Someron historialliset kartanot


Someron historia II (1958)

Y. S. Koskimies

Aatelisto perusti Somerolle 1600-luvulla
kahdeksan säterikartanoa:

Jurvala, Härkälä, Ihamäki (Hovila),
Harju (Rantakartano), Långsjö (Pitkäjärvi),
Hirsjärvi, Lahti, Kimala

MUUT

Seeteri (Söderkulla), Åvik

Somerniemellä (kuntaliitos Someroon 1977) oli kaksi kartanoa: Kopila ja
Palikainen.

Säterivapaus on Eerik XIV:n aatelille 1562 myöntämä oikeus saada verovapaus
asuinkartanoonsa eli säteritilaansa ilman ratsupalveluksen suorittamista.
Säterivapaus peruutettiin isossa reduktiossa 1680-luvulla


Kansantarinan mukaan Venäjän keisari mestautti yhteen aikaan niin paljon aatelismiehiään, että koko maahan tuli kova puute herroista. Silloin hän päätti tuottaa Tukholmasta uusia herroja Venäjän kansaa komentamaan. Piru sai tehtäväkseen herrojen hakemisen. Kun se sitten säkillinen herroja selässään loikkasi Ruotsista Turun rantaan, repesi säkki ja herrat lentelivät ympäri maakuntaa. Suurin osa putosi Somerolle. Siellä he rupesivat ajamaan talonpoikia taloistaan ja perustamaan itselleen kartanoita. taloistaan ja perustamaan itselleen kartanoita.

Someron alueella on 10 vanhaa herraskartanoa, joista 8 on 1600-luvulla aatelisten läänityksikseen saamille tiloille perustamia sätereitä. Someron halki kulkeva Turun-Hämeenlinnan maantie, Hämeen härkätie, on ollut tärkeä tekijä säterikartanoiden sijoittumisessa. Tie oli maamme tärkeimpiä liikennereittejä, jota myöten oli suhteellisen helppo kuljettaa kartanoiden tuotteita Turun ja Hämeenlinnan markkinoille.


Somerolle oli 1500-ja 1600-lukujen vaihteessa syntynyt monia autiotiloja, joista oli helppo muodostaa kartanoita - talonpoikien omistus tai asukasoikeus ei ollut esteenä. Kaikki somerolaiset säterikartanot onkin perustettu entisille autiotiloille. Kartanot perustettiin laillisia muotoja noudattaen, vaikka eräissä tapauksissa kruunulle joutuneiden autiotilojen asukkaita häädettiinkin pois. Normaaliviljelyksessä olevat tilat on liitetty sätereihin vapaaehtoisin kaupoin tai vaihdoin. Eri asia tosin on, uskalsiko talonpoika olla suostumatta ehdotettuun vaihtokauppaan.

"Ruotsissa ja Suomessa erityisin oikeuksin varustettu vapaamies eli rälssisääty, maallinen rälssi, syntyi Maunu Ladonlukon aikana 1279, kun hallitsija antoi verovapauden tiloille, jotka varustivat ratsumiehen kruunun palvelukseen.

Säädystä kehittyi suljettu ryhmä, johon pääsi vain kuninkaan rälssikirjalla. Juhana III:n aikana 1569 aatelisarvosta tuli perinnöllinen. Aatelisille annettiin myös läänityksiä.

Kun aateli 1600-luvulla Kustaa II Aadolfin aikana sai yksinoikeuden korkeisiin virkoihin, se muuttui erioikeuksia nauttivaksi virkamiesluokaksi. 1700-luvun loppupuolelta kehitys alkoi kulkea kohti säätyjen tasa-arvoisuutta.

Poliittisen merkityksensä aateli menetti Ruotsissa 1866 ja Suomessa yksikamarisen eduskunnan syntyessä 1906. Hallitusmuoto kumosi 1919 viimeisetkin säätyerioikeudet. Vanhat arvonimet jäivät kuitenkin osittain käyttöön."
CD-Facta 2004

Someron kartanoiden perustajat ja heidän lähimmät jälkeläisensä eivät itse asuneet kartanoissaan eivätkä ehtineet puuttua niiden hoitoon. Heidän elämänsä kului sotaretkillä kaukana vierailla mailla. Vasta 1600-luvun loppupuolella kartanot saivat paikallaan asuvia isäntiä, lukuunottamatta Jurvalaa, Härkälää ja Lahtea, jotka joutuivat muualla asuneelle hovioikeuden varapresidentti Gustaf Grassille, suurelle rälssitilojen keräilijälle.

Vaikka kartanoita perustettaessa talonpoikien etuja loukattiin, läänityskauden omistajien suhtautuminen rälssitalonpoikiinsa ja alustalaisiinsa oli humaania ja oikeudenmukaista. Ilmeisesti kartanonherrat käsittivät asemansa siten, että he olivat talonpoikiensa suojelijoita ja nämä heidän suojattejaan. Esimerkiksi Grass antoi suoranaista avustusta köyhille lampuodeilleen eikä vaatinut heiltä edes heidän viljelemänsä tilan kruununveroja vastaavaa vuokraa.

Vasta kun kartanot reduktiossa olivat muuttuneet kruununtiloiksi ja joutuneet pois vanhoilta donataarisuvuilta alempisäätyisille omistajille, joita mitkään perinteet eivät sitoneet, alkoivat kartanoiden alustalaisille ja augmenttitalonpojille todella vaikeat ajat.


Iso reduktio, maaomaisuuden peruutus

Iso reduktio, maaomaisuuden peruutus, joka Somerolla toimeenpantiin 1690-luvulla merkitsi käännekohtaa kartanoiden historiassa. Aluksi kartanot julistettiin kruunun eli valtion omaisuudeksi, mutta entisille omistajille turvattiin perinnöllinen asukasoikeus, ja kartanot saivat pitää miltei entisellään vanhat etunsa, mm. vapauden kaikista kruununveroista.

Kartanot, nyt kameraaliselta nimitykseltään ratsuvelvolliset säterit, velvoitettiin varustamaan miehen ja hevosen ratsuväkeen. Korvaukseksi kartanot saivat kantaa suurimman osan niille apu- eli augmenttitiloiksi määrättyjen parin kolmen talonpoikaistalon kruununveroista. Säteriratsutilojen omistaminen oli siis edelleen sangen edullista.

Entiset omistajaperheet köyhtyivät reduktion jälkiselvittelyissä ja heidän yhteiskunnallinen arvovaltansa oli saanut kolauksen. Melko pian reduktion jälkeen kartanot alkoivat luisua uusille omistajille, tavallisesti aatelittomille säätyläisille. Vain Hirsjärven toisessa puolikkaassa pysyttelivät Munckit sitkeästi viime vuosisadan puoliväliin saakka. - Tosin heidänkin säätykiertonsa aleni: 1800-luvun alussa Munckeja eleli renkeinä ja torppareina samojen kartanoiden liepeillä, joiden herroja heidän esi-isänsä olivat olleet.

Uudet omistajat keinottelivat kartanoillaan

Kartanoiden uudet omistajat olivat palkannauttijoita, upseereja, pappeja tai muita virkamiehiä, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä elinkeinokseen. Usein kartano ostettiin myös keinottelutarkoituksessa. Kaikki Someron kartanot - Hirsjärveä lukuunottamatta - joutuivat reduktion jälkeen kulkemaan kauppatavarana kädestä käteen, mikä ei tietenkään niiden kuntoa parantanut.

1700-luvun loppupuolella Someron kartanot joutuivat muutamien harvojen kapitalistien käsiin. Kaupunkien suurporvarit halusivat sijoittaa voittojaan maaomaisuuteen. Somerolle perustetun Åvikin lasitehtaan omistajina nämä rahamiehet pyrkivät hankkimaan tehtaan toiminnan tueksi metsiä ja maaomaisuutta.

