Aikalaisten muistikuvia Luukasta

Mauno Laisaari, Simo Härkönen, Urho Kähönen, V. J. Sukselainen, Paavo Suoninen, Tauno V. Mäki, Veikko Pohjanpelto, Veikko Vennamo, Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen, Kaino Repo ja Pentti Huhanantti. 


Mauno Laisaari kotonaan Helsingissä 1979.

MAUNO LAISAARI

Karjalan Liiton toiminnanjohtaja ja lakimies

Työskentelin hänen kanssaan 1.6.1942-1.6.1962, jolloin erosin Karjalan Liitosta. Luukka oli sekä ihmisenä että karjalaisten asianajajana melko selvällä marginaalilla paras. Hän oli "kyökin kautta" -poliitikko, joka taputteli ihmisiä olkapäälle, oli ystävällinen ja sovitteleva. Luukka ei ajanut missään jutussa "päätään seinään", vaan hoiti tehtävät taitavasti. Parempaa neuvottelijaa saa hakea.

Tapasin Luukan tullessani Karjalan Liittoon Bensowin talossa. Luukan kanssa oli Juhani Raatikainen. Sain hyvä vaikutelma molemmista, myöskin toiminnanjohtaja Väinö Kaasalaisesta. Luukka oli sekä ihmisenä että karjalaisten asianajajana selvällä marginaalilla heistä paras. Koulusivistyksen puutetta ei huomannut ollenkaan, sillä hän tunsi hoitamansa asiat niin hyvin, ettei niihin voinut ihmeempää tehdä. Hän ei puuttunut sellaisiin asioihin, joita ei tuntenut. En kirjoittanut koskaan hänen puheitaan.
- Ministerinä Eemil Luukka oli hyvä. Hänellä oli niin laaja kokemus, että esittelijä tunsi itsensä pikkupojaksi. Luukalla oli arvovaltaa. Karjalaisista ministereistä hän oli selvästi paras: Väinö Kaasalainen ei kyennyt mihinkään ja Toivo Ikonen oli täysin avuton. Paavo A. Viding nyt jotain pystyi liikemiehenä, vähän hänkin, ja Raatikainen oli avuton. Pidän Luukkaa itseoikeutetusti ykkösenä. Eikä tämä ole kehumista, vaan kylmää toteamista.
- Luukassa oli hienotunteista kansanomaisuutta. Hän ei ollut kuten Jussi Kuittinen, raaka kansanmies, joka äänesti itseänsä aina puhemieheksi ja sai sitten yhden äänen. Eikä muillakaan ollut juuri pahaa sanottavana Luukasta, häntä eivät edes kommunistit haukkuneet. Tämä on omituinen juttu, sillä ministerinä hän ei kuitenkaan antanut helposti periksi.
- Kyllä Luukkaan tietysti ministeriys hieman vaikutti. Hän oli hiukan arvokkaampi, ei minua eikä kavereitaan kohtaan, mutta ulospäin. Hänestä hävisi suora välittömyys. Oli pakko viran puolesta käyttäytyä toisella tavalla, ei voinut mennä huitelemaan miten sattuu. Mutta kyllä hän aivan hyvin siihenkin rooliin sopi.
- Oman edun tavoittelua en huomannut hänessä minkään vertaa. Mutta asioiden sopijana hän oli realisti, pystyi arvioimaan, mitä voi saada aikaan.

Veikko Vennamon ja Luukan hyvät välit ymmärsi, kun tiesi heidän luonne-eronsa. Toinen oli vilkas kuin elohopea, Vennamohan puhui ummet ja lammet. Luukkaa nauratti koko kaveri; sen tyyli oli niin mahtipontista. Ei ihme, olihan Vennamo tottunut tällaiseen jo kotonaan. Hänellä oli kansakoulussa 20 cm korkeampi pulpettikin, kun isä omisti koulun. Vaimoni oli nimittäin Vennamon luokkatoveri Lahdenpohjan koulussa.  
- Kun tapasin Vennamon ensimmäistä kertaa Karjalan Liiton toimistossa, hän käveli edestakaisin huoneessaan ja saneli jotain konekirjoittajalle. Sitten Vennamo tuli luokseni ja sanoi, että 'Te olette kirjoittanut kirjan korvauslaista. Antakaa se mulle, luen sen, ettei pääse roskaa julkisuuteen.'
- Sen jälkeen olen ollut hyvää pataa Vennamon kanssa. Se on mainio kaveri ja pystyy nauramaan jopa itselleen; sanoo vaan, että tyhmiin ihmisiin menee mikä vaan. Luukka sanoi, että Vennamo on jumalattoman hyvä mies, vaikka se tekeekin omaksi hyväkseen kaiken ja ajaa valtion autolla pitämässä vaalipuheita. Se panee vauhtia karjalaisten asioihin ja lunastustoimikuntiin. 'Tehköö mitä tekköö, pääasia ettei tule vastaa.'

Teimme Luukan kanssa mielenkiintoisen matkan jatkosodan aikana; kävimme nimittäin pitämässä puheita palautetulla alueella, muun muassa Sortavalassa ja Viipurissa. Matkustimme junalla ja yövyimme hotelleissa.
- Yleensä tulostamme tiedettiin ja palvelu pelasi: olimme kuin herra ja hidalgo. Asioita kyselemässä oli paljon ihmisiä, jotka tiesivät, että Luukan avulla niitä voidaan hoitaa. Olimme kerran Viipurissa ja yövyimme samassa huoneessa. Minä kävin istumassa iltaa Karjalatalon yläkerrassa. Siellä oli kenraaleita, Heinrichs ja muita. Sihvokin oli paikalla ja kunnallismiehiä.
- Nautittiin siinä sitten seurapiiriaineita. Minä ihmettelin käytyä keskustelua; ja osasin yhdistää sen vasta jälkeen päin tapahtumiin. Kun palasin takaisin, niin Luukka sanoi yrittäneensä kerätä rahaa Karjalan Liitolle, kun se ei ollut saanut valtionapua. Kerroin hänelle, missä seurassa istuin iltaa, ja minulla on aavistus, etteivät herrat olleet oikein tyytyväisiä Mannerheimiin. Kysymys oli siis ylipäällikön syrjäyttämisajatuksesta.
- Maaliskuussa 1943 sain itsekin määräyksen armeijaan Äänislinnaan, kun olin kenttätykistön mies. Olin kuitenkin niin kiinni näissä karjalaisten asioissa, joten Niukkanen ja muut painoivat päälle: sain aluksi kahden viikon loman, ja sitten minut siirrettiin urheilu-upseeriksi Suomenlinnaan, merisotakoulun voimistelunopettajaksi.

Karjalan Liiton työ, sen saavutukset ja koko siirtoväen asioiden hoito oli meillä ainutlaatuista, ja se tunnetaan ympäri maailmaa. Minulle on tullut tiedusteluja Japanista asti, voisinko kääntää korvauslakia koskevaa kirjallisuutta.
- Jouduin Karjalan Liiton edustajana kansainvälisen pakolaisliiton Helsingin osaston hallitukseen. Muuallahan asioita hoidettiin "reppu selkään ja parakkiin" -periaatteella. Joka puolella on ihmetelty suomalaisten yhteisvastuullisuutta. Eihän kaikki tietenkään mennyt täysin läpi sellaisenaan kuin piti. Oli esimerkiksi epätasaisuutta lakien täytäntöönpanossa.
- Lait kuitenkin saatiin nopeasti läpi siinä vaiheessa, kun ei vielä tullut ns. takapakkia. Sitten kun muu Suomi "virkosi", niin tuntui ettei mitään saada aikaan. Kylmäkiskoisuutta oli etenkin Pohjanmaalla. Ja vastustus kasvoi sitä enemmän mitä pidemmälle ehdittiin. Huomasin sen, kun jouduin tappelemaan näiden lakien kanssa. Piti siis kiirehtiä koko ajan. Kirjoitin yötä myöten korvauslaista kaksi ja puolisataasivuisen teoksen, asiasta, josta ei koskaan ollut julkaistu mitään. Laihduin tuona aikana kuusi kiloa.
- Samanlainen ruljanssi oli muillakin. Vennamo käytti sitä hyödykseen, ja hänet valittiin vuonna 1945 eduskuntaan. Vennamo teki maatalousministeriön asutusasiainosaston (ASO) tarkastusmatkoja maanlunastuslautakuntiin ja piti samalla vaalipuheita. Näin hän sai valtion auton käyttöönsä (naurahdus). Jos jollakin siirtolaisella oli jotain valittamista, ei ollut saanut rintamamies- tai muuta maanhankintatilaa, niin Vennamo pyysi valittajat vastaanotolleen viereiseen huoneeseen. Siellä hän otti nimet ylös, vei laput ASOn virkamiehille ja sanoi, että hoitakaa asia. Näin hän teki vaalikampanjaansa.

Luukan ja minun väleihimme vaikutti juttu, jonka merkitystä on vaikea arvioida. Kun tulin Karjalan Liittoon, siitä pyrittiin tekemään puolueeton järjestö, joka keräisi karjalaiset yhteen kaikista väestöryhmistä.
- Kommunistit jäivät kuitenkin ulkopuolelle. Kokouksissa kävi joskus kutsuttuna Riihinen, joka oli karjalaisten kommunistien päämiehiä. Joka tapauksessa pyrkimyksenä oli tehdä Karjalan Liitosta puolueeton. Jussi Hietanen oli puheenjohtajana alusta alkaen, vuodesta 1940. Hän erosi 1946, ja Luukasta tuli uusi puheenjohtaja. Luukan ja Hietasen välit olivat hyvät. Vallanvaihto tapahtui ihan sovinnossa.
(vrt. Kähönen: "Täytyy rehellisesti sanoa, että siinä pelattiin kyllä junttapeliä, ja pääpelaajana oli tietysti Laisaari. Hietanen oli saatava pois. Hänellä ei ollut mitään 'nimeä' eikä vaikutusta poliitikkoihin, koska hän ei ollut eduskunnassa. Luukka oli ollut kansanedustajana vuodesta 1936 ja hänellä oli sikäli langat käsissään. Peli tuntui minusta vähän nololta, en itse ollut vielä mukautunut tällaiseen. Oli vähän niin kuin puukko olisi isketty Hietasen selkään. Muistelen, ettei Hietanen siitä oikein hyvää tykännyt."  - Urho Kähönen PT:lle 12.11.1980.)
- Kaikki pitivät itsestään selvänä Luukan puheenjohtajuutta, olihan hän ensimmäinen karjalaisten asioita ajanut ministeri valtioneuvostossa, mutta näin ei tapahtunutkaan. Meille kaikille oli yllätys, kun ilmeni, että kokouksessa 26.3.1947 oli vastaehdokas, Kokoomuksen kansanedustaja Erkki Paavolainen, aika hyvä karjalaisten asianajaja hänkin. Paavolainen oli toiminut Karjalan puolesta kaikenlaisissa komiteoissa.
- Paavolaisen ehdokkuudesta ei siis tiedetty mitään. Kun äänestys oli pidetty ja äänet laskettu, niin paljastuikin, että Paavolainen, joka ei ollut läsnä kokouksessa, oli voittanut Luukan. Se oli täysi yllätys kerta kaikkiaan, myös Luukalle, joka ei ollut varautunut tällaiseen. Muistan, että hän oli aika vakava kokouksen jälkeen. Minullekin Paavolainen oli musta hevonen, tavallisestihan junttaustyöstä kuullaan ennakolta.
Kokoussalissa ei tapahtunut päätöksen jälkeen mitään dramaattista. Soitin sitten Paavolaiselle, tavoitin hänet kotoaan ja ilmoitin, että nyt on asia niin,
että sinä luovut. On sovittu siitä, että politiikka ei pelaa tässä asiassa. Minulla ei ole mitään sinua vastaan henkilönä, mutta tässä on nyt aivan selvästi politiikkaa takana; olin nimittäin selvittänyt, että takapiruna pelasi Niukkanen. Minulle välähti heti: nyt  Niukkanen halusi panna Luukan poliittisen uran poikki heti kärkeen; Karjalan Liittohan oli tuonut niin paljon meriittiä Luukalle, hänestä oli tullut ministerikin. Sanoin Paavolaiselle, että jos hän ei luovu, niin siitä on huonot seuraukset. Paavolainen sanoi, että hän harkitsee vähän aikaa. Ja päätti sitten, ettei luovu.  
- Nousin puhujapönttöön ja sanoin, että nyt on tapahtunut selän takana sellaista toimintaa, joka pudottaa kerta kaikkiaan Karjalan Liiton arvovaltaa niin paljon, että minä eroan koko firmasta. Tämä ei ole mikään poliittisen pelin paikka, ja ne jotka näin ovat tehneet, eivät ymmärrä ollenkaan mistä on kysymys.
- Olin keskustellut sosiaalidemokraattien, Raatikaisen, Harmaisen ja muiden kanssa, että lähdetään pois kokoussalista. Nousimme kaikki ylös ja painuimme ulos ovesta. Niukkanen tuli luokseni ja sanoi: 'Nuori mies, sinä et ymmärrä mitä teet. Tästä on vähän raskaat seuraukset!' Sanoin Niukkaselle, että kyllä minä kannan oman vastuuni, jos sinä kannat omasi.
- Kun Paavolainen tuli seuraavana päivänä Karjalan Liiton toimistoon, niin irtisanouduin virallisesti. Paavolainen sanoi, ettet sinä voi lähteä, koska on irtisanomisaika. Lupasin korvata irtisanomisajan palkan; en välitä siitä, sillä nyt tämä soppa on kerta kaikkiaan kiehunut yli. Tämä rikkoo koko systeemin.
- Paavolainen yritti puhua vähän aikaa, mutta sitten olivat Johannes Virolainen ja Härkönenkin pohtineet asiaa. Myös toimistohenkilökunta tuli sanomaan minulle, että hekin lähtevät talosta. Osoittautui, että Karjalan Liiton henkilöstö oli kokonaisuudessaan samaa mieltä. Virolaisenkin mielestä puheenjohtajajuttu meni väärin, näin ei voi tapahtua. Itse luotin siihen, että viiden vuoden aikana olin saanut sen verran nimeä, että työpaikka kyllä löytyisi. Olin ollut muun muassa eduskunnassa valiokuntien sihteerinä.

Sotkua kesti viikon verran. Kun työvaliokunta kokoontui, niin se päätti kutsua uuden kokouksen kevätpuolella tai kesäkuussa Vanhalle ylioppilastalolle. Siellä Paavolainen piti puheen, jossa hän sanoi olleensa pakotettu eroamaan, sillä toimiston nuoret miehet ja muut olivat nousseet kapinaan. Työstä ei tullut mitään. Tämän seurauksena Luukka valittiin Karjalan Liiton puheenjohtajaksi. Paavolainen ei ehtinyt varsinaisesti toimia kokousten välillä.
- Luukka joutui silloin aika ikävään tilanteeseen. Kun hän kuuli uudesta kokouksesta, niin hän arveli menevänsä sinne. Muistelen, että hänet valittiin puheenjohtajaksi 4-5 äänen erolla; eihän muuten olisi kannattanut yrittääkään.     
- En tiedä Luukan ja Paavolaisen väleistä tämän jälkeen. Minun aikanani Paavolainen toimi Karjalan Liiton työvaliokunnassa ja hallituksen jäsenenä. (vrt. Tyyne Luukka: "Paavolaine soitti hädissää isäl, mitä häne pittää tehhä. Eemel vastas, et miu mielest siun pittää erota, hajovaa tää muute. Sit valitsiit mei isän siihe.")

Vuoden 1947 puheenjohtajakriisistä ei ole kirjoitettu mitään julkisuudessa. Se oli niin impulsiivinen juttu, ettei siitä ennakolta eikä jälkeenpäinkään kukaan puhunut; Paavolaisellekin tämä oli hiukan arka asia. Nimitysasioihin ei yleensä puuttunut kuin Karjala-lehti.
- En tiedä myöskään mitään Luukan ja Niukkasen suhteista. Niukkanen oli ainakin rikkonut välinsä pahasti koko eduskunnan kanssa. Hän halusi usein kirjoittaa nimensä ensimmäiseksi karjalaisten aloitteisiin. Sanoin, etten tuo hänelle niitä ollenkaan. Esimerkiksi toisen korvauslain yhteydessä en voinut ottaa riskiä, että paperi tehtäisiin Niukkasen nimissä. Niukkanen oli kovana, sanoi että esitys on pantava sitten kokonaan ei-karjalaisten nimiin. Sanoin hänelle, että hyvä, tuleepahan se näin puolueettomaksi.
- Niukkanen ei ollut Karjalan Liiton toiminnassa mukana, ei työvaliokunnassa, ei missään. Hän tuli ulkopuolelta. Olihan tietysti muitakin, jotka huomasivat että järjestömme oli aika voimakas, niin että 'mennääs puuhaan mukaan'. Jotkut alkoivat rakentaa tämän varaan uraansa vielä taisteluvaiheen jälkeenkin, esimerkiksi Nestori Kaasalainen loi uransa Karjalan Liiton siivellä, vaikkei ollut pikkusormen vertaakaan mukana koko aikana.
- Johannes Virolaisessa taas oli se ikävä puoli, sanoisinko nuoruudesta johtuva, että hän luuli tietävänsä kaiken. Kun joku sanoi vastaan, niin Virolainen rupesi nauramaan, että 'älä kuule mitään, sillä minä tiedän miten asia on'. Esimerkiksi Juhani Leppälää hän loukkasi monta kertaa aika pahasti.
- Virolainen ei huomannut näitä vanhoja miehiä, hän oli agronomi, tekemässä pika-asutuslakia ja monessa muussakin mukana. Tosin ei hän yleensä puhunutkaan paikkansa pitämättömiä asioita. Siksi hänellä oli varaa olla röyhkeä. Tällaisella käyttäytymisellään hän kuitenkin hankki itselleen vastustajia, kuten Niukkanenkin. Sanoin Virolaiselle kerran, että olet kuin laitumelle päässyt, aitaa rikkova härkä. Hän ei tykännyt siitä oikein hyvää.
- Karjalan Liitto oli yhteen niitattu juttu. Ainoita pikku vipauksia sattui, jos asialla oli joko synnynnäisesti kiero tai fanaattinen mies, kuten Jalmari Pusa, luja IKL-mies, ja toinen oli Pekka Kiiski. Kiiski toi itsensä esille vähän joka paikassa, teki kaksinkertaisia matkalaskuja ym.

Kun puheenjohtajajupakka selvisi Luukan eduksi, niin meidän välimme tulivat tietysti vielä paremmiksi. Hän katsoi kai olevansa jotenkin kiitollisuudenvelassa, sillä puheenjohtajuus merkitsi hänen uralleen aika paljon.
- Luukka yritti myöhemmin auttaa minua monessa asiassa. Ei minusta olisi eduskunnan oikeusasiamiestä koskaan tullut ilman karjalaisten ääniä, Luukan, Raatikaisen ja muiden tukea. Vuonna 1945 hävisin kahdella äänellä eduskunnan oikeusasiamiehen vaalissa Reino Kuuskoskelle (1946-47), varamiehelle. Kun Kuuskoski, joka oli ollut Karjalan siviilihallinnon päällikkö, sai sitten kommunistit kimppuunsa, hän katsoi parhaakseen erota 10.9.1947.
- Oikeusasiamieheksi nimittämisen jälkeen erosin Karjalan Liitosta 10.10.1947. Jäin liiton hallitukseen ja myöhemmin tulin 1. varapuheenjohtajaksi, kun Jussi Raatikainen joutui eroamaan salaputkijutun vuoksi.
- Jouduimme Luukan kanssa hoitamaan Karjalan takaisinsaantikysymyksiä. Siirtoväelle tämä oli raskas juttu: toive takaisinpaluusta jäi itämään. Ja paluuajatus Karjalaan myös vähän lamautti liiton toimintaa.
- Karjalan Liiton pyrkimys oli jokaisessa mahdollisessa tilanteessa koettaa lievittää karjalaisten ikävää: jos olisi mahdollisuus tarkistaa rajoja, niin tämän mahdollisuuden käyttämättä jättämistä ei saa unohtaa. Olihan siinä tietysti kotiseuturomantiikkaakin mukana. Sanottiin kuitenkin, että Karjalan Liitto tekee kaikkensa menetettyjen alueiden takaisin saamiseksi, mutta on turha elää siinä toivossa, että näin todella tapahtuu.



Luukka selosti Karjalan Liiton hallituksen kokouksessa Karjalan Kerhon huoneistossa 30.7.1946 Karjala-kysymyksen nykyvaihetta:
 
"Liitto on yrittänyt saada miestä "delegation" mukaan Moskovaan, mutta asiassa ei onnistuttu. On tehty anomus presidentille. Leppälä, Raatikainen ja Luukka käyneet 14.6. pääministerin luona Kultarannassa. Meille on puhuttu kauniisti, mutta mitään ei ole luvattu. Viime torstaina lähettivät erinäiset karjalaiset tunnetuille karjalaisille kiertokirjeen, jossa on kehoitettu karjalaisia lausumaan mielipiteensä Pariisiin lähtevän delegation tueksi, koska tähän mennessä ei ole siirtoväen mielipidettä lainkaan kysytty ja koska tämä rauhanneuvottelun alettua on viimeinen tilaisuus lausua julki toivomukset.
- Omasta puolestani olen aina vastustanut tähän asiaan puuttumista. Asia on koko valtakunnan asia ja mikäli karjalaiset tässä esiintyvät, pahentaa se heidän asiaansa. Jätän asian kokouksen harkittavaksi."

Laisaaren mukaan Karjalan Liiton ohjelmaan kuuluu pysyä syrjässä politiikasta ja erityisesti ulkopolitiikasta. Kirjeen lähettäminen oli harkitsematon teko."... eräät henkilöt tehdäkseen itsensä merkityiksi, haluaisivat ryhtyä tähän toimenpiteeseen, jottei historia ja tulevat sukupolvet tuomitsisi. Tällainen perustelu on kuitenkin hyvin heikko, sillä karjalaisten asia on suuri kysymys, joka on otettava kokonaisuuden kannalta. Kokouksen järjestäjät tietävät varsin hyvin, että kokouksilla ei saada metriäkään maata ja pettymys tulee olemaan siirtoväen keskuudessa entistäkin suurempi."

Korvausobligaatiot ja indeksi

Olin silloin jo eduskunnan oikeusasiamiehenä, kun Luukka ja minut valittiin finanssitoimikunnan jäseniksi. Oli erittäin vaikeata saada korvauslain indeksiehtoa läpi, sillä talousmiehet, muun muassa professori Suviranta ja Pipping, vastustivat sitä; hylkäämisen puolesta oli toimikunnan enemmistö. Meikäläiset jäivät parin kolmen äänen erolla vähemmistöön. Minä sanoin silloin pj. Suvirannalle, että tämä on olennaisen tärkeä asia, ja kun tämä toimikunta ei ole täysilukuinenkaan, niin emme voi hyväksyä, että satunnainen enemmistö ratkaisee näin tärkeän kysymyksen.  
- Suviranta suuttui siitä kovasti; tuli ihan punaiseksi, mutta ehdotukseni sai kuitenkin kannatusta. Sitten käytiin jokaisen toimikunnan jäsenen luona, muun muassa Paavo Jänneksen, joka oli 1900-luvun alkupuolella keksinyt ruisindeksin - ja asiat kehittyivät siten niin, että päätös oli yhden äänen varassa.
- Minun vieressäni istui kansanedustaja Welling, joka meinasi nostaa kätensä, mutta minä polkasin sen jalan päälle. Luukka oli taas hoitanut Jänneksen. Näin indeksiehto saatiin menemään läpi.

Toisen kerran indeksiasia tuli esille kun oikeuskanslerina oli ToivoTarjanne (1944-50) ja ASOssa Veikko Vennamo. Lainsäädännössä oli jo saatu aikaan se, että koko korvausjärjestelmä muodostaa yhden kompleksin. Pyrkimyksenä oli, että se perustuu luontaiskorvausten linjalle, ts. korvauksiin ei vaikuta rahanarvon vaihtelu. 
- Maanhankinnassa se ongelma, että valmiin tilat piti arvioida saman vuoden hintatason perusteella kuin korvauksetkin. Niitten osalta järjestelmä pelasi. Mutta valtaosa sai rakentamattomia, kylmiä tiloja, jolloin syntyi ongelmia.
- Kun kylmät tilat jouduttiin rakentamaan rahan arvon huonontuessa, niin velkojen selvittely alettiin siten, että rakennettiin ensin, ja nämä indeksiehtoiset obligaatiot käytettiin rakennuskustannusten maksuun. Kun korvausobligaatioiden indeksi oli sidottu tukkuhintaindeksiin, niin se osittain peitti rakennuskustannusten nousun - ei täysin, joten kylmät tilat joutuivat sikäli kärsimään. Tarkoituksena oli, että ensin käytetään obligaatiot rakennuslainojen maksuun ja loppu, mikäli niitä oli jäljellä, nimellisarvosta maan maksamiseen.
- Oikeuskansleri Tarjanne antoi yhtäkkiä määräyksen Vennamolle, että tätä järjestystä on muutettava. Hän vaati, että indeksiobligaatioilla on maksettava maan hinta, ja se mikä jää jäljelle, käytetään rakennuksiin. Tämä olisi merkinnyt miljardeja sen aikaisia markkoja karjalaisten tappioksi ja pannut kylmän tilan rakentajat vaikeaan asemaan.
- Minä rupesin oikeusasiamiehenä tutkimaan asiaa, annoin lausunnon ja selostin koko jutun. Tässä vaiheessa Jussi Raatikainen oli maatalousministerinä Karjalan Liitosta, ja se istui sen Vennamon oikeuskanslerijutun päällä niin kauan, että valtioneuvosto ehti (naurahdus) käsitellä asian, joka sitten lähti purkautumaan. Siinä Luukan osuus oli tärkeä. Hän hoiteli valtioneuvoston.
- Korvausobligaatioilla keinoteltiin. Länsisuomalaiset alkoivat ostaa niitä, ja rahapulasta kärsivät möivät niitä suhteellisen halvalla. Karjalan Liitto perusti kiinteistövälitysyhtiön, joka koetti toimia niin, että kurssi nousee - obligaatioita käytettiin 1939 kurssista ja sitten myöhemmin niillä oli oikeus maksaa omaisuudenluovutusveroa - ja näin kurssi lähti nousemaan lähemmäs nimellisarvoa, kun monet katsoivat, että parempi ostaa näin halvalla, kun se kelpaa täydestä arvosta.
- Obligaatiot olivat hyviä papereita vapaaehtoisessa maanostossa.

