Jurvalan kartano

Jurvala lienee Someron kartanoista vanhin. Se mainitaan ensi kerran säterinä v:n 1608 maakirjassa ja oli jo silloin valmiiksi rakennettu kartano. Jurvalan perustaja on Someron historiaan merkittävällä tavalla vaikuttanut sota ja käskynhaltija Anders eli Antti Laurinpoika, Puotilan herra, josta tämän teoksen ensimmäisessä osassa on kerrottu. Hänen 1594 saamiinsa somerolaisiin läänityksiin kuului mm. Jurvalan koko 5-taloinen kylä. Kun tämä 1600-luvun ensimmäisinä vuosina joutui autioksi yhtä taloa lukuunottamatta, Antti Laurinpoika käytti tilaisuutta hyväkseen ottamalla autiotilat haltuunsa ja muodostamalla niistä säterikartanon. Tämä tapahtui noin 1606. Tavalla tai toisella Antti Laurinpoika samaan aikaan hankki itselleen viimeisenkin kylään jääneen talon, joten näin muodostunut säteri käsitti koko Jurvalan kylän. Tästä johtuu, että kartano yhä vieläkin merkitään maakirjoihin yksinäistilaksi. Uuden kartanonsa Antti Laurinpoika luovutti pojalleen, ratsumestari  Lauri Antinpojalle, joka on jo 1607 merkitty erään autiotilan haltijaksi.

Ratsumestari  Lauri Antinpoika, Jurvalan herra, oli urhea soturi kuten isänsäkin. Hänen elämänsä kului nuoresta pitäen yhtämittaisilla sotaretkillä milloin Puolassa, milloin Laatokan Karjalassa tai Novgorodissa. V. 1610 hän toimi Käkisalmen käskynhaltijana, mutta määrättiin jo seuraavana vuonna lähtemään lippukuntineen Saarenmaalle auttamaan isäänsä, vanhaa Puotilan herraa, joka oli saanut tehtäväkseen karkoittaa tanskalaiset saarelta. Tältä retkellä Lauri Antinpoika ei enää palannut. Hän kaatui lopulla vuotta 1611 Arensburgin kaupungin lähistöllä sattuneessa kahakassa. Jurvalan asioihin Lauri Antinpoika ei tietystikään ehtinyt puuttua. Säteriä lienee hoitanut hänen vaimonsa  Margareta Muck af Fulkila, joka oli 1599 Sigismundin kannattajana mestatun Turun linnanpäällikön Mikael Paavalinpoika Munckin tytär.

Avioliitossaan Lauri Antinpojalla oli vain kaksi tytärtä, jotka isänsä kuollessa lienevät olleet aivan pieniä. Jurvala joutui nyt leskelle, Margareta Munckille, joka appensa Puotilan herran kuoltua 1613 peri myös suuren osan tämän somerolaisista rälssitiloista, niiden joukossa näihin aikoihin perustetun Härkälän säterin. Jokseenkin pian miehensä kuoleman jälkeen nuori leski meni uusiin naimisiin eversti  Kristoffer Asserssonin (aateloituna 1619  Mannersköld) kanssa, josta vaimonsa kautta tuli Jurvalan omistaja noin 1614. Eversti Kristoffer Assersson oli hänkin Ruotsin suurvalta-ajan tyypillisiä sotureita. Hän oli kihlakunnanvoudin poika Ruotsin Länsigötanmaalta, mainitaan komppanianpäällikkönä 1616, syyllistyi erinäisiin väkivallantekoihin ja joutui vieläpä epäillyksi kuningas Sigismundin kannattamisesta saaden Kustaa Aadolfilta ajan suorasukaiseen tyyliin kehoituksen "varoa kaulanikamiaan". Mutta hän menestyi hyvin sotilasurallaan kohoten everstiksi 1623 ja Liivinmaan Kokenhusenin kuvernööriksi 1626. Hän kuoli Liivinmaalla 1628. Paitsi Jurvalaa ja Härkälää hän omisti Norrköpingin päätöksen ehdoin lukuisia rälssitiloja Somerolla.

Jäätyään toisen kerran leskeksi Margareta Munck sai uudelleen ottaa Jurvalan ohjakset käsiinsä, mihin hän varmaan oli tottunut jo Kristoffer Asserssonin eläessä. Henkilökohtaisia piirteitä arkistolähteet eivät ole Margareta Munckista säilyttäneet, mutta kaikki mitä hänestä tiedetään viittaa siihen, että hän on ollut tarmokas ja monien talojensa asioista hyvin huolehtiva kartanonrouva ja aikoinaan varmasti Someron vaikutusvaltaisin henkilö. Rälssitiloilleen Lahden kylässä hän perusti samannimisen säterin ja 1663 hän hankki Kaarle XI:n holhoojahallitukselta suostumuksen Jurvalan säterin maanluonnon muuttamiseen Norrköpingin päätöksen rälssistä täydeksi rälssiksi. Vastineeksi hän luovutti kruununtilaksi erään Ruotsissa omistamansa allodiaalirälssitilan, jonka hän oli saanut Kristiina kuningattarelta erään Kristoffer Asserssonin saatavan suoritukseksi.

Jurvalan oloista Margareta Munckin emännyyskaudella ei ole juuri minkäänlaisia tietoja; emme edes varmuudella tiedä, asuiko hän itse siellä. V. 1634 mainitaan kartanossa olleen 2 palvelijaa, 4 renkiä, 2 piikaa, 1 paimen ja 1 karjakko (fäkona). Palvelijoiden olemassaolo viittaa siihen, että kartanossa asui myös herrasväkeä, ehkäpä rouva itse.