Bremerin kauppahuone omisti neljä säteriä 1790-luvulla

1790-luvulla rikas turkulainen Bremerin kauppahuone omisti kokonaan tai osittain 4 säteriä [Jurvala, Långsjö, Harju, Hirsjärvi + Åvik. - PT] ja eräitä muita tiloja Somerolla. Kiinnelainojen antajana Bremerien kauppahuone oli vetänyt etupiiriinsä myös muita somerolaisia kartanoita.

Kun Bremerit olivat vuonna 1806 myyneet somerolaiset omistuksensa, ilmestyi näyttämölle Gadolinien rahamiessuku, jonka haltuun kartanot siirtyivät yksi toisensa jälkeen.

Kun valtio 1700-luvulla alkoi myydä kruununtiloja perinnöksi, ostettiin vähitellen kaikki Someron kartanot perintötiloiksi, viimeinen 1847. Kehitys oli palannut takaisin lähtökohtaansa.

("Someron lukuisat säätyläisten omistamat kartanot ja ratsutilat, jotka reduktiossa olivat niinikään muuttuneet kruununluontoisiksi, ostettiin nekin vähitellen 1700- ja 1800-lukujen kuluessa perintötiloiksi: Härkälä (ennen v. 1773), Lahti 1759, Långsjö 1787, Sarja 1770, Hovila (Ihamäki) 1791, Kimala 1791 (toinen puoli 1818), Jurvala 1795 (toinen puoli 1875), Hirsjärvi 1799 (toinen puoli eli Söderkulla 1805 sekä viimeksi Harju eli Rantakartano 1847.")
Someron historia I, s. 357. Forssa 1949

Käännekohta kartanoiden historiassa oli myös isonjaon toimeenpano 1770-1790-luvuilla. Kartanot olivat olleet samassa sarkajakojärjestelmässä ja viljelysyhteydessä sen kylän kanssa, jonka taloista ne aikoinaan olivat muodostuneet. Vasta isossajaossa kartanot saivat peltonsa erilleen kylän yhteisvainiosta. Maatalous alkoi nopeasti edistyä, ja 1800-luku olikin kartanoiden loistoaikaa. Långsjösta tuli Sagulinien aikana laajalti tunnettu mallitila maanviljelys- ja puutarhakouluineen, taimitarhoineen ja kalanviljelyslaitoksineen.

Taitavia ja tarmokkaita maanviljelijöitä oli muissakin kartanoissa. Olosuhteet 1800-luvulla olivat suurtilojen omistajille muutenkin edulliset. Maataloustyöväen palkat olivat alhaisia ja torpparijärjestelmän avulla, joka 1700-luvun puolivälin jälkeen oli nopeasti kehittynyt, työvoimaa saatiin ilmaiseksikin.

Someron monet kartanot antoivat pitäjälle oman erikoisleimansa. Yhteiskunnallisessa suhteessa kartanolaitoksella oli tietenkin haitallisetkin vaikutuksensa, jotka ovat tuntuneet nykyaikaan saakka. Toiselta puolelta ne maatalouden alalla veivät kehitystä paikkakunnalla voimakkaasti eteenpäin, mikä on koitunut seudun koko väestön hyödyksi. Taloudellisen hyvinvoinnin turvin niissä kukoisti aito herraskartanokulttuuri sekä henkisessä että aineellisessa mielessä. Uuden ajan mullistukset ovat sen monesta kartanosta jo pyyhkäisseet jäljettömiin, mutta toisissa sen leima on vielä aitona säilynyt."
Someron historia II, s. 9-13. Forssa 1958


Mikä on kartano?

FT Carl Jacob Gardberg


Mitä ovat kartanot? Miten kartano eroaa esim. talonpoikaistalosta? 

Vastausta ei ole aivan helppo antaa, sillä kartanosana ei ole juridinen tai kameraalitermi, jonka lait ja asetukset määrittelevät. Tällöin on helpompi selvittää sellaisia käsitteitä kuin allodiaalisäteri, säteriratsutila ja sotilasvirkatalo.

Osa vielä toimivista kartanoista pystyy juontamaan juurensa keskiaikaisiin suurmiestaloihin, kun taas toiset ovat syntyneet myöhemmin, niin että talonpoikaistaloja ja jopa kokonaisia kyliä on ostettu tai yhdistetty. Varhaisena suurmiestilana voitaneen mainita Köyliönkartano, jonka vanhan perimätiedon mukaan lienee omistanut piispa Henrikin surmaaja Lalli. 

Vuonna 1345 kuningas Maunu Eerikinpoika julkaisi ns. Täljen säädöksen, joka merkitsi, että ratsupalvelukseen ilmoittautunut talonpoika korotettiin rälssimieheksi ja hän sai verovapauden tilaansa, jota sen jälkeen vähitellen alettiin kutsua säteriksi. Tyypillisiä suomalaisia esimerkkejä ovat Paraisten Kuitia, Siuntion Suitia ja Sjundby sekä Uudenkaupungin lähellä sijaitseva Sundholma, joka mainitaan jo 1400-luvun puolimaissa Vanhanakartanona, mikä osoittaa sen korkeaa ikää. Tämä oli alkuna järjestelmälle, joka sitten eri muodoissaan kehitettiin vuosisatojen ajan. Keskiaikaisesta rälssistä erottui 1500-luvun puolimaissa ns. aateli, joka vähitellen alkoi omaksua usein vaakunansa kuvioon liittyviä sukunimiä. 

Säterivapaus vahvistettiin Erik XIV:n kruunajaisissa 1561. Aatelismiehet saivat tällöin verovapauden yhdelle talolle, vapaaherrat kahdelle ja kreivit kolmelle. Edellytyksenä oli kuitenkin, että maata viljeltiin ja että säteri oli hyvin rakennettu, niin että siellä oli omistajan arvon mukainen "asuinkartano". Jos rakennusta ei hoidettu ja maanviljely laiminlyötiin, säteri voitiin alentaa arvossa ja se menetti verovapautensa. Nämä määräykset olivat voimassa 1700-luvun loppuun asti. 

Suomen osalta voidaan todeta, että rälssisäterit sijaitsivat pääasiassa 20-30 kilometrin levyisellä rantakaistaleella Uudenkaupungin ja Loviisan välillä. Sisämaassa oli sitä paitsi joitakin rälssisätereitä hämäläisten vanhoilla asuinalueilla. Jos verrataan koko maan olosuhteita, suurtalot omistivat kuitenkin vain pienen osan viljelykelpoisesta maasta, 1560-luvulla noin 3 %. Eino Jutikkala mainitsee Suomessa olleen 1700-luvulla 234 rälssisäteriä. 

Kustaa Vaasan ajoista lähtien alettiin puhua läänityksistä, mikä merkitsi, että kuningas läänitti uskollisimmille avustajilleen kyliä ja joskus jopa kokonaisia pitäjiä. Tämä oli mahdollista mm. siksi, että kruunusta oli uskonpuhdistuksen aikana tullut katolisen kirkon suurten maaomaisuuksien omistaja. Alun perin tarkoituksena oli, että läänityksen haltija olisi omalta osaltaan saanut kantaa maaomaisuuden verot ja korot tietyltä ajalta, mutta Juhana III:n ajoita lähtien alettiin antaa myös perinnöllisiä läänityksiä, joita kutsuttiin lahjoituslääneiksi. Tämä johtui siitä, että aateluudesta tuli perinnöllinen vuodesta 1569 lähtien. Samalla aikaisempi ratsupalveluvelvollisuus poistettiin. Tyypillisiä lahjoitustiloja ovat Köyliönkartano ja Lempisaari, jotka ennen uskonpuhdistusta olivat kuuluneet Turun piispanpöydälle. 

Myös entisistä sätereistä tuli nyt rälssi- eli allodiaalisätereitä, jotka voitiin periä oikeuksineen. Kun kruunu Kustaa II Adolfin aikana tarvitsi rahaa, joillekin tiloille myytiin sitä paitsi korko-oikeuksia, ja tällöin syntyivät ns.ostorälssitilat. Kuningatar Kristiinan aikana tiloja lahjoitettiin enemmän kuin koskaan aikaisemmin. 

