Muuta Kimalaan liittyvää aineistoa

Vanhoja karttoja

Isojako toimitettiin Kimalassa 29.5.1780-23.6.1783. Kuvassa osa Kimalan kylän tiluskartasta, jonka on laatinut maanmittari Fred. Johan Christén. Kahdessa osassa olleen Kartanon talot on merkitty karttaan numeroilla
1a ja 1b sekä Rekolan osatalot, numeroilla 2a ja 2b.


Vuoden 1698 kartassa näkyvät Kimalan kartanon rantapeltoa risteilevät tiet.

Osa vuoden 1902 jakotoimituksen kartasta.

Hämeen Härkätie

kts. Härkätie-projekti .
www.harkatie.net


1. Hämeen Härkätie.
Paimionjoen eteläpuolella ja Pitkäjärveltä lähtien joen pohjoispuolella kulkeva Härkätie on säilynyt erittäin hyvin perinteisen linjauksensa muutamaa lyhyttä oikaisua lukuunottamatta.

Vuonna 1963 Somero-Seura pystytti seitsemän tekstillä varustettua muistokiveä niiden kartanoitten (Långsjö, Åvik, Lahti, Pappila) ja kievareiden (Hovirinta, Torkkomäki, Juote) kohdalle, joissa Ruotsin kuninkaat, Venäjän keisari tai muut historian tunnetut henkilöt ovat vierailleet.

2. Härkätien varhainen linjaus.
Paimionjoen vesistöalueen eteläpuolella kulki Härkätien varhaisempi linjaus. Kyseinen n. 14,5 km pituinen tielinja ei ole enää yhtenäinen, ajokelpoinen tie. Se kulkee Pitkäjärveltä Someron kirkolle aluksi yksityis- ja peltoteinä, jotka eivät Jurvalassa (n. 800 m) ja Jurvalan ja Ryhdän rajalla (n. 100 m) vastaa muinaista linjausta.

Saarentaasta itäänpäin tie on sorapäällysteisenä pt. 13521:nä ja sitten asfalttipäällysteisenä pt. 13519:nä.

Härkätietä 1900-luvun alussa nykyisen Kimalantien risteyksen paikkeilta Pyölistä Someron keskustaan päin. Pusulanjärven jälkeen Paimionjoki (ent. Someronjoki) virtaa kapeana uomana Åvikin ja Pitkäjärven suuntaan. Kuvan Härkätie kulkee joen pohjoispuolta. Vanhemmaksi otaksuttu toinen linjaus on joen eteläpuolella.
Kuva Juha Tammen kokoelmista teoksessa Lahdenkylän eilispäivää. 500-vuotisjulkaisu, s. 12. Toimittanut Timo Alanen. Somero 1992   
3. Pitkäjärven kilometripylväs, Pitkäjärvi
Härkätien luoteispuolella sijaitseva neliömäinen, suippokärkinen (2,0 x 0,2 m) on ainoa vuoden 1888 asetuksen mukainen km-pylväs Härkätien varrella. Sen yläosaan on hakattu 15 cm:n korkein numeroin "22/1".

Kilometripylvään kaakkoispuolella sijaitsevassa Långsjön kartanossa on esillä ensimmäinen Härkätien muistokivi. Toinen, Hovirinnan kievarin, sijaitsee vain n. 100 metriä pohjoiseen kmpylväästä.

4. Åvikin tienoikaisu, Pitkäjärvi ja Sillanpää. Härkätien n. 900 metriä pitkä hylätty osuus mt. 281:n eteläpuolella. Siitä on jäljellä vain luoteispään yksityistienä oleva n. 300 m pätkä, joka loppuu omakotitalon pihalla osittain luhistuneeseen kiviseen siltaan. Sillan päällä on autotalli.

Åvikin, Suomen toiseksi vanhimman lasitehtaan (1748-1833), alueen läpi menevä osuus on hävinnyt. Jacob de Pontin perustaman lasitehtaan ja samalla kartanon alueella on kolmas Härkätien muistokivi. Kolmas muistokivi sijaitsee 3 km itään Lahden kartanon luona.

5. Torpparimuseo, Jaatila.
6. Peltotyökalumuseo, Jaatila.
7. Kivisakasti, Harju.
8. Someron kirkko, Harju.
9. Savenvalajamuseo, Kultela.
10. Koulumuseo, Pajula.
11. Reksuon keidassuo, Pitkäjärvi.
12. Häntälän notkot, Häntälä ja Talvisilta.
13. Somerniemen kirkko, Härjenlahti.
14. Pöökin torppa, Jakkula.
Jaakko Masonen, Eero Ojanen, Markku Heikkinen, Härkätie.
Hämeen Härkätien matkailuopas. Hämeenlinna 1992, s. 83, 84


Härkätien vanha linjaus Pusulanjärven
eteläpuolella

Matti Vakkilainen, Vanhoilla valtateillä

PUSULANJÄRVI 2006.

Hämeen Härkätien kirkkoja ja kievareita Turusta Somerolle. Matti Vakkilaisen mukaan Somerolla tie kulkee molemmin puolin vesistöä.

"Tänään ei Someron vesistön eteläpuolelta Hovirinnan ja kirkon väliltä löydy enää yhtäjaksoista laidetietä. Piirrot vanhoilla karttalehdillä näyttävät kuitenkin rastivan sellaista ja niiden avulla onkin hahmoteltavissa tarkka kuva sen kulusta. Karttojen mukainen pieni tilustie halkoo yhä Pitkäjärven vainioita ja kaartuu merkittävästi rantaviivalle juuri siinä, missä (edellä) mainittu maantiesilta sijaitsi, loitontuakseen jälleen rannasta Jurvalan kylän mailla jatkuessaan.

Siellä tie sitten häviää savisiin peltoihin ja näyttäytyy parin kilometrin matkalla vain kerran lyhyenä tilustien katkelmana, jolloin joudutaan toteamaan sekin merkillisyys, että Turuntie - tosin entinen - törmää ladon leveään oveen. Åvikinjärveen laskevan puron nurmitörmältä löytyy ilmeisiä portaanpaikan jälkiä, mutta ei porrasta eikä tietä. Vasta Pusulanjärven tasalla Kimalassa tavataan vanhan kartan juovaan yhtyvä kaita ja kuoppainen taloustie, joka vainioiden vieriä ja järvijonon rantaharjujen juuria myöten polveilee kohti kirkonseutua liittyäkseen siellä uusiin paikallisteihin.