Margareta Munck kuoli 1677. Hänen ja Lauri Antinpojan tyttäristä toinen kuoli naimattomana, mutta toinen joutui naimisiin  Samson De la Motten kanssa, jonka isä oli Ruotsin palvelukseen mennyt ranskalainen upseeri. De la Motte kaatui 30-vuotisessa sodassa aivan nuorena, ja hänen tyttärensä Margareta joutui perimään isoäitinsä Margareta Munckin suuren maaomaisuuden. Margareta De la Motte meni naimisiin Turun hovioikeuden varapresidentin  Gustaf Grassin kanssa, jolle Margareta Munck noin 1675 luovutti Jurvalan. Grass oli kunnianhimoinen ja eteenpäinpyrkivä virkamies, joka osasi taidon koota itselleen rikkauksia. Hän lienee aikoinaan ollut suurimpia rälssitilojen omistajia Suomessa. Myöhemmin hän toimi Uudenmaan reduktiokomission jäsenenä ja Pohjanmaan maaherrana ja korotettiin vapaaherraksi 1689.

Grassin aikana toimeenpantiin iso reduktio, eikä Jurvalaa pelastanut siitä isännän jäsenyys reduktiokomissiossa eikä Margareta Munckin hankkima kuninkaallinen kirje, jonka oli uskottu turvaavan kartanolle vanhan rälssimaan arvon ja koskemattomuuden. Jurvalasta tuli 1691 kruununluontoinen säteriratsutila kuten muistakin Someron kartanoista.

Kiitos reduktion toimeenpanoa varten laadittujen selvitysten meillä on tältä ajalta käytettävissämme hieman enemmän tietoja Jurvalan oloista. Niinpä 1682 laaditusta säteriluettelosta saamme tietää, että päärakennus oli "hyvin rakennettu" ja että tilaa viljeli varapresidentti Grass omalla palvelusväellään ja omine karjoineen. Lampuoteja ei siis ollut. V. 1691 pidettiin maanmittaustoimitus, jossa kartanon maat kartoitettiin ja käytiin rajat naapurikyliä vastaan. Karttaan on merkitty 5 aidattua vainiota. Aitauksien sekä sisä- että ulkopuolella oli laajoja kytömaita. Kydönpoltolla olikin tähän aikaan, kuten myös C. P. Borenius pitäjänkertomuksessaan mainitsee, somerolaisille suurempi merkitys kuin peltoviljelyksellä. Vainioiden itäpuolella oli laajoja "loppuunkäytettyjä kytömaita" (utbrukat kyttland).

Samana vuonna laadittu verollepanopöytäkirja, johon mainittu kartta ilmeisesti liittyy ja jota säilytetään Ruotsin valtionarkistossa, sisältää joukon yksityiskohtaisia tietoja Jurvalasta. Päärakennuksen ilmoitetaan olevan tyydyttävässä kunnossa, samoin ulkohuonerakennusten. Vuotuinen kylvö oli enintään 3 tynnyriä. Kytömaalle voitiin lisäksi kylvää 1 tynnyri. Kartanon metsäpalsta oli alaltaan 500 x 2500 kyynärää ja se oli puoleksi rämettä. Kartanoa viljeli kaksi lampuotia. Heidän suorittamaansa vuokraa ei lautakunta sanonut tarkoin tietävänsä, mutta arveli, että se joka tapauksessa oli hyvin pieni. Kartanon omistaja oli joka vuosi antanut heille viljaa lainaksi, mutta siitä huolimatta heidän oli usein keväisin sekoitettava pettua leipäänsä. Eräät rengit olivat rakentaneet itselleen tupia kartanon alueelle ja viljelivät omia pieniä peltotilkkujaan.

Edelläolevasta voi päätellä, että Jurvalan maanviljelys oli ylen vaatimatonta ja tuskin paljoakaan erosi seudun talonpoikaistilojen taloudesta. Omistajalleen kartano ei liene paljoakaan voittoa tuottanut.

Presidentti Grassin kuoltua 1694 Jurvala oli jonkin aikaa perikunnan nimissä, kunnes hänen tyttärensä, leskirouva  Helena Kristina Gyldenstolpe v:n 1705 vaiheilla näyttää saaneen tilan omalle osalleen. Rouva Gyldenstolpen mies, kihlakunnantuomari  Daniel Gyldenstolpe oli kuollut jo 1691. Jurvala sai rouva Gyldenstolpesta pitkäaikaisen emännän. Hän piti ainakin muodollisesti Jurvalaa hallussaan v:een 1745 saakka, jolloin hän kuoli 88 vuoden ikään ehtineenä. Rouva Gyldenstolpe näyttää viljelleen kartanoa yksinomaan lampuotien avulla. V. 1694 kartanossa oli 5 lampuotia; 1720-luvulta lähtien heitä oli säännöllisesti kaksi, joskus useampiakin. (lampuoti, alk. rälssimaahan kuuluvan kokonaistilan talonpoikainen vuokramies, myöh. yl. kokonaistilan vuokramies erotukseksi osatilan vuokramiehestä torpparista. - PT)

Omaa palvelusväkeä rouva Gyldenstolpella oli vähän. Hänen aikanaan perustettiin kartanon ensimmäiset torpat. Ne olivat nimiltään Hakala (noin 1739) ja Aku (n. 1743).

Isonvihan ajasta Jurvala näyttää selviytyneen suhteellisen vähällä. Ensimmäisessä rauhanteon jälkeen laaditussa manttaaliluettelossa, joka on v:lta 1722, mainitaan, että Jurvalaa viljelee 2 lampuotia ja että kartano oli jokseenkin hyvin säilynyt.