Karjalan Liittoa harmitti se, että kaikki viipyy. Me ratkaisimme aika nopeasti juttuja. 1945 keväällä saatiin maanhankintalaki ja toinen korvauslaki läpi, mutta hallituksesta ei tahtonut tulla esityksiä eduskunnalle millään.
- Lähetystö pääsi Paasikiven puheille 9.1.1945. Mukana olivat Juho Hietanen, Eeno Pusa ja Mauno Laisaari. Juho Hietanen alkoi puhua kauniisti: 'Kun vainot ovat syttyneet, ja jos kymmenen miestä menee yhdessä sotaan taistelemaan ja yhden veljeksen talo poltetaan, niin eikö niiden yhdeksän pidä rakentaa sille yhdelle uusi talo. Paasikivi sanoi että 'kyllä, kyllä, mutta että sillä on niin kauhea kiire. Minä olin torpparikomitean puheenjohtaja. Teimme työtä 10 vuotta ja siitä tuli hyvä laki.'
- Silloin ukko tuli ihan punaiseksi, oli vielä pääministerinä, ja vielä kun vanhojen herrojen poskipäillä oli täplät, niin minä sanoin että 'Herra pääministeri.' Paasikivi kääntyi ja sanoi että 'Kuulkaas nuori mies. Tiedättekö missä Teidän paikkanne on?'
- Sanoin, että Herra pääministeri, enhän minä oikein osaa sitä arvata', johon Paasikivi: 'Teidän paikanne on vankilassa'. Sitten hän nousi ylös, meni viereiseen huoneeseen ja tuli sieltä paperin kanssa. Katsokaa!'
- Katsoin ja näin punaisella alleviivattuja rivejä ja reunahuomautuksia. Olimme aikaisemmin kirjoittaneet valtioneuvostolle aika paksun "buman", jossa oli selostettu miten karjalaisille oli vuokrattu kylmä tila -  vai mitä heille oli jouduttukaan luovuttamaan - ei silloin ollut vielä mitään tiloja...
- Selvitimme paperissa, minkä vuoksi tätä juttua kiirehditään niin kovasti. Urho Kähönen oli vähän rempseesti ja aika pahastikin kirjoittanut asioista tyyliin 'karjalaiset on ajettu kurjiin, synkkiin metsiin'.. 'toisten nurkissa asutaan', '.. sorretaan' jne. Paperissa oli pelkästään minun allekirjoitukseni. Paasikivi näytti sitä ja sanoi, että 'kyllä minä ymmärtäisin, että Te nimittelette minun ystäviäni roistoiksi, mutta kun Te sanotte aivan selvästi, että he tietävät sen miten sen pitää olla mutta tekevät toisin, niin se on solvausta. Te tiedätte sen itse juristina.'
- Pusa rupesi sovittelemaan, ja lopulta pääsimme linnasta jotenkin ulos. Paasikivi puristi kättäni ja sanoi: 'Ei minulla ole mitään Teitä vastaan, mutta älkää kirjoittako kaikkien paperien alle nimeänne.' Kun tulin eduskuntaan tämän Paasikiven jupakan jälkeen, niin Kekkonen tuli vastaan ja kysyi: 'Mitäs mies on noin murheellisen näköinen?' Sanoin, ettei minua ole koskaan aikaihmisenä haukuttu niin kovasti. Kekkonen sanoi: 'Älä välitä tommosesta jutusta. Paasikivi haukku minut kerran niin, että siltä putosi tekohampaat pöydältä, ja kun se oli viereisessä huoneessa, niin tekohampaat jatko haukkumista.'
Paasikiven versio vierailusta:
"9.1.1945. Karjalaisten lähetystö: talousneuvos Hietanen, maanviljelijä Pusa ja Laisaari (nuori juristi) puhumassa karjalaisten asiasta. Aluksi keskustelu oli jyrkänpuolesta. Sanoin Laisaarelle, joka oli allekirjoittanut Karjalan Liiton eilen minulle lähettämän kirjelmän, jossa sanottiin mm., että Taloudellisella neuvottelukunnalla ei ollut paitsi asiantuntemusta, edes tahtoa ymmärtää asiaa, että se oli törkeä solvaus, joka oli puolustamaton. Laisaari puhui jotain, mutta piti sitten suunsa kiinni. Vähitellen keskustelu muuttui ystävälliseksi ja erosimme sovussa.
Sanoin, että nyt on pidettävä silmällä jotenkin yksinomaan karjalaisten asuttamista. Se on, sotakorvauksen ohella, meille niin suuri asia, että muiden asioiden siihen sotkeminen menee yli meidän voimiemme."  (Paasikiven päiväkirjat 1)

Paasikivi oli loppuun saakka minua vastaan. Kun minua pyydettiin valtiovarainministeriöön, Paasikivi räjähti eikä siitäkään virasta tullut mitään.
"Laisaari aiotaan nimittää finanssiministeriöön veroasioita hoitamaan. Hän on kovin yksipuolinen mies. Mannvilj.min:ssä on paljaita karjalaisia viroissa. Pitäisi saada tasapuolisia sinne. - Lupasin ottaa selvää.
Puhun heti Tuomiojan kanssa, joka sanoi, että Laisaari on aiottu ottaa Takin paikalle. Sanoin, että niin kauan kuin minä olen hallituksessa, ei Laisaarta saa ottaa." (Paasikiven päiväkirjat I, 26.2.1945)

Ei meillä ollut maanhankintalain ruotsalaispykälästä Luukan kanssa sen suurempaa juttua.
- Ruotsalaispykälähän oli meille täysi yllätys. Se oli väärä juttu ja jäi vääräksi. He saivat Hangon ja myöhemmin Porkkalan luovutuksesta uusia tiloja läheltä, Etelä-Suomesta ja Uudeltamaalta. Heidät kuitenkin vapautettiin omaisuudenluovutusverosta, kuten karjalaisetkin. Mutta kun alueet palautettiin, niin ruotsinkieliset saivat tilansa takaisin, siis ne jotka luopuivat tästä pika-asutustilasta. Mutta omaisuudenluovutusveroa he eivät maksaneet koskaan, jäivät sen ulkopuolelle.
 - Varsinaisesti ruotsalaispykälä merkitsi sitä, että he saivat korvata maanluovutusvelvollisuutensa rahalla, piti hankkia korviketila tms. Maatalousvaliokunnassa pykälä olisi hylätty, mutta se siirrettiin sitten kun Paasikivi ilmoitti, että hän eroaa presidentin paikalta. Toivo Ikonen oli silloin maatalousvaliokunnassa; hän oli Karjalan Liiton kiinteistötoimiston päällikkö.

Eemil Luukka yritti saada Mauno Laisaarta karjalaisten ehdokkaaksi Pariisin rauhanvaltuuskuntaan. Luukasta asia oli selvä. Ministeri Paavo Viding soitti kuitenkin Laisaarelle ja ilmoitti, ettei asiasta tule mitään. Paasikivi oli sanonut, että sitä miestä ei lähetetä mihinkään.

Vuoden 1951 eduskunnan oikeusasiamiehen vaalissa Leskinen ja Raunio tulivat puhumaan, että voinko luopua virasta, sillä pääministeri Kekkonen oli sanonut sen olevan heidän hallitukseen pääsyn ehtona.
- No jo, minä tiesin mikä siihen oli syynä; tiesinhän oikeusasiamiehenä sellaisista papereista, että Kekkosen asema poliittisesti olisi ollut vähän heikohko. Joka tapauksessa Kekkonen ilmoitti siirtoväen edustajille, että kukaan ei saa äänestä minua. Kekkonen oli itse Siirtoväen Asiain Keskuksen johtajana ollut aika läheisissä suhteissa karjalaisiin, ja Kekkoselle täytyykin antaa melkoinen tunnustus karjalaisten asioiden läpiviemisestä.
- Silloin Luukka tuli kertomaan tästä ukaasista: minua ei saa äänestää. Sanoi, että kyllä hän voi äänestää, mutta ei se mitään auta sillä äänestystä ei tule lainkaan, koska asia on järjestetty niin, että se menee heti läpi. Kommunistit äänestivät omaansa, sosialistit omaansa ja oikeisto omaansa, joten siirtoväen äänet eivät merkinneet mitään. Niin sitten Paavo Kastari valittiin.
- Luukan kertomaa on myöskin se, että Paasikivi oli ilmoittanut, ettei hän sitä miestä (Laisaarta) nimitä mihinkään. Minulle nimittäin tarjottiin vaihtoehtoisena VR:n tariffiosaston päällikön paikkaa. Minä sanoin, että älkää puhuko, Paasikivi ei suostu tähän missään tapauksessa. Luukka tähän, että Kekkonen pitää huolen siitä, että valtioneuvosto on yksimielinen, ja tällöin on Paasikiven taivuttava, kun ei ole muita ehdokkaitakaan. Niin siinä sitten kävi, ja minut nimitettiin.
- Peltonen, joka oli ollut esittelemässä nimitysasiaani valtioneuvoston istunnossa, soitti minulle, että mitä olen oikein tehnyt. Hän istui toista tuntia Paasikiven esittelyssä ja ukko sanoi ettei se mies tule saman katon alle missä hän on. Että hän ei halua tavata Laisaarta. 'Se on niin röyhkeä mies, että panee toisen jalan toisen päälle, kun se hänen kanssaan keskustelee'.
- Lopulta Paasikivi sanoi, että jo valtioneuvosto on yksimielinen, niin hän nimittää.

Vuonna 1956 Luukka tuli ehdottamaan Penna Tervon kuoleman jälkeen että suostunko menemään Suomen Pankkiin. Sanoin, että kyllä minä Suomen Pankkiin suostun, kun vaan hoidat oman puolueesi, niin minä hoida omani [sdp].
- Kuukauden kuluttua Luukka sanoi tavatessani hänet kadulla, että 'se onkin vähän vaikeempi juttu; ovat ajatelleet Toivo Takkia siihen'. Sanoin että sitten luovun heti. Takki oli ollut 8-9 vuotta valtiovarainministeriön budjettipäällikkönä. Hän oli ylivoimaisesti paras mies. Asia kuitenkin mutkistu. Kun Simonen, joka oli ottopoikahallituksen valtiovarainministeri ja pyrki itsekin Suomen Pankkiin, sanoi ettei hän kutsu koolle pankkivaltuusmiehiä niin kauan kuin on ministerinä. Hän on itse jäävi. Mutta kun Simonen kuuli Takista, niin silloin se kutsui pankkivaltuusmiehet koolle. Luukka kertoi miten tämä tapahtui:
- Kokouksessa ehdotettiin Tanneria, Takkia ja Simosta. Silloin Söderhjelm sanoi, että on kumma juttu, kun miehiä vaihdetaan eikä tiedetä ketä äänestetään. Ja hän pidättäytyi äänestyksestä. Kokoomuksen Viherheimo sanoi äänestävänsä itseään ja kommunistit äänestivät Erkki Tuomista.
- Sitten viimeisenä oli Korsimo, ja hän äänesti Simosta. Luukka ja Eskonen joutuivat Simosen taakse. Äänestyksen tulos oli Simonen 3 ja Takki 3. Kekkonen, päähajottaja, pani Simosen Suomen Pankkiin. Tässäkin Luukka alkuaan yritti (puhua puolestani).


Muistan erityisesti tapauksen, kun menimme Luukan kanssa Paasikiven luokse Porkkalan palautuksen yhteydessä.
- Ehdotin presidentille, että eikö olisi mahdollista tehdä osasta luovutettua Karjalaa, esimerkiksi Viipurista ja Käkisalmesta, venäläisten valvoma demilitarisoitu vyöhyke. Paasikivi sanoi, että Karjalan asian hoitaminen ja rajan mahdollinen uudelleenjärjestely on hänen viimeinen ajatuksensa ennen nukkumaanmenoa ja ensimmäinen ajatus herätessä. 'Mutta te olette itse syypäitä tähän. Kun menin 1939 neuvotteluihin, niin olitte joka asemalla laulamassa lauluja ja sanomassa ei tuumaakaan. Te ette hyväksyneet pienintäkään rajansiirtoa.'
- Sitten Paasikivi veti esiin Kannaksen kartan ja näytti punaisen viivan, joka oli vedetty Koiviston eteläreunasta Metsäpirtin yläreunaan, ts. siinä oli Käkisalmi ja Sortavala. Tällaisen viivan veti Stalin kun olin Moskovassa neuvottelemassa ennen talvisotaa. Paasikivi sanoi Stalinille, etteivät sotilasviranomaiset hyväksy sitä. Stalin siihen, ettei niillä ole tästä mitään sanomista, ne jankkaavat vaan niistä saaristaan.
- Totesimme Luukan kanssa että näin jälkiviisautena se olisi todellakin ollut viisas ratkaisu. Luukka sanoi, että niinhän se olisi mennytkin, ellei olisi ollut sellaista propagandaa. [Kun on lukenut näin jälkeen päin asiasta, niin Mannerheim ja Paasikivi olisivat siihen suostuneetkin ja venäläiset olisivat suostuneet luopumaan Hangosta; olisivat saaneet Utön... Kyllä reaalipoliitikko Paasikivi tajusi tämän ja olisi suostunut, mutta meikäläinen poliitikko ei ymmärtänyt niin paljon; se sekoitti yhteen Viron ja Latvian tapaukset eikä ajatellut, että sehän on aivan eri juttu.]


Luukka halusi että Karjalan palautusasia otettaisiin aina esille kun se vain on mahdollista, jotta voisimme sanoa karjalaisille, että kaikki on tehty mikä on ollut mahdollista.
- Paasikivi vain sanoi, että hän yrittää, mutta se on vähän toivotonta.

"Luukka ja Laisaari Karjalan Liiton puolesta luonani. Sanoin että otan heidät vastaan, mutta ei mitään julkisuutta. Tiedän, mitä heillä on sanomista. Tiedän sen aivan hyvin.
Luukka: Toivoisivat, että Moskovassa Karjalan asia tulisi esille.
- Luki kirjelmän ja jätti sen ja joukon entisiä kirjelmiä. Että Karjala palautettaisiin Suomelle takaisin. Minä: Ymmärrän Karjalan merkityksen.
- Kysyin: Mitä perusteita heidän mielestään minä voisin esittää?
Laisaari: Ei vaatimuksia. Mutta jos ystävyyssopimuksen yhteydessä. - Venäjän puolustusintressi on vähentynyt, kun on ystävyyssopimus ja hyvät välit. - Suomen ja Neuvostoliiton suhteita voitaisiin parantaa siten, että alueet palautettaisiin.
Minä selitin historiallisia tosiasioita. Venäläiset luultavasti heti kysyvät: mitä annamme korvaukseksi?
Laisaari puhui taloudellisesta korvauksesta, alueen demilitarisoinnista, ystävyyssopimuksesta.
Minä: Olen kyllä ajatellut servituutteja (käyttöoikeuksia). En voi sanoa muuta kuin että Karjala ei ole minun mielestäni unohtunut. Minä en tiedä, mitä asioita tulee esille ja miten neuvottelut kulkevat." (Paasikiven päiväkirjat 2, 9.9.1955)

 









SIMO HÄRKÖNEN

KL:n järjestösihteeri ja toiminnanjohtaja


Simo Härkönen kotonaan Helsingissä 11.10.1979. Kuva PT

Eemil Luukka ja Erkki Paavolainen tulivat syksyllä työpaikalleni valtioneuvostossa ja toivoivat minun siirtyvän Karjalan Liiton palvelukseen. Pyysin pari viikkoa miettimisaikaa, merkitsihän tämä huomattavaa muutosta minun elämääni, olin ollut valtion virkamiehenä toistakymmentä vuotta.
- Mutta nämä papat olivat hyvin jämeriä, vaativat että minä tosiaan jättäisin tämän vanhan virkani. Luukka oli juuri tullut Karjalan Liiton puheenjohtajaksi.
Simo Härkönen oli valittu vuonna 1945 Laatokan karjalaisten edustajana Karjalan Liiton hallitukseen. Yhteistyö Luukan kanssa alkoi 1946 liiton järjestösihteerinä ja seuraavana vuotena myös lakimiehenä. Vuonna 1958 hänestä tehtiin Karjalan Liiton toiminnanjohtaja.
- Tämän jälkeen minulla oli Luukan kanssa päivittäisiä kontakteja. Hän kävi aika usein KL:ssa, pistäytyi kysymässä: 'No mitä liittoon kuuluu?' Hän tarinoin leppoisaan tyyliinsä aluksi toimistoväen kanssa ja tuli sitten minun huoneeseeni keskustelemaan asioista.
- Taloudelliset huolet painoivat Karjalan Liittoa, sen toiminta pelkästään jäsenmaksuin ja adressituloin sekä lahjoituksin oli koko ajan epävarmaa. Piti saada rahaa, ja siinä oli Luukka kyllä melkoinen mestari. Hänellä oli muun muassa Teollisuusliitossa hyvä ystävä Jacob von Julin, joka auttoi meitä, kun tiukka paikka tuli. Enso Gutzeitissa taas oli varatuomari Ilmari Luostarinen, jonka luokse minut lähetettiin kerjäämään.
- Muistelimme Luostarisen kanssa Karjalan aikoja. Hän nimittäin oli istunut käräjiä Laatokan Karjalassa. Lopuksi sitten kysyin että voisitko järjestää liitolle avustusta, ja niin taas se vanha satatuhatta markkaa tuli pankkitilille.
- Aluksi Karjalan Liitossa tarvittiin paljonkin väkeä: korvausasiat ja muut työllistivät neljäkin lakimiestä. Myöhemmin minä olin liiton ainoa juristi. Myös toimistohenkilökunnan värväämisessä täytyi laskea, paljonko pystyttiin maksamaan palkkoja.
- Luukka paneutui tarkasti muun muassa kulttuuriasioihin. Hänellä oli paljon ideoita KL:n kulttuuriohjelmaa kehiteltäessä. Samoin Erkki Paavolainen oli tässä hyvin tärkeä mies.

Minua ennen toiminnanjohtajana oli poliittisin perustein valittu Toivo Ikonen. Hän ei pystynyt liiton toimintaa johtamaan millään tavalla, vaan me nuoremmat sitten käytännössä hoidimme asiat. Hän sorti meitä niin paljon, että liiton sisällä syntyi kiistoja.
- Liiton hallitus antoikin Ikosen ymmärtää, että hänen tulee erota, ja minut valittiin hänen tilalleen toiminnanjohtajaksi. Tässä vaiheessa Luukka joutui selkä seinää vasten. Hän oli Ikosen hyvä ystävä, ministeritoveri ym.
- Luukka otti sen raskaasti ja menetti vähän malttinsa sekä pyrki arvioimaan minuakin vähän väärin. Hän luuli että pyrin tälle paikalle jotenkin poliittisin perustein - minähän en ollut maalaisliittolainen, vaan kuuluin Kokoomukseen. Häntä tietysti pelotti, että puoluekumppanit käyvät niskaan: maalaisliittolaisen sijaan tulikin nyt toiminnanjohtajaksi Kokoomuksen mies.
- Kyllä Luukka siitä sitten tasaantui, eikä meillä koskaan myöhemmin ollut mitään säröä tästä kysymyksestä. Hän näki, ettei minulle politiikka merkinnyt mitään, ainoastaan karjalaisten asia. Ei tästä oikeastaan avoimesti puhuttu, mutta kyllä hän joskus antoi ymmärtää, esimerkiksi KL:n vakansseja täytettäessä, että tämä "pyhä kolminaisuus", Maalaisliitto-Keskustapuolue, SDP ja Kokoomus, pitää säilyttää, vaikka jako onkin joskus aivan päin honkia - miesten kyvythän ratkaisevat, miten kenttää hoidetaan. Kyllä kolmijaosta pidettiin aika paljon kiinni.
- Ikosen syrjäyttämisestä oltiin hyvin hiljaa. Millä tavalla lehdistö hiljennettiinkään, sitä en tiedä - Luukka oli kyllä tavattoman taitava hoitamaan tällaiset asiat, ainakaan oma puolue päässyt koskaan syyttämään häntä.
Härköstä taivuteltiin kovasti jättämään Karjalan Liitto ja siirtymään Kokoomuksen kansanedustajien lakialoitteiden valmistelijaksi.
 - Annoin kuitenkin jyrkästi kieltävän vastuksen. Minun elämäntehtäväni oli Karjalan Liitossa.

Toiminnanjohtaja Toivo Ikosen ero herätti kentällä huomiota. Luukka sai muun muassa Kauhavalta kirjeen.

"On erittäin ikävää ja valitettavaa että erimielisyydet varsinkin toimihenkilöiden keskuudessa ovat niin sovittamattomat. Ajattelin, että Te asioita parhaiten tuntevana voisitte antaa minulle luottamuksellisia tietoja  niistä  syistä  jotka  ovat  johtaneet Ikosen eroon. Esimerkiksi: Mitkä olivat näkyvämmät syyt eroon? Oliko suurin syy toimihenkilöiden omassa keskuudessa (Härkönen, Joenpolvi), oliko Liiton taloudenhoito yksinomaan toiminnanjohtajan tehtävänä ja vastattavana? Oliko liiton hallituksella jotain muistutettavaa Ikosen työn suhteen?
Viljo Pärssinen"

Luukka vastasi:

"Kiitän luottamuksesta. Koetan vastailla ja valottaa sellaisesta kulmasta kun se on ollut minun näkemänäni ja tarkkailtavanani. Tämä vastauskin tulee samanlaisena luottamuksellisena kun oli kyselyihin puettu kirjeesikin. Ikosen väsymyksestä johtuen ärtyneisyys toisia työntekijöitä kohtaan ja tämä levisi vähitellen työvaliokunnan eräitä jäseniäkin kohtaan.
 Jokapäiväinen moite oli: työtä tulee vähän ja heikoin tuloksin. Hän yksin saa vastata taloudesta ja suorittaa pääosan tehtävistä. Ikonen oli pyynnöstään lomalla joulun aikoihin mutta tuli melkein väsyneempänä takaisin.
Pitkäaikainen haluttomuus yhteistyöhön. Tilannetta koetettiin parantaa laatimalla erikoinen työjärjestys: tekijät Ikonen, Tuurna, Laisaari ja allekirjoittanut. Tämä pahensi vain tilannetta. Asioita puolin ja toisin alettiin esitellä kirjeellisestikin muutamissa tapauksissa.
Toiminnanjohtajan tehtävänä oli koettaa hankkia varoja Liitolle ja hyväksyä menot, mutta suuremmista menoista ja periaatteellisissa ratkaisuissa esitettiin asiat työvaliokunnalle tai ainakin puheenjohtajan kanssa sovittiin asioista. Ei ollut (liiton hallituksella muistuttamista Ikosen työn ja toiminnan suhteen) sekä työvaliokunta että Hallitus antoivat varauksettoman tunnustuksen Ikosen työlle ja nautti Ikonen työvaliokunnan sekä hallituksen luottamusta.
Poliittisia syitä? Ei ainakaan näkyvimmin koska Hallitus oli suostuessaan Ikosen eronpyyntöön täysin yksimielinen.
Edelleen kirjoitat: Yhteishenki ja toisinajattelevien ymmärtäminen on sellaisessa kuin KL:ssa ja seuratoiminnassa aivan välttämätöntä. Vastaan tähän: Tämä alkoi käydä kovin vähäiseksi Liiton toimistossa viime aikoina, kun menin sinne käymään usein tuntui kun nauru olisi ollut tyyten kadoksissa ja useampi kävi luonani esittämässä huoliaan ja sitä että painostava tunne vie työnilon.
Tahtomatta enemmälti jatkaa näitä selostuksia on minun lopuksi mainittava että sekä työvaliokunnan kokous jossa Ikonen esitti vapautusvaatimuksensa ja Hallituksen kokouskin olivat käsitykseni mukaan täysin tietoisia siitä että Karjalaisten asioiden hoito näistä ratkaisuista kärsii suuren vahingon mutta että asiat olivat ajautuneet sellaisiksi ettei muuta ratkaisua kun pyydetyn vapauttamisanomukseen suostuminen näyttänyt tulevan kysymykseen.
Käsitykseni on että Ikosen tapaista kokenutta poliitikkoa ei löydy Karjalan Liiton toiminnanjohtajan paikalle mutta paikka kai pitänee täyttää sellaisilla voimilla kun  on saatavissa  ja yrittää vanhempien auttaa ja neuvoa sekä tukea ja kasvattaa uusia työn
Vielä yksi asia. Sinähän olit siellä karjalaisseurapiirien edustajain kokouksessa. Minä jouduin niin vähän aikaa olemaan siellä. Kun seuraavana päivänä kyselin Ikoselta niin hän oli kovin alakuloinen ja sanoi että häntä pahasti loukattiin eräiden henkilöiden taholta ja että työtoveri Joenpolvi kertoili perättömiä tietoja. Koetin lohduttaa että eihän kaikista puheista kannata loukkaantua mutta Ikoseen tuntui koskevan kovasti. Tämmöinen ehkä väsymyksestä johtunut herkkyys leimasi Ikosen toimintaa jo pitkät ajat.
 Kun tavataan niin kerrohan miltä Sinusta tuntui silloin sen kokouksen meno. Lopetan tällä kertaa Karjalaisterveisin

Eemil Luukka"

Eemil Luukka oli suosittu laajalti karjalaisten parissa. Häntä ei pidetty pelkästään kannakselaisena, vaan viipurilaiset arvostivat häntä yhtä paljon.  Myös laatokankarjalaiset kunnioittivat Luukkaa.
 - Hän osasi ottaa kansanomaisen asenteen kaikkiin karjalaisiin. Luukka oli niin kuin veli ja ystävä heti paikalla. Mahtavuus ei kuulunut Luukan luonteeseen: hän oli kansanmies. Karjalaiset arvostivat Luukan kaltaisen "silmäätekevän" välittömyyttä. Hänen puoleensa oli helppo kääntyä, tiedettiin että Luukka auttaa.
 - Luukan ja Virolaisen välillä oli hyvin paljon kitkaa, siitä jopa lehdissä tehtiin pilakuvia, yhdessä kuvassa molemmat kyttäävät ministerinpaikkaa ja Virolainen oli varma, että hän sen saa, mutta Luukalle ojennetaan valtakirja (s. 372). Kannattaa muistaa Luukan ja Virolaisen suhteita arvioitaessa, ettei Virolaista koskaan valittu mihinkään Karjalan Liiton viralliseen hallintoelimeen Luukan aikana. "Kaksi kukkoa ei mahtunut samalle tunkiolle"
(vrt. Virolainen: "Kyllä minulla on se käsitys, että voimme hyvin pitkään ja hyvin läheisesti puhua kaikista asioista. Tietysti meidän keskustelupiirimme koski karjalaisia asioita, miten siinä pärjätään.")
- Virolainen oli usein KL:ssa asiantuntijana. Hän kuului toimikuntiin, häneen pidettiin yhteyttä ja häntä käytettiin paljon meidän juhlissamme, mutta koskaan häntä ei pyydetty KL:n hallitukseen eikä työntekijäksi. Tästä muuten ei koskaan puhuttu mitään. Yhteinen kansa kuvitteli koko ajan, että Virolainen kuului KL:n johtoon, mutta hänen nimeään ei näy missään papereissa.
- Luukka pärjäsi hyvin vasemmiston kanssa. En tiedä hänen väleistään kommunisteihin, siitä ei ole mitään minun korviini kuulunut.
- Keskustelut Karjalan Liitossa Luukan kanssa kestivät tunnin pari. Joskus hän toi pullaa tullessaan ja sanoi, että 'pankaas tytöt kahvipannu tulelle'. Olimme silloin Bensowin talossa Et. Esplanadi 22:ssa. Karjalan Liiton työvaliokunta kokoontui joka toinen viikko, ja muita kokouksia oli pari kertaa kuukaudessa; hallituksen kokouksia yleensä neljä vuodessa. Työvaliokunta oli työrukkanen, joka käsitteli tarpeen tullen hyvinkin tiheään asioita. Kova urakka oli esimerkiksi saada Karjala KL:n äänenkannattajaksi. Hanketta vastustivat sosialistit ja vähän maalaisliittolaisetkin, koska se oli aikanaan ollut Kokoomuksen lehti.

Keijo K. Kulhan mukaan "vuonna 1903 nuorsuomalaisten lehtenä Viipurissa toimintansa aloittanut Karjala joutui jälleenrakennusvaiheen aikana usein arvostelemaan myös poliittisten puolueiden kantaa karjalaisten elinkysymyksissä. Tämä johti lopulta siihen, että yhtiökokouksessa vuonna 1943 lehti julistettiin riippumattomaksi, mitä muu lehdistö tervehti yleensä asiallisen myötämielisesti. Lehden levikki vuonna 1944 oli noin 40 000 kpl.;  1946 asutustoiminnan huippukaudella noin 43 000."
- Yhteisvoimin me Luukan kanssa taivuttelimme Karjalan Liiton johtoa, mutta päätöstä lykättiin monta kertaa. Minä keksin sitten jekun. Tein valmiiksi sopimusehdotuksen, jonka tyrkkäsin yhdessä kokouksessa kiireesti kaikkien katsottavaksi.
 - Kokousedustajat siinä sitten sotkeutuivat vain muutamaan pilkkuun... (naurun remahdus) ja sanontaan. Itse asia hyväksyttiin mukisematta. Näin Karjalasta tuli liiton äänenkannattaja.


Luukka oli auktoriteetti, ja kiperissä äänestyksissä hänen mielipiteellään oli painoa. Hän piti karjalaisia jonakin "valittuna kansanosana" ja nosti karjalaisuuden hyvin korkealle jalustalle.
- Ensimmäiset vuoden talvi- ja jatkosodan jälkeen olivat hermostuttavaa aikaa. Piti mennä uudelleen rakentamaan Karjalaa ja näyttää koko maailmalle, että se on meidän maatamme. KL:n toimintaankin tämän vaikutti: arvosteltiin, riideltiin, rähjättiin. Ei liitto ollut niin solidaarinen ja yksimielinen kuin joskus kuulee sanottavan. Vähitellen asiat kehittyivät suotuisampaan suuntaan ja mielet rauhoittuivat.
- Sodan syistä emme koskaan keskustelleet Luukan kanssa. Tähän liittyen muistan mielenkiintoisen tapaamisen ministeri Hjalmar Procopén kanssa.
- Keskustelimme ravintola Walhallassa koko illan. Luukka tunsi hänet jo entuudestaan, ja minunkin kanssa Procopé heitti tittelit pois. Hän halusi tarkkaan tietää karjalaisten asiat, ja minä selvitin sitten järjestötoimintaamme. Procopé oli tavattoman isänmaallinen ja arvosti suuresti karjalaisten toimintaa. Hän piti tärkeänä, että karjalaseuroja oli perustettu yli 300. Hän sanoi: 'Muistakaa, jos te unohdatte karjalaisuuden niin koko maailma unohtaa, että Karjala on vääryydellä otettu Suomelta.'