Sama kartan juova kertoo tien kulkeneen keskellä Someron nykyistä kirkkomaata seisoneen vanhan puukirkon sivuitse, joten Härkätie on sielläkin kokenut poikkeuksellisen kohtalon, muuttunut kalmistoksi."
Matti Vakkilainen, Vanhoilla valtateillä.
Kruununteiden ja kansanpolkujen vuosisataisia vaiheita.
Kustantanut Scan-Auto. Helsinki 1982

Härkätie vaiko tavallinen kylätie
Pusulanjärven eteläpuolitse?

Vanha tienpohja on näkyvissä vielä tänäkin päivänä Kimalan savisessa rantapellossa: sorainen vana kulkee Ryhdältä Kimalan peltojen läpi Saarentaan suuntaan. Tie näkyy myös Kimalan isojakokartassa. - PT

Muistitietoakin on säilynyt tästä tien osasta. Kimalan kartanon torpparin poika ja Someron vanhin asukas Matti Syrjälä (s. 1867) muisteli vuonna 1962 Leo Suvenmaalle:



Matti Syrjälä (s. 1867) oli Kimalan kartanon torpparin poika. Kuva vuodelta 1956. Somero-Seura, lahj. Pertti Viitanen. Oikealla Rautelan kosken silta vuonna 1915. Juhani Lakion albumi.


- Täst se meni vanha härkätiäkin läpitte kun tualt tullee ensiin vanhan Saukoliinin kartanon tykköölt tohon Kärlääseen ja siit tänne Kimalan alipualitten ain tonne Rautelaan koskel, ja siit se sit meni ylitten simmosen ijankaikkisen huanon sillan päältä.
- Sit oli kahrenlaisii aitoi, oli simmosii kylän yhteisii kylänaitoi ja nek kulki sen kujan molemmil pualil, ettei elukat olis pelloil pääsny, ja sit oli simmosii talonaitoi, kun suuremmis paikois oli sen asuttavam piirin ympäril, ettei siakkan olis juur nurkkiin pääsny tönkeemää.
- Nät Kimalan vuaskuntaset siat kyl kulki niit kujjii pitkin ain tonne Saarentaam puala vaikka om munta nykyaikasta kilometrii vällii. Net tönkös mennesäs kaikki tienpenkkaat kärsilläs rikki ja kun nep pääsi saarentaalaisten nurkkiin niin siäl net oikeem mylläs niät oli nurkkakivekkin vaaras, kun nes siält ruakaatas haki.
- Saarentaan ihmiset vihas niit kovin ja kohettivat aijaat koskestkin ylitter Rautlaam puala, mut kyl sikakin kotos tiätää, eikä nit sinnem puala millään saanu menemää.

- Sit tulikin kyl simmonen laki, et sioil täytys olla kalpat kaulas, simmonem puuvärkki, ettei sika olis pääsny airar ravost toiselpuala tarhastas taikka aitauksestas, kun net teki teilä niim paljom pahhaa kun tönkesivät kaikki tiänsyrjät rikki ja muutenkin olsivat siin olleet kulkevaisten tiälä, ja lopultas kiällettiin kokonas sikkain irkipitäminen.
Leo Suvenmaa, Someron Joulu 1964

Timo Alanen pohjoisen linjauksen kannalla

Härkätien historiaa tutkineen fil.lis. [nyk. FT] Timo Alasen mukaan Härkätie on kulkenut Someronjoen (nyk. Paimionjoen) pohjoisrantaa myötäillen niin pitkälle taaksepäin kuin asiakirjoja on olemassa.

Alanen tukeutuu seuraaviin yksityiskohtiin:

Pohjoisranta
1) Sillanpään kylän nimi vuodelta 1458,
2) kievari Lahdenkylässä ja Pyölissä 1540-luvulta alkaen,
3) Someron pappilan siirto pohjoisrannalle nähtävästi 1500-luvun alussa.

"Etelärannan linjaa puoltavia näkökohtia, jotka silti ovat epävarmempia, on myös kolme:
1) Linnanmäki Saarentaankylässä,
2) Someron ensimmäisen kirkkorakennuksen paikka, (nykyisen hautausmaan pohjoisosassa)
3) Maantiensilta-niminen rajapaikka Pitkäjärven ja Jurvalan rajalla."

"Kuittiaineksesta 1500- ja 1600-luvulla ilmenee, että sotaväenosastot ovat majoittuneet juuri pohjoisrannan kylissä. Vain parisen kuittia on päivätty Härkälässä ja Kimalassa."

"Olen valmis aina muuttamaan mieltäni, jos jotain vastatodisteita löytyy. Ilman muuta on selvää, että etelärannallakin on kulkenut tie Jurvalasta Kimalan kautta itään. Kysymys on siitä, oliko tie tarkoitettu maantieksi vai pelkästään kylien väliseen käyttöön.


Timo Alasen sähköpostiviesti Pertti Toukkarille 22.3.00




Härkätien ikä

Hämeen Härkätien synty on ajoitettu jopa 800-luvulle sillä perusteella, että Hämeenlinnassa ja Turussa on ollut asutusta. Timo Alasen mielestä tie ei ole voinut syntyä näin varhain,

"sillä asumaton taival Liedosta Renkoon on ollut niin pitkä, ettei mikään yhteisö ole pystynyt pitämään tietaivalta kunnossa. Kesätie oli lähinnä ratsutie eikä sitä käytetty suurten tavaramäärien kuljetukseen, sillä matkalla oli pehmeikköjä, joihin kuormat olisivat uponneet. Tavarankuljetukset hoidettiin talviteitä pitkin."

("Varhaisin välillinen kirjallinen merkintä tuosta tiestä on vuodelta 1458, mutta todennäköisesti tie on perustettu viimeistään 1300-luvulla. Härkätien reitti on kulkenut nykyisen Kosken Värmälästä Pitkäjärven länsipäähän, mistä reitti on Someronjoen pohjoisrantaa seuraillen kulkenut Jaatilaan. Sieltä tie on jatkunut Pajulaan ja edelleen Tammelan Letkulle ja Portaaseen. Tämän kesätien reitin rinnalla on kulkenut talvitie, joka on oikaissut Someron Lahdenkylästä Sylvänälle ja sieltä Tammelan Torron kautta Pyhäjärven rantaan."
- Timo Alanen Someron [kaupunki]kunnan kotisivulla vuonna 2000.)

(---)

"Hämeen Härkätiestä varhaisimmat historialliset maininnat ovat 1500- luvulta. Vuonna 1556 Jaakko Teitti laati luettelon, johon on merkitty Hämeenlinnasta Turkuun johtaneen maantien varressa olleet majatalot eli kievarit. Hämeenlinnasta Turkuun päin ensimmäinen oli Rengossa Hauhon kirkkoherran omistamassa talossa - joko Kuittilassa tai Uudessakylässä - seuraava Tammelan Portaassa, edelleen Someron Lahdenkylässä, Marttilan Juutilassa ja Liedon Pinomäessä.