Vanhan rouva Gyldenstolpen kuoltua perilliset möivät puolet Jurvalasta luutnantti  Adam Limatiukselle. Toinen puoli jäi rouva Gyldenstolpen tyttärentyttärelle  Margareta Krakaulle ja tämän miehelle, kersantti  Johan Henrik Holstille (kuoll. Teuron Rekolan omistajana 1789). Holstit möivät osuutensa 26.10.1748 tehdyllä kauppakirjalla luutnantti  Lars Björnramille, joka heti tämän jälkeen, viimeistään 1750, möi sen vävylleen pastori  Erik Boreniukselle. Jurvala oli näin jakautunut kahtia. Kumpikin puolisko oli eri omistajilla v:een 1831 saakka, jolloin ne jälleen yhdistyivät.

Luutnantti Adam Limatius oli Kaarle XII:n sotureita, aito karoliini, joka monet myrskyt koettuaan oli asettunut Jurvalaan viettämään vanhuuden päiviään. Hän oli syntynyt Inkerinmaalla 1683, palveli v:sta 1706 aliupseerina armeijassa osallistuen ankariin torjuntataisteluihin Inkerinmaalla ja Kannakselle, joutui venäläisten vangiksi Viipurin kukistuessa 1710 ja vietiin Pietariin, josta kaksi vuotta myöhemmin karkasi ja astui jälleen joukko-osastonsa, Uudenmaan jalkaväkirykmentin riveihin. Napuen taistelussa hän haavoittui päähän ja sai polvensakin läpi luodin. Rauhan tultua hän jäi armeijaan ja sai vihdoin luutnantin ylennyksen 1742. Armeijasta hän erosi 1749. Vanha sotakarhu ei malttanut vielä 80 vuotta täyttäneenäkään olla nousematta hevosen selkään, mutta niinpä tapahtuikin onnettomuus: 1764 hän eräällä ratsastusretkellään putosi hevosen selästä ja kuoli.

Jurvalan toisen puolen omistaja Erik Borenius oli hiljattain päässyt Someron kappalaiseksi oltuaan sitä ennen pitäjänapulaisena Somerniemellä. Hän asui perheineen Jurvalassa eikä kappalaispappilassa. Jurvalassa vietetty lapsuusaika innosti hänen poikansa  Carl Petterin nuorena ylioppilaana kirjoittamaan tässä teoksessa useasti mainitun Someron pitäjänkertomuksen. Jurvalaan pastori Borenius myös otti asumaan iäkkäät appivanhempansa, luutnantti Lars Björramin ja tämän ruotsinmaalaisen rouvan. Kun Borenius 1765 pääsi kirkkoherraksi Maskuun, hän möi osuutensa Jurvalaan Åvikin lasitehtaan omistajille, tirehtööri  J.R. de Pontille ja kauppias  Jakob Bremerille. Björnramit seurasivat kaupassa mukana eräänlaisena tilaan kuuluvana 'rasitteena'; uudet omistajat sitoutuivat nimittäin antamaan Björnrameille vapaan asunnon heidän eliniäkseen.


Kuvateksti

De Pont oli vuonna 1747 Depong alle-
kirjoittaessaan lasinpuhaltaja Anewald
Waltzerin työsopimuksen Åvikissa.
Jacob Reinhold oli myös vihkiäispäivä-
nään 20.11.1749 Depong.

Jakob Reinhold de Pont'in isä, Mårten
Depong, oli muuttanut sukunimensä
de Pont'iksi
 

DEPONG - DE PONT?

"1500-1700 luvulla, jos ihmisellä oli sukunimi, mikä oli vähemmän tavallista, niin nimi syntyessä, naimisiin mentäessä ja kuollessa olivat usein erilaiset. Vrt Simpanen, Simbain, Simbäijn, Simberg j.n.e. Nimiä ei varsinaisesti vaihdettu, vaan se oli kirjurista / lukkarista kiinni miten hän luuli / kuuli nimen olevan. Kirjuri saattoi lisäksi mielivaltaisesti lyhennellä nimiä. En ihmettele, jos poika käytti isänsä sukunimeä allekirjoituksissa - poikahan on voinut täpärästi syntyä isänsä syntymänimellä!

Vallonialaiset de Pont ja du Pont ovat ranskalaisia Virtasia; de Pont'eja on Ranskassa yli 10 milj. ja vast. du Pont'eja yli 30 milj. Suku esiinty myös Brabantin, Flaamin, Belgian .... alueilla.

Ruotsin Ritarihuoneessa ei ole mainintaa, että joku de Pont / Depong olisi aateloitu.

Suvun edustajat valloittivat ensin Ruotsin ja sitten joskus alk. 1600 loppupuolella Suomen.

Kasten Fredrik Ferdinand de Pont (ven.: Karlovic) on ainoa de Pont joka mainitaan vanhoissa venäläisissä kirkonkirjoissa. Taisi kuolla Somerolla, mutta miten hän oli joutunut rajan taakse, ei ole tiedossani."

Tabell 1

I Mårten de Pont f. Depong (58369), född 6.1682 Viipuri, död 22.8.1750 Långsjö, Somero, ålder 68 år1
Maka: Vigda 14.2.1712 Somero Anna Sofia de Pont f. Ritz (58368), född 22.8.1699, död 15.1.1775 Somero, Lachtis gård, ålder 75 år och 4 mån1
Föräldrar: Jacob Ritz, prost. N.N. Ritz, begravd 24.6.1690 Nyen.

Barn:
Jakob Reinhold de Pont, född 18.9.1717 Uppsala. Till tabell 2.