Kruunun vaikea taloudellinen tila pakotti 1600-luvun jälkipuoliskolla ns. reduktioon, joka aloitettiin neljännesperuutuksella 1655 ja joka huipentui 1682-83 pidettyihin valtiopäiviin, jolloin kuningas sai valtuudet peruuttaa jopa pienimmätkin lahjoitusläänitykset. Reduktio sattui moniin Suomen sätereihin hyvin kovasti. Kankainen menetti asemansa yhtenä maan suurimmista kartanoista. Sjundby alennettiin ns. säteriratsutilaksi, mikä merkitsi, että kartanon täytyi vapauksien vastapalvelukseksi ylläpitää rakuunaa. Se oli kuitenkin askeleen edellä ns. tavallista ratsutilaa, jonka oli annettava sotilas korvauksetta ja joka laskettiin talonpoikaistaloihin. Yleinen mielipide luki ratsutilat kuitenkin talonpoikaisaateliin kuuluviksi. 

Isoonvihaan asti säterien maanviljelyä hoitivat yleisesti tilanhoitajat ja pehtorit omistajan ollessa sodassa tai työskennellessä virkamiehenä Tukholmassa tai Turussa. 1700-luvulla omistaja itse kuitenkin yhä yleisemmin alkoi viljellä kartanoaan kuin suurtilaa; samalla levisi halu laajentaa ja kokeilla. 

Monet kartanot laajensivat tiluksiaan ostamalla niihin rajoittuvia talonpoikaistaloja. Samalla kehittyi torpparilaitos, jollainen aikaisemmin oli ollut lähinnä kruunun kartanoissa ja joka oli säilyvä vuoteen 1918. Tämä kehitys jatkui 1800-luvulla, jolloin erityinen sivistynyt maanomistajaluokka panosti suuresti maanviljelyksen rationalisointiin. Monet näistä melko myöhäisistä kartanoista sijaitsivat sisämaassa, Hämeessä, Savossa ja Karjalassa. Pohjoisempana, esim. Pohjanmaalla ja Kainuussa, ei kartanokultuuri sitä vastoin koskaan saanut varsinaista jalansijaa. 

Kartanoiden erikoismuotona voidaan mainita 1600- ja 1700-luvuilla perustetut rautaruukit, jotka usein syntyivät siten, että omistaja osti joukon tiloja suurine metsineen. Hyvänä esimerkkinä on Fagervik, joka luotiin kokonaan vuosien 1646 ja 1758 välillä ostamalla suuria maa-alueita Inkoon ja Karjaan pitäjistä. Kemiönsaarella sijaitseva Björkbodan rautaruukki syntyi niin myöhään kuin 1734, kun Björkbodan kylän viisi tilaa yhdistettiin. 

Aloitteentekijöinä olivat usein aatelittomat henkilöt, jotka eivät koskaan olleet nauttineet aatelismiesten säterivapautta. Jos ruukki oli perustettu säteriin, tämä saattoi johtaa vaikeuksiin. Teijolla täytyi turkulaiskauppias Johan Jacob Kijkin taistella viranomaisia vastaan neljätoista vuotta, ennen kuin hän aatelittomana sai 1757 oikeuden säterin omistamiseen. Liberaalimmat muodot otettiin käyttöön vasta Yhdistys- ja vakuuskirjan myötä 1789. 

Oman ryhmänsä muodostivat ruotujakolaitoksen sotilasvirkatalot, joita vuodesta 1684 lähtien perustettiin osittain kruunun maalle, osittain sille peruutetuille tiloille. Virkataloissa asui armeijan ja laivaston päällystöä. Kartanon haltijoilla oli asumisoikeutta vastaan velvollisuus ylläpitää ruotuarmeijan vakansseja ja seurata armeijaa sodan sattuessa. Koska virkataloja oli jokaiselle sotilasarvolle eversteistä aliupseereihin asti, sotilasvirkatalot muodostivat erityisen tärkeän lenkin kartanoiden ja talonpoikaistalojen välillä. 

Mutta palatkaamme takaisin kartanokäsitteeseen, jolle kaikesta huolimatta voidaan nykyisin antaa sekä yksi että ehkä useampi epävirallinen määritelmä. Kartano on useimmiten yksinäistalo, joka ei muiden talojen kanssa liity kylään. Kansanomaisen kuvauksen mukaan kartano on yksinäistalo, jolla on vähintäin viisi torppaa, viisikymmentä hehtaaria viljelymaata ja vähintään viisisataa hehtaaria metsää. Kartanoille ominaisia ovat asuinrakennusten ja taloussiipien muodostamat erilliset rakennusryhmät. 


Rusthollien historiaa


Suomen ratsastalo- ja rustholli-
laitoksen kehityspiirteitä


Dosentti Aarre Läntinen, Kajaani

kts. Genos 62 (1991) s. 123-134

Suomessa on tutkittu kattavasti vuosisatojen mittaan käytyjä sotia, vaikka yhtenäinen Suomen sotahistoria odottaa vielä tekijäänsä. Samalla on tietenkin käsitelty ratsuväen merkitystä sodankäynnissä. Kuutisen vuotta sitten kiinnostuin niiden nykyisten maakirjatalojen selvittelystä, jotka Ruotsin vallan aikana ottivat tehtäväkseen ratsaan varustamisen ja joista ruotujakolaitoksen järjestämisen yhteydessä tehtiin rustholli tai ratsuväen sotilasvirkatalo. Lisäksi Suomen aatelislippueen tutkimuksessa oli luontevaa selvittää kaikki maamme vanhat ja uuteen rälssiin kuuluvat rälssisäterit.

Ruotsin vallan aikana ratsastalolliseksi ryhtyminen merkitsi riskinottoa. Onnistuessaan siitä seurasi kotitalon ävertyminen ylitse muiden kylän talojen, ja toisessa ääripäässä siitä saattoi olla seurauksena talon autioituminen ja isäntäsuvun vaihtuminen. Ratsaan varustaminen oli aikanaan kaikkein pisin urakka, johon isäntä ja sittemmin rusthollilaitoksen aikana talo sitoutui.

Maamme vanhimmat ratsastalot muodostettiin 1560-luvulla. Ratsaan varustaminen kesti sittemmin aina vuoteen 1810 saakka, jolloin maamme ruotujakoinen armeija hajotettiin eli suunnilleen 250 vuotta.


1. Ratsastalo ja rusthollialue

Ratsastalo (ryttarehemman) on oma terminsä. Ratsastalolla tarkoitetaan sellaista jonka isäntä sitoutui varustamaan ratsuväkeen ratsaan (= ratsun, ratsumiehen ja varusteet). Sopimuksen teko oli vapaata, mutta vain pääasiassa vauraimmilla taloilla oli siihen varaa.

Yleensä ratsastalot olivat 1600-luvulla 1 manttaalin kokoisia. Toki joukossa oli suurempiakin ja myöskin pienempiä, vaikka siihen ei ½ manttaalin suuruisilla taloilla ollut aina taloudellisia edellytyksiä.

Kuitenkin yrittämisen halu meillä suomalaisilla on ollut aina kova. Ratsastalon näkökulmasta ratsumiehen kuolemalla ei ollut kovinkaan suurta taloudellista merkitystä, sillä uusia oli tulossa: ratsumiehenä palvelemista näet arvostettiin paljon enemmän kuin jalkamiehenä eli nihtinä taistelemista. Sen sijaan ratsastalon taloudellista kestokykyä koetteli rajusti, mikäli talo usein menetti sotaratsun ja varusteet.

Rusthollilaitos oli tarkoitettu "ikuiseksi". Järjestelmässä ratsaan varustaminen oli sidottu taloon. Rusthollin taloudellisen aseman ja jatkuvuuden turvaamiseksi sen isäntä ei saanut toimia talonsa puolesta ratsumiehenä toisin kuin vielä ratsastaloissa.