Someron Lahdenkylän kievarista on hieman vanhempiakin mainintoja, sillä läänintileissä 1540-luvulla todetaan, että Lahden kylässä asunut lukumies (bolman) on saanut osan nimismiehen verosta.

Someron kievari oli Lahden tai Pyölin kylässä koko 1500-luvulla kulkeneen Tammelan Portaasta Someron Pajulan ja Kultelan halki Jaatilaan. Sieltä reitti on jatkunut Someronjoen pohjoisrannan kylien läpi Pitkäjärvelle ja edelleen Marttilan ja Turun suuntaan."

Paikannimet viittaavat 1400-luvulle

"Paikannimien perusteella Härkätien ikää voidaan siirtää vielä hieman varhemmaksi: Vuonna 1458 tai 1459 pidettiin Portaan kylässä käräjät, joilla lautamiehenä oli muiden mukana poual Sillanpäst. Tuomio osoit taa, että Härkätietä varten oli Turpoonjoen yli rakennettu silta, jonka perusteella oli nimetty läheinen kylä Portaaksi. Someron Sillanpään ky lä oli myös olemassa, koska yksi talonpoika oli käräjien lautamiehenä.

Sillanpään nimi liittyy Härkätiehen, sillä Someronjokeen pohjoisesta päin laskevaan ojan yli Härkätien reitille oli rakennettu silta; kylä on nimetty Sillanpääksi, koska kylän tonttimaa ja talot ovat olleet sillan itäpuolella, aivan sillan kupeessa. Tätä syvemmälle menneisyyteen eivät historialliset asiakirjat selvitä kylän vaiheita."



Härkätie jo 800-luvulla?

"Kruunu piti erityisen tärkeänä saloseutujen kautta kulkevien yhdysteiden varsien asuttamista. Someron seudun sisäosiin uudisasutus levisi 1300- ja 1400-lukujen kuluessa. Asutusta houkutteli maaperän erinomainen sopivuus viljelyyn sekä alueen sijainti neljän ikivanhan tien risteyskohdassa. Yksi niistä oli Someron läpi Turusta Hämeenlinnaan kulkenut Härkätie, joka uusimpien tutkimusten mukaan on vakiintunut jo 800-luvulla muinaisen Varsinais-Suomen ja Hämeen yhdystieksi. (Jaakko Masonen, Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Helsinki 1989, s. 69-75 ja 195).

Somerolla Härkätien linjauksen on arveltu alun perin noudattaneen Paimionjoen vesistöalueen etelärantaa, mutta jo 1500-luvulla on "toinen" Härkätie kulkenut myös vesistön pohjoispuolella."

Kaarin Lehtonen, Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema
ja vanha rakennuskanta,
s. 9, Turku 1990

Härkätien historiaa

Vanhin yhtenäinen luettelo Suomen yleisistä teistä ja kulkureiteistä sisältyy kuningas Kustaa Vaasan sihteerin Jaakko Teitin v:na 1555-1556 laatimaan valitusluetteloon Suomen aatelistoa vastaan (Jacob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland år 1555-1556, utg. av Kustavi Grotenfelt. Todistuskappaleita Suomen historiaan V. Helsinki 1894.). Härkätie esiintyy kirjallisuudessa "Ifrå Taffuestehuss till Åbo eli tie Hämeenlinnasta Turkuun; tutkimuskirjallisuudessa "Hämäläisten l. Hämeen Härkätie", "Suuri Turuntie".

Erikoistutkimukset puuttuvat

Suomen keskiaikaisista Jaakko Teitin tieluettelon mukaisista teistä ei ole erikoistutkimuksia, vaan niitä on käsitelty tiehistoriamme yleisesityksissä, maakunta- ja pitäjänhistorioissa. Keskiaikaisen tieverkon mahdollista palautumisesta esihistorialliselle ajalle ei ole tutkittu. [---] Selvittämättä on jäänyt, milloin ja miksi vesitse hoidettu kaukoliikenne muuttuu maaliikenteeksi. Anna-Liisa Hirviluoto on muinaisia kulkureittejä ja välineitä käsittelevässä artikkelissaan esittänyt yleisluonteisen toteamuksen, että "sellaiset keskiajan tiet, kuten Hämeen Härkätie, Huovintie tai Härkätiestä Halikonlahdelle haaraantunut Hiidentie olivat varmaan tunnettuja jo rautakaudella".

Olettamuksia rautakautisista yhteyksistä
Varsinais-Suomen ja Hämeen välillä


Arkeologisessa tutkimuskirjallisuudessa on jo aiemmin esitetty vastaavantyyppisiä yleispiirteisiä mainintoja tarkemmin yksilöimättömästä, nuoremmalle rautakaudelle ajoittuvasta maaliikenneverkostosta. Tällaisena reittinä on erityisesti pidetty Jaakko Teitin luettelon mukaista Turun ja Hämeenlinnan välistä maantietä eli Härkätietä. Olettamusta ei ole perusteltu, mutta sen taustalla on nähtävissä ajatus kaupallisista yhteyksistä kahden maantieteellisesti erillään olevan rautakautisen asutusalueen, Varsinais-Suomen ja Vanajan Hämeen, välillä. Vesireittien puuttuessa on maayhteys ainoa mahdollisuus. Näillä maamme vanhimmissa historiallisissa lähteissä erillisinä kokonaisuuksina erottuvilla alueilla on arkeologisen aineiston perusteella selvästi ollut vakiintuneita kauppayhteyksiä Suomen ulkopuolelle. Tämä havainto ei kuitenkaan oikeuta vetämään [Varsinais-]"Suomen" ja "Hämeen" välille jo esihistorialliselle ajalle ajoittuvaa maaliikennereittiä. Molemmat alueet ovat voineet hoitaa kauppavaihtonsa itsenäisesti. (s. 11-12)

Härkätie varhaisen maaliikenteen
lähteiden valossa

Suomen rautakauden esineistöä tarkkaan käsittelevissä atlaksissa ja tutkimuksissa ei mainita ainoatakaan härkien pitoon liittyväksi tulkittua esinettä. Härkäkulttuuria kansatieteellisestä näkökulmasta tutkinut Kustaa Vilkuna ei esittele yhtään härkien pitoon liittyvää esihistoriallista esinemuotoa, vaikka hänen mukaansa Tanskan rautakautisiksi ajoitetuista suolöydöistä tavatut iesmuodot ovat kansanomaisten iestyyppiemme kaltaisia.
(---)

Vilkuna on arvellut, että härkien vetämät nelipyöräiset vankkurit ja hevosvetoiset kaksipyöräiset rattaat olisivat olleet käytössä viimeistään keskiajalla, mahdollisesti jo varhemmin. Vielä tällä vuosisadalla ainakin Varsinais-Suomessa käytössä olleiden hevosvetoisten työkärryjen akseli oli puuta ja pyörät raudoittamattomia.