Tabell 2 (från tabell 1, far Mårten de Pont)

II Jakob Reinhold de Pont (50242), ekonomiedirektor, född 18.9.1717 Uppsala, död 4.5.1788 Somero, ålder 70 år och 7 mån2
Maka: Vigda 20.11.1749 Turku Catarina Elisabet de Pont f. Ahlgren (56874), född 15.9.1727, död 8.10.1793 Somero, Lachtis gård, ålder 66 år och 0 mån3

Barn:
Mårten Reinhold de Pont, född 11.9.1750 Somero. Till tabell 3.
Sofia Fredrika Krabbe f. de Pont, född 27.1.1752 Somero. Till tabell 39.
Margareta Magdalena de Pont, född 27.11.1753 Somero, död 22.8.1754 Somero, ålder 0 år och 8 mån1
Jakob Vilhelm de Pont, född 8.3.1755 Somero. Till tabell 97.
Ernst Johan de Pont, född 13.7.1756 Somero, död 5.9.1779 Somero, ålder 23 år och 1 mån1
Helena Carolina de Pont, född 4.1.1758 Somero, död 20.11.1779 Somero, ålder 21 år och 10 mån1
Gustaf Ulrik de Pont, född 4.7.1759 Somero, död 15.1.1760 Somero, ålder 0 år och 6 mån1
Carl Ludvig de Pont, född 18.10.1761 Somero, död 12.1.1766 Somero, ålder 4 år och 2 mån1
Lovisa Albertina Munck af Fulkila f. de Pont, född 25.3.1768 Somero. Till tabell 98
YT Jan Simberg PT:lle 2.2.2010



kts. de PONT Släktkrönika, preliminär
Sukukirja, alustava, En släktgren föräldrar - Yhdet vanhemmat
Avgränsad version (1910) - Lyhennetty versio (1910)
© Jan Simberg - E-Mail: jsimberg[at]welho.com
Virallisesti Jurvalaa ei jaettu, vaan tila pysyi yhtenä kameraalisena kokonaisuutena. Omistajien nautinta-alueiden rajat perustuivat vain keskinäiseen sopimukseen. Limatiuksen perhe asui päärakennuksessa, Boreniukset luultavasti jossain entisessä lampuotitalossa. Riitaisuuksien välttämiseksi molemmat herrat tekivät 1753 aitaussopimuksen, jonka he jättivät kihlakunnanoikeuden vahvistettavaksi pyytäen samalla, että oikeus määräisi heille uhkasakon sopimuksen rikkomisesta. Kumpikin osapuoli sitoutui pitämään aitaosuutensa kunnossa ja olemaan syöttämättä elikoita ratsutilan pelloilla, niin kauan kuin vilja oli korjaamatta. Riitoja tahtoi kuitenkin syntyä. V. 1756 pastori haastoi luutnantin oikeuteen, koska tämä oli ilman hänen lupaansa raivannut niityksi osan ratsutilan jakamatonta metsää.

Luutnantti Limatiuksen omistama puolisko joutui hänen kuoltuaan 1764 perikunnalle, jonka puolesta hänen leskensä Maria Strandman (k. 1789) hoiti tilaa v:een 1783. Seuraavasta vuodesta isännyys siirtyi Limatiuksen tyttären Eva Renatan miehelle, lasinpuhaltaja Pehr Nycanderille (nimi kirjoitetaan myös Nikander). Pehr Nycander (s. 1745, k. 1811) oli Åvikin tehtaan lasinpuhaltajia, joka saatuaan kartanonneidin vaimokseen alkoi käyttää lasitehtailijan arvonimeä, vaikka hänellä ei koskaan ollut omaa tehdasta eikä liene omistanut osuuksia toistenkaan tehtaissa. Tarmokas ja eteenpäinpyrkivä mies hän joka tapauksessa oli, vaikka samalla riitaisa ja häikäilemätönkin.

Puolta Jurvalaansa hän viljeli voimaperäisesti ja näyttää tilan hoidon vuoksi kokonaan jättäneen entisen ammattinsa. Saatuaan isossajaossa 1789 haltuunsa melkoisen osan Rekisuota hän ryhtyi siellä laajoihin uutisraivauksiin. V. 1799, kun Nycander pyysi kihlakunnanoikeudelta todistusta suorittamistaan uutisraivaustöistä ja Rekisuolla pidettiin sen johdosta katselmus, todettiin, että hän oli raivannut suota 34 tynnyrinalaa viljelyskelpoiseksi maaksi, ojittanut ja jakanut 133 sarkaa ja kaivauttanut pitkiä laskuojia, mm. Åvikin tehtaan rajalta Kerkolan kylän rajalle ja Pitkäjärven kylälle kuuluvan suopalstan rajalta lähtien oman suo-osuutensa läpi samoin Kerkolan maitten rajalle. Uusilta viljelyksiltä oli silloin saatu "ihana ja lupaava sato puolentoista ruistynnyrin, yhtä suuren sekaviljamäärän ja 15 ohrakapan kylvöstä", kuten lautamiehet todistivat. Pitäjänkokoukselta Nycander pyysi seuraavana vuonna lausuntoa samasta asiasta. Pitäjäläiset todistivat, että "ei ollut ketään, joka ei olisi tiennyt, että Nycander vähäiseen omaisuuteensa katsoen oli käyttänyt sangen paljon vaivaa ja kustannuksia mainitun, siihen saakka viljelyskelvottoman maan raivaamiseen pelloksi ja niityksi". Hänen naapurinsa lisäsivät vielä, että Nycander kuluneenakin kesänä oli harjoittanut suoviljelyä, vaikka epäsuotuisat säät olivat haitanneet työtä.

Oikeuksistaan Nycander piti pikkumaisen tarkasti kiinni, ja käräjätuvassa hän olikin vakinainen asiakas. Jurvalan augmenttitilojen Klemelän ja Hurran isäntien kanssa hän rettelöitsi vuosikausia kieltäytyen antamasta suostumustaan tilojen perinnöksiostoon, vaikka isännät olivat jo saaneet siihen Jurvalan toisen puolen omistajan, rouva de Pontin luvan. Nycander halusi itse ostaa Hurran väittäen, että ratsutila tarvitsi Hurran metsiä, koska sillä itsellään oli niitä liian vähän. Jurvalan soitten ja niittyjen yli kulkevista poluista hänelle myös riitti käräjöimistä naapurikyläläisten kanssa koko elämänsä ajaksi. Erään torpparinsa Matti Klaunpojan kanssa hänellä oli vireillä sitkeä häätöjuttu, jota käsiteltiin eri oikeusasteissa 7 vuoden ajan. Asia on itsessään melko vähäpätöinen, mutta sen yhteydessä kerrotut yksityiskohdat elävöittävät omalla tavallaan oloja ja ihmisiä vanhan Jurvalan ympärillä.