Rustholleista oli n. 90 % entisiä ratsastaloja, joten ruotujakolaitos ei merkinnyt kovinkaan suurta vallankumouksellista muutosta ratsuväen rekrytointitapaan, kuten joskus on arveltu. Ratsastalot ja sittemmin rusthollit ovat sijainneet maamme viljavimmilla seuduilla, mikä oli luonnollista. Ratsastaloalue oli jonkin verran suurempi kuin se alue, jonne rustholleja 1600-luvun lopulla muodostettiin.

Ratsastaloja on sijainnut 1600-luvulla Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Satakunnassa, Hämeessä, Savossa, Pohjanmaalla ja siinä Karjalan osassa, joka kuului ennen vuotta 1617 solmittua Stolbovan rauhaa Ruotsille. Käkisalmen Karjalassa - voittomaalla - on ainoastaan Hiitolassa sijainnut 1600-luvulla muutama ratsastalo.

Pohjanmaalta varustettiin 1640-luvulle saakka yksi ratsuväkikomppania, joka kuului Turun ja Porin läänin ratsuväkirykmenttiin. Pohjanmaan ratsastalot sijaitsivat Etelä-Pohjanmaalla, mutta 1630-luvulla ratsastaloaluetta laajennettiin lyhytaikaisesti pohjoisemmaksi Kruunupyyn alueelle sekä Oulun ympäristöön. Pohjanmaan ratsuväkikomppania hajotettiin Sotakollegion määräyksellä vuonna 1641, minkä jälkeen Pohjanmaalta (= Etelä-Pohjanmaalta) ratsastalot hävisivät Westfalenin rauhaan vuonna 1648 mennessä. Sen jälkeen sinne ei enää muodostettu ratsastaloja.

Savossa varsinainen ratsastaloalue on sijainnut Etelä-Savossa Pieksämäen, Joroisten, Kangaslammin ja Kerimäen korkeudelle saakka. Kuitenkin Pohjois-Savossakin oli muutama ratsastalo 1600-luvun alkupuolella mm. Kuopion lähellä Rissalassa.

Ratsastaloja ei ole ollut lainkaan - kyseessä on siis maaratsastalot - Kainuussa ja Ahvenanmaalla. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaallakin niitä oli vain lyhytaikaisesti 1630-luvulla. Myös Länsi-Uudenmaan rannikolla sekä Varsinais-Suomen saaristossa on ollut vain niukalti ratsastaloja.

Ratsastalolliseksi saattoi ryhtyä vain kruunun- tai perintöluontoisen talon isäntä muttei rälssitalon. Tehokas keino estää kotitalon joutuminen rälssiksi oli ryhtyä ratsastalolliseksi: kruunu näet ei antanut ratsastaloja rälssiksi ratsuväen saannin turvaamiseksi. Toki Suomesta löytyy tästä säännöstä muutamia poikkeuksia.

Asiakirjoista voi havaita, millaiseen pinteeseen ratsastalollinen joutui aatelisherran kanssa, kun kylän muut talot annettiin tälle rälssiksi ja hän halusi saada myöskin ratsastalon haltuunsa. Edellä olevasta voi samalla päätellä, että niillä alueilla, jossa oli paljon rälssimaata, oli vastaavasti vähemmän ratsastaloja.

Rusthollialue oli ratsastaloaluetta pienempi, kuten edellä jo todettiin. Sen pohjoisraja alkoi Porista (ent. Ahlaisista) ja kulki Noormarkun kautta Ikaalisiin, Orivedelle, Jämsään, Luhankaan, Pieksämäelle, Joroisiin, Kangaslammille, Heinävedelle, Kerimäelle, Rautjärvelle, Jääskeen ja Karjalan kannaksen halki Kivennavalle. Ahvenanmaalla ei ole sijainnut yhtään rusthollia, kuten ei ratsastalojakaan.

Vaikka ruotujakoinen armeija vuonna 1810 hajotettiin 50 vuodeksi, rusthollilaitos jatkoi elämistään kameraalisesti. Kun sitten maassamme vuonna 1878 toteutettiin yleinen asevelvollisuus, ruotujakolaitoksen purkaminen tuli ajankohtaiseksi. Keisarillisen Majesteetin antamalla asetuksella vuonna 1886 rusthollijärjestelmä päätettiin purkaa asteettain. Silti rusthollilaitos näkyy edelleen vuoden 1905 maakirjassa.

Suomessa on sijainnut lähes 9.000 ratsastaloa sekä sittemmin lähes 3.000 rusthollia. Niiden sijainti on taulukoitu nykyisen (Karjalassa vuoden 1939) kuntajaotuksen mukaisesti. Ratsastalojen joukossa on runsaasti pitkäaikaisia, mutta joukkoon mahtuu paljon lyhytaikaisiakin, jotka kestivät urakkaansa vain vuoden pari.



Suomen ratsastalot ja rusthollit

(rusthollit vuoden 1719 tilanteen mukaan)

Kunta......Ratsastaloja/Rusthollinumeroita
Alahärmä 23/-
Alastaro 44/13
Alavus 3/-
Anjalankoski 29/25
Antrea 48/ 35
Anttola 2/ 3
Artjärvi 24/ 1
Asikkala 45/ 15
Askainen 15/ 6
Askola 44/ 16
Aura 33/ 11

Dragsfjärd 7/ 6

Elimäki 19/ 1
Enonkoski 7/ 4
Espoo 70/ 26
Eura 50/ 16
Eurajoki 31/ 7

Forssa 16/ 6

Halikko 123/ 37
Hanko -/ -
Harjavalta 21/ 9
Hartola 16/ 8
Hattula 128/ 49
Hauho 86/ 28
Haukivuori 4/ 3
Hausjärvi 18/ 6
Heinjoki 10/ 7
Heinola (+mlk) 14/ 8
Heinävesi 9/ 4
Helsinki 59/ 24
Hiitola 10/ -
Hirvensalmi 6/ 1
Hollola 103/ 23
Huittinen 29/ 16
Humppila 3/ -
Hyvinkää 10/ 2
Hämeenkyrö 46/ 5
Hämeenlinna 65/ 20

Iitti 45/ 7
Ikaalinen 46/ 1
Ilmajoki 37/ -
Imatra 12/ 6
Inkoo 12/ 6
Isokyrö 46/ -

Jaala 10/ 2
Janakkala 62/ 20
Johannes 12/ 10
Joroinen 29/ 14
Joutsa 4/ -
Joutseno 58/ 40
Juupajoki 10/ 1
Juva 82/ 53
Jyväskylä (+mlk) 2 (?)/ -
Jämijärvi 1/ -
Jämsä 6/ 7
Jämsänkoski 1/ 1
Järvenpää 7/ 2
Jääski 66/ 26

Kaarina 35/ 12
Kalanti 45/ 4
Kalvola 51/ 13
Kangasala 57/ 16
Kangaslampi 6/ 4
Kangasniemi 1/ -
Kankaanpää 1/ -
Kanneljärvi 9/ 7
Karinainen 21/ 9
Karjaa 32/ 11
Karjalohja 40/ 24
Karkkila 10/ 3
Kauhajoki 6/ -
Kauhava 31/ -
Kemiö 43/ 18
Kempele 5/ -
Kerava 13/ 2
Kerimäki 18/ 6
Keuruu 1/ -
Kihniö 1/ -
Kiikala 39/ 5
Kiikoinen 1/ -
Kirkkonummi 96/ 32
Kirvu 86/ 37 Kisko 41/ 23
Kiukainen 19/ 11
Kivennapa 48/ 17
Koivisto 5/ 1
Kokemäki 91/ 22
Kokkola 7/ -
Korpilahti 1/ -
Koski (Hl) 57/ 13
Koski (Tl) 32/ 9
Kotka 30/ 12
Kouvola 2/ 1
Kruunupyy 53/ -
Kuhmalahti 20/ 2
Kuhmoinen 6/ -
Kuolemajärvi 4/ 10
Kuopio 1/ -
Kuorevesi 5/ -
Kuortane 23/ -
Kurikka 12/ -
Kuru 2/ -
Kustavi 14/ 11
Kuusankoski 1/ 2
Kuusjoki 27/ 7
Kylmäkoski 43/ 16
Kärkölä 32/ 5
Köyliö 9/ 4