Härkätien topografia

Turusta Somerolle saakka Härkätie seuraa tiivisti (?) jokivarsia, Aurajokea, Savijokea sekä Paimionjokea. Tällainen vesistöjä, lähinnä jokivarsia myötäilevä linjaus on yleinen vanhoilla teillä, mikä johtuu toisaalta suunnistamisen helppoudesta ja toisaalta jäätyneen joen käyttämisestä talvitienä. Maaperältään Härkätien Varsinais-Suomen puoleinen osa aina Someron ja Tammelan rajalle saakka on laakeaa savikkoa, joka pinnanmuodostukseltaan on verraten helppoa tienrakennukselle, joskin monin paikoin routivaa ja pettävää. [---] Koillisesta lounaaseen johtava Härkätie sijaitsee tavallisesti poikittain alueen luoteis-kaakkosuuntaisia harjuja vasten, mikä aiheuttaa tien mäkisyyden ja mutkaisuuden. Luonnonmuodostumat eivät Hämeessä "ohjaa" tien linjausta kuten Varsinais-Suomessa.

Härkätien Ruotsin vallan ajan karttojen mukainen linjaus ei ole lyhin mahdollinen reitti Turun ja Hämeenlinnan seutujen välillä, mutta selvästi sulan maan liikenteen kannalta edullisin. Varsinais-Suomessa joet johdattavat tien ikäänkuin "luonnonmukaisesti Somerolle, josta on verraten lyhyt taival Tammelan Pyhäjärvelle. Tämä reitti on sikäli luonnollinen, että se kiertää Torronsuon yhtenäisen ja kulkukelvottoman suoalueen. Tammelan ja Someron rajamailla sijaitsevan Härkätien Letku-nimisen kylän nimenselitys "hyllyvä, letkuva maapaikka", joka on yhdistetty eränkäyntiin viitannee juuri läheiseen Torronsuohon eikä niinkään kylän alueen maaperään. (s. 49-50)

Historialliset lähteet

Vanhin luettelo maamme yleisistä teistä sisältyy Jaakko Teitin v:na 1555-1556 laatimaan ns. valitusluetteloon Suomen aatelistoa vastaan. Luettelossa mainitaan nimeltä silloiset tiet, niiden varrella olevat majapaikat sekä majapaikkojen väliset etäisyydet. Härkätien majapaikat ovat:

Ifrå Taffuestehuss är Miler

3 Vdj Rängo Socken her Söffwerins gård


6 Vdj Tammela S: porttas


6 Vdj Sommero Lachtis


6 Vdj S: Mortens S: Juttila


4 Vdj Lund S: pinomäki


2 Åbo



1500-luvun kameraaliset lähteet ja
Härkätien linjaus Somerolla

Erik von Hertzen esitti Paimion historiassaan pitäjän vanhimpia, Paimionjoen kummallakin puolella olleita maanteitä käsitelleessään, että "verottajien [v:n 1556 ja 1557 "kymmenysveroluetteloissa"] käyttämä keruujärjestys kuvastaa heidän käyttämiä reittejä". Tällaisen reitin ei tarvitse aina viitata maantiehen, sillä veroluettelon kylien järjestystä tarkasteltaessa on otettava huomioon veroluettelon laatija ja hänen paikallistuntemuksensa, asianomaisen verokunnan topografia sekä luettelon laatimisajankohta - kenties verottaja käytti kesällä venettä ja talvella jäätietä?

Härkätien eri aikoina käytössä olleen linjauksen määrittelyn kannalta on 1500-luvun kameraalisilla lähteillä merkitystä ainoastaan Somerolla, jossa Härkätien linjauksen on arveltu alun perin noudattanen Paimionjoen vesistöalueen etelärantaa. Tämän linjauksen mahdollinen myöhemmin tapahtunut siirtyminen vesistön pohjoisrannalle ei ole vaikuttanut Härkätien kokonaispituuteen, joten sitä ei voi havaita vertaamalla Jaakko Teitin tieluettelossa mainittuja etappien välimatkoja vastaaviin 1600- ja 1700-lukujen kartoista määriteltyihin etappeihin. Kysymystä voidaan kuitenkin yrittää tarkastella von Hertzenin edellämainituilla kriteereillä täydennetyn menetelmän perusteella.

Hämeenpuoleinen Pohjois-Somero kuuluin 1400-luvun jälkipuoliskolta alkaen Loimon [nimi muuttui 1530-luvulla Portaaksi] nimismiespitäjään, joka jakaantui neljäksi vero- eli neljänneskunnaksi, Pitkäjärven, Hirsjärven, Tam melan sekä Jokioisten neljänneskunniksi. Näistä Pitkäjärven neljänneskunnan alue kattaa osuuden Someron kirkolta Hovirinnankoskeen eli alueen, jolla sijaitsevat Härkätien molemmat mahdolliset linjausvaihtoehdot.

Kysymystä voidaan käsitellä v:n 1571 Hämeen hopeaveroluettelon perusteella, jonka Someron osalta laati pitäjän kirkkoherra Bertil Jonsson. On luultavaa, että hän teki kierroksensa helpointa mahdollista reittiä. Kun Pitkäjärven neljänneskunnan kylät sijoitetaan hopeaveroluettelon mukaisessa järjestyksessä kartalle, on niiden järjestys selvästi maantieteellinen. Jos tämä järjestys kuvastaa kirkkoherra Bertilin käyttämää reittiä, niin hän olisi kulkenut pääasiassa Paimionjoen eteläpuoleista tietä ja ylittänyt vesistön kaikissa v:n 1766 Someron pitäjänkartassa ja -kuvauksessa sekä Åvikin lasitehtaan 1700-luvulta peräisin olevassa geometrisessä kartassa mainituissa siltapaikoissa eli Pitkäjärven, Åvikin, Rautelan, Lammin ja Hirsjärven kautta. Kirkkoherra Bertilin voidaan ajatella käyttäneen venettä, sillä veroluettelo on päivätty Somerolla 12.9.1571. Tämä on epätodennäköistä, sillä hän olisi veroluettelon kyläjärjestyksen perusteella liikkunut vastavirtaan ja joutunut sivuuttamaan kaksi koskipaikkaa. Lisäksi Paimionjoen vesistön rantatörmät ovat useimmiten erittäin jyrkät ja pettävät, joten sopivia maihinnousupaikkoja ei ole kovinkaan useita.

