben, kuningatar Ulrika Eleonoran kamarineiti ja paras ystävätär on Riddarholman kirkossa haudattu lähemmäksi Ruotsin kuninkaallisten hautoja kuin kukaan muu aatelinen.

Anders von Düben on säveltänyt mm. kuuluisan Narvan marssin Kaarle XII:n Venäjästä saavuttaman voiton kunniaksi vuonna 1700. Varhaisin tunnettu Düben oli Leipzigin Tuomas-kirkon urkuri Anders Düben (s. 1558 ja k. 1625). Dübenit ovat Ruotsin musiikin varhaishistorian ja samalla suurvalta-ajan musiikin ehdottomat auktoriteetit. (Heistä näyttäisi kirjoitetun kirjoja, jotka nyt ovat haussani.) 100 vuotta Anders Dübenin kuoleman jälkeen "Tuomaskanttorin" virkaan astui Johan Sebastian Bach.

Omaa pohdintaani on seuraava: Edellä mainittujen kahden Kustaa Nylanderin elämänvaiheista kerrottuja tietoja tarkasteltaessa herättää kummastusta, kuinka maantieteellisesti hyvin pienellä alueella on ollut kaksi samannimistä ja lähes samanikäistäkin miestä. Välimäen Kustaa Nylander otettiin jo pienenä Someron Lahden kartanon De Pontien suojatiksi. Kyseisen Kustaa Nylanderin kuolinvuosi ei näyttäisi olevan ainakaan Välimäen tiedossa.

Vainion version Kustaa Nylanderin väitetään eläneen palvelijana Someron Ihamäen (myös Hovilaksi sanottu) kartanossa. Kotkaniemen, Lahden ja Ihamäen kartanoiden historiat liittyvät läheisesti toisiinsa mm. siten että, vapaaherratar Anna Charlotta von Düben osti puolet Ihamäestä v.1778.

Ihamäellä 1783 kuollut vapaaherratar oli Kotkaniemenkin kartanon 1760-luvulla ostaneen vapaaherra Ulrik von Dübenin leski. Veljekset, paronit ja luutnantit Gustaf Adolf ja Emmanuel von Düben (Carl-Johan v. Düben lienee ollut samaa veljessarjaa) myivät Ihamäen De Ponteille 1786. Lahden kartano taas näyttäisi olleen De Pontin suvun (aikaisemmin Depong) joskus 1700-luvun puolivälissä hankkima kantatila, joka oli suvun hallussa vielä 1900-luvun alussa.

Eo. perusteella "Kustaa Nylanderit" eivät eläneet vain maantieteellisesti ja ajallisesti lähellä toisiaan, vaan heidän tarinansa kytkeytyvät tiiviisti kahteen Ruotsista Suomeen 1700-luvulla puolivälissä aivan samoille seuduille tulleeseen aatelissukuun, jotka eri jaksoilla hallitsivat samoja maatiloja vuoronperään.

Herää jopa kysymys, olisivatko em. Kustaa Nylanderit sittenkin olleet yksi ja sama mies, jonka syntyminen aviottomana lapsena ja mahdollisena aatelisena sellaisena, olisi myöhemmin johtanut hänen taustansa tarkoitukselliseenkin hämärtämiseen. Tällainen tarve olisi saattanut ilmaantua mm. em. aatelisten perintöjä jaettaessa. Eräässä kirjoituksessa todetaan, että von Dübenien Suomeen tullut sukuhaara ei ollut sotilassukuna erityisen varakas, mitä sen sijaa oli De Pontien teollisuussuku.

[---]

Todettakoon vielä, että Nylanderista "paternaalisen linjan" sukunimemme muuttui ensin papin kirjoitusvirheen johdosta Ylanderiksi. Isoisäni isä veljineen ottivat sitten kaikki eri nimet: Lehtimäki, Välimäki, Raiko ja Palttala ja kun heidän 4 sisartaan avioituivat, saman polven Ylanderit haarautuivat kaikkiaan 8 eri sukunimeen.