Karjalan Liiton lakkauttaminen oli aivan hiuskarvan varassa. Kun tulin järjestön palvelukseen, niin täällä vaikutti Jalmari Pusa, jolla oli jyrkät mielipiteet. Pusa oli varsinainen palopuheiden pitäjä. Kerran Valpo pidätti hänet. Meille sanottiin, että jos tämmöistä miestä ei eroteta, niin Karjalan Liitto lakkaa siihen paikkaan.
(vrt. Pusan erokirje 9.10.1946 KL:n hallitukselle, jossa hän viittaa siihen, että "eräät liiton johtohenkilöt ovat käyttäneet syntynyttä tilannetta hyväkseen vaikeuttaakseen työtäni liitossa.")
- Silloisessa poliittisessa tilanteessa piti ottaa olosuhteet huomioon. Täytyi olla varovainen puheissaan. Karjalan palautuksesta keskusteltiin silti hyvin aktiivisesti, mutta mitään revanssipuheita ei tietenkään uskallettu pitää. Toimintamme tarkkailtiin puolisenkymmentä vuotta. Valpon poliiseja oli kuuntelemassa juhlapuheitamme, ja joihinkin karjalaisten kokouksiin lähetettiin agitaattoreita, joiden tarkoituksena oli panna hulinaksi.
 - Luukka oli näissä kysymyksissä hyvin varovainen, mutta hengessä hän oli tiukasti mukana: meidän vapauttamme eikä sananvapauttamme saa rajoittaa.
 - Kerran Luukka sanoi minulle, että nyt olet sellaisessa hommassa, että voit joutua linnaan. Asia koski Suomen ortodokseja. Moskovan patriarkaatti pyrki saamaan ortodoksista kirkkoa haltuunsa, ja siinä oli hallituskin mahdollisesti takana. Sanoin Luukalle, että juu, kyllä minun isäänikin uhattiin aikanaan Siperialla, ettei se mitään jos tässä poikakin joutuu vaikeuksiin.
- Kokosin lähetystön, joka kävi puhumassa asiasta eri puolueryhmille kommunisteja lukuun ottamatta. Me pyysimme edustajilta tukea siihen, että säilyttäisimme vapautemme. Saimme lämpimän vastaanoton eduskuntaryhmiltä. Meitä ei enää sensuroitukaan, ja julkilausumamme pääsi lehtiin.
Luukka pyrki Karjalan Liitossa omistautumaan myös nuorisotoiminnalle. Hän seurasi tarkasti nuoriso-ohjelmaa ja antoi sille hyväksymisensä. Luukka oivalsi, että nuoriso oli vedettävä mukaan toimintaan, jotta jatkuvuus turvataan. Saattaa olla, että joskus nuorison suusta lähtenyt railakas mielipide saattoi häntä vähän harmittaakin. Isällisen oikaisevia repliikkejä häneltä tuli, vihaisia ei juuri koskaan.
- Luukka viihtyi henkilökunnan juhlissa, esimerkiksi pikkujouluissa. Toimisto koristeltiin ja ohjelmassa oli kansantanhuja, arvoituksia, kronikoita. Laulettiin ja tanssittiin. Arvostan hänet esimiehenä hyvin korkealle. Toista samanlaista minulla ei ole ollut.

Luukka kiivastui hyvin harvoin, joskus kuitenkin. Tiukassakin paikassa hän säilytti mielenmalttinsa, vaikka mielipiteet törmäsivätkin vastatusten. Joskus häntä haukuttiinkin Karjalan Liiton kokouksissa.
- Luukan mielipiteillä oli suuri painoarvo: kun hän sanoi asiasta jotakin, muut yleensä vaikenivat. Kyllä hän hallitsi tilanteen tiukoissakin paikoissa, ei kadottanut konseptejaan. Joskus kuitenkin Luukan poliittinen kannanotto syrjäytti harkintakyvyn. Se oli hyvin harvinaista, mutta sattui tällaistakin. Kokouksissa hän pysyi asialinjalla, heitti mukaan joskus huumoria höysteeksi. Luukka nautti siitä, että hänellä oli yhteyksiä monelle suunnalle. Kontaktit olivat hänelle tärkeitä.
- Luukka tajusi tietysti hyvin puutteellisuutensa ja saattoi joskus minultakin kysyä, että mitenkä nyt tämä asia on käsitettävä. Hän halusi varsinkin puheittensa kontrollointia, ja näin tavallaan osoitti tietämättömyytensä. Mutta ei se häntä muuten kiusannut.
- Kyllä Luukka joskus jännitti vähän liikaakin, ainakin kun ministeripaikkoja oli jaossa, ja hän toivoi vähän sivustatukea, että pystyisinkö mitenkään vaikuttamaan, minullahan oli Kokoomukseen päin kanavia. Olin ollut pari kertaa kansanedustajaehdokkaanakin, noin niin kuin pakosta ja kuuluin toimikuntaan, joka valitsi siirtoväen ehdokkaat vaaleihin, joten jonkinlaisessa sisärenkaassa olin.
- Alkoholiin hän suhtautui etiketin mukaisesti. Luukka oli kohtuuden mies. Ei sylkenyt lasiin, mutta ei jäänyt konjakin ääreen jatkoille.
- Luukalla ja presidentti Kekkosella olivat hyvät välit kerta kaikkiaan. Kekkonen arvosti häntä. Kun Luukka jäi pois Karjalan Liiton puheenjohtajan tehtävästä, Kekkosen suusta saattoi kuulla että 'Luukan aikana!' Kekkonen veti ristin järjestömme päälle, kun [Urho] Kähösestä tuli puheenjohtaja.


Simo Härkönen ja Urho Kähönen:

EEMIL LUUKAN MITALIN LUOVUTUSPUHE 27.4.1968
 
"Kun Karjalan Liiton pitkäaikainen puheenjohtaja ja nykyinen kunniapuheenjohtajamme ministeri Eemil Luukka täytti viime joulukuun 1 pnä 75 vuotta, päätti liiton hallitus lyöttää hänestä tämän merkkipäivän johdosta mitalin ja sai siihen päivänsankarin suostumuksen. Mitalin muovaaminen annettiin kuvanveistäjä Armas Lähteenkorvan tehtäväksi. Hän karjalaisena, entisenä käkisalmelaisena otti työn suorittaakseen. Tehtävä oli kuvanveistäjä Lähteenkorvalle mieluinen siitäkin syystä, että mallina oleva henkilö oli hänelle tuttu ja karjalaisella välittömyydellään innoitti taiteilijan korkeatasoiseen suoritukseen.
Ministeri Eemil Luukan elämäntyö valtiollisella uralla on ollut vuodesta 1936 lähtien, jolloin hän tuli ensimmäistä kertaa eduskunnan jäseneksi, harvinaisen täysipainoinen. Vuonna 1944 hänet nimitettiin sisäasiainministeriksi ja siitä lähtien hän oli mukana kaikkiaan kahdeksassa eri hallituksessa, viimeksi v. 1962 hoitaen sisäasiainministerin tehtäviä ja toimien myös pääministerin viransijaisena.
Kirkollisen elämän alalla Eemil Luukka on toiminut kirkolliskokouksen jäsenenä ja monissa muissa luottamustehtävissä. Hänen ansioluetteloonsa liittyy vakuutusoikeuden jäsenyys, Holding-yhteisön johtokunnan jäsenyys ja lisäksi jäsenyys useiden huomattavien talousyhteisöjen johtoportaissa.
Meidän kannaltamme Eemil Luukka on kuitenkin suorittanut arvokkaimman ja samalla raskaimman työn Karjalan heimon johtajana sodanjälkeisinä vuosina.  Suopea sallimus asetti oikean miehen oikealle paikalle. Eemil Luukka on ollut yksi niitä kaukokatseisia miehiä, jotka perustivat vuonna 1940 Karjalan Liiton ja kun hän vuonna 1946 otti liiton puheenjohtajan tehtävät ja vastuun hartioilleen, ei soveliaampaa miestä olisi karjalaisten joukosta voitu siihen valita.

Karjalan Liitto kehittyi Eemil Luukan johdolla kaikkien karjalaisten keskusjärjestöksi. Hänen henkilölliset ominaisuutensa ovat koonneet karjalaiset luokkarajoihin katsomatta yhteen ja tukahduttaneet erimielisyyksien ja riidan siemenet.
Karjalan Liiton taloudellinen, sosiaalinen ja henkinen ohjelma kehittyi aina valppaan ja kaikessa mukana olevan puheenjohtajansa valvonnassa. Eikä vähin palvelus Eemil Luukalta ole ollut 21 vuotta kestäneenä puheenjohtajakautenaan pitää pystyssä tämän valtakunnallinen järjestön talous, jotta se pystyisi täyttämään ne tehtävät, joita koko heimo tältä järjestöltä odotti. Eemil Luukka erittäin monilukuisten muiden tehtäviensä ohella luotsasi täten Karjalan Liiton laivaa niin vakaalla kädellä, että sen panoksen tuntee parhaiten se, joka on saanut hänen johdollaan nämä vuodet suorittaa työtä Karjalan Liiton työsaralla.
Liitto on voinut sangen vaatimattomassa määrin osoittaa kiitollisuuttaan Eemil Luukalle, karjalaisten todelliselle heimopäällikölle. Lyöttäessään tämän mitalin Karjalan Liiton hallitus on kuitenkin halunnut pysyvällä tavalla tuoda julki sen tunnustuksen, jota on vaikea sanoiksi pukea. Eemil Luukan vakaat piirteet mitalin etusivulla kertovat työn ja uurastuksen miehestä aikakaudella, jolloin sotien haavat oli saatava umpeen, jolloin Karjalan heimo oli pelastettava tulevaisuudelle ja samalla tämän heimon tuella rakennettava koko isänmaamme tulevaisuutta. Ja mitalin takasivu kertoo koruttomasti tämän miehen suurimmasta elämäntyöstä, joka oli omistettu Karjalan Liiton tunnuksin Karjalan heimolle  - Karjalan kansan puolesta.
Kunnioitettu ministeri Eemil Luukka, Karjalan Liiton kunniapuheenjohtaja, vastaanottakaa kiitollisuutemme osoituksena tämä mitali."


URHO KÄHÖNEN

KL:n puheenjohtaja 1967

Kähönen Karjalatalolla 1980. Kuva PT

Kun Eemil Luukasta tuli Karjalan liiton puheenjohtaja vuonna 1946, niin täytyy rehellisesti sanoa, että siinä pelattiin junttapeliä, ja pääpelaajana oli tietysti Mauno Laisaari. Juho Hietanen oli saatava pois liiton johdosta. Hänellä ei ollut mitään "nimeä" eikä vaikutusta poliitikkoihin, koska hän ei ollut eduskunnassa. Luukka oli ollut kansanedustajana vuodesta 1936 ja hänellä oli sikäli langat käsissään.

- Tämä tuntui minusta vähän nololta, sillä en vielä ollut mukautunut poliittiseen peliin. Oli vähän niin kuin puukko olisi isketty Hietasen selkään. Muistelen, että Hietanen ei oikein siitä hyvää tykännyt.

- Asiallisestihan se oli täysin perusteltua, koska ratkaisu paransi liiton toimintamahdollisuuksia totaalisesti. Vaihdos olisi kuitenkin voitu järjestää nätimmällä tavalla. Me toimihenkilöt emme siihen paljon puuttuneet, paitsi Laisaari, joka oli silloin toiminnanjohtajana. Hän hoiti asian.

- Tässä puheenjohtajan vaihdoksessa ei ollut kysymys laatokankarjalaisten tai Etelä-Karjalan välisestä perinteisestä kiistasta: Hietanenhan oli Uudeltakirkolta ja Luukka naapuripitäjästä Muolaasta.


Kun minusta tuli Karjalan Liiton puheenjohtaja vuonna 1967, Kekkonen oli hyvin kiukkuinen siitä, ettei hänen kanssaan neuvoteltu ennakkoon, kenet heimo valitsee johtajaksi Luukan jälkeen. Oikeastaan Luukkahan suositteli kokoukselle minua, ja sain yksimielisen kannatuksen. Minulla oli eräitä majesteettirikoksia politiikassa, jotka eivät miellyttäneet UKK:ta. Siksi hän olisi halunnut puheenjohtajaksi jonkun nöyremmän kaverin.

- Luukka oli mukana oman kihlakuntansa Vanha Äyräpää -historiateoksen toimikunnassa, jonka kirjoitti sitten minun sisareni Ester Kähönen. Luukka suhtautui erittäin myötämielisesti tähän tallentamistyöhön. Hänestä oli tärkeää, että karjalainen elämänmuoto säilyisi myös historian lehdillä.

Kähönen kertoi, että Karjalan Liiton kokoukset pidettiin ennen Karjalatalon valmistumista Primulan kabinetissa Kalevankadun kulmassa. Alkuaikoina oli myös Viipurilaisen osakunta kokouspaikkana. Siellä pidettiin ne ns. "pyhäkoulut". Ja Karjalan Liiton perustava kokous oli kaupunginvaltuuston juhlasalissa.

Kähösen mukaan Liitossa oli myös konflikti Luukan ja Juhani Leppälän välillä laatokankarjalaisten asioista. Leppälä oli erittäin tulinen kaveri.

- Ehkäpä Luukan miinukseksi voisi laskea liiallisen varovaisuuden. Hän oli useimmissa asioissa valmis kysymään Kekkosen mielipidettä ja oli sillä tavalla sidoksissa. Luukka siteerasi usein Kekkosen sanomisia ja toi häneltä terveisiä.


Kun Luukka oli kunniapuheenjohtajana, niin Karjalan Liiton työvaliokunta ja toimihenkilöt kävivät Kekkosen luona puhumassa tästä Karjalan kysymyksestä 1967 Lähi-idän 7-päiväisen sodan jälkeen.

- Lähetystössä oli Leppälä ja Tuurna näistä vanhoista, ja sosiaalidemokraateista mukana oli Eeno Pusa ja taisi olla Pyyn Jussikin; he ajoivat kovasti tätä käyntiä. Minä olin silloin ensimmäistä vuotta puheenjohtajana. Muutaman kuukauden kuluttua olivat vuoden 1968 presidentinvaalit.

- Liiton työvaliokunta lähetti meidät Kekkosen luokse puhumaan Karjalan kysymyksestä, koska Neuvostoliitto vaati, että Israelin on luovutettava valtaamansa alue takaisin. Tähän viitaten voitaisiin pyytää, että Kekkonen yrittäisi ottaa Karjalan esille venäläisten kanssa.


Me saimme sovituksi audienssista ja teimme asiasta parin sivun promemorian. Laadimme paperin hyvin varovaiseksi ja asialliseksi. Kun linnaan menosta oli sovittu, teimme vielä [Simo] Härkösen laatimaan muistioon korjauksia. Minä panin sen sitten salkkuun.

- Määrättynä kellonaikana tulimme presidentinlinnaan. Odotimme jonkin aikaa, ja sitten adjutantti vinkkasi, että Kekkonen ottaa vastaan. Vierailusta tuli kamala. Kekkonen suututti meistä jokaisen, Leppälästä alkaen. Vastaanotto oli kerta kaikkiaan hurja. Jos hän olisi ollut lohikäärme, niin varmasti olisi niellyt meidät kaikki. Kekkosen ulkomuoto oli kuin kuoleman viikatemiehellä. Hän ei käskenyt meitä edes istumaan. Sitten hän vei meidät pieneen huoneeseen, jossa oli pyöreä pitkuliainen pöytä.

- Viittasin puheenjohtajalle, että istumatta me emme tästä talosta heti lähde. Kekkonen toivotti meidät niin kuin pois meneväksi. No, sitten istuttiin pöydän ympärille. Ja Kekkonen alkoi hyökätä. Kysyin, saammeko me tukea asiallemme, että päästään keskustelemaan. Kekkonen puolestaan kysyi, minkä takia olemme tulleet?

- Sanoin että presidentti on antanut meille luvan, ja mainitsin paperistamme. Kekkonen sanoi, ettei hän mitään papereita lue ja alkoi haukkua meitä, että me olemme hänen ulkopolitiikkansa häiriötekijöitä. Kekkonen viittasi Vennamoon, presidenttivaaliehdokkaaseen. Hän luuli, että olemme Vennamon puolella. Toiset todistivat, ettei tässä nyt ole Vennamon miehet asialla. Että olemme sen perusteella tulleet mitä Luukkakin kannattaa.


Luukka ei ollut mukana; hän käsitti tilanteen ja jäi pois lähetystöstä. Oli kyllä puhetta Luukan mukaantulosta lähetystöön, ajattelimme olihan hän kunniapuheenjohtaja ja entisenä puheenjohtajana kaikessa mukana.

- Me havaitsimme, että hän oli niin valtioviisas ja tajusi asian arkaluontoisuuden - niin kuin minäkin - tuskin itsekään olisin lähtenyt, ellen olisi ollut puheenjohtaja ja koska työvaliokunnan enemmistö oli audienssin kannalla.


Kekkonen maalasi Euroopan tilanteen erittäin räjähdysalttiiksi ja otti esille Berliinin kysymyksen. Huomasin että Tuurnalla alkoi veri nousta kasvoille. Siinä käytettiin teräviä puheenvuoroja. Me selitimme, että on tästä asiasta käyty aikaisemminkin keskustelemassa, ja presidentti on suhtautunut asiaan myönteisesti; emmehän me ole tulleet esittämään mitään vaatimuksia, vaan sopimuksen mukaan puhumaan Karjalan kysymyksestä.

- Kekkonen kertoi, kuinka hän on pitänyt asiaa esillä. Ja haukkui taas Vennamon; antoi sen kuvan, että me olemme Vennamoa tukemassa. Lopulta keskustelu meni sellaiseen pisteeseen, että annoin merkkejä pojille: lähdetään jo pois. Audienssi kesti puoli tuntia. Lopuksi kysyin, saako käynnistä antaa mitään tietoja lehdistölle ja voimmeko jättää tämän paperin hänelle, mutta Kekkonen kielsi tämän.

- Me lähetimme muistion sitten presidentin kansliaan "keittiön" kautta, jotta Kekkonen ei voisi myöhemmin väittää, ettei tällaista käyntiä ole tapahtunutkaan. Pakkohan paperi oli jollakin tavoin luovuttaa presidentille, kun meidän piti antaa hallitukselle meriselitys tästä käynnistä. Silloin varmasti Leppälä äänesti Vennamoa. Me käsitimme, että Kekkonen on päässyt eduskuntaan karjalaisten äänillä, ja hän nyt hän meitä kohteli tällä tavalla!

- Karjalan Liiton johto ei ole saanut kutsua presidentin linnaan tämän jälkeen. Eikä ketään liitosta ole kutsuttu sen jälkeen kun tulin puheenjohtajaksi. Kekkonenkaan ole tullut Karjalatalolle, vaikka talo on ollut kuusi vuotta valmiina. Eikä lähettänyt edes sähkösanomaa suurjuhlille. Jos Kekkosen vikoja pitäisi luetella, niin niitä on 105 % enemmän kuin Luukalla.

- Luukka oli Kekkosen kanssa hyvissä väleissä, ja ehkä se sinä aikana oli paikallaan, koska silloin olivat nämä suuret taloudelliset kysymykset etualalla.

Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa vierailusta:

"22.9.1967. Luonani Karjalan Liiton lähetystö raja-asiasta. Kirje. Siinä pahastunut vastaukseni."

"10.11.1967. Karjalan Liitto lähettänyt toimihenkilönsä kautta maan selittämään, kuinka haukuin K-L:n edustajat, kun he tulivat esittämään toivomuksen Karjalan takaisinsaamisesta. Ylimielinen, röyhkeä. Olisin sanonut, että en tarvitse karjalaisten ääniä yms. yms. Virolainen tuntee asiat. K.L:n sihteeri Härkönen ja Joenpolvi kierrelleet tällaista puhumassa. Sorvali soittanut Härköselle, joka luvannut kutsua Joenpolven kotiin matkoiltaan. Kähönen kaiken takana. Levitetään huhuja, kun ei mitään tapahdu, sitten pettymys ja luopuminen."

"22.11.1967. Virolainen kertoi, että Karjalan Liiton kokouksessa uhattu erolla, jollei K.L. anna julkisuuteen tiedonantoa, että K.L. vir. ulkopolitiikan kannalla. Kähönen syyttänyt minua, että jyrkällä esiintymisellä yllytän heidät vaatimaan Karjalan palauttamisen saattamista julkisuuteen. Ville Laitinen uhannut, että Kähönen on erotettava." (Urho Kekkosen päiväkirjat 2)

Luukkaa syytettiin usein siitä, että hän vaikutti sijoitussuunnitelmaan niin, että hankki kannakselaisille parhaat paikat ja laatokankarjalaiset joutuivat kylmille tiloille. Nämä asiat olivat aika vaikeita myös omassa "perhepiirissä". Olin itse ASOssa, kun sijoitussuunnitelmaa tehtiin. Silloin nämä sijoitukset aiheuttivat eniten erimielisyyttä. Myös Emilin veli, Väinö Luukka oli ASOssa.

- Karjalan Liitossa Luukkaa arvostelivat eniten tietysti Juhani Leppälä, joka oli Sortavalan poikia. Laatokan Karjalan maanviljelysseuran miehet syyttivät Etelä-Karjalan edustajia siitä, että pidämme omiemme puolta. Leppälä oli erittäin tulinen kaveri. Hän ei ollut paljasjalkaisia karjalaisia, vaan syntynyt Nummen pitäjässä, josta sitten siirtyi Sortavalan seminaariin ja jäi näin Karjalaan. Leppälä oli monta kertaa karjalaisempi kuin karjalaiset itse, kuten Tuurnakin.

- Muistan että Leppälä arvosteli vielä 50-luvulla Luukkaa kovasti juuri siitä, että Luukka on pitänyt liikaa kannakselaisten puolia. Asioiden lisäksi riitelivät myös miehet, Leppälällä oli haaveena tulla liiton puheenjohtajaksi.

- Luukkaa syytettiin usein aiheettomasti, vaikka olikin istunut pitkään ministerinä, sillä karjalaisten sijoittaminen perustui maanhankintalain pykäliin. Viranomaiset tässä joutuivat ottamaan päävastuun.

- Paasikivi jyristeli meille, että karjalaiset tekevät hänestäkin keppikerjäläisen. Hänellä oli tila tuossa lähellä Keravalla. Luukka osasi hyvin matkia Paasikiveä, mitä ukko taas oli murahdellut.

Urho Kähösestä Eemil Luukka oli ihmisenä leppoisa ja huumorintajuinen. Hän kertoi mielellään myös poliittisia vitsejä.

Voittajavaltiot olivat kerääntyneet Jaltalle saalistaan jakamaan. Siellä sitten tuli esille, miten kukin voittajista on muistanut johtajaansa.

Churchillille oli annettu kultakello, johon oli kaiverrettu: "Kansakunnan johtajalle kiitollisena, Englannin imperiumi." Roosevelt sai yhdysvaltalaisilta jonkin jalokivikoristeisen esineen.

Sitten nämä läntiset johtajat kysyivät Stalinilta, miten Neuvostoliitto on muistanut suurta johtajaansa.

Stalin veti taskustaan hopeisen tupakkarasian ja pani sen kiertämään pöydän ympärille kerääntyneille, jotka tutkivat sitä pitkään. Joku avasi lopulta rasian ja katsoi sisäpuolelle, jossa luki: 'Kunnallisneuvos Luukalle kiitollisena, Muolaan kunta.'

 

* * *

Kun karjalaiset menivät takaisin Muolaaseen välirauhan jälkeen, ja Äyräpään kalastajat ensimmäistä kertaa lähtivät verkkoja nostamaan, niin 'hauk hyppäs venneesee iha itsestää ja rupes sanomaa et mis työ hyvät veljet ootta nii kauvva olleet, myö ollaa teitä nii kovast ikävöty'.

- Luukka oli Kalamiesten keskusliiton puheenjohtaja. Hänelle nämä kalavitsit olivat tuttuja.


Urho Kähösestä Karjalan Liiton puheenjohtaja

KIITOSPUHE KARJALAN LIITON VUOSIKOKOUKSESSA YLIOPISTON

PIENESSÄ JUHLASALISSA 24.4.1967


"H. P. Pyydän saada nöyrästi kiittää siitä luottamuksesta, jota tämä kokous on minulle osoittanut äsken suoritetussa liiton puheenjohtajan vaalissa. Kun joudun ottamaan tämän tehtävän vastaan meidän kaikkien kunnioittaman puheenjohtaja Luukan jälkeen, teen sen epäröiden ja arkaillen. Tunnen suoraan sanoen itseni pieneksi "poikuliksi" hänen jälkeensä ja mahdollisuuteni rajoitetuksi. Se, että vaali on ollut näin yksimielinen rohkaisee kuitenkin ja antaa voimia yhdessä liiton hallituksen ja kokeneiden toimihenkilöiden kansa hoitaa tätä tehtävää toivon mukaan kunnolla ja kaikella vastuulla. Toivon hartaasti, että voisin osoittautua saamani luottamuksen arvoiseksi.

Tänä päivänä, kun ministeri Luukka 21 vuoden työn jälkeen jättää liittomme puheenjohtajan tehtävät haluamme sekä tämän vuosikokouksen osanottajat että koko Karjalan heimo puristaa eroavan puheenjohtajan kättä tuntien syvää kiitollisuutta uskollisesta ja uhrautuvasta työstä heimomme hyväksi.

Luukka joutui Karjalan Liiton puheenjohtajana ohjaamaan evakkoheimomme purtta ajankohtana, jolloin tämä pursi ajelehti kuin lastu lainehilla, jolloin ahdistava turvattomuuden tunne ja huoli tulevaisuudesta sekä määrätön koti-ikävä raastoi sydäntämme ja jolloin koko kansamme kohtalo oli veitsenterällä. Kotiveräjät olivat sulkeutuneet takanamme ja kievaripaikasta toiseen vaeltaessamme ei meidän murheitamme läheskään aina ymmärretty. Edessä oli ankara oikeustaistelu, joka muuttui sitä vaikeammaksi, mitä enemmän ajan kuluessa talvisodan yksimielisyyden henki alkoi väljähtyä.


Nyt kahden vuosikymmenen jälkeen
meidän on helpompi kuin silloin kuvitella, miten meille poloisille olisi käynyt, ellei meillä olisi ollut omaa taistelujärjestöä, Karjalan Liittoa, ja ellei sen johdossa olisi ollut Luukan mittaista miestä. Kun me tiedämme myös sen, että meidän menestyksemme salaisuus noina kohtalonvuosina oli yli puolue- ja luokkarajojen ulottunut yksimielisyys, tiedämme myöskin sen, että tämän hengen luoja ja taitava koossapitäjä oli liittomme puheenjohtaja ja hänen tukenaan koko puheenjohtajisto ja hallitus. Luukasta kasvoi meille näissä vaiheissa heimopäällikkö sanan vaativimmassa mielessä ja vaikeiden esteiden noustessa eteen oli liittomme toimistossa meidän kesken tapana sanoa "kyllä Luukka asian järjestää" tai "ellei Luukka siihen pysty, ei asiasta tule mitään".

Mutta puheenjohtajamme taitoa ja sitkeyttä sekä lahjomatonta karjalaista sydäntä on tarvittu lukemattomat kerrat senkin jälkeen, kun vaikeimmat taistelun vuodet oli sivuutettu. Kahteenkymmeneen yhteen vuoteen sopii suuri määrä asioita, kokouksia ja tilanteista, jolloin järjestömme yhtenäisyys on joutunut koetukselle ja jolloin Luukan sovitteleva ja yhdistävä voima on näyttänyt heimolle suunnan yhteisvastuun ja voiman tielle.