Lahti 12/ 6
Laihia 18/ -
Laitila 59/ 5
Lammi 92/ 11
Lapinjärvi 77/ 29
Lappeenranta 122/ 45
Lappi 40/ 9
Lapua 65/ -
Lavia 1/ -
Lehtimäki 1/ -
Leivonmäki 2/ -
Lemi 47/ 14
Lempäälä 105/ 21
Lemu 13/ 7
Leppävirta 6/ -
Lieto 10/0 34
Liljendal 42/ 8
Liminka 19/ -
Lohja (+mlk) 67/ 32
Loimaa (+ mlk) 65/ 27
Loppi 18/ 7
Loviisa 11/ 3
Luopioinen 18/ 7
Luhanka 2/ 3
Lumijoki 6/ -
Luoto 1/ -
Luumäki 67/ 23
Luvia 3/ 2
Längelmäki 18/ 2

Maalahti 2/ -
Marttila 38/ 15
Masku 14/ 7
Mellilä 15/ 5
Merikarvia 8/ -
Merimasku 25/ 8
Mietoinen 10/ 6
Miehikkälä 24/ 19
Mikkeli (+ mlk) 48/ 28
Mouhijärvi 30/ 4
Multia 1/ -
Muolaa 53/ 36
Mustasaari 15/ -
Muurla 20/ 12
Mynämäki 27/ 6
Myrskylä 29/ 11
Mäntsälä 18/ 4
Mäntyharju 25/ 10

Naantali 28/ 13
Nakkila 21/ 7
Nastola 20/ 5
Nauvo 24/ 15
Nokia 25/ 7
Noormarkku 7/ 2
Nousiainen 54/ 5
Nummi-Pusula 115/ 40
Nurmijärvi 52/ 5
Nurmo 16/ -
Närpiö 3 -

Oravainen 5/ -
Oripää 2/ -
Orivesi 62/ 5

Padasjoki 26/ 12
Parainen 63/ 28
Paimio 107/ 44
Parkano 4/ -
Pedersöre 3/ -
Pernaja 10/0 31
Perniö 108/ 45
Pertteli 15/ 7
Pertunmaa 4/ -
Pieksämäki (+ mlk) 4/ 1
Piikkiö 55/ 26
Pirkkala 23/ 7
Pohja 53/ 16
Pomarkku 5/ -
Pori 28/ 16
Pornainen 19/ 1
Porvoo (+ mlk) 150/ 41
Pukkila 8/ -
Punkaharju 10/ 5
Punkalaidun 14/ 3
Puumala 39/ 10
Pyhtää 54/ 19
Pyhäranta 4/ -
Pälkäne 12/0 30
Pöytyä 48/
19
Raisio 24/ 7
Rantasalmi 96/ 47
Rautjärvi 32/ 12
Renko 20/ -
Ristiina 10/ 6
Ruokolahti 39/ 11
Ruotsinpyhtää 62/ 19
Ruovesi 5/ -
Rusko 13/ 1
Rymättylä 32/ 19

Sahalahti 42/ 14
Salo 42/ 16
Sammatti 17/ 6
Savitaipale 39/ 14
Savonlinna 41/ 24
Seinäjoki 1/ -
Siilinjärvi 2/ -
Sipoo 10/9 27
Siuntio 73/ 28
Soini 1/ -
Somero 58/ 17
Sulkava 45/ 12
Sumiainen 2/ -
Suodenniemi 7/ -
Suomenniemi 5/ 1
Suomusjärvi 40/ 13
Suonenjoki 4/ -
Sysmä 52/ 21
Säkkijärvi 32/ 32
Särkisalo 30/ 10
Säkylä 22/ 9

Taipalsaari 59/ 23
Taivassalo 35/ 17
Tammela 56/ 13
Tammisaari 28/ 14
Tampere 98/ 20
Tarvasjoki 32/ 11
Tenhola 93/ 31
Terijoki 5/ 3
Tervo 2/ -
Teuva 2/ -
Toijala 34/ 7
Turku 88/ 36
Tuulos 24/ 3
Tuusula 49/ 6
Tyrnävä 16/ -

Ulvila 15/ 8
Urjala 52/ 20
Uusikaarlepyy 2/ -
Uusikaupunki 23/ 12
Uusikirkko (Vpl) 8/ 7

Vahto 2/ -Vahviala 21/ 16
Valkeakoski 120/ 39
Valkeala 45/ 21
Valkjärvi 41/ 30
Vammala 136/ 29
Vampula 8/ 7
Vantaa 94/ 25
Vehkalahti 67/ 55
Vehmaa 26/ 16
Vehmersalmi 1/ -
Vesanto 1/ -
Vesilahti 57/ 11
Vihti 99/ 44
Viiala 14/ 4
Viipuri 80/ 45
Viljakkala 8/ -
Vilppula 3/ -
Virolahti 59/ 38
Virrat 9/ -
Vuoksela 3/ 1
Vuoksenranta 5/ 2
Vähäkyrö 30/ -
Västanfjärd 16/ 3
Vöyri 15/ -

Ylihärmä 4/ -
Ylistaro 44/ -
Ylämaa 17/ 14
Yläne 2/ 3
Ylöjärvi 25/ 5
Ypäjä 5/ 1

Äetsä 48/ 11
Ähtäri 2/ -
Äyräpää 4/ 3
YHTEENSÄ 8.974/ 3.002

Ratsastaloja on ollut sata tai enemmän Halikossa, Hattulassa, Hollolassa, Lappeenrannassa, Lempäälässä, Liedossa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Pernajassa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Pälkäneellä, Sipoossa, Valkeakoskella ja Vammalassa.

Rusthollejakin on sijainnut yleensä runsaimmin samoissa pitäjissä, joissa oli ollut ratsastaloja. Suomessa on ollut vähintään 40 rusthollinumeroa Hattulassa, Joutsenossa, Juvalla, Lappeenrannassa, Nummi-Pusulassa, Paimiossa, Perniössä, Porvoossa (+mlk), Rantasalmella, Vehkalahdella, Vihdissä ja Viipurissa.

Rustholleista on ollut vajaat 300 entisiä rälssisätereitä, jotka peruutettiin isossa reduktiossa ja joista tehtiin ruotujakolaitoksen myötä säterirustholleja. Useat niistä vauraina kartanoina varustivat kaksi ja jopa kolme ratsasta. Siitä syystä, vaikka Suomeen muodostettiin 1600-luvulla 3.002 rusthollinumeroa, rusthollien määrä oli todellisuudessa n. 2.940 kpl.