Tärkeintä on kirkkoherra Bertilin tehtävän luonne, kaikkien verokunnan talojen irtaimiston arvioiminen. Tämä edellytti hevosta, sillä hän joutui tarkastamaan Paimionjoesta useiden kilometrien päässä olevia taloja. Hopeaveroluettelon perusteella siis voitaisiin sanoa, että Somerolla oli Paimionjoen etelärantaa noudatteleva, käytössä oleva tieyhteys 1570-luvulla. Tämä tieto ei auta Härkätien linjauskysymyksen ratkaisua, sillä Jaakko Teitti mainitsee Härkätien v:n 1556 majapaikkana Someron Lahden, joka sijaitsee vesistön pohjoisrannalla. Somerolla on siis 1500-luvulla ollut kaksi vaihtoehtoista "Härkätietä", joiden keskinäistä ikäsuhdetta ei voida ratkaista käytettyjen lähteiden perusteella. Luonnollisesti se, että Someron kirkko sijaitsee etelä18.7.2010puoleisen tien varrella viittaisi tämän tien vanhemmuuteen, mutta välittämä vaatii tuekseen Someron liikenneolojen ja mahdollisen risteyspaikkaluonteen selvittämistä laajemman lähdepohjan avulla.
Jaakko Masonen, Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet.
Tiemuseon julkaisuja 4, s. 69-71, Helsinki 1989

Professori Kari Immonen

Hämeen Härkätiellä kulkijoita

Turun yliopiston 80-vuotisjuhlaesitelmä Somerolla 6.11.2000


(Väliotsikot PT)

Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809. Tästä liittymisestä seurasi monenlaisia asioita, mutta yksi tärkeimmistä oli se, että käsitys suomalaisuudesta piti panna kokonaan uusiksi. Aikaisemmin suomalaisuus oli rakennettu ennen muuta Länsi-Suomen ja rannikon suomalaisuuden varaan. Nyt katse käännettiin sisämaahan; uuden suomalaisuuden ydinaluetta olivat Sisä- ja Itä-Suomi, josta ajateltiin löytyvän alkuperäisen suomalaisuuden. Runeberg kirjoitti kuuluisassa kirjoituksessaan Saarijärvestä, että "toimen ihminen rakastaa rannikkoseutuja, materialisti viljavia vainioita, mutta syvästi ajatteleva ja tunteva ihminen sisämaata."

Porthan oli 1700-luvulla puhunut alamaan ja ylämaan kansasta tarkoittaen samaa kuin Runbergkin. Nyt suomalaisuuden painopiste siirtyi alamaasta ylämaahan. Tässä siirtymässä Suomi muuttui poliittiseksi, tarkoin rajatuksi yksiköksi, jonka haluttiin kasvavan yhteen niin hallinnollisesti, taloudellisesti kuin kulttuurisestikin. Integraatio tuli tapahtumaan siten, että sivistys, valistus, hallinto ja talous levisivät etelästä pohjoiseen. Tässä integraatiossa vastasyntyneen suomalaisen kansakunnan sivistynyt osa, rannikon ruotsinkielinen ja toimelias maailma, saattoi nyt samaistua ja identifioitua siihen kansaan, joka ei enää ollut periferian häviävä heimo, niin kuin ennen Ruotsin vanhassa valtakunnassa, vaan nyt suuri ja keskeinen osa uuden Suomen valtion asujaimistoa.

SOMERO RUNGEBERGILAISEN ALA-
JA YLÄMAAN RAJAMAILLA


Tässä integraatioprosessissa teiden merkitys, ja nimenomaan valtakunnan pääteiden merkitys oli ratkaiseva. Uudet vaikutteet kulkivat tietenkin ennen muuta niitä pitkin. Historiallisesti tällaiset sivilisaation perusväylät ovat olleet Hämeen härkätie Turusta kohti sisämaata, itä-länsisuuntainen kuninkaantie ja Viipurista Hämeenlinnaan kulkeva ylinen Viipurin tie.

Joka tapauksessa Somero sijaitsee jossain runebergilaisen ala- ja ylämaan rajamailla. Se ei ole enää rannikon toimeliaisuuden maailmaa, mutta ei myöskään sitä sisämaan ydinaluetta, josta Runeberg kirjoitti mm. näin: (suomennos on Otto Mannisen)

Korkeni ryhdiltään majur' ylväs; rinta se paisui,
mitteli kirkastuin sotamiestä jo mielevä katse;
vait yhä seisoi vain, sydän suureni, kuin näky nousi
silmiin Suomen maa, tää syrjäinen, karu, köyhä,
tää pyhä syntymämaa; nous Saimaan vartio harmaa
riemastus sotilaan, viisikymmenvuotinen ylpeys,
kanss' aseveljen taas, juro, vankkumaton, vakamieli,
miehuus rautainen ytimessä ja kunnia, kunto.


Somero ei ollut syrjäinen, karu eikä köyhä, ei ainakaan, jos sitä verrattiin Savon ja Karjalan idealisoidun ylämaan ydinmaihin. Ehkä Somero oli juuri tuon materialistien hallitseman välialueen, viljavien vainioiden Suomi.

TIE TOI VAIKUTTEITA

Tien merkitys Somerolle, niin kuin oikeastaan kaikille muillekin Hämeen härkätien varren kylille, oli voimakkaasti kaksinainen. Tie toi uusia vaikutteita, uusia ihmisiä, uusia toimintatapoja, mutta tie myös vei: vainioiden tuotteet etelän ja pohjoisen ruokapöytiin, nuoret opintojen pariin ja sitä kautta usein pysyvästi maailmalle. Tie myös jakaa ihmiset niihin, jotka tulevat, niihin, jotka lähtevät ja niihin, jotka jäävät.

Tulijoita Somerolle olivat ennen muuta papit ja erilaiset virkamiehet sekä avioliiton myötä somerolaisiksi tulleet sulhaset. Niin papeissa kuin virkamiehissäkin oli hyviä ja huonoja, pidettyjä ja pahasti karsastettujakin. Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä puitiin usein Someron seurakunnan arkipäivää; ainakin silloin, kun joku oli johonkin tyytymätön.