Kun Te, ministeri Luukka, nyt jätätte KL:n järjestötyön johdon, tahdomme kaikki kiittää teitä nöyrästi ja toivottaa Teille terveyttä sekä paljon iloa ja tyydytystä niistä vuosista, joina Te olette karjalaisen kurkiauran kärjessä halkoneet meille tietä läpi vihaisten viimojen ja myrskytuulten rauhallisille uusille kotipaikoillemme.

Toivoisin hartaasti nyt, kun on tapahtunut puheenjohtajan vaihdos, ja vaikka elämämme ulkonaiset puitteet ovat kahden vuosikymmenen aikana muuttuneetkin ja järjestömme toimintatavoitteet niiden mukana, että voisimme kunnioittaa niitä arvoja ja käyttää heimomme vaelluksella niitä voimanlähteitä, jotka ovat kantaneet tätä heimoa ensin läpi tulen ja veren, sitten läpi oikeustaistelun ja uuden Karjalan rakentamisen raskaiden vuosien ja lopulta kaiken työn ja vaivannäön palkkana siunanneet Karjalan heimolle arvostetun aseman nykyisillä asumasijoillamme. Näistä voimanlähteistä on ollut väkevimpiä meidän yhteisvastuuntuntomme. [...]


Lopuksi tahtoisin vakavasti vedota kaikkiin Teihin, hyvät KL:n jäsenjärjestöjen edustajat, kysymyksessä, joka koskee liittomme toiminnan rahoittamista. Työmme suurimpana vaikeutena on koko ajan ollut jatkuva epävarmuus siitä, millä laskut huomenna maksetaan. Luulen, että tämä on tehnyt liittomme kunnioitetun puheenjohtajan ja toimihenkilöiden työn raskaammaksi kuin uskotaankaan. [...] tuntuu kuin liittoamme lähellä olevat yhteisöt eivätkä kaikkein vilpittömimmätkään heimoveljemme olisi aina jaksaneet muistaa, että liitto, kuten järjestöt yleensä, tarvitsee toimintansa ylläpitämiseen innostuksen ja karjalaisen uhrimielen lisäksi myös rahaa...

Karjalan Liiton puheenjohtaja Urho Kähönen 1.12.1967

Luukan 75-vuotispäivillä


Kun Te tänään vietätte suurta merkkipäiväänne, on meillä KL:n edustajilla sekä koko karjalaisella järjestöväellä suuri ilo tulla onnittelemaan Teitä, liittomme kunniapuheenjohtajaa. Samalla meillä on myöskin mieluisa tehtävä kiittää Teitä menneistä vuosista ja toivottaa parhainta onnea edessä olevien vuosien varalle. Emme tahdo lähteä selvittelemään sitä pitkää ja harvinaista ansioluetteloa, mikä sopii Teidän työntäyteiseen julkiseen elämäänne koti-Kannakselta tänne Helsinkiin, sillä siitä tullaan tänään varmaankin paljon puhumaan. Sitä suuremmalla ilolla ja lämmöllä haluamme karjalaisina puristaa Teidän kättänne koko Karjalan heimon puolesta ja kiittää Teitä siitä, mitä Te olette tehnyt heimomme puolesta ja sen hyväksi erikoisesti 50-vuotisen itsenäisyytemme kahden ja puolen viimeisen vuosikymmenen aikana, sen jälkeen kun heimomme talvisodan päätyttyä oli temmattu pois kotiseudultaan ensimmäiselle evakkomatkalleen.

Olitte silloin vuonna 1940 ensimmäisinä toisten karjalaisten johtomiesten kanssa perustamassa karjalaista keskusjärjestöä ajankohtana, jolloin heimomme pursi ajelehti kuin lastu lainehilla, jolloin ahdistava turvattomuuden tunne ja huoli tulevaisuudesta sekä määrätön koti-ikävä repi sydänjuuriamme ja jolloin koko kansammekin kohtalo oli vaakalaudalla. Kotiveräjät olivat sulkeutuneet ja kun ne välillä kerran taas hetkeksi avautuivat, sulkeutuivat ne 1945 sitten uudelleen ja lopullisesti. Edessä oli vaikea tie ja sen tasoittamiseksi oli aloitettava ankara, monasti epätasaiselta ja toivottomaltakin tuntunut oikeustaistelu, joka muuttui sitä vaikeammaksi, mitä kauemmaksi talvisodan hengestä kansamme loittoni. Tässä kriitillisessä vaiheessa vuonna 1946 astuitte Te heimopurtemme ruorimieheksi ja ohjasitte sitä liittomme puheenjohtajana 21 vuoden aikana läpi vaikeiden ja ankarien vuosien kohti sitä tasaisempaa taivalta, mitä heimona nyt saamme kulkea toisten heimojen kunnioittamana, tasavertaisina. Teistä tuli meille näissä vaiheissa kruunaamaton heimopäällikkö sanan vaativimmassa mielessä.

Nyt, yli kahden vuosikymmenen jälkeen meidän alkaa olla helpompi ymmärtää ja tajuta, miten meille karjalaisille olisi käynyt, ellei meillä olisi ollut Karjalan Liittoa ja ellei sen johdossa olisi ollut Luukan mittaista miestä. Meidän menestyksemme salaisuus oli noina kohtalon vuosina yli puolue- ja luokkarajojen ulottunut saumaton yksimielisyys ja yhteisen isänmaamme vaikeuksiin myönteisesti suhtautuva henki.

Te heimopäällikkönä loitte tämän hengen ja piditte sitä vireillä silloinkin kun heimon oli voitettava omat sisäiset ristiriitansa. Teidän neuvottelutaitoanne, valoisaa elämänuskoanne ja lahjomatonta karjalaista sydäntänne on tarvittu lukuisat kerrat vielä senkin jälkeen kun vaikeimmat oikeustaistelun jälleen rakentamisen vuodet oli sivuutettu.

Vaivaamatta Teitä pitempään tahdomme nyt kaikki kiittää teitä, pitkästä työpäivästä karjalaisuuden hyväksi ja toivoa että tämän työpäivä voisi vielä jatkua. Tässä mielessä tahdomme toivottaa Teille myöskin hyvää terveyttä sekä paljon iloa ja sisäistä tyydytystä niiden vuosien muistoista, jolloin Te johditte heimoamme ja tasoititte sen tietä läpi vastuksien ja palelevien viimojen uusiin kotipirttiemme turvalliseen lämpöön ja suojaan. Kunnioittaakseen sitä työtä, mitä liittomme Teidän johdollanne on tehnyt, on liittomme päättänyt valmistuttaa muistomitalin pitkäaikaisesta puheenjohtajastaan. Pyydämme siihen lupaa Teiltä.

 

 

 

* * *

 

Eemil Luukalle vuodet 1964-70 olivat laskukautta, sillä hän sairasteli. Kevättalvella 1970 kävimme häntä viimeisen kerran katsomassa toiminnanjohtaja Simo Härkösen kanssa. Silloin hän kertoi sen, minkä suurjuhlien puheessani esitin terveisinä.

- Luukka haudattiin kesäkuun alkupäivinä 1970, ja Karjalan Liiton suurjuhlat olivat kuun puolivälissä.

MUISTOPUHE LUUKAN HAUTAJAISISSA 9.6.1970 SÄÄKSÄMÄEN KIRKOSSA


Pääjohtaja Urho Kähönen

Karjalan Liiton puheenjohtaja

 

Karjalasta lähteneen siirtokarjalaisen heimon veteraanien joukko on nopeasti harventumassa. Monet tunnetut heimomme jäsenet ovat jo löytäneet leposijansa kaukana Koti-Karjalasta, nykyisten asuinkuntiensa kirkkotarhoissa. Tänä päivänä on meillä vuorossa ministeri Eemil Luukka. Saattaessamme tänään häntä, yhteiskunnallisessa elämässä suuresti ansioitunutta kansalaista tänne Sääksmäen kirkkomaan rauhaan ja miettiessämme hänen elämäntyötään voitaneen sanoa, että Sallimus on sanellut hänen tiensä, koettelemukset viitoittaneet hänen kohtalonsa.

Muolaalaisen maanviljelijän kodista lähti Eemil Luukan elämänpolku. Se kohosi aste asteelta ylemmäs, kohti yhä vaativampia tehtäviä, ensin kunnallisen, sitten valtiollisen elämän alalla, rakentuen lopulta meidän oloissamme ainutlaatuisen mittavaksi elämänkaareksi.

Tuntuu todella Sallimuksen sanelemalta, että Eemil Luukka miehuutensa parhaissa voimissa astui vuonna 1936 kannakselaisten kansanedustajien riveihin, sai siellä ensimmäisen vaalikauden kokemukset, joita tarvittiin, kun kansamme joutui talvisodan pyörteisiin ja sodan seurauksena karjalainen heimo ensi kertaa evakkotielle. Juuri tällöin tarvittiin karjalaisten joukosta ripeitä, kauas näkeviä miehiä tarttumaan asioihin, jotta siirtoväki ei joutuisi tuuliajolle.

Eemil Luukka oli jo silloin tällaiseen tehtävään kypsynyt. Hän oli perustamassa vuonna 1940 Karjalan Liittoa joutuen alusta pitäen sen hallintoon ja luoden pohjaa sen toiminnalle, joka on nyt saavuttanut 30 vuoden iän. Siirtoväen kysymykset olivat alussa siinä määrin päivän polttavia, että siirtoväen edustus oli valtioneuvostossa myös tarpeen. Vuonna 1944 alkoi Eemil Luukan ministerikausi. Se osoitti, miten suurta luottamusta hän nautti koko yhteiskuntamme taholta. Hän oli valtioneuvoston jäsenenä yhdeksässä eri hallituksessa toimien myös pääministerin viransijaisena. Kansanedustajan vastuunalaiseen työhön hän osallistui 30 vuoden ajan, täysimittainen elämäntyö jo sekin osaltaan.

Eemil Luukan vakaa elämänkatsomus vei hänet myöskin kirkollisen elämän piiriin. Hän toimi kirkolliskokouksen jäsenenä ja monissa muissa kirkollisen elämän luottamustehtävissä. Avarakatseisuudellaan uskon asioissa hän oli rakentamassa pohjaa eri kirkkokuntien yhteydelle ja Karjalan Liiton puheenjohtajana toteuttamassa käytännöllistä yhteistyötä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kesken vuosittaisten hengellisten päivien toimeenpanolla, jossa molemmat kirkot osallistuivat. Vähemmistökirkkona Suomen ortodoksinen kirkkokunta siirtolaisuuteen joutuneena sai Eemil Luukasta vankan tukijansa ponnistellessaan jaloilleen uusissa oloissa.

Moninaisten ja raskaittenkin kokemusten kouluttamaa miestä tarvittaisiin talouselämänkin alalla. On lausuttu, että karjalainen panos antoi sotien jälkeisessä talouselämässä erinomaista vireyttä, jota tarvittiin niissä vaikeuksissa, joita oli kestettävä kahden hävityn sodan jälkeen. Eemil Luukka joutui useiden huomattavien talousyhteisöjen johtoportaisiin ja antoi niiden työlle oman, arvokkaan, myönteisen panoksensa. Näissäkin tarvittiin siirtoväen oloja tuntevan miehen painavaa tietoutta ja kokemusta.

Kun Eemil Luukka otti vuonna 1946 Karjalan Liiton puheenjohtajan tehtävät ja vastuun hartioilleen, tapahtui se ajankohtana, jolloin karjalaisen siirtoväen kohtalo tuli Pariisin rauhansopimuksen kautta sinetöidyksi. Tätä taustaa vastaan tilannetta tarkasteltaessa voimme nyt jäljestä päin sanoa, että soveliaampaa miestä ei olisi voitu liiton puheenjohtajaksi karjalaisten keskuudesta siinä tilanteessa löytää. Silloin ajelehti karjalaisen heimon pursi kuin lastu myrskyävällä aavalla. Ahdistava turvattomuuden tunne, huoli tulevaisuudesta sekä määrätön koti-ikävä raastoivat karjalaisen kansan sydäntä ja koko kansammekin kohtalo oli vaakalaudalla. Kotiveräjät olivat sulkeutuneet takana ja edessä oli vaikea tehtävä pelastaa siirtokarjalainen heimo uudelleen elämään ja rakentaa uusi tulevaisuuden usko.

Tässä vaiheessa astui Luukka heimopurtemme ruorimieheksi ohjaamaan hajalle siroteltua heimoa läpi vaikeiden vuosien ja ankarien koettelemusten kohti sitä tasaisempaa taivalta, jota nyt saamme kulkea heimona toisten heimojen joukossa. Luukasta tuli meille kruunaamaton heimopäällikkö sanan vaativimmassa mielessä.

Meidän menestyksemme salaisuus oli noina kohtalon hetkinä yli puolue- ja luokkarajojen ulottunut saumaton yksimielisyys, horjumaton luottamus Kaikkivaltiaan johdatukseen sekä yhteinen isänmaamme menestykseen myönteisesti suhtautuva henki. Heimopäällikkömme Eemil Luukka henkilökohtaisilla ominaisuuksillaan ja omalla ratkaisevalla panoksellaan loi tämän hengen ja piti sitä yllä silloinkin, kun oli tasoitettava heimon omia sisäisiä ristiriitoja. Hänen kärsivällisyyttänsä ja neuvottelutaitoaan, hänen karjalaista huumorintajuaan ja elämänuskoaan tarvittiin lukuisat kerrat vielä senkin jälkeen, kun karjalaisten vaikeimmat kysymykset ja jälleenrakentamisen vuodet oli sivuutettu.

Karjalan Liiton taloudellinen, sosiaalinen ja henkinen ohjelma kehittyi aina valppaan ja kaikessa mukana olleen puheenjohtajan valvonnassa siinä määrin tuloksia tuottavaksi, että se herätti huomiota laajalti maamme rajojen ulkopuolellakin. Kaksikymmentäyksi vuotta kestäneen puheenjohtajakautensa aikana Eemil Luukka kokosi siirtokarjalaiset yhden valtakunnallisen järjestön piiriin toteuttamaan yhteistä karjalaisohjelmaa koko heimon keskuudessa. Hänen nimensä on piirtynyt lähtemättömästi tämän heimon sodanjälkeiseen historiaan.

Eemil Luukan pitkä palveluaika suomalaisen yhteiskunnan ja isänmaan parhaaksi on päättynyt. Taistelu Karjalan kansan puolesta on siirtynyt viestikapulana nuorempien käsiin. Perinnöksi on jäänyt meille kirkastunut kuva ja muisto suuresta miehestä, jolle Sallimus oli antanut suuren tehtävän ja joka suoritti sen tinkimättä loppuun saakka.

 

MUISTOPUHE KARJALAN LIITON SUURJUHLILLA 1970

(Tervehdyspuheen alku)

Kun tämän suurjuhla 1970 valmistelut olivat kuumimmillaan, levisi keskuuteemme viesti ministeri Eemil Luukan kuolemasta. Hänet kätkettiin viime tiistaina kaipaamaansa lepoon Sääksmäen kirkkotarhaan.

Eemil Luukka johdatteli heimomme taitavalla kädellä ja suurella viisaudella talvisodan jälkeisinä vuosina. Hän toimi Karjalan Liiton puheenjohtajana vuodesta 1946 alkaen yhtä mittaa 21 vuotta. Hänestä tuli näissä heimomme vaikeissa vaiheissa meille kruunamaton heimopäällikkö saman vaativimmassa mielessä.

Viimeisinä terveisinään hän sairasvuoteeltaan halusi lähettää kaikille karjalaisille viestin. Hän pyysi kertomaan karjalaiselle nuorisolle, ettei tämä unohtaisi heimonsa menneisyyttä, vaan tutkisi sitä voimaksi ja viisaudeksi tulevaisuuttaan varten. Ja meille kaikille hän pyysi kertoa, että luottaisimme Jumalan apuun ja pitäisimme vastakin yhtä niin kuin teimme silloin, kun oli kysymys elämästämme. Nämä terveiset tahtoisin jättää muistona kunniapuheenjohtajalta teidän mieliinne ja pyytää, että hetkeksi hiljentyisimme kunnioittamaan Eemil Luukan ja hänen mittavan työnsä muistoa.




PAAVO SUONINEN

KL:n toiminnanjohtaja

Karjalatalo 12.11.1980. Kuva PT

Tulin Karjalan Liittoon 1960 valmistelemaan ensimmäisiä suurjuhlia. Muistan, että Luukka oli sattumalta käymässä liiton toimistossa, kun V. J. Sukselainen soitti ja pyysi Luukkaa puhelimeen. Silloin sovittiin, että hänestä tulee uusi sisäasiainministeri Sukselaisen hallitukseen. Seuraavana aamuna meillä oli suurjuhlatoimikunnan kokous. Mukana oli muun muassa Johannes Virolainen, Erkki Paavolainen ja monia muita - Luukan nimitys oli jo uutisissa mainittu aamulla.

- Kaikki onnittelivat Luukkaa paitsi Virolainen, joka oli vähän ajatellut itselleen sitä samaa paikkaa. (vrt. Kähönen: "Joskus Luukka valitteli sitä, että hän nosti Virolaisen korkeuteen, ja sitten kun Virolainen pääsi sinne, niin hän unohti Luukan. Hän tunsi jollain tavoin katkeruutta Virolaista kohtaan.")


Jouduin nuorisosihteerinä ollessani kirjoittamaan usein Luukalle puheita ja tervehdyksiä, joita hän piti karjalaisten tilaisuuksissa. Hän oli ilmeisesti niihin tyytyväinen, koska ministerinä ollessaan alkoi kirjoituttaa muitakin puheitaan, joilla ei ollut mitään tekemistä Karjalan Liiton kanssa.

- Hänelle piti käsikirjoitus tehdä A4-paperille, jonka keskiosa jätettiin tyhjäksi. Hän leikkasi sitten liuskat kahtia, jotta sai ne mahtumaan pienempään tilaan.

- Omasta mielestäni kerran erehdyin. Olisihan minun pitänyt tuntea Luukka, hänen luonteenlaatunsa ja puhetapansa. Yritin ottaa huomioon näissä puheissa, että teksti on Luukan suuhun tarkoitettua. Kun hän sisäministerinä joutui pitämään puheen Otaniemessä, en muista oliko se poliisiopiston peruskiven muuraus tai harjannostajaiset, ja autoradiosta kuulin hänen puhuvan.

- Harmitti vähän, kun olin pannut Luukan suuhun liian hienoja sanoja. Toisaalta en tiedä miten ne olisi voitu välttääkään, kun hän luetteli, mitä siihen taloon tulee muun muassa laboratorio - eihän sellainen sana hänen suuhunsa sopinut. Ja sitten hän paukutti 'laporaattori'!

- Silloin vähän harmitti. Olisi pitänyt jollain tavalla kiertää tällainen vaikea sana, mutta täydestähän tuo meni.

- Ainoa negatiivinen puoli - näin jälkeenpäin ajatellen - Luukassa oli se, että hän ei pannut liiton taloutta kuntoon. Se olisi hänelle ollut hyvin helppoa ministerinä, Pellonraivaus Oy:ssä, Hypoteekkiyhdistyksessä, Kansallispankissa, missä kaikissa yritysten hallintoelimissähän olikin. Esimerkiksi Karjalatalon kuntoon laittaminen olisi hänelle ollut hyvin helppo tehtävä.

- Luukka ei toisaalta voi siitä syyttääkään: koko hänen ideologiansa piti tätä vain väliaikaisena tilana.

Suoninen muisteli, että vain kerran Luukkaa arvosteltiin Karjalan Liiton hallituksessa. Asia liittyi hänen menettelyynsä aravamäärärahojen lisäämiseksi.

- Luukka ei uskaltanut äänestää omaa ryhmäänsä vastaan, vaikka Karjalan Liiton hallituksessa oli asiaa käsitelty ja päätetty tehdä kaikki voitava. Jokaisen karjalaisen kansanedustajan piti äänestää sen puolesta. Luukkakin oli ollut niissä neuvotteluissa mukana, päättämässä asiasta Karjalan Liitossa. Liiton sisällä, nimenomaan sosiaalidemokraattien keskuudessa, Luukan menettely herätti pahennusta.

- Reino Joenpolvi otti tämän arava-asian esille ja se kirjattiin pöytäkirjaan, ja sitä sitten jaettiin ihmisille. Jos Luukka ei halunnut menetellä vastoin ryhmäänsä, niin ihmeteltiin miksei hän jäänyt äänestyksestä pois, vaan nimenomaan äänesti vastaan.

- Kyllähän Luukka tästä jupakasta jonkin verran nolo oli, mutta mielialat rauhoittuivat hyvin nopeasti, eikä siitä kukaan sen pidempään kantanut kaunaa.

 

 



V. J. Sukselainen

Maalaisliitto-Keskustapuolueen puheenjohtaja 1945-64
Pääministeri 1957, 1959-61

Sukselainen Tapiolan kodissaan 1.6.1980. Kuva PT

Opin tuntemaan Luukan, kun tulin vuonna 1948 eduskuntaan. Hän oli joviaali ihminen, jonka kanssa oli mukava työskennellä; Luukka osasi ottaa asiat noin niin kuin leikin kannalta. Perustyyppinä Eemil Luukka oli kunnallispoliitikko. Mutta kyllä hänelle annettiin arvoa yleispoliittisissakin kysymyksissä.

Vuonna 1945 hän ei vielä ollut noussut esiin, koska Urho Kekkonen kannatti Vihtori Vesteristä eikä Luukkaa. En tiedä mistä se johtui. Mutta sitten kun hän tuli hallitukseen ja ajoi ahkerasti ja sitkeästi siirtoväen hankkeita, alkoi muodostua kuva: Luukka onkin merkittävä tekijä karjalaisten asiassa.

[Juhani Suomi on asiasta eri mieltä. Paasikiven II hallituksen syntyvaiheista Suomi kirjoittaa: "Myös Kekkonen pääsi vaikuttamaan hallituksen lopulliseen kokoonpanoon. Yhdessä Hillilän kanssa hän painosti Paasikiven luopumaan Vihtori Vesterisestä, jolle tämä oli jo luvannut maatalousministerin paikan, ja hyväksymään hänen tilalleen siirtoväkeä edustavan Eemil Luukan."] (Juhani Suomi, Myrrysmies s. 534)

- Varsinkin Niukkasen Jussin kuoleman jälkeen 1954 ei ollut ketään muuta merkittävää karjalaispoliitikkoa. Niukkanenhan oli persoonallisuus. Kerrankin kun naurettiin, kun hän järjesti ryhmähuoneessa keskustelutilaisuuden Maakansasta ja kutsui sinne karjalaisia lukuun ottamatta Johannes Virolaista ja Veikko Vennamoa. Kun he kuitenkin tulivat palaveriin, Niukkanen sanoi, että 'mitäs te täällä teette?' Hän piti siihen aikaan kaikki langat omissa käsissään.

- Niukkasen asema perustui vankkaan kokemukseen. Hänen poliittinen uransa oli alkanut jo vuonna 1916, siis kaksikymmentä vuotta aikaisemmin kuin Luukan, joten ei siinä sitten uusien tulokkaiden pitänyt ruveta viisaalle mestaroimaan. Kyllä Niukkasella ja Luukalla oli hiljaista yhteiseloa, vaikka heidän suhteestaan ei minulla ole tarkempaa tietoa.

- Luukan ansiot Niukkaseen verrattuna olivat siinä, että Niukkasen monikymmenvuotisen hallitsevan aseman jälkeen eduskuntaryhmään ja ministeriksi tuli tällainen luotettava, rauhallinen mies, joka ei kaikkea uskonut eikä kaikesta hermostunut. Luukalla oli jalat maassa. Luulen että hänen nuoruutensa ja hänen toimintansa suuren pitäjän kunnansihteerinä oli opettanut, että vastuunkantajan pitää olla realisti, ei saa mitä tahansa hölpöttää, vaikkapa Karjalan palauttamisesta.

Luukka yritti aina katsoa, miten voisi löytää järkevän ja tyydyttävän ratkaisun. Hän ei helposti hermostunut eikä koskaan räyhännyt, vaan rupesi tuumimaan, että oiskos tuossa mitään perää; ei puhunut mitään, ennen kuin oli miettinyt.

Kuvateksti

Kuvateksti

Kuvateksti

V. J. Sukselainen joutui eroamaan ns. Kansaneläkelaitoksen jutun vuoksi pääministerin tehtävästä kesällä 1961. Tämä johti koko hallituksen kaatumiseen. Eemil Luukka toimi Sukselaisen eron jälkeen parin viikon ajan vt. pääministerinä.

- Tämä näkyi vaikkapa suhteessa Paasikiveen. Luukka huomasi, ettei ukon kanssa kannata riidellä. Jos se huutamaan rupee, niin ei sille pärjää kuitenkaan. Kansallispankissa Paasikiven huoneeseen pantiin kaksoisovet, ettei käytäville kuulunut hänen huutamisensa. Äänen korottaminen kuului hänen luonteeseensa.

- Tiedän tämän hyvin, kun olin [Juho Heikki] Vennolan assistentti (kansantaloustieteen professori 1918-1938) hänen omasta pyynnöstään (..kun hänet pakotettiin tähän: Vennola luuli ettei apulaista tarvitsisi, vaikka olikin aivan työkyvytön. Sitten hän sanoi mulle, että etkös sinä nyt sitten rupeis... ja minä rupesin. Olin Vennolan viimeinen assistentti; hän kuoli sitten vuoden päästä 1938.)

- Vennolalla oli lauantaisin 10-12 yliopistolla vastaanotto. Väitöskirjani oli hänen tarkastettavanaan - vaikkei hän sitä koskaan kerinnyt lukemaankaan - ja kun Vennola näki minun naamani, niin rupesi huutamaan, kun luuli että tulen taas sitä kyselemään. Maailma oli silloin erilainen, ja sen ajan herrat vähän suurempia herroja. Ne olivat oppineet sen jo nuoruudessaan.


Taavi Vilhula, entinen kansanedustaja ja vuosina 1946-48 kansanhuoltoministerinäkin toiminut, oli kilpailijani, kun minusta ruvettiin mitään ennakolta puhumatta tekemään Maalaisliiton puheenjohtajaa. Vilhula oli Niukkasen ehdokas. Niukkanen sitten ihmettelikin, kun sekä fasistit että rabulistit minua kehuivat. Fasisteilla hän kai tarkoitti eteläpohjalaisia ja rabulisteilla lähinnä Kekkosen kannattajia (naurahdus).

- Vilhula oli eduskuntaryhmän puheenjohtajakin, kun minä olin ensimmäistä vuotta puolueen puheenjohtajana 1945. Kyllä hän saattoi olla aika vaikea turhissa asioissa. Oli hän Kekkosenkin kanssa useasti vastakkain. Sitten Vilhula jotenkin vanhoilla päivillään yhä enemmän oikeistolaistui.

Jouduin tekemisiin Luukan kanssa jo Linkomiehen hallituksen (1943-44) aikana. Hän tuli usein juttelemaan, kun olin pääministerin sihteerinä; luultavasti olin tavannut hänen jossain puolue-elimissäkin.

- Näissä keskusteluissa tuli selväksi, että Linkomies oli tyytymätön karjalaisten edustukseen hallituksessaan. Linkomies oli joutunut ottamaan hallitukseensa jollakin tavalla epämääräisesti Toivo Ikosen, jota ei tuntenut. Minä mainitsin silloin tällöin Linkomiehelle, että täällä käy sellainen karjalainen kansanedustaja, Muolaan kunnankirjuri, jonka hän tunsikin. Ikonen vaihdettiin kuitenkin Väinö Kaasalaiseen. Kaasalainen ryhtyi innokkaasti töihin. Hänestä tuli jonkinlainen työvoimaministeri.

- Sitten Linkomies kysyi, että onkos se Luukka tyytyväinen tähän vaihdokseen. Minä sanoin, että ei kai sillä mitään vastaansanomista ole, mutta en minä nyt ihan varma ole. Linkomies siihen, että oletko varma ettei se halunnut itse ministeriksi. Sanoin, etten minä varma ole, mutta en tullut ajatelleeksi sitä, koska en häntä niin hyvin tuntenut.

- Kyllä Luukan mielipiteille annettiin arvoa eduskuntaryhmässä. Hän oli ryhmässä huomattava henkilö.