SUOMEN SÄTERIRUSTHOLLIT
VUODEN 1743 TURUN RAUHAN JÄLKEEN


Kunta....../....Määrä

Porvoo (+ mlk) 10
Somero 10 (kts. Kemppainen)
Vihti 9
Hattula 8
Pernaja 8
Perniö 8
Valkeakoski 7
Janakkala 5
Espoo 5
Sipoo 5
Parainen 4
Kokemäki 4
Pori 4
Taivassalo 4
Kustavi 4
Tammisaari 4
Pohja 4
Lohja (+mlk) 4
Tenhola 4
Kalvola 4
Vantaa 3
Mietoinen 3
Sahalahti 3
Ruotsinpyhtää 3
Nauvo 3
Rauma 3
Sauvo 3
Uusikaupunki 3
Kirkkonummi 3
Loppi 3
Helsinki 3
Padasjoki 3
Hauho 3
Mäntsälä 3
Urjala 3
Heinola 3
Turku 2
Äetsä 2
Kemiö 2
Nakkila 2
Eurajoki 2
Askainen 2
Vehmaa 2
Pälkäne 2
Kangasala 2
Tampere 2
Siuntio 2
Tuulos 2
Nummi-Pusula 2
Toijala 2
Kylmäkoski 2
Tammela 2
Lahti 2
Orimattila 2
Asikkala 2
Sysmä 2
Hartola 2
Luhanka 2
Sulkava 2
Joroinen 1
Juva 1
Anttola 1
Rantasalmi 1
Hollola 1
Koski (Hl) 1
Nastola 1
Kuusankoski 1
Iitti 1
Artjärvi 1
Lapinjärvi 1
Myrskylä 1
Askola 1
Pornainen 1
Sammatti 1
Lammi 1
Luopioinen 1
Jämsä 1
Kerava 1
Karkkila 1
Hämeenlinna 1
Nokia 1
Ylöjärvi 1
Pirkkala 1
Vesilahti 1
Viiala 1
Lempäälä 1
Kärkölä 1
Orivesi 1
Rymättylä 1
Lieto 1
Koski(TI) 1
Pöytyä 1
Muurla 1
Halikko 1
Laitila 1
Lappi 1
Köyliö 1
Noormarkku 1
Piikkiö 1

YHTEENSÄ 249


Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhassa osa Karjalan ratsuväkirykmentin rustholleista jäi uuden valtakunnanrajan taakse. Viimeksi mainitun rauhan jälkeen maassamme oli 2.250, joista toistakymmentä numeroa muodostettiin vasta tuolloin. Suomessa on ollut Karinainen kaikkein leimallisin rusthollipitäjä, jossa rustholleille kuului kameraalisista taloista 57 % ja vanhoista manttaaleista 62 %.

I
I. RATSUVÄEN REKRYTOINNIN KEHITYSPIIRTEITÄ

Ruotsin ja samalla Suomen armeijan rungon muodosti keskiajalla jalan taisteleva nostoväki eikä rälssin asettama ratsuväki. Ohjeita ratsaan varustamisesta annettiin maanlakien kuninkaankaaressa. Rälssin ratsaspalveluksen suorittamista valvottiin pitämällä asekatselmuksia. Tällaisia paikkoja oli Ruotsissa kymmenen ja Suomessa vain yksi eli Turku.

Talonpoikainen nostoväki ja rälssin asettama ratsuväki eivät riittäneet enää uuden ajan alussa kruunun tarpeisiin. Rälssin asettamasta ratsuväestä kehittyi Ruotsissa ja Suomessa 1500-luvulla aatelislippue. Sen määrää saatiin lisätyksi porrastamalla ratsaan varustamisvelvollisuus rälssimiesten maaomaisuudesta ja läänitystuloista riippuvaksi.

Suomen aatelislippue oli suuruudeltaan vaatimaton - vain suunnilleen sata ratsasta. Se muodosti vuoden 1634 hallitusmuodon mukaan Ruotsin aatelislippueessa Everstiluutnantin komppanian.

Iso reduktio 1600-luvun lopulla muutti Ruotsissa ja Suomessa oleellisesti aatelin ratsaspalveluksen rekrytoinnin taloudellista pohjaa. Sen seurauksena Suomen aatelislippue pieneni nopeasti, ja siihen kuului vuonna 1700 enää 30 ratsasta.

Suuren Pohjan sodan (1700 - 1721) jälkeen Suomen aatelislippuetta ei enää kutsuttu palvelukseen, vaan sen miehistön puolesta alettiin suorittaa vakanssimaksua. Sen sijaan aatelislippueen päällystö virkataloineen pidettiin täysilukuisena vuoteen 1792 saakka.

Suomen aatelislippueen sotilaallista merkitystä kuvaa hyvin, että maamme maaratsuväkeen kuului vuonna 1630 3.000 ja vuonna 1640 3.600 ratsasta.

Rälssin asettama ratsuväki ei enää uuden ajan alussa riittänyt kruunun kasvaviin sotilaallisiin tarpeisiin. Siksi kruunun oli pakko ryhtyä miettimään uusia keinoja ratsuväen rekrytointipohjan laajentamiseksi. Arbogan kokouksessa vuonna 1536 tehtiin päätös, että ratsaan varustamisen korvauksena kruunu antoi 30 markkaa rahaa, kuusi kyynärää kangasta, vapaan ylöspidon sekä ratsulle rehun. Näin valtakuntaan muodostui vuodesta toiseen kasvava palkkaratsumiesjoukko. Näitä oli Ruotsin armeijassa vielä 1600-luvun alussa. Suomenkin ratsuväessä oli jo vuoden 1537 katselmuksessa paikalla palkkamiehiä.

Pestaamisen lisäksi ratsuväen saamiseksi turvauduttiin 1500-luvulla myöskin pakko-ottoihin. Lisäksi sitä hankittiin ulkomailta värväämällä.

Palkkaratsumiehestä ei ollut enää pitkä askel sellaiseen rekrytointitapaan, että ratsastalolliseksi ryhtyvälle annettiin verohelpotus. Lähteiden niukkuuden takia ei ole mahdollista sanoa, oliko verohelpotuksia Suomessa jo 1550-luvulla Venäjän sodan aikana, mutta mahdollista se kyllä oli. Varmasti niitä on ollut 1560-luvulta alkaen. Lisäksi ratsumiehiä saatiin vielä 1500-luvun lopulla läänittämällä yhden tai useamman talon verot jollekin ratsaspalveluksesta kiinnostuneelle.

Ratsastalon verovapaudeksi vakiintui vähitellen 30 hopeataalaria. Se vastasi melko tarkasti 1 manttaalin kokoisen talon verorasitusta. Tästäkin syystä ratsastalot olivat yleensä tavallista suurempia taloja, sillä pienemmän talon kohdalla täytyi suorittaa erityisjärjestelyjä täyden verovapauden saamiseksi. Niille näet jouduttiin antamaan verovapaudesta puuttuva osa jonkin toisen talon (tilldelningshemman) veroista. Pääsääntönä oli, että mitä isompi talo, sitä vakaammin se pystyi vastaamaan ratsaan varustamisesta.

Kaarle IX kokeili ratsuväen rekrytoinnissa vuonna 1606 uutta menetelmää luomalla valtakuntaan puoliaatelin eli knaapit. Suomessa näitä on ollut eniten Etelä-Karjalassa ja Karjalan kannaksella. Jotkut näistä knaapisuvuista introdusoitiin sittemmin ritarihuoneeseen, kun taas pääosa niistä vaipui tavallisten talonpoikien joukkoon. Toki on huomattava että osa ratsastalollisista ja rusthollareista samaisti itsensä knaapeihin, minkä voinee päätellä sellaisista rusthollien nimistä kuin Knaapi tai Naappi.

Ratsastalolliseksi ryhtyminen oli 1500-luvun lopulla ja vielä 1600-luvun alkupuolella jollakin tavalla "kuohahtelevaa". Vakiintumista voi havaita 1620-luvulta lähtien. Uusia ratsastaloja ilmaantui hyvin vähän enää 1650-luvulta alkaen.

Kaikkiaan maassamme on ratsastalona olemista kokeillut hyvällä tai huonolla menestyksellä pitkän tai lyhyen aikaa lähes 9.000 taloa 1500-luvun lopulta yli sadan vuoden aikana. Yhtä haavaa ratsastaloja oli 1630-luvulta alkaen 3.000-4.000 kpl. Se oli paljon se Suomen oloissa.

Oman mainintansa ansaitsevat Suomen sotahistoriassa rakuunatalot, jollaisia maahamme muodostettiin 1640-luvulta lähtien. Rakuunatalot olivat ratsastaloja pienempiä. Monesti annettiin autiotaloja rakuunoiden viljeltäväksi.