Düben vaihtoehtoa mielestäni puoltaa erityisesti se, että suvussamme on ollut hyvin runsaasti ammattimuusikoita ja harrastajasoittajia on lähes joka perheessä. Korkean tason musikaalinen lahjakkuus lienee vahvasti geeniperinteinen."
Kimmo Lehtimäen sähköpostiviesti PT:lle 10.2.2005  

* * *

MISSÄ MÄNTYLÄN TORPPA SIJAITSI?

"Vuodesta 1790 vuoteen 1794, 17-vuotiaaksi asti Gustaf Nylander oli palvelijana Lahden kartanossa ja muutti sen jälkeen asumaan Mäntylän torppaan. Palvelija nimitys muuttui samalla väriensekoittajaksi, jollaisena hän toimi Åvikin tehtaalla. Vuonna 1798 Gustaf vihittiin Mäntylän torpparintyttären Annan kanssa ja vuonna 1804 hänestä käytetään asiakirjassa nimeä torppari.

Nyt haluaisin tietää Mäntylän torpan sijainnin. Se lienee nyt itsenäinen tila tai sen maat on liitetty johonkin toiseen tilaan, mutta missä torpan rakennukset sijaitsivat 1700 luvun lopulla? Olisin kovin kiitollinen tiedosta, jota käyttäisin Somerolle, esi-isien synnyinseudulle, suuntautuneen sukuretken raportoinnissa sukulehdessä.

Parhain terveisin, Jaakko Saviranta"
Jaakko Savirannan sähköpostiviesti PT:lle 3.11.2011  


 
Mårten Reinhold de Pont lunasti kartanon 1792


Vuonna 1792 J. R. de Pontin vanhin poika, majuri  Mårten Reinhold de Pont (s. 1750, k. 1806) lunasti Lahden muilta perillisiltä saaden kiinnekirjan säteriin 13.4.1795. Hän palveli tykkiupseerina laivastossa ja otti kunniakkaasti osaa Ruotsinsalmen meritaisteluun 1790. Sotilaallisista ansioistaan hänet oli nimitetty sekä Ruotsin Miekkatähdistön että ranskalaisen Pour le Meritén ritarikunnan jäseneksi. Vv. 1786-93 hän omisti puolet Ihamäen kartanosta. Hänen ensimmäinen vaimonsa  Anna Charlotta Jägerhorn af Spurila oli Ihamäen omistajan  G. J. Jägerhornin sisar ja toinen,  Fredrika Sophia Munck, Hirsjärven herran C. F. Munckin tytär.

Majuri de Pontin aikana Lahdessa toimitettiin isojako (vv. 1790-96). Isojakoasiakirjoista saamme mm. tietää, että Lahdessa oli jo silloin puutarha ja keittiökasvitarha. Kartanon niittyinä mainitaan mm. Lehtiniitty, Ojaniitty, Kurjensuo, Porsaansuonperko, Karhuniitty, Karhunpää, Sammalniitty, Savihuhta, Jänessaari ja Pässinpää.

Käräjöintiä torpparia vastaan

Vv. 1795-96 majuri de Pontilla oli vireillä pitkällinen oikeusjuttu erään entisen torpparinsa  Tuomas Yrjönpojan kanssa. Tuomas, joka 12 vuotta oli asunut Lahteen kuuluvaa Liukolan torppaa, mutta muutamien suorittamatta jääneiden päivätöiden vuoksi sieltä häädetty, vaati de Pontilta korvausta niistä huoneista, jotka hän oli torppaan rakentanut ja lähtiessään sinne jättänyt.