Suutari Matti Klaunpoika oli 1792 saanut Nycanderilta Jurvalaan kuuluvan Ojalan torpan viljeltäväkseen seuraavassa suomennettuna esitetyssä kontrahdissa mainituilla ehdoilla:

1:o
Rakennukset saa hän siinä kunnossa, kuin ne nyt ovat, ottaa haltuunsa ensi Mikonpäivänä.

2:o
Sen aitauksen, joka on tarkoitettu pelloksi, hän saa kokonaan käytettäväkseen saaden myös viljellä nyt kynnettyinä olevia 5 kapanalan suuruisia palstoja.

3:o
Rakennusten vieressä olevan 8 kapanalan suuruisen pellon, joka nyt on kylvetty, saa hän myös pitää.

4:o
Hänen sallitaan Typän mäen yläpuolelta raivata pelloksi yhtä suuri ala, kuin mikä nyt on aidattu mäen alapuolelta.

5:o
Niityksi hän saa ensiksikin Kylmävatajasta Dallanperkonimisen 2 kuormanalan suuruisen niityn ja siihen kuuluvan yläpuolisen aidan vieressä olevan metsän. Sitten hän saa Kanniston latoineen ja metsineen Korpiniityn rajaan saakka, myös 2 kuormanalaa, sekä 1 kuormanalan suuruisen Maaniityn Vatajan, mitkä kaikki hän tänä kesänä heti saa korjata.

Tämä kaikki luovutetaan yllämainitulle Klaunpojalle 15 vuoden vapaudella, ehdolla, että hän itse rakentaa ja korjaa rakennukset täysin kuntoon sekä pitää pellot vähintään 2 tynnyrin kylvössä sen lisäksi mikä nyt on viljelyksessä. Niittyjen on myös oltava täydellisesti raivattuina, niin että hän 15 vuoden kuluttua tästä päivästä laskettuna voi suorittaa kartanoon 2 hevospäivätyötä viikossa tai niiden arvon rahassa laskettuna, mitä veroa vastaan hän saa käyttää hyväkseen tätä torppaa niin kauan kuin minä elän."


Vapaavuodet kuluivat sitten aikanaan loppuun ja Matin olisi pitänyt kontrahdin mukaisesti ruveta tekemään päivätöitä kartanoon. Mutta tuskin olivat vapaavuodet 1808 ehtineet loppua, kun Nycander rupesi väittämään, että Matti ei suorittanutkaan päivätöitään sopimuksen mukaisesti, ja haastoi hänet käräjiin. Kihlakunnanoikeuden päätöksestä Matti vetosi laamanninoikeuteen, mutta ei tullut sen istuntoon saapuville.

Nycander haastoi nyt Matin uudestaan kihlakunnanoikeuteen saadakseen hänelle laillisen häätötuomion, mutta Matti ei tullut nytkään saapuville, sairautta teeskennellen, kuten Nycander väitti, ja asia lykättiin. Nycander lähetti kuitenkin lautamiehen Ojalaan sanomaan Matin irti ja kieltämään tätä korjaamasta satoa. Tämä kaikki raivostutti Matti siinä määrin, että hän julkisesti - ainakin niin väitettiin - uhkaili polttaa koko Jurvalan kartanon ja tappaa isännän.

Kulkiessaan kerran Nycanderin poissaollessa Jurvalan portin ohi hän oli todistettavasti kartanon rouvan ja tämän vieraitten kuullen syytänyt herjauksia ja pilkkasanoja kartanon isäntäväkeä kohtaan. Sen verran Mattia kuitenkin alkoi käytöksensä seuraukset peloittaa, että hän lähetti vaimonsa Anna Jaakontyttären Jurvalaan sovintoa hieromaan. Mutta kun Nycander keskustelun kuluessa muistutti Matin aidantekovelvollisuudesta, kiehahti sanavalmiin eukon sisu ja sen enempää kursailematta hän tokaisi kartanonherralle: "Kävel itse aidant pannoon!" Sovinnonteko jäi tähän, ja isännän ja torpparin välejä selviteltiin taas seuraavilla käräjillä.

Matti sai nyt häätötuomion, mutta hän valitti hovioikeuteen, missä tuomio kuitenkin vahvistettiin, ja Matti joutui lopultakin lähtemään pois Ojalasta. Tämän jälkeen hän pani vireille korvausjutun Nycanderin perikuntaa vastaan - isäntä itse oli tällä välin kuollut - vaatien korvausta Ojalan torpan hyväksi vapaavuosien aikana tekemästään työstä, ja tällä kertaa hän voittikin juttunsa.

V. 1795 Nycander osti perinnöksi hallussaan olleen puolikkaan Jurvalaa saaden siten siihen täyden omistusoikeuden. Kamarikollegin antaman alkuperäinen perintökirja, joka on päivätty 17.6.1795, on nykyään valtionarkistossa Åvikista saatujen papereiden joukossa. Perintöoikeudesta maksettava hinta oli 19 riikintaalaria 33 killinkiä 9 runstykkiä. (vrt. Kimalan perinnöksiosto 1791: 20/3/9 - PT)

Toinen tärkeä tapaus Jurvalan historiassa Nycanderin aikana oli isonjaon toimeenpano vv. 1787-89. Jurvalan molempien omistajien, Nycanderin ja Åvikin lasitehtaan, kesken toimeenpantiin nyt virallinen maanjako. Asiakirjoista näemme, että Nycanderin osuuteen kuului mm. puolet tonttimaasta, ryytimaa ja kaalimaa. Lasitehtaan osuuteen ei ryytimaata kuulunut. Isojakotoimituksessa laadittu kartta antaa havainnollisen kuvan viljelysten laajenemisesta 1700-luvulla. Tämä viittaa siihen, että ryytimaa oli Nycanderin perustama.