Kun tehtiin ns. Fagerholmin sopimusta, F-sopimusta vuonna 1950, valtioneuvoston juhlahuoneistossa ja kello oli aika paljon. Luukka makasi pitkällään sohvalla, ja me ajattelimme, että jos lopetettaisiin ja lähdettäisiin pois, mutta Luukka ei sitä kannattanut: "Kun kerran tultiin, niin ollaan vaan". Ja kyllä sopimus niissä merkeissä sitten syntyi.

Kekkosen kolmannessa hallituksessa 1951-53 Sukselainen oli sisäasiainministeri ja Luukka kolmas maatalousministeri.

- Muistan, kun tuli jotain levottomuuksia, niin hän laski leikkiä, että jahka minä annan esityksen kalastuslain muuttamisesta, niin kyllä eduskunta unohtaa nämä tärkeät asiat. Meillä oli luottamuksellinen suhde. Viimeisessä hallituksessani, jossain kriittisessä vaiheessa, soitin Eemilille ja sanoin, että nyt on tällainen tilanne; etkös sinä tule vetämään hallitusta, kun olet vanhin ministeri.

- Eemilhän mietti asiaa ja sanoi, että "Juu, voinha mie tulla", ja hänestä tuli sitten automaattisesti varapääministeri, kun minä yllättäen jouduin lähtemään sen Kansaneläkelaitoksen jutun vuoksi 1961; hänelle minä luovutin pesänhoidon. Sitten Kekkonen nimitti uuden hallituksen, ja Miettusesta tuli uusi pääministeri. Eemil hoiti pääministerin tehtäviä pari viikkoa.

- Luukka tuli hallitukseen kesken kauden, kun Palovedestä tehtiin maaherra. Kun siitä maaherran virasta keskusteltiin, niin Kekkonen sanoi, ettei hän halua nuorta juristia, joka oli ollut pari vuotta jossain lakimiehenä. Hänestä tuli sitten myöhemmin Turun kaupunginjohtaja.

- Minä kysyin, että mitäs sinä siitä Jyväskylän kaupunginjohtajasta sanot; sehän on sosialisti, näitä asevelisosialisteja. Hän sanoi että juu: otapas siitä selvää. Ja sitten me otettiin Palovesi sisään.

Suomen Sosialidemokraatti 6.2.1960.

Uusi Suomi kirjoitti Luukan nimityksestä:

"Ministeri Luukka on syntynyt 1.2. [po. 1.12.] 1892 Muolaassa. Käytyään kansakoulun ja Maalaiskuntien Liiton kunnallismieskurssin hän on toiminut kihlakunnanoikeuden lautamiehenä, kunnankirjurina vv. 1932-40 sekä asutuslautakunnan puheenjohtajana vv. 1933-35 ja 1939-44.

Vuodesta 1942 lähtien hänellä on ollut Vilajan tila Sääksmäellä.

Valtiollisessa elämässä ministeri Luukalla on jo pitkä taival takanaan. Eduskunnan jäsen hän on ollut vuodesta 1936. Hän on toiminut ministerinä sisäasiainministeriössä Hackzellin ja Castrenin hallituksessa v. 1944, maatalousministerinä Paasikiven hallituksessa vv. 1944-45 sekä ministerinä maatalousministeriössä Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa 1950-51 ja III hallituksessa vv. 1951-53. Presidentin valitsijamiehenä ministeri Luukka oli v. 1956.

Hän on toiminut kansaneläkelaitoksen valtuutettuna vv. 1939-44, eduskunnan pankkivaltuusmiehenä v. 1954-58 ja Karjalan Liiton puheenjohtajana vuodesta 1946. Ansioistaan kunnalliselämän alalla ministeri Luukka sai kunnallisneuvoksen arvon v. 1942."

Uusi Suomi lainasi 6.2. Muut lehdet -palstallaan Maakansaa ja Etelä-Suomen Sanomia:

"Sisäministerin salkku ei kiinnostanut tri Virolaista, sanoo Maakansa tarkastellessaan sisäministerin vaihdosta.

Ministeri Paloveden siirtyminen maaherraksi. Eemil Luukka nimitettiin hänen tilalleen. Nimitys tuli kieltämättä sikäli yllätyksenä, että uudeksi sisäministeriksi oli ajateltu tri Johannes Virolaista. Kerrotaan, että hän ei ole ollut halukas tehtävään ryhtymään. Sisäministeriksi nimitetty kunnallisneuvos Eemil Luukka on myös karjalaisia, joten hänen nimityksensä täyttää erään hallituksen kokoonpanossa olleen puutoksen. Ministeri Luukka on ollut aikaisemminkin hallituksen jäsenenä, sekä asutusministerin että toisen sisäministerin tehtävissä. Kunnallismiehenä ja eduskunnan jäsenenä hänellä on pitkäaikainen kokemus."

Miksei Virolaisesta tullut sisäministeriä Sukselaisen toiseen hallitukseen 1959-1961? Sukselaisen mukaan Virolainen kirjoitti väitöskirjaansa. "Hän ei voinut tulla ministeriksi, koska ei voinut keskeyttää lomaansa, jonka oli saanut väitöskirjansa tekoa varten. Myöhemmin Virolaisesta tuli pääministerin sihteeri, ja sitä kautta hän pääsi sitten ministeriksi."

Etelä-Suomen Sanomat:

"Pohjois-Karjalan ja Kuopion läänin maaherroista on todettava, että he täyttävät paitsi asiallisesti myös muodollisesti opinnoiltaan maaherroille asetettavat pätevyysvaatimukset. Heillä on myös hallinnollisina virkamiehinä laaja ja monipuolinen kokemus.... Maaherra Paloveden, samoin kuin sisäministeriksi nimitetyn Luukankin, pätevyys rajoittuu siihen, mitä he kansanedustajina ja hallitusmiehinä sekä muissa käytännöllisissä kansalaistehtävissä ovat saavuttaneet."

Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti asiasta 5.2.1960:

".. Kunnallisneuvos Eemil Luukka nimitettiin sisäministeriksi Paloveden tilalle, vaikka ministerinsalkun vaalijaksi on julkisuudessa vahvasti mainittu tri Johannes Virolaista."

Lehden pilapiirtäjä Stefan kuvasi 6.2. kuinka Palovesi tulee hymyssä suin juoksujalkaa silinteriä nostellen Virolaisen luo, joka nöyränä kumartaa ottamaan salkkua vastaan. Luukka katselee sivusta otsa rypyssä, alistuneena, vähän hölmön näköisenä. (kts. s. 372)


Kekkonen piti Luukkaa suuressa arvossa, muistan kun hän monta kertaa sanoi niin.

- Fagerholm oli Luukan tavoin leppoisa tyyppi. Fagerholmin kolmosen kaaduttua jouduin muodostamaan hallituksen, ja tilanne meni semmoiseksi, ettei voitu ajatella muuta kuin puhtaasti maalaisliittolaista hallitusta, tosin Törngrenin minä sitten otin ulkoministeriksi.

- Kekkonen sanoi, että älä ota ketään joka oli siinä Fagerholmin kolmosessa. Minä en ensin sitä älynnyt, mutta en minä vastaankaan pannut ja otin sen niin kun ohjeeksi. Jälkeenpäin olen monta kertaa ajatellut, että kyllä se oli helkkarin viisaasti tehty. Tilanne oli niin omituinen. Siinä yöpakkashallituksessa 1958 olivat sekä Miettunen että Virolainen. Miettunen pääsi ministeriksi vasta sen jälkeen kun minä läksin 1961 ja joutui itse noottikriisihallitukseen. Virolaisen oli vaikea sitä ymmärtää. Hän marisi vuodesta vuoteen: hallituspohjaa pitäisi laajentaa, mutta ei se siitä ollut kiinni.

LUUKASTA VT. PÄÄMINISTERI 1961

V. J. Sukselainen joutui eroamaan kesäkuun lopussa 1961 pääministerin tehtävistä saatuaan 28.6. Helsingin hovioikeudessa tuomion "tahallisesta hyödyntämistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta viralta pantavaksi kansaneläkelaitoksen hallituksen jäsenen viralta." Sukselainen oli ollut Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana vuodesta 1954 lähtien. Samalla kertaa sai myös lähteä KHO:n presidentti Reino Kuuskoski. Sukselainen valitti tuomiosta, joka kumottiinkin myöhemmin.

Poliittisesti Sukselaisen asema kävi kestämättömäksi, ja pääministerin eron arveltiin johtavan koko hallituksen eroamiseen. Sukselainen jättikin seuraavana päivänä eronpyyntönsä, mutta Kekkosen maaseutumatka siirsi käytännön järjestelyjä viikonvaihteen yli. 






Kosmonautti Juri Gagarin ja vt. pääministeri Eemil Luukka menossa presidentin juhlavastaanotolle kesällä 1961. Kuva: Jussi Luukan albumi.

Maanantaina 3.7.1961 pääministerin eronpyyntö oli presidentillä, ja samassa esittelyssä jätti vt. pääministeriksi nimitetty Eemil Luukka hallituksen eronpyynnön. Presidentti pyysi kuitenkin hallitusta jatkamaan toistaiseksi tehtäviään vt. pääministerin johdolla. Norjan kuninkaan virallisen vierailun ajaksi tilanne haluttiin rauhoittaa.


Sukselaisen virallinen eropyyntö:

"Vaikka en voi myöntää syyllistyneeni rikoksiin, joista Helsingin hovioikeus minua on tuominnut ja vaikka tuomio ei koskekaan pääministerin tehtävien hoitamiseen liittyviä kysymyksiä, tulee kuitenkin kulumaan kuukausia, ennen kuin voin saada oikeutta korkeammassa asteessa. Kun en pidä asianmukaisena, että välikautena hoitaisin pääministerin tehtäviä, pyydän kunnioittavasti saada jättää paikkani herra tasavallan presidentin käytettäväksi."


Lehdistö alkoi spekuloida maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen kriisiä. Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti 1.7.1961 järjestyksessä 45. itsenäisyyden ajan hallituksen olleen virkaiältään kolmannella sijalla, ja hallitus oli pitkäikäisin sotien jälkeisistä ministeristöistä.

"Kaksi ja puoli vuotta kestäneen toimintansa aikana Sukselaisen kabinetti on selviytynyt lähinnä kommunistien ja simoslaisten turvin puolen kymmentä kertaa epäluottamusäänestyksistä.[...] Miten maalaisliitto nyt syntyneen tilanteen pystyy selvittämään, se nähdään aikanaan. Mutta kansanvaltaisia puolueita kohtaan vuosikausia harjoittamansa syrjimispolitiikan jälkeen se tuskin voi näiden taholta enää tässä vaiheessa odottaa pelastavia kädenojennuksia."

Hallituspula tuli ikävään aikaan, sillä virallisessa ohjelmassa oli Norjan kuninkaan valtiovierailu. Kun uudesta pääministeristäkään ei ollut varmuutta, tilanne oli valtion johdolle todella epämiellyttävä. Sukselaisen jälkeen pääministerikandidaatteina pidettiin presidentin luottomiehiä, Eemil Luukkaa, Ahti Karjalaista ja Kauno Kleemolaa. Maalaisliiton johto oli Luukan kannalla. Kleemolaa pidettiin joustamattomana ja Karjalaista "vihreänä nollamiehenä". Sosiaalidemokraatit pitivät 2.7.1961 mielenkiintoisena sitä, "ettei maalaisliiton taholla ole tuotu tässä yhteydessä esiin tri Virolaisen nimeä. Tämä saattaa johtua siitä, että Virolaisella on ollut eriäviä käsityksiä K-linjan kanssa hallituspolitiikan peruslinjoista."

Maakansa kirjoitti, että "... hallituksen päämiehen eronpyynnön jälkeen vallitsee kuitenkin pääministeripula. Kun pääministeri Sukselainen saa ilmeisesti ensi maanantaisessa tasavallan presidentin esittelyssä vapautuksen tehtävästään, on hänen tilalleen nimitettävä uusi pääministeri. [...] Jouduttaisiinko nyt jo niin pitkälle, että esim. Luukka määrättäisiin 'Sukselaisen hallituksen' pääministeriksi."


Sukselaisen eron jälkeiset pari viikkoa olivat Eemil Luukan poliittisen uran tähtihetkiä. Vt. pääministeri isännöi 7.7.1961 Norjan kuningas Olavin kunniaksi järjestettyjä valtioneuvoston juhlapäivällisiä. Kello 20 kuningas saapui presidentti Urho Kekkosen kanssa tilaisuuteen. Vieraat otti vastaan vt. pääministeri Luukka tervehtien heitä Suomen hallituksen nimissä:

"Kun minulla tänä iltana on kunnia Suomen hallituksen ja omasta puolestani lausua Teidän Majesteettinne tervetulleeksi tahtoisin tuoda julki sen sydämellisen ilon, jota tiedän kaikkien suomalaisten tuntevan saadessaan nähdä Teidän Majesteettinne rakkaana vieraana luonamme. Ilomme kuvastaa sitä voimakasta sukulaisuuden tunnetta, jota meillä suomalaisilla on Norjan kansaa kohtaan. Siihen liittyy syvä kunnioitus ja kiintymys Teidän Majesteettianne kohtaan henkilökohtaisesti ja samalla Norjan kuningaskunnan korkeita edustajia kohtaan.

On syystä sanottu, että pohjoismaiden välillä vallitseva suhde monilla tavoin eroaa siitä, minkä yleensä katsotaan kuuluvan kansojen väliseen kanssakäymisen tavanomaiseen käytäntöön. Tähän on ratkaisevasti vaikuttanut vapaa kansalaishenki eikä liene liioiteltua sanoa, että niin lujasti kuin me pidämmekin kiinni kukin omastamme, tuntevat näiden maiden kansat olevansa tietyssä mielessä myös koko Pohjolan kansalaisia. Niinpä myös pohjoismaiset valtiovierailut kaikkine juhlallisuuksineen tapahtuvat välittömän, sanokaamme perhetunnelman vallitessa.

Iloitsemme siitä, että Teidän Majesteettinne haluaa viipyä maassamme myös virallisen ohjelman päätyttyä, ja tahtoisin omasta puolestani yhtyä tasavallan presidentin eilen esittämään toivomukseen, että kuninkaallisilla purjeilla olisi menestystä Suomenlahden vesillä. Teidän Majesteettinne, sallikaa minun kohottaa lasini Teidän Majesteettinne sekä Norjan ja Suomen pysyvän ystävyyden kunniaksi."


Tauno V. Mäki

Maatalousministeriön kalastus- ja metsästysosaston päällikkö

Tauno V. Mäki kotonaan Helsingissä 1.11.1979, Kuva: Pertti Toukkari

Tekstisisältöä pääset muokkaamaan tuplaklikkaamalla tekstialuetta. Tekstieditorilla voit lisätä ja muokata linkkejä, lihavoida, kursivoida ja alleviivata tekstiä sekä luoda listauselementtejä ja numerolistauksia. Asetuksista voit asemoida tekstin oikealle, vasemmalle tai keskitetyksi sekä jakaa tekstikappaleen useampaan eri komponenttiin.

Olin Eemil Luukan kanssa tekemisissä, kun valmisteltiin kalastuslakia, joka tuli voimaan vuonna 1951. Kalastustilat, joihin karjalaisen siirtoväen ammattikalastajia sijoitettiin, aiheuttivat työtä. Luukka ajoi näitä asioita aika sopuisasti. Ei mitään pääsemättömiä riitoja tullut. Skismaa oli muun muassa jokamiehenoikeuksista sodan jälkeen. Ne sitten lopetettiin, kun olot vakiintuivat. Pelättiin että kalat loppuvat, kun kaikki kalastavat missä kerkiävät.

- Karjalaisilla kalastajilla oli monia teknisiä parannuksia, joita ei ollut muualla käytännössä. Heillä oli mm. pitkäsiima, ns. laatokansiima, jossa oli koho. Se tuli monin paikoin käyttöön. Ja sitten heillä oli tehokkaampia rysän malleja. Minä kuitenkin luulen, että pääasia oli siinä, että karjalaiset olivat ahkerampia niilläkin välineillä, mitä heillä oli käytössään.

- Ja kalamies on yleensä kade, kun yksi saa vähän enemmän.

Illanistujaisissa Luukka saattoi ministeriaikanaankin jaella ruokareseptejä. Tauno V. Mäen mieleen jäi Luukan ankeriaanlaitto-ohje. Suulajärveen nimittäin nousi ankeriaskin.

- Ankeriaan pyyntiin ei kannata ryhtyä ennen rukiin niittoa, ennen kuin yöt ovat tarpeeksi pimeitä, hän neuvoi.

- Ankerias on rasvainen kala. Se pitää tappamisen jälkeen halkaista pituussuunnassa. Sitten se pidetään suolavedessä ja pannaan pellille - tai niin kuin hän sanoi - tuohisiin. Tämän jälkeen ankerias asetetaan olkien päälle ja kypsytetään uunissa. Näin liika rasva valuu olkiin. On se näin laitettuna aika hyvää, olen minä maistanut.

Vanhat ministeriön esittelijät ovat niin viisaita, että ottavat selville jo ennakolta, millainen mies on tulossa taloon. Me tiesimme että Luukka oli sellainen joviaali kaveri, jonka kanssa tulee hyvin toimeen.

- Kun hän tuli toisen kerran ministeriksi niin - ministerin työhuoneen seinällä on tavallisesti Ateneumin tauluja; minä en muista mikä hevosen kuva siellä silloin oli - Luukka komensi, että eikö tänne parempaa kuvaa saada. Meidän piti hakea Ateneumista "Verkonnostajat", en nyt muista kenen maalaama taulu se on. Työ taitaa olla vieläkin maatalousministerin virkahuoneen seinällä. Luukka sen komensi tuomaan - ja äkkiä!

- Tämä oli ainut kerta, jolloin hän oli vähän pahemmalla päällä. Oli kai ollut jotain, joka kävi papan hermoille. Yleensä hän oli tavattoman joviaali ja neuvottelukykyinen mies. Sen takia - minä tiedän tämän - Ukko-Paasikivi suorastaan vaati Luukkaa ministeriksi, sillä hän oli tasoittava persoona. Hän käsitti asiat niin, ettei näitä yhteisiä asioita ajeta härkäpäisesti, vaan täytyy antaa perää, täytyy pystyä neuvottelemaan. Hänellä oli erinomainen neuvottelutaito.

- Luukka oli monessa asiassa "laakerinrasvaa", ja jos muukaan ei auttanut, hän laski leikkiä, aina tilanteen mukaan. Luukan ulkonäkö jo toi mukanaan joviaalisuutta. Hän oli lihavahko, kookas mies; ei äkkinäinen liikkeissään eikä mikään temperamenttipesä, ja hän näki asiassa aina valopuolia.

Luukka ei edes poliittisia vastustajiaan haukkunut koskaan. Asiat riitelivät, eivät miehet.

- Hänen kanssaan oli esittelijöiden ja muittenkin ihmisten helppo neuvotella. Asiat sovittiin ennakkoon, ja kyllä hän useimmiten esittelijän kantaa puolusti. Oli nimittäin sellaisiakin ministerejä, joiden sanaan ei voinut luottaa. Vaikka sovittiin asia, niin valtioneuvostossa tai muualla ministeri ei suutaan aukaissut. - Ja tässä esittelijä jää kyllä helposti toiseksi, kun vastustus tulee jonkun muun ministerin taholta. Yleensä Luukka ensimmäiseksi puuttuikin asiaan ja sitten vasta esittelijä.

- Tapasin Luukkaa ministeriössä melkein päivittäin. Meillä on vieläkin sama jonkinlainen byrokraattinen perinne: ministerin piti allekirjoittaa kaiken maailman markan viidenkymmenen pennin laskuja.

- Aikoinaan Osara ollessaan ministerinä kieltäytyi ja sanoi, että hänellä on muutakin tekemistä. Pakko oli allekirjoittaa, muuten ei kelpaa ellei ministeri vahvista tätä asiakirjaa, vaikka esittelijä siitä vastaa.

Maatalousministeriö oli Ritarikatu kahdessa, valtioneuvoston linnassa.

- Luukka tunsi alaisensa. En tiedä tunsiko hän kaikki konekirjoittajatkin. Joskus kun minulla oli jokin alaisen asia menossa, niin saatoimme mennä yhdessä ministerin luokse pohtimaan, mitä on tehtävissä, mitä ei. Koputettiin vaan ovelle, ei siinä mitään. Oltiin porstuassa, kenen vuoro tuli, pitkin päivää.

- Sisään mentiin että terve, terve. Työaika ministeriössä oli vuonna 1937 klo 9.30-15.00. Nykyinen 8-16 tuli kai 50-luvulla.

- Yksi riesa olivat nämä lähetystöt ja kaikenlaiset hyvät tuttavat, jotka varsinkin silloin kun on kiire tulevat kertomaan miten sillä ja sillä kalareissulla kävi. Eikä niitä voi ulos heittää. Yleensähän lähetystöjen matkat menisivät hukkaan, jos Fennia olisi kiinni. Suuria lähetystöjä ei tarvita, vaan lähetetään yksi hyvä mies selittämään asia, tai korkeintaan kaksi.

- Luukka otti kaikki suopeasti vastaan ja hyvin taitavasti hän sovitti sanansa, että pääsi niistä eroon. Hän oli korkean luokan taktikko: annetaan nyt tässä asiassa perään ja tuossa pidetään kiinni. Toiselle ihmiselle hän saattoi olla totinen ja haudanvakava, toiselle laski leikkiä.


Luukka oli enemmän kuin kohtuullinen alkoholin kanssa. Hän oli puoliraitis mies. Joskus kun pumppu oli huonossa kunnossa, hän saattoi ottaa pienen konjakin. Siinä kaikki. Ja lasin viiniä. Illanistujaisissa hän oli tietysti keskipiste, ministeri kun oli. Kertoili mitä oli taas Muolaassa tapahtunut.

- Luukka ei tykännyt byrokratiasta. Muistan tarinan Rajajoen sillalla vartiomiehestä, joka vaati kyläläisiltä vuodesta toiseen papereita, vaikka kaikki olivat tuttuja.

- Kerran sinne tuli sisäministeri Helo ja maaherra Manner, eikä kummallakaan ollut papereita. Lopulta ne saivat kirjekuorella tai muulla vastaavalla todistetuksi, että ministeri oli asialla.

- Maaherralla ei ollut kuitenkaan mitään todistuskappaletta. Helo lopulta sanoi, että kuulkaa nyt rajamies, kyllä tämä on varmasti maaherra. Hän takaa sen. Rajamies siirrettiin sen jälkeen muihin tehtäviin.


* * *

"'Sitä on niin monenlaista vouhottajaa', oli hänen kantansa kommunisteihin. 'Kyllä ne siitä järkiinsä tulevat, kuin lapset. Kun niille antaa ensiksi joitakin värejä, niin punaisen ne ensiksi ottavat, kunnes sitten hylkäävät sen'."

Tekstisisältöä pääset muokkaamaan tuplaklikkaamalla tekstialuetta. Tekstieditorilla voit lisätä ja muokata linkkejä, lihavoida, kursivoida ja alleviivata tekstiä sekä luoda listauselementtejä ja numerolistauksia. Asetuksista voit asemoida tekstin oikealle, vasemmalle tai keskitetyksi sekä jakaa tekstikappaleen useampaan eri komponenttiin.

Veikko Pohjanpelto

Maa- ja metsätalousministeriön vanhempi hallitussihteeri 


Veikko Pohjanpelto kotonaan Helsingissä 22.11.1979.

Luukka oli avulias, kansanomainen ja lupsakka. Kun hänestä tuli maatalousministeri, minä palvelin nuorempana ja vanhempana hallitussihteerinä ministeriössä. Hänen kanssaan oli hyvin mukavaa työskennellä.

- Kun Luukalla oli asiaa, niin hän ei soittanut, että tulkaa tänne komentavalla äänellä, vaan 'Kuules Veikko, voisitkos sie auttaa vähä Eemelii, ku miul ois pikkuse asiaa, jos vaa soppii'.

- Yleensä kun uusi ministeri tulee ensimmäisen kerran ministeriöön, niin kansliapäällikkö kuljettaa hänet jokaisen esittelijän luo. Seremoniat ovat vähän jäykänlaisia. Mutta kun Luukka tuli, niin hän sanoi minulle: 'No terve vaan. Ai sie oot tääl viel. Ollaa vanhat tutut. En mie siu kans viitsi kauemmi puhhuu. Kyl mie Veikon tunnen', Luukka sanoi ja lähti pois.

Kerran olivat valtioneuvostossa kireät välit vasemmiston ja keskustan välillä. Pelättiin että hallitus hajoaa (Kekkosen 3. hallitus 1951-53). Miettunenkin oli aivan tulipunaisena. Päätettiin että pääministeri jättää huomenna presidentille eronpyynnön.

- Sitten yhtäkkiä Luukka sanoi: 'Kuules sie Tervo poika. Mie pidän täst ministeripaikast. Etkös siekii pidä ministeri virast hyvi paljo. Mitäs myös tämmöse asia vuoks ruvetaa koko hallitusta kaatamaa'. Kaikki rupesivat nauramaan ja näin Luukka pelasti hallituksen pitkäksi aikaa - katkaisi huumorilla riidan kärjen.

Luukka oli hauskanpitäjä. Hän oli Rikkihapon puheenjohtajana ja Kekkonen oli mukana. Minäkin olin samassa pöydässä. Luukka heti laukaisi, kun istuttiin pöytään, että 'kuka niin sanoi?' - Eihän siinä kukaan ollut mitään sanonut!

- Yhden ryypyn otti ja siihen jätti: kahvin kanssa joi konjakin, joskus jätti senkin puoleenväliin. Minä otin sitten loput. Luukka ei ollut koskaan juovuksissa. Ja Kemirassakin tarjottiin, niin paljon kuin vain halusi. Minä join reilusti ja Kekkonen. Mutta Luukka, kun tarjottiin konjakkilasi, niin siihen se jäi; ruokaryypyn taisi ottaa.

- Luukan avioliitto oli sopuisa. Hän antoi tunnustusta vaimolleen: 'En mie yksin, vaimoha on lapset kasvattant'. 'Saanks mie vaivata' -tyyliin hän suhtautui ministeriössä alaisiinsa. Vahtimestarillekin sanoi niin. Hän oli hyvin inhimillinen alaisiaan kohtaan.

Luukka sanoi aina vastustajilleen: 'Katsos en mie täs voi mittää, et kyl mie oon siu kans sammaa mieltä, mut en voi mittää'.

Vennamosta Luukka sanoi, että se Fennander Lahdenpohjasta, oli niin hyvä pankinjohtaja, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua omisti kolmanneksen koko Lahdenpohjan kauppalasta. Toisin sanoen Veikko Vennamon isä oli hyvin häikäilemätön. Otti velkakirjan ja pani uloshakuun. Fennanderia ne vihas kovasti, silloin kun minä kävin siellä. [Pekka Vennamon mukaan "Emil Fennanderin kiinteistöomistukset Lahdenpohjassa rajoittuivat omaan taloon ja Lepolan kesäasuntoon saaristossa, jotka eivät varmaankaan muodostaneet kolmannesta Lahdenpohjasta. Vain niistä perhe sai korvaukset valtiolta sodan jälkeen." (PV:n email PT:lle 5.11.2013)]

- Olin hyvissä väleissä Vennamon kanssa. Kun olin hallitussihteerinä ministeriössä, niin se oli notaarina. Vaikka mitä kantoi sen pöydälle, niin aamulla oli kaikki asiat järjestetty. Kyllä se oli terävä ja nopea poika. Joskin sitten vähän omaan pussiin pelasikin.

Korsimosta

- Minä kerran sanoin Luukalle, että kuinkas tuo Korsimo, joka oli toiminnanjohtaja siellä Lounais-Suomessa, nyt on kavaltanut kahdet arpajaiskassat, että ei kai se oikein mukavaa ole, että tätä Korsimoa...? 'No, se on Sukselaisen asia', Luukka sanoi. Ei moittinut Korsimoa, vaikka se niin paljon oli kavaltanut.

Luukkaa arvosteltiin siitä, että hän halusi häikäilemättömästi johtopaikoille, sinne missä oli tuloja; että hän olisi niin itsekäs. Ei hän erityisemmin ollut perillä kulttuuri- ja tiedeasioista; Luukka oli enemmänkin käytännön mies.