Tämän riitajutun yhteydessä esitettiin torpan katselmuksessa pidetty pöytäkirja, joka antaa jonkinlaisen kuvan somerolaisen kartanon torpasta 150 vuotta sitten. Liukolan torpan asuinrakennusta kuvataan seuraavasti: "Asuintupa, 12 vuotta sitten rakennettu, mäntyhirsistä, katto tuohesta ja maloista, välikatto laudoista, lattia palkeista, 10 kyynärää sekä leveydeltään että pituudeltaan, 5 kyynärää korkea, ovi rautasaranoilla ja kellolla varustettu; leivinuuniin ja lieteen on talosta saatu tiilet, pelti ja muut rautaesineet; 2 ikkuna-aukkoa; kaikki hyvässä kunnossa, vain kivijalka puuttuu". (1 kyynärä = 59,3802 cm.)

Torpan rakennuksiin kuului vielä "pirtti eli leivintupa", navetta lammasnavetta, riihi ja lato.

Tästä kuvauksesta päätelleen Liukolan torppa näyttää olleen ihmisasunnoksi hyvin kelpaavassa kunnossa. Mahdotonta on kuitenkin tietää, olisiko kaikista senaikaisista Someron torpista voinut sanoa samaa. - Kartanonomistajan häikäilemättömyys ahkeraa torppariansa kohtaan, joka, kuten oikeudessa todistettiin, oli yksin raivannut melkein kaikki torpan viljelykset ja pysyttänyt sen rakennukset, tulee tässä tapauksessa räikeästi näkyviin. Tyytymättä siihen, että sai torpparin häädetyksi ja lisäksi tältä tynnyrin viljaa, kartanonomistaja oli jo ennenkuin Tuomas Yrjänänpoika oli muuttanut pois anastanut omankäden oikeudella tälle kuuluvaa viljaa ja pellavaa.


Carl Jacob Reinhold de Pont

Someron historia II, s. 77

Majuri de Pontin testamentissaan tekemän määräyksen mukaisesti hänen leskensä Fredrika Sophia Munck sai elinaikansa hallita Lahden kartanoa. Rouva de Pont kuoli 1834, minkä jälkeen kartano joutui hänen nuoremmalle pojalleen  Carl Jacob Reinhold de Pontille (s. 22.5.1803, k. 8.12.1872). C. J. R. de Pont oli palvellut Suomen sotaväessä alivänrikkinä v:een 1831, jolloin hän otti eron. Samoihin aikoihin hän sai kollegireistraattorin arvonimen. Hän oli tarmokas maanviljelijä, joka erikoisesti harrasti suoviljelystä. Hänen vaimonsa oli Clara Thilda Lovisa Gadolin s. 11.3.1820, k. 23.2.1854, Åvikin ja useiden muiden Someron kartanoiden omistajan, luutnantti Wilhelm Gadolinin tytär.


FREDRICA SOPHIA DE PONTIN PERUKIRJA 1834


Jäämistössä on vain koruja ja vaatteita alle 40 hopearuplan verran. Hämeenlinnan maakunta-arkisto, Pertti Toukkari


Lahden kartanon peri C. J. R. de Pontin jälkeen hänen vanhin poikansa, kapteeni Carl Wilhelm de Pont (s. 1839, k. 1899). Lahden isännyyttä hän hoiti erinomaisen tarmokkaasti ja taidokkaasti. Kartanon taloudessa hän otti uudenaikaiset menetelmät käytäntöön.viivata tekstiä sekä luoda listauselementtejä ja numerolistauksia. Asetuksista voit asemoida tekstin oikealle, vasemmalle tai keskitetyksi sekä jakaa tekstikappaleen useampaan eri komponenttiin.


Someron historia II, s. 77

Turun Lehti 6.6.1899 nro 65

Kapteeni de Pont oli naimisissa serkkunsa  Hulda Olivia de Pontin kanssa, jolta kartanon 1909 osti sen nykyinen omistaja, agronomi  Carl Ossian de Pont, kapteeni de Pontin veljenpoika.