Isojakotoimituksessa laadittu kartta antaa havainnollisen kuvan viljelysten laajenemisesta 1700-luvulla, kun sitä vertaa v:n 1691 karttaan. Näemme, että kaikki v:n 1691 karttaan merkityt kytömaat olivat 1787 peltoa, osittain "vanhaa peltoa". Entisten kytömaitten ja kylän vanhojen peltojen välinen raja on vielä osittain nähtävissä v:n 1787 kartalla sarkojen sarkojen poikki menevinä ojina. Uusien peltojen alkuperästä muistuttaa nimi "Palopelto" v:n 1787 kartalla.

Torpparilaitos kehittyi Jurvalassa jo 1700-luvun loppupuolella täyteen kukoistukseensa. V. 1750 oli torppia vasta 2, mutta 1780 kokonaista 14. Tämän jälkeen torppien lukumäärä jonkin verran aleni, niin että niitä 1810 oli 9, 1840 8 ja 1870 3.

Nycanderin kuoltua 1811 tämä puolikas Jurvalaa joutui perikunnalle, jonka puolesta sitä hoiti hänen leskensä Eva Renata Limatius kuolemaansa saakka, v:een 1813, ja sen jälkeen vävy Emanuel Björn, hänkin Åvikin lasimestareita. Björn kuoli jo 1815, minkä jälkeen leski Katarina Lovisa Björn, o.s. Nikander, hallitsi tilaa v:een 1819; tällöin hän luovutti sen hoidon uudelle miehelleen Gabriel Matinpojalle. Gabriel Matinpoika, joka myöhemmin omaksui vaimonsa sukunimen Nikander, oli rusthollarin poika Kosken (T.l.) Liipolasta. Hän omisti tämän puolen Jurvalaa v:een 1825, jolloin hän ostettuaan Hovilan (Ihamäen) kartanon Somerolla möi Jurvalan aliluutnantti Wilhelm Gadolinille, Åvikin omistajalle.

Jurvalan toisen, alkuaan pastori Boreniukselle kuuluneen puolikkaan vaiheista ei ole paljon kerrottavaa. Kuten jo mainittiin, Borenius möi sen 1765 Åvikin lasitehtaan omistajille, tirehtööri J. R. de Pontille ja turkulaiselle liikemiehelle Jakob Bremerille. Omistajaperheiden jäsenistä ei kukaan asunut Jurvalassa. Tästä puolikkaasta tuli nyt vain eräänlainen Åvikin ulkotila, josta lasitehtaan omistajat näyttävät yrittäneen ottaa irti kaiken mahdollisen hyödyn välittämättä kiinnittää pääomaa ja työtä sen viljelysten parantamiseen. Varsinkin lienevät Jurvalan metsät olleet lasitehtaalle tarpeellisia, sillä tehtaan käynnissäpito vaati suuret määrät polttopuuta. - Lasitehtaan seurakunnan saarnaajat asuivat Jurvalassa 1770- ja 1780-luvuilla.

Bremerin perikunnalta, jonka haltuun oli joutunut myös de Pontien osuus, osti Jurvalan toisen puoliskon maaliskuussa 1806 ruukinisäntä ja suurliikemies Aron Anders Gadolin, joka kuitenkin möi sen jo saman vuoden heinäkuussa hovioikeudennotaari Robert Gustaf Blåfieldille (k. 1809). Blåfield, joka omisti useita kartanoita ja ruukkeja, ei itse asunut Jurvalassa. Perikunta möi tilan 1812 jo mainitulle luutnantti Wilhelm Gadolinille, edellämainitun Aron Anders Gadolinin veljelle, josta myöhemmin tuli koko Jurvalan omistaja. Tällä kertaa Wilhelm Gadolin kuitenkin piti Jurvalan tätä puolikasta vain v:een 1816, jolloin hän möi sen Yrjänä Yrjänänpoika -nimiselle talonpoikaissäätyyn kuuluvalle miehelle, josta emme ole saaneet tarkempia henkilötietoja. Hän omisti tämän puolikkaan v:een 1831. Tällöin sen uudestaan osti edellämainittu Wilhelm Gadolin, joka tällä välin (1825) oli ostanut Nycanderin perikunnalta sille kuuluneen puolikkaan. Jurvalan molemmat puoliskot olivat näin jälleen yhdistyneet oltuaan 80 vuotta eri omistajilla.

Aliluutnantti Wilhelm Gadolin (s. 1783, k. 1846) ei itse asunut Jurvalassa, vaan Åvikissa, jonka hän myös oli ostanut. Gadolinin kuoltua hänen leskensä Emerentia Gustava Gadolin, o.s. Arrhenius (s. 1807, k. 1878) peri sekä Åvikin että Jurvalan. Hän oli syntyään ruotsinmaalainen. Gadolinien perhe asui tietenkin edelleen tilavassa ja mukavassa Åvikissa eikä suhteellisen vaatimattomassa Jurvalassa.