- Luukka oli aina terve, ei koskaan sairas. Ei se ainakaan töistä pois ollut koskaan, tässäkin mielessä poikkesi monista muista ministereistä. Esimerkiksi Raatikainen oli outo tyyppi. Kerrankin se soitti ja sanoi että 'perhana, tule tänne ja äkkiä'. No minä menen, että mikäs hätä täällä?

- No kun täällä ei ole lukkoja.

- Onhan täällä lukot.

- Mutta ei ole avaimia. Avaimet tänne ja heti, Raatikainen komensi.

- Minkä tähden?

- No minä olin Tornissa neuvottelemassa. Tuli tumma tyttö ja käskin sen tänne. Ja illalla, kun olin touhuamassa täällä, niin siivooja tuli sisään, kun me kellimme siellä sohvalla. Siivooja jätti ämpärin ja harjan siihen, ja silloin tyttö lähti. Että palauta nämä nimettömät sille, minä en kyllä niitä ala viedä.

- Tällaisia juttuja siellä kerrottiin. Raatikainen tosin kertoi tämän mulle itte. Mutta Luukasta ei kierrellyt mitään ilkeitä juoruja. Ei häntä kehuttukaan, mutta suhtauduttiin kyllä arvonannolla. Se oli semmonen karjalaisten johtaja.

- Luukalla ei ollut heiloja, ei mitään tekemistä naismaailman kanssa, ei kertaakaan. Sillä oli korkea moraali. Tämän sortin vitsejä Luukalla kyllä oli varastossa. Kerran hän kertoi, että Muolaassa kyyröläläinen kauppias meni piian luo. Sillä oli kontti selässä, kun se lemmiskeli sitä. Rahkeet vaan vinku, mutta se sano et 'enhä mie keske lopeta enne ku rahkeet jättää vinkumatta.' Tommosia hävyttömiäkin juttuja Luukka kertoi.

Toisaalta Luukka oli herkkä luonne. Vastoinkäymiset koskivat, vaikkei hän sitä ulospäin näyttänytkään.

- Ei hän koskaan itkenyt, mutta kyllä sitä koski kovasti oman pitäjän menetys. Ei voinut sitä unohtaa.

Pohjanpelto kiittelee Luukan korkeaa moraalia; ministerinä hän ei koskaan pannut alaisiaan hoitelemaan yksityisasioitaan.

- Esimerkiksi Vesterisen aikana sain hyvin paljon hoitaa ministerin juridisia asioita, yksityiskirjeitä, valituksia ym. Mutta Luukka ei kertaakaan pyytänyt auttamaan itseään. Hän ei käyttänyt virka-asemaansa hyväkseen, ei koskaan kysynyt mitään omista yksityisasioistaan.

- Minä olin kerran kansanedustajaehdokkaana. Luukka sanoi, että ne parikymmentä Uudeltamaalta valittua edustajaa ovat muualta tulleita. Hän sanoi, että me uusmaalaiset olemme hyväntahtoisia nahjuksia. 'Myö karjalaiset ollaa aloitekykysiä ja vilkkaampia. Miksi te valitsisitte muuten siirtoväkeä johtoon?'

Suuren palveluksen Luukka teki silloin, kun järjestettiin karjalaisten sijoitukset tänne Kanta-Suomeen. Hänen ansiotaan on, että muun muassa muolaalaiset sijoittuivat esimerkiksi Jokioisiin. Hän tiesi, että siellä olivat hyvät viljelysmaat, ja tälle 2 000 hehtaarin suuruiselle valtion maalle asutettiin karjalaisia, vain 700 hehtaaria jäi koealueeksi, joka on vieläkin valtiolla. Luukka oli silloin maatalousministerinä ja ratkaisevasti vaikutti siirtoväen sijoitukseen Asutushallituksen kanssa.

- Minusta Luukka piti siitä huolen, että muolaalaiset sijoitettiin hyvälle maanviljelysalueelle. Tästä muuten Niukkanen suuttui tavattomasti: olisi pitänyt järjestää Uudellemaalle hänenkin äänestäjänsä. Nyt karjalaisten äänet menevät kahtia, kun Luukka sijoitti suuren osan yhteisiä äänestäjiä Hämeeseen.

Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa Luukka oli ehdokkaana Kymen läänin vaalipiirissä. Hän keräsi Maalaisliiton listalla 5 993 ääntä - toiseksi eniten Veikko Vennamon jälkeen (11 215). Juho Niukkanen sai 5 687 ääntä, ja Johannes Virolaista kannatti 4 493 äänestäjää. Vuoden 1951 vaaleissa Niukkanen valittiin kansanedustajaksi Uudenmaan läänin ja Luukka Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä. Niukkanen kuoli pari kuukautta vaalien jälkeen.

- Muistan, että Luukalla ja Niukkasella olivat aina huonot välit. Kalastuslainmuutosta valmisteltaessa 50-luvun alussa Niukkanen oli kärmeissään Luukalle: 'Luukkakin täällä esiintyy. Yhdeksän vuotta oli lautamiehenä eikä herastuomariksi päässyt, ja nyt se rupee täällä lakipykäliä säätämään'.

Luukka ajoi Vennamoa Asutushallituksen ylijohtajaksi. Viljami Kalliokoski ei oikein tahtonut sinne karjalaista. Valtioneuvostossa tehtiin sopimus. Kalliokoski sanoi, ettei hän kannata Pekkalaa Metsähallituksen pääjohtajaksi, koska se käyttää liian paljon ravitsemusliikkeitä, mutta jos Vennamo tulee ylijohtajaksi, niin hän kannattaa sitten myöskin Pekkalaa.

- Ja näin tuli karjalainen Vennamo johtopaikalle, jolla hänellä oli tavattoman suuri sananvalta. Luukka sanoikin aina häntä 'Mei Veikoks'.

- Niukkasta Luukka arvosti, eikä muistakaan puhunut pahaa. Siitä huolimatta, että Niukkanen aina ryöpytti häntä. Kerran Niukkanen jätti omat hommansakin ja lähti lautatavaraa hakemaan; pelasti omat lautansa sahalta, luovutetulta alueelta, kun muita työtehtäviä olisi pitänyt hoitaa. Kun Niukkasen kanssa mielellään joskus ryyppäsin, niin vähän se aina ironisoi, huomasi, että se oli kateellinen Luukalle; '...silloin se kunnankirjurikin siellä ...'.

- En tiedä oliko Luukalla henkiystäviä omassa puolueessaan tai Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Luulen, että ne olivat hyvin kateellisia, kun karjalainen kunnankirjuri oli aina ministerinä.


Eemil Luukka uskoi voivansa parhaiten ajaa karjalaisten asioita, kun pääsi johtavaan asemaan. 'Jos Karjalan Liiton johtoon tulevat toiset, niin hän ei luota sitten niihin' eikä ollut luottamistakaan. Tulivat Kähöset ja muut, niin nähtiinhän se, ne olivat nollia näissä siirtolaisasioissa.

- Joskus asiat käännettiin niin, että Luukka saa luottamustoimistaan paljon sivutuloja, mutta hän itse ajatteli toisin, ei luottanut muihin.

- Ei Luukka oikeastaan mitenkään katkera ollut maanomistajille. Hän vaikeni siitä, mutta karjalaisia pitäisi aina ymmärtää maanomistusasioissakin. Muistan kun oli kysymys viljelyspinta-aloista. Axel Brander sanoi Luukalle, että se on vähän niin, että kun suutari leikkaa toisen nahasta remmin, niin se leikkaa vähän leveämmän kuin omasta nahastaan. Branderilla oli itsellä maatila Kiteellä.

- Luukka ei tilojen pirstoutumiseen puuttunut. Hän sanoi, että kaikille pitää saada maata. Ja kyllä hän senkin myönsi, että tuli perustetuksi asuntotiloja sellaisille alueille, missä tilanomistajilla ei ollut mitään sivuansiomahdollisuuksia. Mutta kun paljon oli hakijoita, ja aina vastustettiin, niin parempi oli, että sai edes vähän kuin ei mitään.

Kun hän meni vaikkapa Kansallispankin vuosikokoukseen, jossa valittiin hallintoneuvoston jäseniä, niin Luukka ministerinä istui tavallisesti etupenkissä ja käytti puheenvuoron: 'Olen sitä mieltä, että tähän pitäis saada myös yksi siirtoväen edustaja.' Kukaan ei puhunut mitään, mutta takana oli hänen avustajanaan Kurki-niminen maanviljelijä. Hän käytti puheenvuoron: 'Minä kannatan Luukkaa, esitän että hänet valittaisiin hallintoneuvostoon.'

- Niin Luukasta tuli hallintoneuvoston jäsen, ei ainoastaan Kansallispankkiin, vaan moniin muihinkin.


 

 

* * *

 

Kerrottiin juttua, että vaalien jälkeen Luukka meni jonnekin syrjäkylään. Hänen kanssaan oli avustaja, olikohan se Kurki taas mukana. Luukka piti eduskuntakatsauksen karjalaisten asioiden hoidosta. Avustaja kysyi sitten, että Luukkaakos työ äänestitte?

- Yksi partaniekka peräpenkiltä sanoi: 'A Luukka hyvä mies, mut tällä kertaa Vennamoa äänestimme.'

- No miksi työ nyt Vennamoa äänestitte, vaikka saitte näin hyvät viljelysmaat?

- A katso sie, ku Vennamo meille maata lisää lupas ja metsää lisää lupas ja irtaimistoa. Vielä rahhaa lisää lupas. A Vennamoa monet äänesti.

"Kuules Luukka, kun olet siellä valtiopäivillä, niin viinan hintaa pitäis ehdottomasti alentaa, hänelle sanottiin kun valtio aikoi nostaa viinan hintaa. Karhuviinaa sai ennen 12 markalla pullo, se maksoi saman verran kuin halkomotti. Nyt ei enää halkomotilla saa pulloa irti."

Luukka sanoi, että "niinhän se on. Mut katso sie, jos ei saa korottaa hintaa, ni ne pannoot vettä enemmä sekkaa."

- Ei sitä saa laimentaa - olkoot sitten, ukot tuumivat.


"Siellä missä kärri kulkee, siellä karva karisee", oli Luukan lempisananparsia.


Kun Mauno Pekkala tuli Pariisista rauhanvaltuuskunnan matkalta, niin hän meni eri autoon kuin mukana ollut rouva. Sitten pääministeri sanoi Vesteriselle, että vie sinä tuo tyttö kotiin, Luukka kertoi, oli siellä rautatieasemalla.

Luukka tuli muurahaismunakaupoilta Pietarista ja toi salaa silkkikankaita ja alusvaatteita. Kun tuli tarkastus, niin hän antoi vaatteet lähellä istuvalle papille, joka pani ne kauhtanansa alle.

Jokainen isä mielellään kertoo, että pojat ovat menestyneet hyvin elämässään. 'Eivät ne ole kotoaan ohjausta saaneet, ovatpahan vain perineet isän ominaisuuksia', Luukka kertoi ja naurahti sitten päälle.

Kerroin Luukalle, että sain kutsun Torniin valvontakomission luokse. Luukka sanoi: 'Älä tiiä mittää, mut älä pane vastaakkaa.'

- Hän antoi tämän Paasikiven neuvon: ei saa väitellä.



Veikko Vennamo

Tullineuvos, kansanedustaja

Veikko Vennamo eduskunnassa 8.11.1979. Kuva: Pertti Toukkari

"Pitää olla kaikkien ihmisten kanssa hyvissä väleissä", oli Eemil Luukan peruslinja, ja sen takia hänet mielellään otettiin mukaan maan hallituksiin. Luukka ei koskaan ollut liian jyrkkä eikä ajanut asioita järjettömiin kriiseihin. Näin hän sai enemmän aikaan. Kun minä olin ASOn päällikkönä usein taipumaton, niin Luukka toimi vastapainona sovittelevasti: siinä oli oikeastaan hyvä kombinaatio. Luukka pääsi usein sanomaan, että minkäs tuolle Vennamolle nyt mahtaa.

- Luukka ei ollut mustasukkainen puoluetovereilleenkaan. Esimerkiksi Vidingiä hän nosti esiin, vaikka näki selvästi, että hänestä tulee poliittinen kilpailija.

Pidin aluksi Luukkaa värittömänä poliitikkona. Vasta kun tutustuin mieheen tarkemmin ollessani 40-luvulla Karjalan Liitossa, kuva muuttui.

- Luukka saattoi kulkea päivittäin kymmenissä avainpaikoissa. Hänellä oli aina selvä kuva tilanteista ja hän kykeni realistisesti arvioimaan tilanteen. Luukka oli aina rauhallinen eikä riidellyt kenenkään kanssa. Joskus hänen hermonsa eivät oikein pitäneet, mutta tällaista sattui äärimmäisen harvoin.

- Luukka nautti politiikan teosta, oli siinä kuin kala vedessä. Politikointi oli hänelle ehkä vieläkin suurempi intohimo kuin karjalaisuus.

- Minusta Eemil Luukka ei ollut mikään hyvä puhuja. Hänen puheensa olivat enemmän tai vähemmän pehmeitä, mutta niissä oli aina ajatuksia, jos syvällisemmin pysähtyi niitä miettimään. Hän teki puheensa suurimmalta osalta itse. Silloin tällöin minäkin laadin joitain pohjaksi, mutta itse hän ne muokkasi - siihen aikaan poliitikot yleensä kirjoittivat puheensa itse.

- Vähästä koulunkäynnistään Luukalla ei juuri komplekseja ollut. Ehkäpä tämä jossain määrin näkyi siten, että hän halusi saada asioista tietoja 'herroilta'. Tavallaan hänelle oli jäänyt vähästä koulunkäynnistä pieni alemmuuskompleksi.

- Mutta sitä mukaa kun Luukka sai elämänkokemusta ja oli johtavilla paikoilla, hän näki ettei tieto älyä tee, ja hän jonkin verran luopui koulutuksen yliarvostuksesta.

- Asetan Luukan syvimmän moraalin korkealle. Olen joutunut asutusasioissa esittelemään hänelle vaikeita päätöksiä, jotka varmasti vaikuttivat hänen hallituksensa suosioon suuromistajien keskuudessa.

- Mutta koskaan ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän panisi nimeään alle, jos asiasta olisi etua heikolle ihmiselle.

Luukan ansiota - kommunistit pois Karjalan Liitosta

Kokoomuksen Erkki Paavolainen yritti useampaan kertaan syrjäyttää Luukkaa Karjalan Liitossa. Paavolainen valittiin jopa kerran puheenjohtajaksi, mutta hänen täytyi luopua siitä.

- Luukka tajusi, että vasemmistoa on myös vedettävä esiin, koska on kysymys koko Karjalan heimosta. Itse asiassa Karjalan Liiton toiminnassa oli tämä yhteistyölinja samansuuntainen, joka hahmottui 30-luvun lopun yhteiskunnassa ja johti punamultahallituksen syntyyn 1937. Minä tulin myöhemmin Karjalan Liiton hallitukseen Luukan ollessa puheenjohtaja.

- Kommunistit vetäytyivät aluksi pois järjestön toiminnasta, kiitos Luukan. Kommunistit nimittäin yrittivät saattaa Karjalan Liiton fasistiseksi järjestöksi.

- Kekkonen näistä tietäisi, mutta hän ei kerro. Hän vaikuttaa vieläkin karjalaisasioissa. Jos joku karjalainen johtohenkilö kirjoittaa muistelmiaan, niin Kekkonen määrää, mitä siitä poistetaan.

- Tästä Urho-Suuri ei koskaan pääse: julkisuuteen ei pilkkuakaan sellaista, joka voi heikentää hänen asemaansa.

- Luukka ei ollut Kekkosen mies, mutta realistina hän piti kuitenkin yhteydet yllä. Hän varoi vaistomaisesti kaikkea jyrkkyyttä, ja Kekkonen edustaa juuri sellaista voimakasta linjaa. Siitä syystä Luukka oli myös minun kanssani alkuaikoina varovainen, pelkäsi, jos en annakaan periksi, kerron ulkopuolisille asioista tms.

Kekkonen pelasi Karjalan kysymyksellä. Hän halusi karjalaiset taakseen, mutta aina kuitenkin päätyi siihen, ettei voikaan asiassa mitään tehdä. Kekkonen käytti Luukkaa myös hyväkseen, piti toivoa yllä Karjalan kysymyksessä, että Karjala saataisiin takaisin, vaikka hän kahden kesken sanoi, ettei mitään. Vaikka näin karjalaisten asia petettiin, niin kuitenkaan Karjalan Liiton, Luukan ja Kekkosen välille ei syntynyt ristiriitaa eikä Karjalan heimolle kriisiä.

- Luukka ilmestyi kerran kahdessa viikossa ASOon, kuin tunnelmaa haistellakseen. Kekkonen häntä siitä moitti, mutta sai vähitellen havaita, ettei saanutkaan Luukkaa juoksupojakseen, vaan Luukka säilytti henkisen itsenäisyytensä.

- Kuuluin erääseen kerhoon, jossa Luukka ei ollut mukana. Siellä oli Kekkonen ja näitä poliittisia vaikuttajia Eero A. Wuorta myöten. Muutaman kerran Kekkonen antoi ymmärtää, ettei Luukkaan voinut luottaa, koska hän piti yhteyksiä muun muassa vuorineuvoksiin. Minusta tässä ei ollut mitään väärää: Karjalan Liiton puheenjohtajana hän pystyi saamaan [tällä tavalla] järjestölleen taloudellista tukea.

Hänen asemansa Karjalan Liitossa oli vahva. Tosin joskus Luukkaa yritettiin arvostella tästä sopeutuvaisuudesta, kun hän oli järjestön puheenjohtajana.

- Suhde Niukkaseen oli vähän vaikeampi, koska Niukkanen ei oikein halunnut tunnustaa, että oli jäämässä sivuun. Niukkanen yritti vetää minua esiin; olin useampaan kertaan Maakansan johtokunnassa, mutta Luukkaa ei. Havaitsin sen, mutta en antanut sen vaikuttaa.

- Luukan peruslinja toimi: pitäisi olla kaikkien ihmisten kanssa hyvissä väleissä. Kun keskusteltiin karjalaisten omasta puolueesta, hänellä oli heti selvä kuva: ei eristäydytä. Maalaisliitto ei kuitenkaan koskaan asettanut häntä johtavalle paikalle. Tämä johtui siitä, etteivät ne koskaan saaneet hänestä otetta eikä juoksupoikaa

- Hän ei ollut Kalliokosken eikä Kekkosen mies, vaan hän oli poliitikko, joka hoiti niin hyvin kuin osasi karjalaisten ja omaa asiaansa. Luukka oli vaistonvarainen alkiolainen. Hänellä oli terve vaisto. Luukka tajusi yritystoiminnan välttämättömyyden. Hänellä oli selvä talonpoikainen näkemys, mutta siitä puuttui vanhoillisuus.

 

 

* * *

Vaikka Vennamo antaakin haastattelussa Luukasta melko myötäsukaisia arvioita, hänen mielipiteensä näyttävät muuttuneen kahdeksassa vuodessa: Luukan ja Kekkosen hyvät välit harmittivat Vennamoa.

Vuonna 1987 hän kirjoittaa muistelmateoksessaan:

"Jo ensimmäisissä eduskuntavaaleissa maaliskuussa vuonna 1945 sain siirtoväen kansanedustajaehdokkaista eniten ääniä, 8202 ääntä. Jopa koeteltu karjalaisten johtomies Emil Luukka jäi toiselle tilalle [Luukan äänimäärä 7583].

Seuraavissa eduskuntavaaleissa [1948] äänimääräni oli jo yli 11200, eikä seuraava siirtoväen kansanedustajaehdokas päässyt edes 6000:een [Luukka 5993]. Tämän jälkeen siirtoväki sitten hajautui nyky-Suomen vaalipiireihin. Vuoden 1950 presidentinvaaleissa olin ainoa Kekkosen valitsijamies, siirtoväen kansanedustajien keskuudessa."

[---]

"On luonnollista, että kasvava kannatukseni herätti kateutta muissa. Erityisesti Johannes Virolainen alkoi ahkeroida asemani murtamiseksi. Jo varhain Urho Kekkonen ja Emil Luukka päättivät, että Veikko Vennamo oli saanut kansamme syvien rivien keskuudessa liian voimakkaan kannatuksen. Se oli tuhottava." (Veikko Vennamo Kulissien takaa. Elettyä Mannerheimin, Paasikiven, Kekkosen ja Koiviston aikaa, s. 34)

 

Paasikivi vaati:

Ei kommunistivirkamiehiä ASOon

Kuvateksti

Karjalan Liiton paneeli-ilta Karjalatalossa 18.4.1980

"ASOn päällikkönä minua yritettiin houkutella korkeilla asemilla ja suurilla talouseduilla. Eivät onnistuneet. Olin useimmiten yksin ratkaisuissa, koska esimiesteni, siirtoväen ministereitten, oli ylläpidettävä poliittisia suhteita, ja vaikeissa tapauksessa oli parempi, että minusta tuli syntipukki kuin että ministeri olisi joutunut väistymään. Tämä yhteistoiminta oli erityisen hyvää Eemil Luukan kanssa."

"Suomi oli sodassa köyhtynyt. Meillä ei ollut ulkomaan valuuttaa eikä raaka-aineita tehtaiden rakentamiseen. Oli vain puuta, maata ja käsivarsia, joiden avulla siirtoväki oli sijoitettava ja väkivaltainen vallankumous estettävä sekä kansan uskoa tulevaisuuteen vahvistettava. Peruspäämääränä oli tällöin vahvistaa ja laajentaa kansamme keskuudessa pienomistusta pohjoismaisen vapaan yhteiskuntajärjestelmämme periaatteiden mukaisesti niin omistettuja koteja kuin perhe- ja pienviljelmiä. Kun otetaan mukaan myös vanhojen rakennusten korjaustoiminta, niin tämä jälleenrakennustyö ja asutustoiminta antoi oman tai paremman kodin yli kolmannekselle maamme kaikista perheistä.

Alusta alkaen ASO joutui kovan vaikutuspainostuksen alaiseksi omistavan luokan taholta. Minua vaadittiin toimimaan hitaasti, koska muka oli mahdollisuus saada Karjala takaisin. Velvollisuuteni mukaisesti tein kuitenkin kaikkeni jälleenrakennustyön toteutumiseksi. Jarrutuslinjan seuraukset näemme palestiinalaisten miljoonaleireissä Lähi-idässä, jotka vapisuttavat tälläkin hetkellä maailmanrauhaa.

Maataloustilojen osalta on oikeutetusti arvosteltu, että muodostetut tilat olivat pieniä. Pakkolunastustietä muodostettujen tilojen keskikoko oli kuitenkin lähes lain sallima yläraja, minkä lisäksi on huomattava, että maan luovuttajat tekivät kaikkensa, jotta maata siirtoväen tiloihin otettaisiin mahdollisimman vähän. Yhteen aikaan ASOssa kävi miltei päivittäin teollisuuskeskusten työmiesten lähetystöjä, jotka todistelivat, että maito ja leipä loppuvat, jos perhe- ja pienviljelmiä muodostetaan kartanoista. Tiedämme, että totuus osoittautui päin vastaiseksi, ja on väitetty, että kansamme oli hukkumassa siirtoväen maidon ja viljan tulvaan.

Koko tehtävää oli pakko hoitaa kovalla kädellä, joka herätti myös paljon vastustusta. ASOn päällikkönä minua yritettiin houkutella korkeilla asemilla ja suurilla talouseduilla. Eivät onnistuneet. Olin useimmiten yksin ratkaisuissa, koska esimiesteni, siirtoväen ministereitten, oli ylläpidettävä poliittisia suhteita, ja vaikeissa tapauksessa oli parempi, että minusta tuli syntipukki kuin että ministeri olisi joutunut väistymään. Tämä yhteistoiminta oli erityisen hyvää Eemil Luukan kanssa.

Asemani virastopäällikkönä oli siitä erikoinen, että tehokkaan toiminnan edistämiseksi minun oli liikuttava jatkuvasti kentällä nähdäkseni omin silmin tosiasiat, minkä lisäksi kenttä jatkuvasti otti minuun suoraan yhteyttä, jolloin pääsin poistamaan tulppia. Tällaista virastojohtoa tämän päivän byrokratia tuskin ymmärtää.

En puutu varsinaisesti siirtoväen sijoitussuunnitelmaan, mutta totean, että vastustus oli kovaa, jonka seurauksena lähes puolet siirtoväestä monen rintamamiehen kanssa joutui niin sanotulle kylmälle tilalle. Laki salli siirtoväen kohdalla sen, että tilaa ei olisi tarvinnut rakentaa, jolloin se olisi jäänyt metsätilaksi.
Tätä mahdollisuutta käytettiin kuitenkin vain harvoissa tapauksissa hyväksi, ja kylmän tilan perustamispalkkio nostettiin.

Ruotsinkielisten kartanonherrojen maiden pelastaminen Etelä-Suomessa tuotti suurta vaikeutta siirtoväen sijoittamisessa. Paasikiven arvovalta ratkaisi asian, koska hän piti kaikkein tärkeimpänä hyvien suhteiden säilyttämistä Ruotsiin maamme vaaranalaisessa tilanteessa. Tästä ristiriidasta huolimatta johdin palautetun Hangon alueen jälleenrakennustyötä ja myös myöhemmin palautetun Porkkalan alueen rakentamista. Ruotsinkielisiä rintamamiehiä ja oman kodin rakentajia oli myös.
Muutoin todettakoon tässä yhteydessä, että jouduin olemaan melkein jatkuvasti yhteydessä Paasikiveen, ja eräänä hänen vaatimuksenaan oli, ehkä sen saan sanoa, että ASOon ei saa ottaa kommunisteja virkamiehiksi, koska maan ryöstäminen yksityisomistusoikeuden pohjalle rakentuvassa yhteiskunnassa on poikkeuksellista.

Vaikka maanhankintalain mukaan maan hinnan periaatteessa piti olla samalla tasolla, kuin mitä siirtoväki sai korvausta, niin käytännössä inflaation vuoksi hinta kuitenkin liukui jonkin verran korkeammaksi. Pääosa siirtoväen korvauksista pidätettiin lainojen ja maan hinnan maksuun. Tässä yhteydessä jouduin tekemään ehkä vaikeimman ja yhdellä kertaa taloudellisesti suurimman ratkaisun ylijohtajana.

Kun olin yhdessä Sakari Tuomiojan, edesmennyt Suomen Pankin pääjohtaja ym., kanssa toimikunnassa muovannut ASOn asetuksen niin, että se oli päällikkövirasto, joka oli oikeutettu tekemään erittäin suuria ratkaisuja alistamatta asiaa edes ministerille, puhumattakaan valtioneuvostosta, jollainen valtuus minulla muutoin sodan aikana oli ollut myös jälleenrakennustoimiston päällikkönä, niin ASO päätti, että valtiolle pidätetyt siirtoväen korvaukset käytetään ensiksi lainojen maksuun indeksiarvon mukaisesti, ja vasta sitten markka markasta maapohjan maksuun, jos korvausta jää vielä jäljelle.

Tämä nostatti kauhean metelin. Silloinen valtiovarainministeri Hiltunen ilmoitti, että minä joudun varmasti linnaan, ja kosto tulee olemaan kova. Helsingin Sanomat löi asiasta valtavin otsikoin koko sivun. Katson, että tämä ASOn ratkaisu auttoi tuhannet karjalaiset perheet jaloilleen ja suorastaan pelasti monen karjalaisen taloudellisesti.
Kysymyksessä oli tuhansien miljoonien markkojen ratkaisu, joka oli moraalisesti oikein ja asiallisesti perusteltavissa. Yksistään rakentaminen tuli sodanjälkeisen inflaation vuoksi moninkertaisesti kalliimmaksi, ja korvausten käyttö velan maksuun markka markasta olisi merkinnyt suurta vääryyttä ja siirtoväen riistoa valtion hyväksi.

Tähän samaan liittyy taistelu Suomen Pankin päätöksen kumoamiseksi, jonka mukaan pankit eivät saaneet antaa siirtoväelle korvausobligatioita vastaan lainaa. Se oli isku siirtoväen omatoimisuutta vastaan, jolloin raharikkaat olisivat vieneet obligaatiot puoli-ilmaiseksi. Pystyin todistamaan kieltopäätöksen myös kansantaloudellisesti raskaaksi virheeksi, jolloin Laisaaren kanssa Pohjoismaiden Yhdyspankin pääjohtajan von Fieandtin avulla korvausbligatioille saamamme indeksiturva voi vaikuttaa täydellä tehollaan.