SULHASET VARSINAIS-SUOMESTA

Useimmat Someron tyttöjen vieraspaikkakuntalaisista sulhasista 1800-luvun puoliväliin mennessä olivat kotoisin Varsinais-Suomen puolelta, erityisesti naapuripitäjistä. Kiikalasta, Uskelasta ja Tammelasta, mutta joukossa oli säännöllisesti sulhoja aina Turusta asti. Prosenteissa ilmaistuna kaikista Somerolla vihityistä vieraspaikkakuntalaisista miehistä vuosina 1698-1805 varsinaissuomalaisia oli yli 60 prosenttia (61). Esimerkiksi hämäläisiä sulhoista oli vain 24 %. Tämä on tietenkin vähän hämmästyttävää. kun enin osa kaikista Hämeen asukkaista joutui matkoillaan Turkuun kulkemaan Someron halki ja siinä yhteydessä varmaan useasti poikkeamaan pitäjän taloihin. Ilmeisesti Hämeessä oli maantapa semmoinen, että Somerolta ei morsiamia katseltu. Varsinaissuomalaisia taas tapa vei Somerolle naimaan, vaikkei heillä ehkä muuten sinne päin asiaa olisi ollutkaan.

Myös muut väestönvaihtosuhteet maakuntien välillä olivat vahvimmin Varsinais-Suomeen päin. Esimerkiksi Someron muuttotappio koitui ennen muuta Varsinais-Suomen ja Uudenmaan hyväksi; Hämeen kanssa vaihto oli jokseenkin tasan. Turkuun muutti Somerolta vuosina 1805-1870 362 henkeä, Helsinkiin 76.

Vielä vuonna 1944 tilanne oli se, että Someron asukkaista 6700 oli syntynyt kotikunnassaan, 1133 Turun ja Porin läänissä, 394 muualla Hämeen läänissä, 283 Uudenmaan läänissä, 109 Vaasan ja Oulun lääneissä ja 159 Itä-Suomessa. Näin siis pohjoinen-etelä -akseli eli Härkätien eteläinen suunta oli yhä somerolaisten ensisijainen suunta, niin Somerolta lähtevien kuin sinne tulevienkin kannalta.

Someron historian kirjoittaja Aulis Oja on arvellut, että tämä tukee ajatusta, jonka mukaan pitäjän väestön pääosa olisi ylipäätäänkin tullut alunperin Varsinais-Suomesta ja vain vähäinen osa Hämeestä, Uudeltamaalta ja Satakunnasta. Tästä näkökulmasta somerolaiset siis kuuluisivat rannikkoseutujen toimeliaisiin alamaalaisiin, eivät ainoastaan materialistiseen viljavien vainioiden väkeen.

SOMEROLLA OLTIIN TURKUUN PÄIN KALLELLAAN

Tällaiset vanhat yhteydet näkyivät hyvin vielä silloinkin, kun Somerolle alettiin tilata sanomalehtiä. Vuonna 1873 tuli Somerolle tilattuna yhteensä 17 sanomalehteä ja tilauksista 12 koski Sanomia Turusta -lehteä. Turun ja Hämeenlinnan sanomalehdet alkoivat vähitellen kilpailla keskenään, mutta vielä 1880 ihmetteli yksi Hämeen Sanomien kirjeenvaihtaja, että "tuskin yhtään hämäläistä sanomaa Somerolle tilataan". Kirjoittaja katsoi, että Somerolla oltiin kovasti Turkuun päin kallellaan. Hän kirjoitti: "En tunne olevani oikein sydän-Hämeessä. Täällä haiskahtaa niin paljon turkulaisuutta, että luulisi olevan Turun läänissä. Paikkakunnan murre ei ole oikein hämäläistä, paljon on turkulaisuutta kieleen tunkeutunut. Paljon täällä myös seurataan Turun oloja. Ahkerimmin luetaan Sanomia Turusta." Lopuksi kirjoittaja esittää ehkä vähän yllättävän arvelun: "Lieneekös tämä vallitseva turkulaisuus kunnassa syynä vallitsevaan takapajuisuuteen."


AXEL GADOLIN

Hämäläispatriootti on kyllä sillä tavoin väärässä, että kulttuurinen ja tiedollinen vaihto Somerolta tapahtui pitkään ennen muuta Turkuun päin. Sinne matkasi myös moni Someron nuorukainen opinkäyntiin. Kuuluisimpia lähtijöitä oli epäilemättä Axel Gadolin [Åvikin Wilhelm Gadolinin poika; PT.] Hämeen Härkätie vei hänet ensin Turkuun ja sieltä Venäjälle, jossa hän sai sotilaskasvatuksen. Vuonna 1856 hänestä tuli Pietarin teknillisen tykistökoulun johtaja ja Mihailovin tykistöakatemian professorina hän oli 1867-78. Hänet aateloitiin vuonna 1871 ja tykistökenraalin arvon hän sai 1890.

Gadolin oli niitä nuoria suomalaisia oppineita, joiden avulla Venäjä sopeutti ja sitoutti Suomea uuteen valtioyhteyteen. Juuri koulutus, virat, arvot ja kunniamerkit olivat niitä välineitä, joilla suomalainen eliitti sidottiin Venäjään ja keisariin. Somerolaisista kartanoista tälle uuden valtioyhteyden ja keisarilojaalisuuden tiellä lähti useita muitakin nuorukaisia.

Härkätietä etelään matkasivat koulunkäyntiin myös monet suomenkielisiin kouluihin menneet nuoret miehet. Suuntana oli ensin hyvin pitkään Turku ja sitten Forssan yhteiskoulun käynnistämisen jälkeen Forssa. Tyypillistä, ja Someron kannalta usein valitettavaa oli se, että monet, osa näistä lähtijöistä ei enää koskaan palannut pysyvästi kotiseudulleen.

EI-TOIVOTTUJA MATKALAISIA

Härkätiellä oli tietenkin myös sellaisia matkalaisia, joita sinne ei olisi toivottu. Päätiet olivat myös sotilaitten kulkureittejä ja kaikki matkan varrelle osuneet paikkakunnat joutuivat usein näistä matkalaisista kärsimään. Esimerkiksi huhtikuussa 1918 Härkätie veti Somerolle joukon "hurjaluontoisia punakaartilaisia" Turusta (ja toisaalta myös Salosta), ja jälki oli ikävänoloista. Vastaavasti Someron punakaartilaisia päätyi Halikkoon Märynummelle, jossa toukokuun 13. päivänä ammutuista noin sadasta punakaartilaisesta enin osa oli Somerolta.