Kuvateksti

Wilhelm Gadolin (1783-1846) ja kolmas
vaimonsa Emerentia Gustava.
Someron historia II, s. 93


Rouva Gadolin hoiti tarmolla molempien kartanoittensa asioita. Jurvalassa hän jatkoi Nycanderin aloittamaa suoviljelystä, jota varten hän 1851 anoi Suomen Pankin hypoteekkirahastosta viljelyslainaa. Laina myönnettiinkin seuraavana vuonna. Kun 1854 pidetyssä katselmuksessa tarkastettiin lainavaroilla suoritettuja töitä, todettiin, että hän Takasuolla ja Isollasuolla oli käyttänyt uutisraivauksiin 2.654 ruplaa. Jurvalan päärakennuksen hän rakennutti kokonaan uudelleen v. 1872. Jurvalan toisen, vielä kruununluontoiseksi jääneen puoliskon hän osti lastensa nimiin perinnöksi 1875. Senaatin kamaritoimituskunnan antama perintökirja on päivätty 4.5.1875, ja lunastussumma oli sen mukaan 534 mk 65 penniä, siis sen ajan rahana varsin korkea. Kysymyksessäolevan puolikkaan hän oli luovuttanut lapsilleen 1874, mutta toisen puoliskon hän piti hallussaan kuolemaansa saakka 1878.

Jonkinlaisen yleiskuvan Jurvalasta rouva Gadolinin aikana antaa edellämainittua perinnöksiostoa varten 1870 pidetyn talonkatselmuksen pöytäkirja, joka tässä esitetään suomennettuna. Katselmuksen piti Someron nimismies Corander.

RAKENNUKSET

Asuinrakennus on puusta, varustettu pärekatolla, uudelleen rakennettu 1872 ja hiljattain vuorattu laudoilla ja maalattu punaiseksi, käsittää salin, kolme kamaria, keittiön, eteisen ja kuistin. Sali ja kamarit ovat tapisoituja. Kaikki havaittiin olevan erinomaisessa kunnossa.

Kellari, tehty harmaakivestä, on asuinrakennuksen länsipään alla, hyvässä kunnossa.

Pakarituvassa on kolme kamaria, erinomaisessa kunnossa.

Aitta on muuten kunnossa, mutta katto on korjattava.

Viljamakasiini on varustettu kaksinkertaisilla pohjilla, erinomaisessa kunnossa.

Liiteri on jokseenkin hyvässä kunnossa.

Talli moitteeton.

Navetta samoin.

Härkätalli ja sen yhteydessä oleva rehulato sekä välissä oleva liiteri havaittiin olevan hyvässä kunnossa.

Lammasnavetta moitteeton.

Sikala samoin.

Käymälä samoin.

Riihirakennukseen kuuluu riihi, luuva ja olkilato, kaikki hyvässä kunnossa.

MAAT

Ryytimaa on olemassa, perustettu 1865, ja kuuluu siihen erilaisia istutuksia.

Humalistoa ei ole, maan ilmoitetaan olevan sopimatonta.

Pellot ovat hyvässä viljelyksessä, aidattuja ja ojitettuja.

Niityt, joilla on kymmenen latoa, ovat hyvin raivattuja ja aidattuja. Ladot on pidetty kunnossa eikä niiden suhteen ole muistuttamista.

Metsä on heikko, mutta huolellisesti hoidettu ja riittää talon tarpeisiin.

Torppia on 3, ja on ne pidetty hyvässä kunnossa.

Myllyä ei ole.

Kalastuksen tuotto on hyvin vähäistä.

Someron historia II, s. 13-24

Kartano, joka sijaitsee pitäjää halkovan vesireitin etelärannalla, melkein vastapäätä Åvikia, muodostui n. 1607 viidestä käskynhaltija Anders Larssonille (Puotilan sukua) v. 1600 läänitetystä tilasta. Kristoffer Assersson osti sen rälssiksi v. 1623, jolloin se jo v:sta 1612 lähtien oli nauttinut säterivapautta. Tila peruutettiin v. 1691 ja muodostettiin säteriratsutilaksi, joka ostettiin perinnöksi v. 1795-1875. Kartanosta erotettiin v. 1925 Kaurakedon kartano (katso tätä).

 Omistajat v:sta 1607 lähtien: edellämainitun läänityksensaajan poika
- Lars Andersson (Puotilan sukua), ratsumestari, 1607-12
- tämän leski Margareta Munck-1613;
- lesken toinen mies Kristoffer Assersson, aateloituna Mannersköld, eversti, 1614-28 ja
- leski Margareta -1667;
- lesken tyttären vävy vph Gustav Grass, maaherra, (1675)-1694 ja
- tämän perilliset -1704;
- hänen vävynsä kihlakunnankirjuri Daniel Gyldenstolpen perilliset -1747;
- Johan Henrik Holst, joukkueenjohtaja, 1748-49.

- Vv. 1751-1831 tila jaettuna kahteen osaan.
 Pääosan omistajat:
- Björnman, luutnantti, 1751-64;
- Jakob Reinhold de Pont, ylijohtaja, 1765-88 ja
- tämän perilliset -1792;
- Jakob Bremer, kauppias, 1793-96 ja
- tämän perilliset -1806;
- Robert Gustav Blåfield, ruukinpatruuna, 1806-09;
- Wilhelm Gadolin, aliluutnantti, 1810-31.

 Koko tilan omistajat:
- mainittu W. Gadolin 1832-46 ja
- tämän leski Emerentia Gustava -1878 sekä
- perilliset -1890;
- August Haggrén 1890-1922 ja
- tämän perilliset -1932.

 Nykyinen omistaja (v:sta 1932) Väinö Aarikka ja hänen vaimonsa Alma (o.s. Kares).

 Torppia ei esiinny v. 1700 eikä v. 1800, mutta v. 1900 niitä oli 5. Tilasta on asutustoimintaa varten erotettu 2 lohkotilaa, käsittäen yhteensä 4 ha maata. Nykyinen kokonaispinta-ala on 248 ha, mistä peltoa 135 ha. Hevosia on 8 ja lehmiä 23, karja Ay-rotua. Tiilitehdas.