Hulda Olivia de Pont (s. 17.11.1856 k. maaliskuussa 1935). Yksityiskokoelma

Someron historia II (1958), s. 77

Otsikko

Lahden kartanon ja kylän vaiheita 1900-luvun alkupuolella

"Kapteeni Carl Wilhelm de Pontin kuoleman jälkeen kartanon omistajana oli leskirouva "kaptenska" Hulda de Pont. Käytännön viljelyksestä vastasi pehtoori, joka järjesteli työt. Vuoden 1900 kohdalle rippikirjaan on merkitty pehtooriksi Oskar Mäkinen, vuosien 1907-1908 kohdalle Isak Heinonen. Muistitiedon mukaan leskirouvan lankomies agronomi U. G. Fortelius hoiteli myös kartanon viljelyasioita. Samaan viittaa sekin, että hän on piirtänyt torppareille annettuja viljelyskarttoja 1900-luvun alkuvuosina.

"Kapteenska Hulda de Pont Lahden kartanon salissa. Marianne Ringbomin kokoelmista." - Lahdenkylän eilispäivää. 500-vuotisjulkaisu. Toimittanut Timo Alanen, s. 53, Somero 1992

Kartanossa oli 1900-luvun alussa paljon karjaa, muistitiedon mukaan n. 200 lypsylehmää. Maito jalostettiin omassa meijerissä, joka sijaitsi kartanorakennuksen ja navetan välillä. Johonkin aikaan meijeriä on hoitanut tanskalaissyntyinen  Pedersen, joka myöhemmin muutti Kemiöön. Karjan ja viljelysten hoito tarvitsi paljon työvoimaa. Palvelusväkeä oli majoitettuna kartanon pihapiirissä olleissa monissa asumuksissa. Niiden lisäksi rakennettiin vielä uusia asuintiloja etäämmälle: Kujanpään torpan viereen pystytettiin Hotelli (Järveläisen asuinrakennuksen paikalla), entisen Monosen paikkeille  Paratiisi, Myllyahteen pohjoispuoleiselle mäelle  Kukkulinna alkuaan kolme eri rakennusta, joista kaksi paloi v. 1918). Lisäksi  Konnassuo-nimisen rakennuksen pystytys eteni vesikattoon saakka, mutta sitten rakennus purettiin ja hirsistä tehtiin kartanon pihapiiriin pehtoorin asunto. Nykyisen Paloposken paikkeilla oli  Pahkalan mökki.

Viljelyäkin järjesteltiin: Jokilan sivukartano vuokrattiin ulkopuoliselle, kun vuonna 1906 sen vuokrasi Ruotsista kotoisin ollut  Gustav Johansson 15 vuodeksi. Kun Jokilan viljelystä luovuttiin, ryhdyttiin Kuriin raivaamaan peltoa hallanaroista vesijättö- ja niittymaista. Raivaus aloitettiin aivan 1800-luvun viimeisinä vuosina, raivaajina olivat sekä pääkartanon työmiehet että ulkopuoliset souvarit. Ensimmäiseksi Kuriin pystytettiin renkitupa v. 1901, muut rakennukset tehtiin seuraavina vuosina. Hallaisuuden vuoksi Kurissa viljeltiin aluksi vain kauraa, joka kuljetettiin Lahden kartanoon, sekä pidettiin joutokarjaa. Työvoimana oli 6-8 työmiestä sekä torpparityövoimaa.


Torpparien vuokrasopimuksia

Vuosisadan alussa järjestettiin myös torppareiden vuokrasopimuksia. Vuonna 1905 on monen torpparin kanssa solmittu erityisesti Lahden kartanoa varten painetulle lomakkeelle kirjoitettu vuokravälikirja eli torpparisopimus, jonka ovat allekirjoittaneet torppari ja leskirouva Hulda de Pont kartanon puolesta. Tämmöinen sopimus on tehty v. 1905 ainakin Maaniitun, Mäenpään, Kujanpään ja Perkiön torpista. Vuokra-aika kesti 11-15 vuotta. Torpparin hallinnassa olleet maat oli mitattu ja kartoitettu ja kartta oli annettu torpparin haltuun. Päivätyövelvollisuus riippui torpan laajuudesta, esimerkiksi Maaniitun torpasta tehtiin viikossa 7½ työpäivää, Mäenpäästä 4, joitten lisäksi oli määrä tehdä apupäiviä ja muita erillistöitä.