VIINA VIRTASI

Härkätietä pitkin kulkeutui kylään myös paljon viinaa ja sen vastustusta (vaikka toki viinaa osattiin täälläkin tehdä). Sanomia Turusta julkaisi 1868 Somerniemeltä lähetetyn kirjoituksen, jossa valiteltiin juoppouden vaaroja. Jutussa kerrottiin, että "tavaralla" oli ollut Somerolla joulun edellä hyvä menekki." Joukko mummoja oli kirjoittajan mukaan maistellut "elämäneliksiiriä" jo jouluaamuna siinä määrin, että he olivat menomatkalla kyselleet ihmisiltä, olivatko he jo kulkeneet kirkon ohi.

Vuonna 1890 juoppous oli yhä ongelma, mutta myös valoa pilkotti raittiusliikkeen myötä. Silloin lyseolainen Kaarlo Soikkeli Turusta esitelmöi kansakoululla ja kehotti kuulijoita muodostamaan raittiusseuran. Somerolla tekemistään huomioista hän kirjoitti turkulaiseen Aura-lehteen: "Täällä on viina jo tuhojansa tehnyt, sillä onhan täällä viinanpolttimo. Esitelmääni oli tullut kuulemaan jotenkin suuri kuulijakunta. Mitä nuo kyyneleet merkitsivät, jotka usean naisen poskilla vierivät kuvatessani juopon perheen oloja? Täällä on raittiusseura joskus ollut, mutta se on kuollut. Polttimossa vielä kuuluu olevan ehkä tuhansia kannuja paloviinaa. Siis voimia tarvitaankin juoppouden vastustamisessa. Seuraan kirjoittautui toista kymmentä jäsentä. Eläköön raittiusseura Somerollakin."

KULTTUURIN JA VALISTUKSEN VÄYLÄ

Raittiusseura oli hyvä esimerkki tiestä kulttuurin ja valistumisen väylänä. Härkätietä pitkin kulki Turusta niin lehtiä ja kirjallisuutta kuin uusia aatteita ja niiden ajajiakin Somerolle. Vaikka valistuksen ja sivistyksen painopiste siirtyikin 1800-luvun myötä yhä enemmän Helsinkiin, säilytti Härkätie ja Turku myös asemiaan somerolaisenkin kansanvalitustyön kentällä.

Härkätien kulkijoita olivat myös ne vuoden 1920 ylioppilaat, jotka kiersivät maakuntia, jotta Turkuun saataisiin perustettua suomenkielinen yliopisto. Somerolla kerääjänä kulki elo-syyskuun aikana ylioppilas Uunio Saalas.
 

Kulttuurihistorian professori Kari Immonen on Turun yliopiston
historian laitoksen esimies

SOMERO - KARTANOPITÄJÄ VARSINAIS-SUOMEN
JA HÄMEEN RAJALLA

Filosofian tohtori Georg Haggrénin puhe Hämeen härkätie -projektiin liittyvän 'Tuu tuu tupakkirulla' -näyttelyn avajaisissa Someron torpparimuseolla 29.6.2002.


Useimmat somerolaiset tuntevat tarinan pitäjän kartanoiden synnystä. Siitä kuinka Venäjän tsaari oli Pietarissa mestauttanut niin paljon herroja, että hänen täytyi lähettää piru hakemaan niitä lisää Tukholmasta, ja siitä kuinka herroja pullollaan ollut säkki repesi juuri Someron kohdalla, jolloin herrat putosivat, alkoivat komentaa väkeä ja perustaa itselleen kartanoita. Sama tarina, vaikka hieman eri toisintona tunnetaan eräistä muistakin kartanopitäjistä. Itse olen sen kuullut ainakin Perniössä ja Sääksmäellä.

Harvassa Suomen pitäjässä on kartanoita yhtä paljon tai enemmän kuin Somerolla. Varsinaisen Someron alueella niitä on kymmenen, Somerniemellä lisäksi kaksi, Palikainen ja Kopila. Useimmat näistä kartanoista sijaitsevat Paimionjoen rannoilla, monet samalla Hämeen härkätien varrella. Yksikään Someron kartanoista ei ole noussut muiden ylle niin että se hallitsisi koko pitäjää kuten esimerkiksi Kosken tai Jokioisten kartanot samannimisiä naapurikuntiamme. Somero on siis kartanopitäjä, ei kartanon pitäjä. Paljolti kartanoiden vuoksi Somero on ollut myös torpparipitäjä.

Someron kartanot eivät kuulu maamme suurtilojen vanhimpaan ryhmään, keskiaikaisiin kartanoihin. Vanhoja kartanolinnoja pitäjässä ei ole, mutta ei niitä ole muillakaan Someron kaltaisilla keskiaikaisilla uudisasutusalueilla. Rälssimiehet ja aateliset eivät asettuneet seuduille, joita talonpojat eivät olleet ehtineet asuttaa.

Ruotsi ja Suomi sen osana ajautui 1500-luvun lopulla pitkällisiin sotiin, joiden myötä Ruotsista tuli suurvalta. Sodissa ansioituneita upseereita kruunu palkitsi läänityksin. Aateliset saivat näin haltuunsa suuria maa-aloja, joilta he saivat kantaa verot. Pitkälliset sodat ja alituiseen vaivanneet katovuodet aiheuttivat talonpoikaistalojen autioitumista. Autiotilat tarjosivat aateliselle lääninherralle oivan tilaisuuden asettua kylään ja rakentaa sinne kartanonsa. Näin tapahtui lähes kymmenessä somerolaiskylässäkin. Usein näihin kartanoihin liitettiin vähitellen muitakin kylän ja lähiympäristön talonpoikaistaloja. Muodollisesti tämä tapahtui vapaaehtoisesti, mutta voidaan epäillä, että talonpojalle jäi harvoin mahdollisuus kieltäytyä mahtavan naapurinsa ostotarjouksesta.

Vanhin Someron kartanoista on Jurvala, joka läänitettiin 1590-luvulla ratsumestari Anders Larsinpojalle, Halikon Puotilan herralle. Itse hän ei Jurvalaan asettunut, mutta hänen poikansa ratsumestari Lars Andersinpoika rakensi isältään saamalleen läänitykselle kartanon. Kuten lukuisat muut 1600-luvun upseerit Lars Andersinpoika kaatui varhaisessa iässä eikä Jurvala ehtinyt hänen aikanaan kasvaa komeaksi hoviksi.

Jurvalan jälkeen Somerolle syntyi 1600-luvun alussa nopeaan tahtiin lukuisia uusia kartanoita. Tältä ajalta juontavat juurensa mm. Harjun, Hirsjärven, Härkälän, Kimalan, Lahden ja Pitkäjärven eli Långsjön kartanot. Sodat pitivät niiden isäntiä vierailla mailla ja lisäksi osa heistä pysyttäytyi muutoinkin muualla sijainneilla tiluksillaan asettumatta paikkakunnalle. Komein Someron kartanoista lienee 1600-luvun alkupuolella ollut ratsumestari Hans Ramsayn isännöimä Ihamäki, joka myös Hovilan nimellä tunnetaan. 