Siirtoväen sijoittamisen yhteydessä oli mielipiteitä, että koko tämä jälleenrakennustyö olisi pitänyt rajoittaa vain siirtoväkeen ja pettää muun muassa rintamasotilaat. Olen sitä mieltä, että kun sodanjälkeinen jälleenrakennustyö ulotettiin koskemaan koko kansaa, rintamasotilaita ja lisämaita myöten, niin tämä tuki siirtoväen oikeutettujen vaatimusten toteuttamisen mahdollisuutta yhteiskuntapoliittisesti. Muutoin siirtoväki olisi vähemmistönä nopeasti eristetty ja jätetty heitteille koko kansamme korvaamattomaksi vahingoksi.

Kun arvostellaan laajaa, sodanjälkeistä jälleenrakennustyötä, on muistettava, että siirtoväen sijoittamisen jälkeen oli tarkoitus hajauttaa maassamme keskisuurta ja pientä yritystoimintaa, jotta tulevaisuutta ajatellen oman kodin saaneilla olisi ollut riittäviä sivuansiomahdollisuuksia tilalta käsin. Tämä kaikki jäi kuitenkin tekemättä, kun minut heitettiin ulos ASOsta kostopoliittisista syistä, jolloin olin koko siirtoväen sijaiskärsijä."



Ahti Karjalainen

Suomen Pankin pääjohtaja

Suomen Pankki 18.6.1980. Kuva PT

Kekkosen ensimmäisen hallituksen vaihtuessa toiseen sosiaalidemokraatit tulivat mukaan ja piti panna kolme silloista maalaisliittolaista ministeriä pois.

- Tämä oli tietysti pääministerille vähän kiusallinen tilanne; kehottaa ministereitään eroamaan. Sieltä lähtivät Luukka, Vilhula ja olikohan kolmas Tiitu. Tämän kunniaksi hallitus järjesti Smolnassa läksiäisillalliset. Luukka piti eroavin ministerien puolesta puheen. Siinä oli kolme kohtaa.

- Ensinnäkin hän sanoi, ettei kuvitellutkaan tulleensa tänne jäädäkseen. Hän on ollut viidessä, kuudessa hallituksessa, ja aina hän on joutunut lähtemään: ettei tämä mikään yllätys ollut.

- Sitten hän kertoi vitsin vaivaisesta suutarista, jonka toinen jalka oli ollut lyhyempi toista syntymästään saakka. Kun ihmiset sitten päivittelivät, niin hän lohduttautui sillä, ettei se mitään, jos toinen jalka on lyhyempi, niin toinen jalka on pitempi.

- Kun hän oli nuori kunnankirjuri Muolaassa, niin sikäläinen maalaisisäntä tuli hänen luokseen ja kysyi häneltä, että kuinka sinä nuori mies aiot tässä virassa pärjätä? Mies antoi kaksi neuvoa, joilla pärjää aika pitkälle.

- Toinen oli se, että jos et tiedä jotain asiaa, niin kysy muilta, ja toinen: kun olet talonpoikien seurassa, ja ne haukkuu herroja niin hauku siekii, ja kun olet herrojen seurassa ja ne haukkuu talonpoikii, niin oo sie hiljaa.

Minä kirjoittelin hänen puheitaan, ja siitä yhteistyö ja kanssakäyminen jatkui. Karjalainen toimi Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa pääministerin sihteerinä; myös Luukka oli hallituksessa.

- Monetkin ministerit pyysivät apua, ja minä niitä kirjoittelin. Puheenrunkojakin.

Luukka pääministerin sijaisena

Norjan kuningas Olavin valtiovierailun aikana seurailin kuinka Luukka pärjää. Hän oli niin tottunut kaikenlaisiin käänteisiin, myös tällaisiin juhlallisiin seremonioihin, joten ei ainakaan päältä päin näkynyt, että Luukka jännitti tilannetta.

- Erikoisesti mieleen jäi, kuinka tyylikäs oli hänen rouvansa, joka oli tällainen maalaisemäntä, väärentämätön, vähän niin kuin Kaisa Kallio; ei yrittänyt olla mitään muuta kuin on.

- Minä luulen, että hän ehkä siinä vaiheessa toivoi, että hänestä olisi tullut pääministeri; olin huomaavinani.

- Mutta se oli hiukan hankalaa silloisessa tilanteessa; hän ei oikein sopinut kuvaan. Sitä paitsi Luukka alkoi olla jo ikämies; ja pääministerin homma on rankkaa.

Johannes Virolainen

Eduskunnan puhemies

Eduskunnan puhemiehen huoneessa 8.11.1979. Kuva PT

Virolainen tutustui Eemil Luukkaan kesällä 1937 ollessaan Pienviljelyskomitean tutkijana selvittämässä Muolaan pitäjän Ilolan ja Viholan kylien viljelijöiden taloudellista asemaa. Kylät olivat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin venäläisasutuksen loppuessa vallankumouksen jälkeen 1917-1918.

- Luukan koti sijaitsi kauniin Suulajärven rannalla Muolaan eteläkulmassa Kivennavan rajalla. Asuin Luukan lapsuuden kodissa viikon verran, tutustuin siellä myös Muolaan kunnankirjuriin. Siitä lähtien olin Luukan kanssa yhteistyössä aina hänen kuolemaansa 1. kesäkuuta 1970 saakka. (Virolainen 1994)

Yhteistoiminta jatkui ennen talvisotaa, kun Virolainen nimitettiin kansanhuoltoministeriön Viipurin läänin toimiston päälliköksi. Toimiston yhteydessä toimi neuvottelukunta, jonka jäsenenä Luukka oli. Karjalan Liiton perustamisen jälkeen vuonna 1940 Virolainen toimi liiton maatalousjaoston sihteerinä ja joutui olemaan Luukan kanssa läheisessä ja luottamuksellisessa yhteistyössä.

Kun kesällä 1941 alettiin organisoida takaisinvallatun alueen paikallishallintoa, Virolainen väestönsiirtotoimiston päällikkönä hyödynsi Luukan asiantuntemusta.

Johannes Virolainen kiitteli Luukan välitöntä kansanomaisuutta.

- Luukalle ei virka mennyt päähän. Hän toimi monta kertaa myöskin pääministerin sihteerinä ja sanoi, että yhteistoiminnalla pitää asioita hoitaa. 'Myö karjalaiset, myö oomme vähemmistön tääl; et eihä mei piä ruveta riitelemmää ja äänestelemmää. Ei käyvvä tappelemmaa, vaa tehhää kaupat, sovitaa, ni kumpikii osapuol hyötyy'. Se oli minusta erinomainen ohje yhteisiä asioita hoidettaessa; eihän 10-12 % ihmisistä voi määrätä toisia. En minä huomannut, että Luukan perusasenne olisi muuttunut koko hänen uransa aikana.

"Me siirtokarjalaiset jouduimme vuodesta 1939 lähtien elämään vuosikausia vähemmistönä. Varsinkin evakkoaikojen alkuvaiheissa siitä syntyi monia ongelmia. Eemil Luukka, taitava ja lahjakas kannakselainen karjalaisjohtaja, antoi kotikuntalaisilleen muolaalaisille hyvän ohjeen, kun nämä moittivat sijoituskuntansa Loimaan asukkaita siitä, ettei niiden kanssa tule toimeen: - Älkää riidelkö niiden loimaalaisten kanssa, kun olette siellä vähemmistönä. Neuvotelkaa ja sopikaa asioista!", Virolainen kirjoittaa muistelmateoksessaan vuonna 1993.

Luukka noudatti näitä periaatteitaan Karjalan Liitossa, eduskunnassa ja lukuisissa luottamustehtävissään. Kun Maalaisliiton eduskuntaryhmässä riita yltyi kovaksi, Luukan tapana oli tokaista: "Herra puheenjohtaja, kysyn vain, mistä täällä oikein riidellään, kun kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä!"

Virolaisen mukaan Luukka oli melko tuntematon tullessaan eduskuntaan vuonna 1936.

- Hän istui monta vuotta ryhmän takapenkillä tavallisena rivikansanedustajana, ei esiintynyt äänekkäästi, ei puhunut eikä kirjoittanut mielipiteistään. Kun Luukka täytti vuosia, kysyi eräs toimittaja häneltä haastattelussa:

Johannes Virolaisen mielestä Eemil Luukan yhteiskunnalliset suurtyöt olivat siirtokarjalaisten integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan sodan jälkeen, korvauskysymyksen hoitaminen ja Karjalan Liiton johtaminen ?pehmeän politiikan keinoin?.

- Miten olette pysynyt niin pitkään eduskunnassa, vaikka olette siellä kovin harvoin käyttänyt puheenvuoroa. En myöskään ole nähnyt Teidän kirjoituksianne julkisuudessa. Tähän Luukka:

- Se on totta, olen tässä talossa puhunut harvoin ja vielä harvemmin kirjoittanut. Mutta minä olen tervehtinyt valitsijoitani, ennen muuta muolaalaisia.

- Tähän leikilliseen vastaukseen sisältyy Luukan menestymisen salaisuus: hän oli kansanedustaja, joka oli lähellä kansaa. Luukka tiesi, mitä kansa ajatteli ja mitä häneltä odotettiin. Hän oli avulias, avoin ja ystävällinen. Luukka oli kansanmies, hän oli muolaalaisille todella "mei Eemil".

- Kun Luukka hoiti heidän asioitaan Muolaan kirkolla, hänen toimistostaan ja talostaan tuli kuntalaisten kohtauspaikka. Virka-ajan jälkeen ihmiset tulivat häntä tapaamaan kotiin, jonka ovet olivat aina avoinna", Virolainen kirjoittaa.

Muolaalaiset tottuivat käymään heillä jo kunnankirjuriaikana. Helsingissä hän asui Lapinlahdenkatu 14:ssä, muutti suurempaan ja antoi sen minulle, 1945 tai 1946 keväällä.

- Mie asuin ihan pikkusessa kahden huoneen ja keittiön asunnossa Topeliuksenkatu 29:ssä. Luukka sai vähän suuremman asunnon Lapinlahdenkatu 23:sta. Heil oli kaks huonetta, muistaaksein 60 neliötä, ja muolaalaiset tulivat heille; olivat öitä siellä. Hänellä itsellään oli neljä lasta ja sitten oli veljien ja siskojen lapsia. Hyö Tyynen kanssa nukkuivat hetekan puolikkaalla keittiössä.

 

Johannes Virolaisen pitää Eemil Luukan suurtyönä siirtokarjalaisten integroimista vuosina 1944-46 suomalaiseen yhteiskuntaan.

- Luukka johti tätä työtä, jossa oli niin suuria ongelmia, ettei nykypolven ihmiset kykene sitä edes kuvittelemaan.

Asutusministeriin yritettiin vaikuttaa monella tavalla. Luukka kertoi Virolaiselle Hämeen eteläisen vaalipiirin alueella kartanossa asuneesta naisesta, joka joutui luovuttamaan suuren alueen tilastaan karjalaisasutukseen, vaikka nainen oli luvannut suuren lahjoituksen Muolaan entisen kirkkoherran johtamalle siirtokansanopistolle ja muihinkin tarkoituksiin.

Luukka kutsuttiin eräänä viikonloppuna kartanoon "kostiin". Saunottiin, syötiin juhla-ateria ja puhuttiin viihtyisän illan aikana yhdessä asioista. Luukan vierailu vuoti sittemmin muolaalaisten tietoon, ja eräs äänestäjä ihmetteli asiaa, epäili Luukkaa veljeilystä maanluovuttajien kanssa.

- Kuuleha sie, enhä mie ois sinne muute mänt, mut ko hää kutsu. Häähä ois loukkaantunt, jos mie en ois mänt.

Luukka sanoi, että karjalaisten pitää olla kohteliaita myös maanluovuttajille.

- Meil ol Rapeli Topi kans siel tän rouva luon iha mukavaa olla - ja rouva ol hyvi kiitolline, ko myö mäntii sinne. Nyt ko mie ota häne tilastaa maat muolaalaisil, hää ei voi loukkaantuu, Virolainen muisteli asiaa vuonna 1979 eduskunnan puhemiehen huoneessa.

"Jatkosodan jälkeen säädetty korvauslaki sisälsi korvausten "indeksisuojan". Tämä suojasi siirtoväen korvaukset nopeasti etenevältä inflaatiolta. Siirtoväki sain näin menetyksistään arvokkaita papereita, kuten sanonta kuului "kultareunaisia" obligaatioita. Ministeri Luukalla, joka toimi pitkään myös Karjalan Liiton puheenjohtajana, oli erittäin suuri osuus siitä että tämä järjestelmä saatiin luoduksi.

Luukka oli erinomainen neuvottelija. Vaikka presidentti sekä pääministeri olivat aika kylmiä maanhankintalain keskeisille periaatteille ja tavoitteille, Luukan onnistui ajaa hallituksessa läpi siirtoväen kannalta tehokas asutuslaki ja saada sen toteuttamista varten riittävästi varoja. Hänen erinomaisesta neuvottelutaidostaan ja viisaudestaan olkoon esimerkkinä anekdootti hänen vieraskäynnistään eräässä suuressa kartanossa. Isäntäväki pani parastaan osoittaakseen ministerille vieraanvaraisuuttaan. Kun tieto tästä tuli ministerin äänestäjien tietoon, muuan heistä, oman pitäjän vanha veteraani oli hämmästynyt siitä, että siirtoväen asutusministeri "käy kostissa" suuren maanluovuttajan luona.

- Älä hermostu, neuvoi ministeri tätä hämmästynyttä karjalaista veljeään, enhän voinut kieltäytyä, kun he minua kylään kutsuivat. Kun olin hänen vieraanaan ja nautin talon vieraanvaraisuutta - ja nyt otan häneltä maat pois - hän ei voi mitenkään loukkaantua! Ei meidän karjalaisten pidä lähteä ketään loukkaamaan ja ihmisten kanssa riitelemään, koska me olemme täällä vähemmistönä, oli Luukan eräs elämänohje.

Paasikivi oli äksy mies ja äkäili Luukallekin, leppoisalle kannakselaiselle, mutta kyllä Luukka tuli hänen kanssaan lopultakin hyvin toimeen", Virolainen kirjoittaa.

Toisena Luukan ansiona Virolainen pitää korvauskysymysten hoitamista. Luukka vaikutti merkittävästi siihen, että karjalaisten korvausobligaatioille annettiin lakisääteinen indeksitakuu. Se turvasi obligaatioiden arvon, vaikka maassa tapahtui varsin nopea inflaatio vuoden 1944 jälkeen.

Luukka oli keskeisellä paikalla myös valmistelemassa ja toteuttamassa korvausten maksamisessa käytettyjen yritysosakkaiden holding-yhtiötä, joka helpotti valtiovallan kuormaa korvausten suorittamisessa.

Kolmantena Luukan suurtyönä Virolainen pitää Karjalan Liiton johtamisesta "pehmeän linjan" politiikan keinoin.

- Karjalaisten oli pidettävä kiinni oikeuksistaan, mutta vältettävä "metelöimistä", koska se nostaisi muun väestön vastarintaa siirtokarjalaisia kohtaan. Tätä periaatetta noudattaen hän onnisuti pitämään liiton koossa, yhtenäisenä ja voimakkaana.

- Tämä karjalaisten keskusjärjestö teki arvaamattoman suuren ja arvokkaan työn yli 400 000 henkeä käsittävän siirtoväen integroimiseksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Eemil Luukalla oli tässä työssä keskeinen, eräissä vaiheissa ratkaiseva asema. Hänen nimensä on aina kirkkaana säilyvä Karjalan heimon historiassa.

 

Karjalan Liitto istui vähintään kerran viikossa, ja Luukka antoi "aamuhartauksiaan"; kokoonnuimme klo 8. Me toimimme hyvin kiinteästi liitossa, ja heti talvisodan jälkeen alettiin säätää pika-asutuslakia. Ryti piti sen kuuluisan puheensa, ja kesällä 1940 rupesimme laatimaan karjalaisen maanviljelysväestön sijoitussuunnitelmaa.

- Karjalan Liitossa Luukka suoritti valtavan elämäntyön juuri Mauno Laisaaren kanssa. Sitä ei ole mielestäni vielä tuotu tarpeeksi esille. Hän rahoitti karjalaisia monta vuotta ilman mitään suurta meteliä. Luukalla oli kanavia: Enso-Gutzeit, Yhtyneet Paperitehtaan, pankkimaailma. Hän oli karjalaisten edustajana Holding-yhtiössä. Tällä toiminnallaan hän sai tavattoman paljon ystäviä.

- Urho Kekkonen piti häntä juuri karjalaisten edustajana ja antoi ilmeisesti Luukan mielipiteille ja kokemukselle erittäin suuren arvon. Mehän lähdimme heti alussa

siitä, että Karjalan menetys on lopullinen. Emme ajaneet mitään revanssia, vaan halusimme saada karjalaisten asutus- ja korvauskysymyksen kuntoon; halusimme pelastaa karjalaisuuteen sisältyvän henkisen perinnön. Karjalan Liitto ei ollut mikään kostoa, korvausta tai revanssia vaativa pakolaispuolue.

Maanhankintalain ruotsalaispykälä toi Luukalle vaikeuksia Paasikiven kanssa. Luukka yritti tietysti saada lain niin hyväksi kuin se karjalaisille oli mahdollista. Paasikivi piti sitä poliittisista syistä tärkeänä ja sanoi, että jos ruotsalainen maanomistus meidän maassamme lopetetaan, niin silloin Ruotsi ei enää tunne meitä kohtaan mitään mielenkiintoa.

- Tarvittiin juuri tällaista Luukan kaltaista sovittelijaa, Paasikivi ja Mannerheim eivät juuri voineet nousta Luukan persoonaa vastaan, koska näkivät, että mies vilpittömästi ajaa karjalaisten asiaa ilman omia pyyteitään.

Kaiken lisäksi pääministeri Paasikivi ja presidentti Mannerheim suhtautuivat nuivasti siirtokarjalaisiin. Molemmat olivat paremminkin maanluovuttajien puolella. Luukka kertoi Virolaiselle, että talvella 1946 Paasikivi kiukutteli Luukalle, kun hänen oma Keravalla sijainnut Jukolan tila joutui asutukseen. "Te karjalaiset olette suuria syyllisiä siihen, että sota 1939 syttyi. Itsepäisyytenne vuoksi kävi niin kuin kävi", Paasikivi pauhasi. "Nyt sinä Luukka, karjalaisena asutusministerinä otat minultakin maat pois ja teet minusta keppikerjäläisen!"

- Myös Mannerheim huolestui siitä, että Luukka pakkolunastaisi liikaa ruotsinkielisten maita asutukseen.

Suuren yleisön tietoisuuteen Eemil Luukka nousi elokuussa 1944, kun Antti Hackzell pyysi häntä "siirtoväen ministeriksi" muodostamaansa rauhanhallitukseen".

- Luukka joutui heti ministerikautensa alussa hyvin vaikeaan tilanteeseen, kun Kekkonen, joka oli talvisodan aikana perustetun Siirtoväen Huollon Keskuksen johtaja, erosi siitä ja Kaitera tuli hänen tilalleen. Kaitera ja Helanen halusivat siirtää inkeriläiset ja virolaiset Suomeen.

Suomeen oli jo aikaisemmin tullut noin 65 000 inkeriläistä Virosta, mihin he olivat paenneet asuma-alueiltaan Leningradin motin purkautumisen pelossa. Inkeriläiset oli sijoitettu eri puolille Suomea. Kun Suomi pyrki vuonna 1944 rauhaan Neuvostoliiton kanssa, kukaan ei tiennyt, miten venäläiset suhtautuisivat inkeriläisiin rauhanteossa.

Kun pelättävissä oli, että Leningradin saarron purkautuessa puna-armeija miehittää koko Viron, suomalaiset väestönsiirtoviranomaiset suunnittelivatkin virolaisten siirtämistä Suomeen.

- Mie muistan, kun Luukka kertoi elokuussa: 'Pojat tulliit ja kertoit, et heil ol joku toimisto siel Virossa, ja nyt pitäis siirtää Suomee vähä yli miljoona virolaista bolshevismi uha alta, muuten ne tuhotaan kokonaan.' Samantapaisia suunnitelmia oli esitetty jo kesällä 1944 Linkomiehen hallituksen aikana.

- Luukka sanoi, että kuulkaa hyvät pojat, mite myö heitä voijaa kotontaa pois riistää', ja juttu loppui siihen. - Luukka käytti tässäkin asiassa tervettä talonpoikaisjärkeä, olihan meillä omastakin takaa lähes puoli miljoonaa pakolaista.

- Tämän seurauksena Kaitera erosi Siirtoväenasioiden päällikön virasta, ja kun Luukka tuli sitten Castrénin hallitukseen siirtoväen ministeriksi, niin hän nimitti minut Siirtoväenasiain osaston päälliköksi Kaiteran jälkeen (välirauhansopimuksen allekirjoittamispäivänä syyskuussa 1944). Olin siinä sitten nelisen vuotta, ja silloin minulla oli Luukkaan hyvin läheiset välit, koska hän ministerinä vastasi siirtoväen asioista.

- Kun Luukka tuli ensimmäistä kertaa ministeriöön, hän sanoi: 'Kuulkaa nyt hyvät virkamiehet, en mie näistä asioista niin paljon ymmärrä, joten mie tulen teiltä pyytämään neuvoa, jos tarvitsen. Miulle on annettu sellane neuvo, et jos et jottai asjaa tiiä, ni kysy viisaammiltais. Miut ku on pantu ministeriks tähä talloo, ni sovitaa kuitenkii, et työ annatte miul neuvoi ja mie ratkasen.' Ihan fiksusti sanottu. Luukka ei siis levennellyt asemallaan ja näin riisui aseet epäilijöiltään. Luukka heittäytyi joskus tahallaan yksinkertaiseksi, ja se oli hänen voimansa.

Kun Mauno Pekkalan hallitusta muodostettiin, me neuvottelimme eduskunnan kahvilassa asiasta. Sanoin sitten Niukkaselle, että karjalaisten ryhmä päätti kokouksessaan esittää yksimielisesti Luukkaa ministeriksi.

- Niukkanen sanoi, et 'ei sitä pottikauppiasta ennää panna, et mie tulen ehdottamaan sinua'. Hän oli aina aliarvioinut Luukkaa ja teki samoin nytkin. Mie sanoin että älä Niukkanen sellaista kantaa ota, kai pitää ottaa huomioon, mitä ryhmä esittää. En mie lähde siihen missään tapauksessa.

- Olin sitten menossa itään, Imatralle, niin ennen Lappeenrantaa tulee poliisi: 'Täällä on kansanedustaja Virolaiselle sähke. Hallituksen kokoaja pääjohtaja Pekkala pyytää Teitä soittamaan.' Mie soitin Imatralta ja sanoin Pekkalan sihteerille, etten minä ruppee siihen, minä ehdotan Luukkaa.

- Myöhemmin Pekkala vielä itse soitti. Hän sanoi, että ei Luukka ole ehdokas tähän paikkaan, vaan Niukkanen on ilmoittanut, että Te olette se ehdokas.

- Seuraavana tiistaina kun eduskunta kokoontui, mie sanoin Niukkaselle, et mitäs sie sellasen shown järjestit, et syrjäytit Luukan. Miehä sanoin siul sillo, muistat sie sillo täs samas pöyväs, et en mie ruppee. Niukkanen viittasi kädellä ja sano et 'kylhän ne kaik sanoo, ettei tule ministeriks, mut jokaine tulee, jos tilaisuus on' - eihän vanhemmalla kansanedustajalla ole mitään muuta pyrkimystä kuin päästä hallitukseen ja olla siellä mahdollisimman kauan. - Niukkanen oli kyyninen.

"Sen jälkeen Niukkanen oli kenellekään puhumatta soittanut agronomi Väinö Huuhtaselle, Viipurin läänin maanviljelysseuran entiselle sihteerille ja maalaisliiton entiselle kansanedustajalle ja pyytänyt tätä ministeriksi. Kun Huuhtanenkin oli kieltäytynyt, Niukkanen soitti agronomi Paavo A. Vidingille ja sai tämän lopulta suostumaan", Virolainen kirjoittaa vuonna 1994.

Virolaisen mukaan Niukkanen kiukutteli Luukalle myös 50-luvun alkuvuosina, kun siirtoväen ehdokkaat olivat jo omissa vaalipiireissään ensimmäistä kertaa. Edellisissä eduskuntavaaleissa siirtoväen kansanedustajaehdokkailla oli oma siirtoväen vaalipiiri. Niukkanen väitti, että Luukka oli asutusministerinä vuosina 1944-46 sijoittanut kaikki omat kannattajansa Hämeen eteläiseen vaalipiiriin, mutta jakanut Niukkasen äänestäjät kolmeen, Kymen, Uudenmaan ja Hämeen eteläiseen, vaalipiiriin.

Vuonna 1945, kun olivat ensimmäiset sodanjälkeiset vaalit, ja silloin tietysti Maalaisliitossa oli eniten karjalaisia, me muodostimme karjalaisen, luovutetun alueen eduskuntaryhmän, johon kuului menetetyn Viipurin läänin alueelta kaikki siirtoväen edustajat, mukana oli myös pohjoiskarjalaisia ja eräitä kainuulaisia kansanedustajia.

- Luukka oli pitkän aikaa tämän ryhmän puheenjohtaja. Kokoonnuimme aluksi joka viikko käsittelemään tärkeitä karjalaisten asioita.

Luukka palkittiin ansioistaan vuonna 1942 kunnallisneuvoksen tittelillä 50-vuotiaana ja 1962 Kekkonen myönsi hänelle ministerin arvon. Virolainen korostaa, ettei "ku

kaan toinen karjalainen kunnallismies, kansakoulun pohjalta yhteiskunnallisen ja valtiolliseen elämään tullut ei ole näin korkeaa titteliä saanut. Luukka pystyi yhteistyöhön niin Mannerheimin, Paasikiven kuin Kekkosenkin kanssa".

Virolainen sanoo Luukan laskeneen leikkiä siitä, että koulua käymätön muolaalainen "halkosahuri" joutui hoitelemaan valtakunnan huipputehtäviä: hän oli pitkään pääministerin sijainen eri hallituksissa.

Johannes Virolaisen mielestä Maalaisliiton vahva vaikuttaja Juho Niukkanen (1888?1954) aliarvioi Luukkaa. Niukkanen kiukutteli vielä 1950-luvulla, että Luukka oli asutusministerinä vuosina 1944?46 sijoittanut kaikki omat kannattajansa Hämeen eteläiseen vaalipiiriin, mutta jakanut Niukkasen äänestäjät kolmeen, Kymen, Uudenmaan ja Hämeen eteläiseen, vaalipiiriin. Kuva: Pertti Toukkari 1979

Tekstisisältöä pääset muokkaamaan tuplaklikkaamalla tekstialuetta. Tekstieditorilla voit lisätä ja muokata linkkejä, lihavoida, kursivoida ja alleviivata tekstiä sekä luoda listauselementtejä ja numerolistauksia. Asetuksista voit asemoida tekstin oikealle, vasemmalle tai keskitetyksi sekä jakaa tekstikappaleen useampaan eri komponenttiin.

Erityisen merkittävänä Virolainen pitää yhteistyötä Urho Kekkosen kanssa. Luukka oli niitä harvoja siirtokarjalaisia, jonka suhteet Kekkoseen pysyivät aktiivisina aina hänen kuolemaansa saakka.

- Luukan ollessa Karjalan Liiton puheenjohtaja Kekkonen toimi aktiivisesti Karjalan palauttamiskysymyksessä. Luukan jälkeen Kekkonen kylmeni Karjalan Liitolle eikä osallistunut enää yhteenkään sen järjestämään tilaisuuteen. Kekkonen katkaisi suhteensa Luukan jälkeen tulleeseen puheenjohtajaan Urho Kähöseen, ja Vennamoon välit katkesivat jo 50-luvun lopulla.

- Luukka osasi suhtautua viisaasti Kekkoseen, toisaalta Kekkosen ei tarvinnut olla huolissaan siitä, että kahdeksan vuotta vanhempi Luukka olisi ollut esteenä hänen uralleen.