 Nelilappeisen taitekaton peittämä päärakennus, joka sijaitsee avaran, nurmipeitteisen pihamaan reunassa, on rakennettu v. 1915 ja saanut nykyisen muotonsa v. 1928. Se sisältää 14 asuinhuonetta, noista 4 on sijoitettu yläkertaan. Talousrakennukset, jotka sijaitsevat pihamaan yhteydessä, ovat kaikki peräisin kuluvalta vuosisadalta.

 Suomen kartanot ja suurtilat III, s. 13-14, Helsinki 1945
 Toimittaneet Eino Jutikkala ja Gabriel Nikander
   


JURVALAN KARTANO Rn:o 1:54 (Aarikka)
 Jurvala lienee Someron kartanoista vanhin. Se mainitaan ensi kerran säterinä vuoden 1608 maakirjoissa ja se oli jo silloin valmiiksi rakennettu kartano. Kartano muodostettiin kylän viidestä talosta. Rälssitilana se oli vuodesta 1623 vuoteen 1691, jolloin se muodostettiin säteriratsutilaksi.

 Tila pysyi yksinäisluontoisena kartanona aina 1920-luvulle saakka lukuunottamatta vuosien 1751 ja 1831 välistä aikaa, jolloin kartano oli jaettuna kahteen osaan. Toinen puolikas lunastettiin perinnöksi vuonna 1795 ja toinen vuonna 1875. Kartanon vanha päärakennus sijaitsi vanhojen karttojen mukaan rannassa Åvikin sillan pielessä - maa-alueella, joka kuuluu nykyisin Sillanpään kylään.

 Vuonna 1872 rakennutti Jurvalan kartanon silloinen omistaja Emerentia Gustava Gadolin, joka omisti myös Åvikin kartanon, tilan päära-kennuksen kokonaan uudestaan. Siinä oli sali, kolme kamaria, keittiö, eteinen ja kuisti. Asuinrakennuksen länsipään alla oli harmaakivistä muurattu kellari. Lisäksi taloon kuului kolme kamaria käsittävä pakaritupa, aitta, viljamakasiini, liiteri, talli, navetta, härkätalli, rehulato, lammasnavetta, sikala, käymälä sekä riihirakennus.


Kuvateksti

Jurvalan (Aarikan) rakennus vuodelta 1927. Jäljennös kuvasta Matti Aarikka 22.10.85. Kuvassa oleva torni on purettu, ja se on nykyisin leikkimökkinä, jossa taiteilija Kaija Aarikka on viettänyt hääyönsä.


Historiaa: Jurvala kuului Åvikin kartanon maihin Pinta-ala oli 125 ha peltoa 125 ha. Päärakennuksen rakennutti agronomi August Haggren 1916 tai 17. Tarkoitus oli antaa Jurvala Haggrenin pojalle Wilhelmille. Omistaja Haggren kuoli 1922.

Åvikin jakoa suoritti Insinööri Kulhia Hämeenlinnasta. Wilhelmille annettiin Kauraketo, koska se oli mailtaan suurempi. Arvid-poika sai Kärilän Mäkilän tilan ja jakoa suorittaneelle insinööri Kulhialle annettiin Jurvala. Kauppakirjaan merkittiin nimellishinnaksi 300 000 mk. Tila oli Kulhian omistuksessa 1924-27. Kulhia ei koskaan asunut Jurvalassa. Rakennuksessa oli valmiina vain kaksi huonetta, tilanhoitaja asui niissä.

Vuonna !927 talo myytiin Väinö Aarikalle. Aarikka alkoi heti kunnostaa asuinrakennusta, koska hänellä oli kahdeksan lasta. Kunnostuksen yhteydessä poistettiin katolta näkötorni, jonka alaosan mitat olivat 5 x 3, 5 m, yläosa vähän pienempi. Myöskin ikkunoiden ylälasista poistettiin pikkuruudukot. Huoneita oli 12, sisäänkäyntejä muutettiin.

Aarikan suku viljelee taloa jo kolmannessa polvessa. Väinön jälkeen tuli isännäksi poika Matti ja 1985 Matin poika Antti-Jussi. Lapsia kaikkiaan 9 [Kauko, Aimo (kaatui talvisodassa), Jouko, Matti, Anni, Aino, Henna, Marja ja Kaija.] Sodan jälkeen meni Aarikalta pika-asutukseen maita niin, että tilan pinta-ala pieneni 70 ha:iin (70 ha metsää). Neljäs isäntä on kasvamassa.
Teksti ja kuva: Somero-Seuran valokuva-arkisto

Jurvalan nykyinen betoniperustainen ja hirsirunkoinen päärakennus on pystytetty vuonna 1915, mutta se valmistui kokonaan vasta vuonna 1928.

Rakennus korjattiin perusteellisesti vuonna 1963. Se on kaksikerroksinen rakennus, jonka julkisivut on vuorattu ensimmäisen kerroksen osalta peiterimoitetulla pystylaudoituksella ja nelilappeisen tiilikatteisen mansardikaton taitteeseen jäävän toisen kerroksen osalta vaakaponttilaudoituksella. Laudoitusvyöhykkeiden välissä kiertää kerroslista. Talon pääasiassa ristijakoisten ikkunoiden yläruudut ovat alkujaan olleet vinoruutuiset, mutta osa niistä on myöhemmin uusittu yksinkertaisemmiksi.

Kartanon pihapiirissä sijaitsevat mm. kanalaksi muutettu navetta vuodelta 1910 sekä hirsirunkoinen vanha väentupa.

Maisemallisesti ja rakennus- sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävä.
Someron ja Somerniemen kulttuurimaisema
ja vanha rakennuskanta, s. 250-51. Turku 1990.