Ruotujakolaitosta toteutettaessa maahamme muodostettiin 3.002 rusthollinumeroa, kuten aiemmin jo mainittiin. Harvemmin historiallisessa kirjallisuudessa sen sijaan mainitaan, että tuolloin Suomeen perustettiin myös 500 rakuunarusthollia, jotka kuuluivat neljään maarakuunakomppaniaan eli Hämeen, Uudenmaan, Jääsken ja Lapveden komppaniaan. Joskus sukututkijat sekoittavat nämä rakuunarusthollit (dragonrusthåll) varsinaisiin rustholleihin oletettavastikin siksi, että Suomen kolme ratsuväkirykmenttiä muutettiin vuonna 1721 rakuunakannalle, jolloin entisistä rustholleista tuli todellisuudessa rakuunarustholleja. Kyseiset 500 rakuunarusthollia lakkautettiin Suuren Pohjan sodan päättyessä. Niiden asema oli samanlainen kuin varsinaisten rusthollienkin, sillä niillä on ollut mm. omia augmenttitaloja.

III. RATSUVÄEN ORGANISAATIO

Ratsuväen taktisena ja hallinnollisena yksikkönä oli 1500-luvulla ja edelleen 1600-luvun alussa lippue (fana), johon kuului keskimäärin 300 ratsasta. Ne saivat nimensä ratsumestarinsa mukaan, kuten sittemmin 1600-luvulla edelleen komppaniatkin. Vasta 1690-luvulla komppaniat saivat nimensä rekrytointialueensa (=kihlakunta) perusteella. Lippueilla ei ollut vielä kiinteää rekrytointialuetta. Pyrkimyksenä oli 1600-luvun alussa muodostaa neljä maakunnallista lippuetta. Ratsuväen organisaatiouudistuksessa vuonna 1621 lippueet korvattiin pienemmillä komppanioilla, joista kehittyi aikaa myöten 125 ratsaan suuruisia. Ne saattoivat operoida suurempinakin yhtyminä eli skvadroonina (eskadroonina = 4 komppaniaa).

Rykmenttijako ulotettiin ratsuväkeen vasta vuonna 1632, jolloin maahamme muodostettiin kolme ratsuväkirykmenttiä. Niistä ensimmäisen rekrytointialue käsitti Varsinais-Suomen, Satakunnan ja 1640-luvulle saakka Pohjanmaan, toisen Uudenmaan ja Hämeen sekä kolmannen Karjalan ja Savon. Kussakin rykmentissä oli 8 komppaniaa. Niistä kolme 1640-luvulle saakka ja sitten neljä oli ns. esikuntakomppanioita eli Henkikomppania, Everstiluutnantin komppania ja Majurin komppania.

Rykmenttijako säilyi samanlaisena myös ruotujakolaitoksen järjestämisen yhteydessä. Komppanioista tehtiin tiukan alueellisia, kun vielä esimerkiksi 1650-luvun katselmusluetteloissa komppaniaan saattoi kuulua hyvinkin etäältä, jopa toisesta läänistä varustettuja ratsaita.

IV. MITEN RATSASTALOISTA SAA TIETOJA

Paikallishistorioissa käsitellään yleensä ratsastaloja jonkin verran. Joissakin niissä on vallan erinomaisiakin kuvauksia, joissa mainitaan ratsumiehiä nimeltä ja kerrotaan heidän vaiheistaan. Ratsastalojen tutkimusta helpottaa osaltaan useissa pitäjänhistorioissa oleva isäntäluettelo.

Ratsastaloista saa runsaasti tietoja Suomen asutuksen yleisluettelosta (SAY). Tosin se ei kata koko maata, joten siitä ei kaikille sukututkijoille ole hyötyä. Ratsastaloja kuten yleensäkin talojen vaiheita tutkittaessa on talon tärkeänä tuntomerkkinä 1600-luvulla oleva manttaaliluku. Se säilyi pääsääntöisesti läpi vuosisatojen, joten se on edelleen näkyvissä esim. vuoden 1905 maakirjassa vanhan manttaalin nimellä. Kun taloja yhdistettiin 1600-luvun lopulla esimerkiksi rustholleiksi, nämä manttaaliluvut laskettiin yhteen.

Savo muodostaa ratsastalo-ja sukututkijalle oman problematiikkansa, koska kylämuodostus tapahtui siellä vasta 1600-luvun puolimaissa. Hyvänä apuna Savon osalta on vuoden 1661 maakirja, jossa on isäntien jälkeen juokseva numerointi. Se viittaa vuoden 1664 maantarkastusmaakirjaan, jossa kylät maakuntaan vakiinnutettiin. Viimeksi mainitussa maakirjassa mainitaan talojen manttaaliluku, joka oli edelleen sama vuoden 1905 maakirjassa.

Savossa isojako jonkin verran sekoitti kyläjärjestelmää. Siellä on mahdollista päästä systemaattisella työllä mm. ratsastalojen kohdalla aina 1500-luvulle saakka kylien nimien puuttumisesta huolimatta (kts. mikrofilmit ES 2625-2626).

SAY:ssä mainitaan ratsastalot (rytt) isäntien nimen yhteydessä. Niitä vuodesta toiseen seuraamalla voi selvittää, minä vuosina talosta varustettiin ratsas. Lisäksi ratsaista saattaa olla etenkin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella muitakin tietoja, mm. kenen komentamassa lippueessa tai komppaniassa
ratsas palveli.

Omassa ratsastalotutkimuksessani sen jälkeen oli vuorossa maakirjat. Mikrofilmien alussa on luettelo, miltä vuosilta maakirja on käytettävissä - yleensä n. 10 vuoden välein. Omassa tutkimuksessani olen käyttänyt vuosien 1705, 1695, 1685, 1675, 1666, 1655, 1645 ja 1635 maakirjoja sekä sitä varhemmalta ajalta tiheämmällä seulalla.

Maakirjoissa mainitaan, millaisiin tehtäviin talon verotuotto oli tarkoitettu. Niinpä siellä mainitaan mm. se, oliko talo ratsastalo tai rakuunatalo. Talon manttaalilukuun kannattaa kiinnittää tarkkaa huomiota talon tunnistamiseksi. Toki sitä helpottaa suuresti se, että talo kulki läpi vuosikymmenten saman isännän nimissä viimeistään 1630-luvulta lähtien, vaikka isäntä oli iät ajat sitten kuollut ja kuopattu. Samainen isäntä mainitaan vielä 1700-luvun alkupuolenkin maakirjoissa. Siinä aloittavan sukututkijan kannattaa olla tarkkana - muuten tulee todella vanhoiksi eläneitä isäntiä.

Hyvä on pitää myös mielessä, että 1600-luvullakin osattiin kirjoittaa nimet väärin. Tällaisia erehdyksiä sattuu toisinaan mm. nimien Eskil (Erik), Klas (Lars) ja Jöns (Jöran) kohdalla.

Talojen nimet mainitaan maakirjoissa ensi kerran 1600-ja 1700-luvun vaihteessa, vaikkakin mm. niiden isännän nimeen pohjautuvista johdannaisista voi havaita niitä käytetyn todellisuudessa puhekielessä jo paljon aiemmin. Keskiseltä Pohjanmaalta on tallella jo 1650-luvulta asiakirjoja, joissa talojen nimet mainitaan.

Tietenkin ratsastaloja on mahdollista selvittää muidenkin asiakirjojen perusteella jonkin verran. Sukututkijalle ovat kiinnostavia 1650-lukua käsittelevät mikrofilmit (Kra 1 - 20), joissa on runsaasti myöskin katselmusluetteloita (etenkin Kra 2, 14, 19 ja 20). Niissä luetellaan komppanian ratsaat pitäjittäin ja kylittäin. Tällöin mainitaan ratsastalon isännän ja hänen ratsumiehensä nimi sekä kerrotaan näiden keskinäinen sukulaissuhde. Ruotsinkieli ja lyhenteet on tutkijan syytä hallita - käsiala on onneksi niissä selvää.

Näin lyhyessä artikkelissa ei ole mahdollista kertoa kovinkaan syvällisesti ratsastalotutkimuksesta. Kuitenkin on kerrottu sukututkijan näkökulmasta kenties oleellisin kiinnostuksen herättämiseksi tai työn helpottamiseksi.