Avokätisesti läänityksiä jakanut Ruotsin kruunu ajautui 1600-luvun jälkipuolella taloudelliseen ahdinkoon. Siitä ulospääsyn tarjosi läänitysten peruuttaminen, isoreduktio, johon ryhdyttiin 1680-luvulla. Monille aatelisille kartanonomistajille tämä oli kohtalokasta, nyt oli heidän taloutensa vuoro horjua. Tilannetta pahensivat 1690-luvun nälkävuodet ja seuraavan vuosisadan alun kaksikymmentä sotavuotta, jotka huipentuivat venäläismiehitykseen, isoonvihaan.

Suomen kartanot kuten koko maa olivat isonvihan jälkeen 1720- ja 1730-luvuilla surkeaa nähtävää. Rakennuksista monet olivat tuhoutuneet tai rappeutuneet korjauskelvottomiksi. Pelloista suuri osa oli nurmettunut, ojat umpeen kasvaneita. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin Someron kartanot olivat jälleen entisellään. Useimmat niistä olivat tällä välin joutuneet kauppatavaraksi ja ehtineet moneen otteeseen siirtyä omistajalta toiselle. Poikkeuksia toki löytyi. Yksi niistä oli Pitkäjärvi, jota isännöi venäläisvallan aikana Suomen kirkollisessa elämässä voimakkaasti vaikuttanut Someron kirkkoherra, rovasti Jacob Ritz

Kun isovihasta oli kulunut neljännesvuosisata, alkoi Somerolle muodostua vielä yksi uusi kartano. Sen ytimenä olivat jälleen autiotilat. Vuonna 1748 sotakollegion kanslisti Jacob Reinhold Depong (de Pont) kumppaneineen perusti nimittäin Sillanpään kylän neljän autiotilan maille lasitehtaan, joka sai nimekseen Åvik. Useimmat 1700-luvulla syntyneet kartanot muodostuivat rauta-, lasi- ym. ruukkien yhteyteen. Näin tapahtui myös Åvikissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa, jolloin tehtaan omistajat asettuivat asumaan lasiruukilleen.

Someron kartanoihin lasitehtaan perustaminen vaikutti myös siten, että useat ruukin palveluksessa olleet henkilöt ylsivät isännöimään omaa kartanoa. Ruukin konttoriväelle tämä oli sääty-yhteiskunnassa askel ylös päin, mutta vielä enemmän se oli sitä kolmelle tehtaan työväkeen kuuluneelle lasinpuhaltajalle. Yksi puhaltajista, Kimalan omistajaksi tullut saksalaissyntyinen Gottfried Titz onnistui jopa viemään somerolaisen aatelisneidon vihille.

Someron kartanoiden kukoistusaikaa oli 1800-luku. Kiitos uudisraivauksen ja tehostuneiden viljelymenetelmien oli kartanoiden maatalouden volyymi ja myös tuotto tuolloin suurempi kuin ennen. Isäntäväet asuivat säännöllisesti kartanoissaan, jotka eivät enää olleet jatkuvasti kauppatavarana kuten edellisellä vuosisadalla. Lukuisten kartanoiden ansiosta myös säätyläisten seuraelämä oli Somerolla vilkasta. Monet vanhimmista rakennuksista kuten myös puistojen ja puutarhojen iäkkäimmät puut ja pensaat ovat peräisin juuri tältä ajalta. Venäjän vallan ajalla kukoistaneen säätyläiskulttuurin jäljet ovat siten yhä leimaa-antavia monille Someron kartanoille, niin Härkätien varrella kuin muuallakin pitäjässä.

FT Georg Haggrén 29.6.2002 Someron torpparimuseolla
'Tuu tuu tupakkirulla' -näyttelyn avajaisissa


















Tarinat syventävät Härkätien
historiaa

Tutkija Tellervo Saukoniemi metsästää tarinoita, jotta Härkätien maisemille voidaan luoda historiallista syvyyttä. Matkailija saa tarinoiden kautta kuvan, mitä maisemassa on tapahtunut.

(---)

Tellervo Saukoniemeä kiinnostavat myös muistelukset Härkätiestä koulu- tai vaikka riiuutienä, tien varren taloista, ensimmäisistä autoista ja linja-autoista, tien varrella perustetuista yhdistyksistä jne.

- Rautelan mestauspaikka Kyttälän talon kohdalla. "Pudonnut santakuoppaan", kertoo Matti Knaapi.

- Tarina kultalohkareesta, jonka joku kauppias piilotti Linnanmäkeen (Lauri Nuotio)
- Rautelan mestaukset ja piiskaukset ("Viimeinen mestattu oli joku mustalainen. Tapana oli, että ensin katkaistiin oikea käsivarsi ja sitten kaula. Mestaukset olivat suuria kansanjuhlia, kun ei muitakaan huveja ollut. Piiskaukset jatkuivat 1800-luvulle. Tarina ei kerro, mitä pahaa viimeinen piiskattu, Nummen Juha, oli tehnyt", Meeri Sarvarinne, 85, muistelee)

- Kertunsalo-tarina: "Knaapin Kerttu-niminen tytär oli saanut aviottoman lapsen. Hän yritti salata tapauksen ja meni hoitamaan lastaan saareen. Äiti ja lapsi kuolivat venematkalla kovassa myrskyssä. Kaarlo Merimaan versiossa he kuolivat saaressa ukkosen tappamina." - Kertunsalon tarinoita ovat tallentaneet sekä Kustaa Hossi Somero-lehteen (tammi-maaliskuu 1936) että Kaarlo Merimaa Lounais-Hämeen Jouluun.
kts. Kaarlo Merimaa, Tapahtui kissaviikolla Rautelassa, Lounais-Hämeen Joulu 1957
- Myllykuormia ryövänneistä Härkätien maantierosvoista on myös tarinoita kuten Långsjön isännästäkin , (Someron joulu 1964; PT), joka myi sielunsa pirulle, mutta pelasti loppujen lopuksi itsensä tämän kynsistä.

Somerolaisissa kartanoissa on kummitellut. Kaarlo Merimaa mainitsee
Kimalan, [Someron Joulu 1967; PT], Lahden ja Åvikin kartanoiden kummitukset.

Somero 85/3.11.2000, Salli Lehtinen