Virolaisen mielestä Kekkonen suhtautui eduskuntaryhmän moniin ns. rivikansanedustajiin oli perin juurin toisenlainen kuin sen johtohenkilöihin, joiden kanssa hän osasi olla avoin ja hyväntahtoinen:

"Esimerkkinä mainitsen karjalaisen heimoveljeni Eemil Luukan, joka säilytti Kekkosen luottamuksen aina kuolemaansa saakka. Kekkonen kiukutteli Luukan johtamalle Karjalan Liitolle ja löi sen jälkeen, kun Luukka oli jättänyt liiton puheenjohtajan tehtävät, suhteensa poikki tähän siirtokarjalaisten keskusjärjestöön. Luukan seuraaja Urho Kähönen ei nauttinut Kekkosen luottamusta ja liitossa oli eräitä muitakin, jotka 'elämöivät' Karjalan kysymyksellä." (Virolainen 1993)

 

JOHANNES VIROLAISEN ANEKDOOTTEJA LUUKASTA

"Luukka oli pitänyt puhetta vaalitilaisuudessa naapurikylässä, kun tuvan ovensuussa olleet kaksi miestä alkoivat puhua kovalla äänellä. Luukka pyysi miehiä kuuntelemaan puhetta ja jatkamaan sen jälkeen keskustelua.

Tuolloin elettiin kieltolain kumoamisen jälkeisiä vuosia, joten luontevaa oli, että toinen miehistä tivasi Luukan kantaa salakaupan lopettamiseksi markkinoituun erikoishalpaan Karhu-viinaan. Kun Karhun käyttö oli kasvanut räjähdyksenomaisesti, valtiovalta suunnitteli sen hinnan nostamista.

- Jos kannatat hinnan korottamista, et saa meiltä etkä meidän kylästä yhtään ääntä. Naapuripöydässä istunut emäntä oli toista mieltä: viinan hintaa olisi pikemminkin korotettava.

- Jos sie Eemil, joka nyt pyrit sinne eduskuntaan, et kannata hinnan nostoa, et saa meiltä etkä meidän kylästä yhtään ääntä. Mutta jos kannatat hinnan nostamista, niin ääniä kyllä tulee.

Luukka ratkaisi asian sanomalla miehille:

- Kuulkaas nyt pojat. Jos ne Helsingin herrat päättävät, että viinan hinta nostetaan, niin eihän me talonpojat heille mitään mahdeta. Ja jos me saisimmekin hinnan nousun estetyksi, niin tiedättekös te, mitä ne herrat silloin keksivät? Miehet eivät osanneet vastata kysymykseen.

- Jos he eivät saa hintaa nostetuksi, niin he alentavat prosenttia. Onkos se teistä parempi?

- Sitä ei missään tapauksessa saa tehdä, huusivat miehet yhteen ääneen.

- Jos sinä Eemil saat prosentin alennuksen estetyksi, niin kyllä me Sinua äänestämme ja saat meidän kylästä muidenkin äänet". (Virolainen 1994).

Vähän ennen vaaleja 1945 Ruotsin maatalousministeri Pehrsson-Bramstorp kutsui Luukan vierailulle luokseen. Luukka otti minut sihteerikseen ja tulkikseen. Ihmettelin kovasti Luukan älykkyyttä. Tukholmaan mentiin ja hän ensimmäisen kerran katseli kaupunkia kansanmiehen viisaudella ja osasi paremmin kulkea Tukholmassa kuin minä.

- Hinnat olivat halvemmat kuin Suomessa, joten ostettiin kaikenlaista tavaraa. Päätettiin hankkia kangasta, josta voi tehdä shaketin housut. Mentiin tekstiiliosastolle, jossa myyjille selitimme että on kiire, joudumme lähtemään pian Suomeen.

- Samassa tuli luoksemme yhden luokkatoverini vaimo, joka oli sodan aikana evakuoitu Ruotsiin, ja hän rupesi juttelemaan kaikenlaista. Silloin Eemil kiusaantui ja sanoi että 'mikä helvetti tuon akankii tuoho lähetti, se sotkoo kaik'. Mutta kyllä me sitten se housukangas saatiin. Ei Luukka yleensä vähästä hermostunut eikä säpsähtänyt.


Kaino Repo

Muolaan historiatoimikunnan jäsen

Kuvateksti

Tunsin Eemil Luukan vain ulkonäöltä ennen sotia. Hän oli jo kansanedustaja, valittu Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä, josta minäkin olin kotoisin.
- Johannes Virolaisen kanssa olin vuonna 1937 työmatkalla Muolaassa Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston asioilla. Yhtenä sunnuntaina kävimme Luukan kotona Ilolassa, tosin hän itse ei ollut silloin paikalla. Ensimmäisen kerran tapasin Luukan Viipurissa edustajiston tilaisuudessa vuonna 1938. Hänestä sai leppoisan ja lupsakan miehen vaikutelman heti alussa.
- Kerran Kannaksen hyökkäyksen aikoihin 1944 neuvottelimme hänen kanssaan evakuointiasioista. Luukka ei ollut silloin vielä ministerinä. Tapasin hänet myös ministeriaikoina, kun hän määräsi minut Uudenmaan maanhankinnan tarkastustoimiston jäseneksi. Näin Luukan informaatiotilaisuudessa Hotelli Kämpissä, ja siellä hän sanoi, että oli allekirjoittanut minut tarkastusoikeuden jäseneksi. Tämä tapahtui joskus vuoden 1946 tienoilla.
- Sodan jälkeen jouduin Muolaan historiatoimikuntaan maalis-huhtikuussa 1949 monien välikäsien kautta, ja pidimme palaveria eduskuntatalossa. Mukana oli myös maaherra Arvo Manner puheenjohtajana ja Luukka yhtenä jäsenenä. Minun tehtäväni oli kirjoittaa Muolaan maataloudesta, mutta aihepiiri laajeni myöhemmin muuhunkin elinkeinoelämään.
- Alun perin tehtävään oli aiottu rajaseutuagronomi Selim Rantalaa, mutta hän oli Lappeenrannan maanviljelysseuran toiminnanjohtajana niin kiireinen, ettei ehtinyt kirjoituspuuhiin. Seuraavana kandidaattina oli kanneljärveläinen agronomi Aarne Summa, Maatalousseurojen keskusliiton asutusvaliokunnan puheenjohtaja. Mutta Summakaan ei lähtenyt hankkeeseen; hän oli kuitenkin maininnut minusta historiatoimikunnalle. Summa tuli seuraavana päivänä luokseni ja kertoi esittäneensä minua tähän työhön. Parin kolmen päivän kuluttua Luukka soitti ja pyysi tulemaan toimikunnan kokoukseen Luukan kotiin Lapinlahdenkadulle. Professori Kauko Pirinen oli mukana, samoin maisteri Jaakko Sarkanen, joka teki suurimman osan kirjasta. [Maisteri Kauko Pirinen oli Paikallishistoriallisen toimiston sihteerinä valvomassa ja ohjaamassa historiatoimikunnan työskentelyä.]

Muolaan historiatoimikunnan puheenjohtajana Luukka oli primus motor. Hän näki hirmuisesti vaivaa tästä hankkeesta. Kaikenlainen aineisto oli tarpeen; me kävimme esimerkiksi Hauholla pankinjohtaja Kautisen leskeä tapaamassa. Hän oli pitänyt leikekirjaa Muolaan ja Äyräpään tapahtumista. Asuin Pukinmäellä ja menin Keravalla junaan, jossa Luukka jo oli. Jossain Järvelän asemalla jäimme junasta. Siellä oli Luukan tuttu kauppias odottamassa meitä autonsa kanssa. Hauholta palattiin vasta illansuussa. Ostimme leskeltä leikekirjan, josta oli tavattoman suurta hyötyä historiaa tehtäessä. Luukka tiesi tällaisia paikkoja, joista meillä muilla kirjoittajilla ei ollut mitään hajua, ja osallistui näin aineiston hankintaan.
- Kirjoitin itse aina muistiin pikku juttuja, mistä pitäisi saada tarkempaa tietoa. Luukka tapasikin sanoa, että mie tenttasin häntä. Muolaan liike-elämästä, pienteollisuudesta ja liikenneasioista oli vaikea löytää kirjallisia lähteitä, joten hänestä oli paljon apua.


Historiatoimikunta kokoontui välillä pienemmässäkin kokoonpanossa riippuen siitä, mitä asioita oli työn alla. Kun tehtäväksi tuli laatia Muolaan pitäjänkuvaus, niin sanoin Luukalle, että tästä ei tule mitään, en osaa sitä tehdä. Yrittivät kai siihen etsiä toista kirjoittajaa, mutta eivät löytäneet. Niin siinä sitten kävi, että me teimme sen yhdessä Luukan kanssa. Hän selitti asiat ja minä kirjoitin. En tuntenut pieniä kyliä, Viholaa ja muita, joten sain kaikki tiedot Luukalta. Kun teimme tätä, niin Luukka oli samaan aikaan ministerinä. Siitä huolimatta hänellä oli ihmeesti aikaa, hän jaksoi keskittyä työpäivän jälkeenkin tähän aiheeseen; yleensä kokoonnuimme Luukan kotona.
- Kartan äärellä suunnittelimme, missä järjestyksessä mennään kylät läpi. Se oli tarkkaa puuhaa, sillä meillä oli käytettävänä tietty sivumäärä. Isoista kylistä piti kertoa enemmän kuin pienistä. Osasin jonkin verran pikakirjoitusta ja sain Luukan kertomat asiat kirjatuksi muistiin. Yhdessä sitten luettiin ja muokattiin tekstiä. Viimeinen lukeminen kesti kaksi päivää, silloin oli koko toimikunta koolla. Kylästä kylään -osa on merkitty minun kirjoittamakseni, mutta se on kyllä Luukan työtä, häneltä tuli kaikki aineisto. Itse kirjoitin vain muutamia kyliä, joita tunsin: Hotokan, Kangaspellon, Sudenojan, Punnuksen, Viholan.
- Kun kirjoitimme Sihvosta, Luukka sanoi, että pitää mainita se Rapaharju Lehtokylässä, sillä Sihvo tykkää siitä. Sitten mainitsimme kaikkien Sihvon veljesten nimet, ja tietysti ihmeellisen Ihon Jussin.

"Ensin tulemme Lehtokylään. Kylän laidassa Rapaharju-nimisellä paikalla on yksi kunnan vanhimmista kansakouluista, Lehtokylän koulu. Täällä toimi pitkän aikaa opettajana Antti Sihvo, kasvatellen kuuluisaa poikasarjaansa, mistä on tullut suuria sotaherroja, kenraalit Aarne ja Jussi Sihvo sekä majuri Kustaa Sihvo nuorena kuolleen Samuli Sihvon ollessa lahjakkaan kirjailijan ja säveltäjän. Kylän keskeisellä paikalla on entinen 'ihmeellinen Ihon' talo. Pitkät kiviaidat ja suuret navetan rauniot kertovat vieläkin tämän viime vuosisadan lopulla vaikuttaneen suuren talousmiehen nopeasta karriääristä." (Muolaan historia s. 489).

Erityisen paljon haluan korostaa Luukan tarmokkuutta. Ministerinäkin hän jaksoi aina vaan ajaa historiahanketta päätökseen. Hänellä oli myös taito rohkaista epävarmaa kirjoittajaa: "Suomeksha tätä kirjotettaa", Luukka sanoi.
- Myöhemmin tapasin Luukan muutaman kerran. Olin työssä maatalousseurojen keskusliiton asutusvaliokunnassa ja jouduin pari kertaa käymään hänen luonaan valtioneuvostossa. Luukalla oli karjalaisten tilojen maatalousneuvonta sydämellään. Pääosa siirtolaisista oli jo asutettu, ja sen jälkeen oli pidettävä huolta tilojen jatkuvuudesta. Luukka toi esille erilaisia näkökohtia, ja vein sitten keskusliittoon muistioita, joita taas kypsyteltiin kiertokirjeiksi maanviljelysseuroille: "Heidät pitää vetää neuvonnan piiriin, että pärjäävät tiloillaan", Luukka korosti.
- Kun Forssassa oli historiatoimikunnan kokous, menimme ensin Toijalaan Sulo Luukan luokse. Siellä käytiin läpi kaikki asiat. Forssan palaverissa oli toimikunnan lisäksi joka kylästä edustajia. Olin Sarkasen kanssa esittelemässä tekstejä. Luukka oli sielläkin keskipisteenä. Kaikesta huomasi, että hän nautti muolaalaisten luottamusta. "Eemel tietää asjat, häneen voijaa luottaa…" Suosion salaisuuteen vaikutti varmaankin se, että hän hallitsi asiat ja hänellä oli taito esittää asiansa kansantajuisesti. Hän tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa.

Kerrottiin, että maanhankintalakia tehtäessä oli vaikeuksia ruotsalaisten kanssa, kun he eivät halunneet luovuttaa maata. Erityisen ränä mies oli vanha valtiopäivämies Johan Emil Hästbacka (RKP:n kansanedustaja 1917-48). Sanoivat, ettei sitä kukaan muu osaa käsitellä kuin Luukka. Kun Hästbacka tulee kansanhuoltoministeriöön, niin Luukka taputtaa häntä harteille ja selittää asiat, sitten se rauhoittuu. Luukalla oli ihmeellinen ihmisten käsittelytaito ja hyvä muisti.
- Luukka valmisteli huolellisesti puheensa. Yhtenä lauantai-iltapäivänä, kun seuraavana päivänä oli joku tilaisuus, hän luki puheestaan otteita - meitä oli kahvipöydässä kymmenkunta: "Passaako näin sanoa?" Luukka kysyi. Hän puhui miltei aina kansanomaisesti Muolaan murteella. 'Tääl on Luukka', vastasi aina puhelimeen, ministerinäkin.
- Hän oli vähän lihavahko, ja kun hän ensimmäisen kerran kuunteli jotain asiaa, seurasi tarkkaavaisena mitä toinen sanoo, suu oli vähän auki. Hän unohti siinä ulkoisen olemuksensa. Kyllä tässä Lappi-Seppälän kirjoituksessa on perää.
Kaikesta huomasi, että Karjalan asia oli Luukalle läheinen. "Karjalaisten asia on hoidettava", Luukka aina tähdensi. Olin Vuokselassa matkalla ennen sotia ja yövyin Matti Romulla, joka oli Vuokselan kunnan napamiehiä. Romu kertoi olleensa joku aika sitten Helsingissä toimittamassa asioita. Hän sanoi, että Luukasta on meikäläiselle verraton apua. Hän osaa ja tietää paikat, kun Luukka 'tulloo mukkaa', niin asiat selvenevät virastoissa.
 

Pentti Huhanantti

Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtaja

Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunta vuonna 1961. Eemil Luukka viides vasemmalta, Pentti Huhanantti kolmas oikealta. Kuva: K. U. Pihkala, Suomen Hypoteekkiyhdistys 1861?1961. 100-vuotishistoriikki, s. 258.

Varatuomari Pentti Huhanantti tapasi Eemil Luukan jatkosodan aikana vuonna 1942. Huhanantti oli valmistunut tuomariksi vuonna 1937, ja hänen oma lakiasiaintoimistonsa sijaitsi Helsingin Kaisaniemenkadulla.
- Pääsin talvisodan jälkeen osastosihteeriksi kansanhuoltoministeriöön, kun minua pyydettiin kirjoittamaan sitä koskevia lakeja ja asetuksia. Ehtona oli se, että mahdollisen sodan syttyessä saan täyden palkan; vaikka nämä valtion hommat olivatkin niin byrokraattisia. Oli kaikenlaisia mahdottomuuksia, esimerkiksi hintaneuvosto, jonka johdossa oli Jalo Aura ja palkkaneuvosto puheenjohtajanaan Arvo Mantere. Siellä oli myös Antti Hackzell ja Eero A. Wuori. Ja nämä herrat olivat niin kovasti keskenään riidoissa, ettei hintaneuvosto lähettänyt edustajaansa palkkaneuvostoon, vaan minut otettiin hintaneuvoston edustajaksi ja tarkkailijaksi palkkaneuvostoon. Se oli jotain aivan hirveätä.
- Sain kuitenkin tästä työkokemusta, ja minulle sitten tarjottiinkin Hypoteekkiyhdistyksessä paikkaa. Palkka oli pienempi, mutta edut samat kuin valtiolla. Siirryin sinne 1.12.1942, samana päivänä Eemil Luukka täytti 50 vuotta.

Kun jatkosota oli tullut siihen pisteeseen, että Huhanantista alkoi tuntua siltä, että "sodassa voi vielä käydä huonosti, joten oli korkea aika hakeutua palvelukseen omaan aselajiin."
- Olin lähdössä Äänislinnaan pikajunalla, kun kenraali Valvelta tuli puhelinsoitto. Minut määrättiin alokaskomppanian päälliköksi Suomenlinnaan. Hoidin sitä virkaa koko sodan ajan. Samalla olin yhteydessä Luukkaan. Hänestä tuli hyvä ystäväni, ja tätä ystävyyttä kesti aina hänen kuolemaansa asti. Olin kantamassa Eemiliä hautaan vuonna 1970.
- Eemil Luukka oli rehti, suomalainen talonpoika. Hänen elämänsä oli hyvin monivaiheista ja työteliästä, ja minun kuvani Eemilistä syntyi kokonaisuudesta, miten hän kasvatti lapsensa, hoiti perheensä ja luottamustehtävänsä. 60-luvulla Kotiliedessä julkaistu artikkeli 'Suomalainen heimopäällikkö' on parhaita kirjoituksia Luukasta.
- Suomen Hypoteekkiyhdistyksen asioissakaan Luukan kanssa meillä ei ollut yhtään poikkipuolista sanaa. Hän oli mitä ystävällisin henkilö. Kun hallituksen esityksestä säädettiin maahan rahoituslaki valtakunnan yhteyteen palautetun maatalouden jälleenrakentamiseksi, Hypoteekkiyhdistys halusi päästä mukaan rahanjakamiseen.
- OKO esitti hallitukselle, että se yhdessä Suomen Maakiinteistöpankin kanssa huolehtisi 500 miljoonan markan jakamisesta. Kun tohtori Ilmo Ollisesta tuli kesäkuussa 1942 toimitusjohtaja, johtokunta päätti 4.6., että meidän oli päästävä mukaan rahoitustoimintaan, koska se kuului toimialaamme.
- Ollila otti yhteyttä Eemil Luukkaan. Luukka käsitti heti, että Suomen Hypoteekkiyhdistyksen mukaantulo oli tarpeen, koska näin saatiin lainanantajaksi sellainen rahalaitos, joka ei ollut paikallisten intressipaineiden alainen, vaan selkeästi puolueeton. Luukka hoiti asian niin, että Suomen Hypoteekkiyhdistys mainitaan laissa OKO:n ja Suomen Maakiinteistöpankin kanssa. Laki tuli voimaan 7.8.1942. Tämä oli suorastaan pelastusrengas Hypoteekkiyhdistykselle. Ilman sitä Suomen Hypoteekkiyhdistys olisi ilmeisesti lopetettu sodan jälkeen.
- Laki avasi portit kaikkiin vastaavanlaisiin rahoituksiin: maanhankintalain rahoituslait ym. Luukkaa voi siis pitää Suomen Hypoteekkiyhdistyksen pelastajana.

Vuonna 1944 Suomen Hypoteekkiyhdistyksellä oli ns. kruununlainaa 38 miljoonaa markkaa. Obligaatiot olivat Ruotsissa, ja Suomen Pankin johtaja Risto Ryti piti turhana maksaa korkoja vieraaseen maahan, joten Suomen Pankki lunasti obligaatiot tänne.
- Pankki teki sopimuksen Suomen Hypoteekkiyhdistyksen kanssa, että se saa milloin tahansa maksaa lainan takaisin päivän kurssiin. Sodan aikana rahan arvo kuitenkin laski, ja näin syntyi tappiota. Vuonna 1942 alettiin keskustella lainan takaisinmaksamisesta, mutta se lykkääntyi, ja helmikuussa 1944 johtokunta päätti tästä.
- Eemil Luukka sanoi, että velka on heti maksettava Suomen Pankille, sillä valuuttariskiä ei saa siirtää maanviljelijöiden kannettavaksi. Hänen esityksensä sai tuekseen johtokunnan enemmistön, ja kun Helsingin pommitukset olivat loppuneet, päätettiin hankkia rahaa velan maksamiseen.
- SKOP lainasi varat, mutta kun Suomen Pankki kuuli tästä, se vaati, että luotto oli peruttava. Rahat oli siirretty kuitenkin meidän tilillemme, ja Hypoteekkiyhdistys kieltäytyi palauttamasta rahoja, vaikka SKOP sitä vaati. Tehty mikä tehty.
- Suomen Pankki uhkaili ja kieltäytyi ottamasta rahaa vastaan, vaikka siitä oli selvä sopimus. Sen mielestä tällaista järjestelyä ei voi sallia yhdelle rahalaitokselle. Asia meni niin pitkälle, että rahat talletettaisiin lääninhallitukseen, mutta tästähän olisi aiheutunut skandaali. Lopulta Suomen Pankki otti rahat vastaan, ja näin asia saatiin järjestykseen.
- Jos tätä kruununlainaa ei olisi silloin maksettu, tuolloinen 38 mmk:n summa olisi noussut moninkertaiseksi ja Hypoteekkiyhdistys mennyt konkurssiin. Tämänkin takana oli Eemil Luukka ja Kaarle Ellilä, heidän kantansa voitti vaikka johtokunnassa oli myös sellaisia ajatuksia, että olisi soviteltava Suomen Pankin kanssa. Luukka kuitenkin vastusti tätä.

Luukka oli maan mainio juttujen kertoja. Inon linnoitustöissä suomalaiset ajurit eivät tyhjentäneetkään kuormaansa työmaalle, vaan antoivat ryssäläiselle vartijalle kolmanneksen saamistaan rahoista, ajoivat portista ulos ja tulivat saman kuorman kanssa uudelleen sisään. Näin ryssiä vedettiin huulesta.
- Kun Luukka täytti 75 vuotta, onnittelijoiden joukossa oli turkulaisen kalakauppiaan poika. Hän toi lahjaksi Eemilin kirjoittaman kirjeen, jossa hän kiitti siitä, että oli saanut olla liikkeessä töissä.
- Vaikka ikäeromme oli 17 vuotta, se ei häirinnyt. Luukka otti ihmisen ihmisenä, kaikki olivat yhtä arvokkaita. Yleensä tapasin hänet Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan huoneessa, Bulevardi 3:ssa. Johtokunnan kokouksia oli vuodessa 40, ja usein hän puhui lainajärjestelyistä jollekin karjalaiselle. Karjalaiset hoitivat tavattoman hyvin asiansa, vain muutama lainan kanssa oli ongelmia.

Vuonna 1949 Helsingissä oli pohjoismainen hypoteekkilaitosten konferenssi. Halusimme esitellä vieraille siirtokarjalaistilan, ja tähän saimme Luukalta apua.
- Menimme autollani Lohjalle, jossa Luukka kysyi, voisimmeko ottaa mukaan nuoren miehen, joka vielä tulee pääsemään pitkälle. Mies oli Johannes Virolainen. 'Sillä olis asiaa Karkkilaan', Luukka sanoi.
- Ajoimme sitten autolla pitkin Turun maantietä Lohjan lähellä, kun Virolainen alkoi puhua halveksivasti AKS:stä, jonka jäsen olin ollut. Minä annoin takaisin samalla mitalla. Riita tuli pian niin kovaääniseksi, että Luukka sanoi: 'So, so pojat, jos ette pie pienempää ääntä, ni mie tulen ja istun tei keskel.' Virolainen ei enää tullut takaisin meidän kyydissä.

Huhanantti oli joskus ihmetellyt, miksi Luukka, joka oli ollut 7-8 vuotta ministerinä, ei ollut saanut ainuttakaan kunniamerkkiä. Hän itse oli kyllä hommannut niitä kymmenille; Luukalla oli suhteet ritarikuntiin, hän oli edesauttanut monen muistamista. Mutta hänet itsensä unohdettiin täysin. Tämä oli käsittämätöntä. Luukka oli hoitanut jopa vt. presidentin tehtäviä.
- Kun Luukan 75-vuotispäivä lähestyi, Simo Härkönen Karjalan Liitosta soitti ja kysyi, miten Luukkaa olisi muistettava. Sanoin Härköselle, että me muistamme omalla tavallamme, mutta tiedätkö sitä, että Eemil ei ole saanut yhtään kunniamerkkiä. Teidän tehtävänne on hankkia hänelle vähintään 1. luokan Valkoisen Ruusun Ritarikunnan komentajamerkki. 'Sehän on hieno juttu', Härkönen sanoi. Niin ne sitten tekivät, ja Eemil sai merkkinsä.
- Yhtenä päivänä Eemil kahlaa Vanhankirkon puiston läpi, tulee sisälle ja sanoo:  'Kyllä mie tiiän, mist se aloite lähti.' Ajattelin, että mitä se Simokin menee kaikkia höpisemään.

Kun Luukalle alettiin puuhata ministerin arvoa, Härkönen soitti taas Huhanantille ja tiedusteli, tulisiko Hypoteekkiyhdistys rahoittamaan hanketta. Ministerin arvon hinta oli silloin 1,5 miljoonaa markkaa. Ilmoitin Härköselle suoralta kädeltä, että kyllä me tulemme mukaan.
- No millä summalla?
- Sanoin, että maksamme kaikki mitä puuttuu - Kansallispankkihan oli antanut kovin vähän tähän keräykseen.
Huhanantin mielestä on häpeällistä koko Karjalan heimolle, jos Luukalle ei tulevaisuudessa pystytetä patsasta!

Lapin sodan päätyttyä jouduin järjestämään Tornionjokivarteen Hypoteekkiyhdistyksen asiamiesverkostoa. Luukka kutsui minut valtioneuvostoon ja pyysi, että tutustuisin Ruotsissa asuviin evakkoihin ja raportoisin asioista sitten hänelle. Hän antoi mukaani suosituskirjeen, jossa pyysi suomalaisia viranomaisia auttamaan minua parhaansa mukaan.
- Kirje tehosi kaikkialla muualla paitsi Tornion tullissa. Yhden kerran pääsin yli, mutta toisella kerralla [Lapin poliisikomentaja Kauko] Liisanantti sanoi, että ei käy. Hän ei lue tällaisia suosituskirjeitä. Ihmettelin ja sanoin, että täytyy sitten kääntyä ministerin puoleen. Kun palasin Helsinkiin, kerroin Luukalle suullisesti havainnoistani, joista hän teki muistiinpanoja.

Luukalla ei ollut vihamiehiä, koska hänen luonteensa oli sovitteleva. Hän oli sovittelija myös puolueessaan. Luukka halusi rauhallista kehitystä, ei turhia riitoja eikä erimielisyyksiä. Siksi häntä arvostettiin yli puoluerajojen. Luukka sanoi aina kuuluvansa Maalaisliittoon, ei Keskustapuolueeseen.
- Korsimosta hän ei tuntunut pitävän, hän ei hyväksynyt sitä, että sosiaalidemokraatit joutuivat paitsioon. Korsimo oli rintamakarkuri, joka olisi pitänyt panna vankilaan.
- Karjalan palauttamiseen Luukka suhtautui realistisesti. Hän sanoi, ettei rajoja voi muuttaa muulla kuin sodalla. Luukka ei muuten koskaan käyttänyt sanaa ryssä. Tämä luultavasti johtui hänen kannakselaisista juuristaan. Luukka oli sentään ollut yli 20 vuotta keisarin alamainen.

Viimeisen kerran tapasin Luukan vähän ennen kuin hänet siirrettiin sairaalasta Sääksmäelle, jossa kävin häntä tapaamassa. Hän oli jotenkin turvonnut, makuullaan kun oli.
- Olin jyrkästi siirtoa vastaan. Tällainen mies viedään maaseudun terveyskeskuksen osastolle, kroonikkona hoidettavaksi! Luukalle olisi pitänyt etsiä paras mahdollinen hoitopaikka.
- Olin kantamassa Luukkaa hautaan. Se olikin hikinen homma, sillä olin viimeisenä kantajana. Muut olivat isoja miehiä, minä viimeisenä kaikkein pienimpänä, ja he lähtivät liikkeelle ennen kuin olin valmiina. Hiekkakivi petti jalan alla, ja koko arkun paino tuli kahden viimeisen kantajan harteille. Se oli tuskallista.
- Luukan hautajaiset oli hieno tilaisuus. Istuin samassa pöydässä Hämeen läänin maaherran kanssa.