RATSASTALOJA JA RUSTHOLLEJA KOSKEVAA
PAINETTUA KIRJALLISUUTTA

Josef Alm, Blanka vapen och skyddvapen från och med 1500-talet till vara dagar. Facsimi leupplaga. Stockholm 1975.

C. G. Aminoff, Nyuppsatta truppförband i Fin land 1770-1808. Historiallisia
tutkimuksia LXXXII. Suomen Historiallinen seura. Lovisa 1971.

Eric Anthoni, En frälse- och rusttjänstlängd för Finland hänförande till år 1554 eller 1555. Historisk Tidskrift för Finland 1962.

Erik Anthoni, Finlands medeltids frälse och 1500-tals adel. Skrifter utgivna
av Svenska, Litteratursällskapet i Finland. Nr 442. Helsingfors 1970.

Förteckning öfver samteliga rusthåll i Storfurs tendömet Finland. Helsinki 1881 ja 1884.

Generalstaben, Sveriges krig 1611-1632 I-VI. Stockholm 1936-1939. N. Karl Grotenfelt, Anteckningar om indelta dra goner i Östra Finland 16441721.
SSLS 279. Helsingfors 1940.

J. O. Hannula, Sotataidon historia I-III. Helsinki 1930-1933.
Olle Harjapää, Hämeen ratsumiesten perintei den kirja I-II. Moniste 1963.
O. S. Jahnukainen, Sotataidon historia IV. Helsinki 1953.
Einar W. Juvelius, Suomen sotahistorian pääpiirteet I. Aika vuoteen 1617.
Helsinki 1927.

Kyösti Kiuasmaa, Suomen sotilaspäällystö 1500-luvun loppupuolella (n. v.1570-1600). Historiallisia tutkimuksia LXXIII. Suomen Historiallinen seura.
Forssa 1968.

Arvi Korhonen, Hakkapeliittain historia I-II. Porvoo 1939-1943.
Jussi T. Lappalainen, Kaarle X Kustaan Venäjän sota v. 1656-1658 Suomen
suunnalla. Studia Historica Jyväskyläensia X. Jyväskylä 1972.

Jussi T. Lappalainen, Elämää Suomen sotaväessä Kaarle X Kustaan aikana.
Studia Historica Jyväskyläensia XII. Joensuu 1976.

Aarre Läntinen, Satakunnan ratsastalot ja rusthollit. Historioitsija
- taaksepäin katsova profeetta. Mauno Jokipiille omistettu juhlakirja.
Studia Historica Jyväskyläensia XXX. Saarijärvi 1984.

Aarre Läntinen, Lastuja ratsastalo- ja rusthollitutkimuksesta.
Opuscula Historica I. Jyväskylän yliopiston historian laitos. N:o 10.
Toim. Ilkka Nummela. Jyväskylä 1984.

Aarre Läntinen, Suomen ratsuväkirykmenttien everstit Ruotsin vallan aikana.
Pysy lujana omalla maalla. Erkki Lehtiselle omistettu juhlakirja.
Studia Historica Jyväskyläensia XL. Jyväskylä 1989.

Aarre Läntinen, Eteläpohjalaisia karoliineja. Karoliinien kuolonmarssi
1718-1719. Karoliinien muistokirja. Alavus 1989.

J. Mankell, Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka, sammansättning
och fördelning sedan slutet femtonhundratalet. Stockholm 1865.

J. Mankell, Anteckningar rörande finska armeens och Finlands krigshistoria I.
Stockholm 1870.

J. Mankell, Öfversigt af svenska krigens och krigsinrättningarnes
historia II:3. Stockholm 1903.

Bernhard Montgomery of Alamein, Sodankäynti kautta aikojen. Porvoo 1973.
Sven Nilsson, Krona och frälse i Sverige 15231594. Rusttjänst, länsväsende,
godspolitik. Lund 1974.

John E. Roos, Uppkomsten av Finlands militieboställen under indelningsverkets nyorganisation 1682-1700. Historiallisia tutkimuksia XVIII. Helsinki 1933.

Suomen ratsupalvelus-ja läänitysluetteloita vuosilta 1537-1575.
Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameraalisia oloja, II vihko.
Toim. K . Grotenfelt. Todistuskappaleita Suomen historiaan III.
Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1899.

Per Sörensson, Adelns rusttjänst och adelsfanans organisation 1521-1680
och efter 1680. Historisk tidskrift 1922 ja 1924.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotavoima Juhana III:n aikana.
Historiallinen Arkisto XVII. Helsinki 1901.

Werner Tawaststjerna, Suomen sotaväki Kustaa Vaasan ja Eerikki XIV:n
aikana. Historiallinen Arkisto XIX:1. Helsinki 1905.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden viisikolmattavuotinen sota.
Historiallisia tutkimuksia I Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1918-1920.

Werner Tawaststjerna, Pohjoismaiden sota 1590-1595 ja Täyssinän rauha.
Historiallisia tutkimuksia XI. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1929.

Werner Tawaststjerna, Kaarle XI:n ja Sigismundin välinen taistelu Liivinmaan
omistamisesta. Historiallisia tutkimuksia XIX. Suomen Historiallinen seura.
Helsinki 1935.

Th. Wijkander, Öfversigt af Svenska Krigsförfattningens historiska utveckling från äldre tider till indelningsverkets afslutande år 1733. Stockholm 1866.

Arvo Viljanti, Gustav Vasas ryska krig I-II. Åbo 1957.
Arvo Viljanti, Vakinaisen sotamiehenpidon sovelluttaminen Suomessa 1600-luvun lopulla I-II. Turun yliopiston julk. sarja B, XX ja XXV. Turku 1935-1940.

Kaarlo Wirilander, Suomen upseeristo 1700-luvulla. Historiallisia tutkimuksia XXXIV. Suomen Historiallinen seura. Helsinki 1950.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan upseeristo ja aliupseeristo 1718-1810. Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja III. Helsinki 1953.

Kaarlo Wirilander, Suomen armeijan sotilasvirkamiehistö 1718-1810. Suomen Historiallinen seura. Käsikirjoja VII. Forssa 1975.

Sven Ågren, Karl Xl:s indelningsverk för armen. Bidrag till dess
historia 1679-1697. Uppsala 1922.


SELOSTUKSIA - REFERAT

Aarre Läntinen

Finlands ryttarhemman och rusthåll. Drag ur deras utvecklingshistoria.

Författaren redogör för de jordebokshemman som under svenska tiden
åtog sig rusttjänst samt de, som i samband med indelningsverkets infö-
rande blev rusthåll eller militieboställen. Samtidigt har alla det gamla eller
ny frälset tillhöriga berustade säterierna genomgåtts.

De äldsta ryttarhemmanen bildades på 1560-talet. Ryttarna underhölls
sedan ända till 1810, då Finlands indelta arme upplöstes. Ryttarhemman
har förekommit inom större delen av landet, dock inte på Åland eller i Kai-
nuu, inte heller i det i freden i Stolbova 1617 erhållna Kexholms län, sånär
som på några hemman i Hiitola. I Österbotten fanns ryttarhemman endast
en kort period mellan 1630 och 1641, i norra Savolax fanns ett tiotal.

Rusthållen låg inom ett mera begränsat område, i stort sett söder om linjen
Åbo-Björneborg-Pieksämäki-Kerimäki-Kivennapa. Kameralt kom rusthål-
len att överleva 1810 och syns i jordeböckerna ända till den sista, som upp-
gjordes 1905.

I landet har funnits inalles omkring 9.000 ryttarhemman och närapå 3.000
rusthåll. Författaren ger uppgifter om deras antal enligt nuvarande stads-
och kommunindelning, för de till Sovjetunionen 1940 avträdda områdena
dock enligt dåvarande kommunindelning, och om motsvarande tal för säteri-
rusthållens del.