Jalmari Maaniityn kirjoitus, Somero 6.11.1953

Uusia torppia perustettiin vielä vuosisadan alkuvuosina.  Palomäen torppa rakennettiin ja raivattiin niin, että sinne voitiin muuttaa 6.6.1903.  Honkon torppa on tehty hieman aiemmin eli n. v. 1899.  Lintula eli  Ali-Lintula siirrettiin Honkontien varresta Annansuonniitulla olevalle mäelle, rakennustyö oli valmis v. 1906.


Maaniittu - varakas torppa
 
Perukirja-aineistosta Jussi Härme on kerännyt tietoja Someron torppien varallisuudesta. Hänen tutkimustensa mukaan keskimääräisessä Lahden kartanon torpassa oli 1800-luvun lopulla ja 1900- luvun alussa varallisuutta 200-300 markan arvosta (rahanarvosta saa käsityksen esimerkiksi siitä, että v. 1909 hevosen hinnaksi on arvioitu 150 markkaa). Suurin varallisuuserä oli tavallisesti karja. Lähes jokaisessa torpassa oli hevonen, joissakin useampiakin, 2-3 lehmää, 2-3 mullia ja vasikkaa, 3-6 lammasta, 2-4 kanaa, joissakin torpissa oli sikoja (1-6). Eniten karjaa oli vuoden 1909 perukirjan mukaan Maaniitussa: 4 hevosta, 11 lehmää, 3 vasikkaa, 3 mullia, 3 lammasta ja 6 sikaa. Maaniitun torpan varallisuus arvioitiinkin lähes 2000 markaksi. Joidenkin pienempien torppien velat olivat tarkasteluaikana suuremmat kuin varat.

Lahden kartanon osti vuonna 1909  Carl Wilhelm de Pontin  veljenpoika agronomi  Carl Ossian de Pont. Jokilan ulkokartano jäi vuokramiehen hallintaan. Ossian de Pont solmi avioliiton v. 1910 Antrean kirkkoherran tyttären  Martha Sofia Ericksonin kanssa (s. 1888, k. 1920). Hän muutti Somerolle helmikuussa 1911.


"Someron kivisakasti lähiympäristöineen vuonna 1911 tai 1912. Kuvassa vasemmalla Lahden kartanon omistajan Ossian de Pontin puoliso Martha Sofia de Pont appensa Alexis Albert de Pontin kanssa. De Pont -suvun sukuhaudan iso rautaristi on kivisakastin vasemmalla puolella." Timo Alanen ? Markus Hiekkanen ? Jussi Härme ? Manu Kärki ? Osmo Turkki, Somero ja Somerniemi 1449?1999. Someron ja Somerniemen seurakuntien historia, s. 40 Toimittanut Helena Honka-Hallila, Jyväskylä 1999 Kuva Claire von Essenin kokoelmista, reprokuva Timo Alanen.

* * *

"Mona de Pont oli Ossian de Pontin tytär, jonka äiti Marta kuoli espanjantautiin 1920-luvulla hänen ollessa 7-vuotias. Ossian meni uusiin naimisiin, huhuttiin, että pakotettiin, koska kyseinen nainen väitti odottavansa hänen lastaan. Siitä alkoikin de Pont-suvun alamäki ja kartano joutui myyntiin. Isoäitini Mona kuoli 1997. Hän oli viimeinen de Pont.

Uuden avioliiton myötä syntyi toinen lapsi Claire de Pont s. 1927. Hän avioitui Björn von Essen (s. 1921) -nimisen tilanhoitajan kanssa vuonna 1945. Björnin isä oli lääkäri Gustaf Martin von Essen, jonka monet esi-isät olivat pappeja. Claire de Pont ja Björn von Essen saivat lapset Jack Martin Reinhold (1946) ja Diedrik Ossian (1948)."
 
Tom Blomfelt PT:lle 21. ja 27.4.2005