Eemil Luukka, karjalaisministeri

Tauno Miesmaa 1962

Eemil Luukka
(1892-1970)
Muistoja ja muistiinpanoja
karjalaispoliitikon elämästä

Kuvateksti

Joulukuussa 2013 ilmestyi kirjoittamani teos Eemil Luukka - ministeri ja heimopäällikkö (392 s).
Jos olet kiinnostunut kirjasta, ota yhteyttä (pertti.toukkari@sci.fi, 041 543 8890

Muolaan Ilolassa syntynyt Eemil Luukka oli Suomen merkittävimpiä karjalaispoliitikkoja.
Hän oli kansanedustajana vuosina 1936-67 ja ministerinä kahdeksassa
hallituksessa (1944-62).
Luukan tärkeä vaikutuskanava oli Karjalan Liitto, jonka puheenjohtajana hän
toimi 1946-67.

Eemil Luukan ajaman viime sotien jälkeisen asutuspolitiikan seurauksena omat
juureni ovat Someron Kimalassa. Luukka oli myös
isäni serkku (äidin veljenpoika).

Pertti Toukkarin dokumentti © Eemil Luukasta 1979-2008.

Luukan suvun historiaa

Muolaan Ilola oli vanha kannakselainen kylä, johon isonvihan jälkeen tuli uusia sukuja: Luukat, Määttäset, Hänniset ja Seppäset. Kylä kärsi Suuren Pohjan sodan aikana suuria menetyksiä. Talot autioituivat, ihmiset muuttivat muualle. Ainoastaan yksi Ilolan entisistä suvuista oli jäljellä: Hannu Henterinpoika Rättö asui edelleen kylässä; kaikille muille tiloille oli saapunut uusia asukkaita.

Ilolan kylä sijaitsi Muolaan ja Kivennavan rajalla kirkasvetisen Suulajärven rannalla, kuivien mäntykankaiden, soiden ja mäkien ympäröimänä. Kylän arvellaan olleen ikivanha asuinpaikka, josta todisteena on ruuhilöytö. Nimensä kylä on saanut Ilosista, joita kylässä asui jo vuonna 1543. Seuraavalla vuosisadalla Ilosia toimi ratsumiehinä, rakuunoina (knaappeina), kirkon luottamusmiehinä. Isonvihan jälkeen Iloset siirtyivät Kivennavalle, vain Simo Antinpoika Ilonen jäi kylän.

Isonvihan jälkeisessä henkikirjassa vuodelta 1723 mainitaan uutena asukkaana Reijo Jaakonpoika Luukka (Grels Jacobsson Luka, [Lukas, Luca]), joka asettui Pietari Iloisen autiotilalle vaimonsa Maria Juhontyttären kanssa. Perimätiedon mukaan Luukan suku oli asunut aikaisemmin merenrantapitäjässä Koivistolla. On mahdollista, että Koiviston Rautaisten kylään vuosina 1688-1700 asumaan merkitty Reijo Jaakonpoika viljeli veljensä kanssa yhteistä tilaa. Tuon ajan henkikirjoihin ei merkitty sukunimiä, siksi Reijo Jaakonpojan tarkka henkilöllisyys jää salaisuudeksi - Koiviston henkikirjat tuhoutuivat venäläisten polttaessa vuonna 1708 pitäjän kirkon ja pappilan.

Sirkka Karskelan selvitysten mukaan Luukan nimi esiintyy ohimenevästi pari kertaa Kivennavalla, esimerkiksi vuoden 1639 henkikirjassa mainitaan Kekrolassa Yrjö Vuonan huonemiehenä  Jac Andsson Luca ja Muolaassakin jo vuonna 1569. Reijon (Grels, tilan nimi myöhemmin "Reijola") isä Jaakko lienee syntynyt noin 1650, Reijo 1681. Lähteiden epätarkkuus ja aukollisuus estää varman tulkinnan.

"Revisiokirjassa kerrotaan (KA 9818, fol 379 vas.), että tällä Pietari Ilosen tilalla, johon nyt yhdistettiin kaksi muuta tilaa, on peltoa seitsemän tynnyrin verran hiekansekaista maata, kolmasosa tästä nurmea, kosteaa niittyä on kaksi kuormanalaa, hyvää metsämaata tarpeeksi, kehnonlaisesti laidunta, kalavettä Suulajärvessä, ei yhtään myllynpaikkaa, on pieni humalatarha. Veroehdotus oli: 1/6-1/3 tilaa kohti. Koko kylän peltoala oli 29 ta eli noin 14 hehtaaria. Ei siis järin paljon silloin viidelle perheelle. Määttäsen tila oli suurin ja parhaassa kunnossa."

Vanha Äyräpää II:n mukaan "Luukka esiintyy ensimmäisen kerran Muolaan verovelvollisten joukossa Ilolan kylässä vasta ison vihan loputtua. Sitä ennen tämä suku kuitenkin mainitaan jo 1500-luvulla sekä Kivennavan että Uudenkirkon maakirjoissa, mm. v. 1595 Uudenkirkon Iivanalan kylässä. Koko 1600-luvun se on poissa kaikista kolmesta pitäjästä. Vain sotilasluetteloissa (rullissa) löytyy eräs Tuomas Luukka, joka on Hannu Liskin palkkaamana sotamiehenä 30-vuotisessa sodassa Baltianmaalla."

Koiviston Ingerttilän kylässä asui toinen Reijo Jaakonpoika, joka isännöi tilaansa vuosina 1673-1682. Hänen sukunimensä on ilmeisen varmasti ollut Luukka, sillä tuon ajan asukkaina mainitaan tilalla juuri Luukat. Samoina vuosina tilalla oli myös Matz Lucason, josta käytetään vuonna 1688 Matts Lukas -nimeä. Talon asukkaaksi on merkitty myös hänen veljensä Johan Lukas. Vuonna 1693 veljesten niminä ovat Matts Lukasson ja Joh. Lukasson, suomalaisittain Matti ja Juho Luukka. On siis todennäköistä, että Reijo Jaakonpoika kuului Luukkien sukuun, vaikka hänen sukulaisuuttaan Matti ja Juho Luukkaan ei mainitakaan.

 Isonvihan jälkeen ei Koivistolla tavata Reijo Jaakonpoikaa. Sen sijaan hänen ni-mensä ilmestyy Koiviston Rautaisten kylään, jossa se mainitaan vielä vuonna 1700. Tämän jälkeen Reijo Jaakonpoika ilmestyy kirjoihin vasta vuonna 1723 Muolaan Ilolan kylän veroluettelossa eikä häntä enää tavata Koivistolla.

Jouko Teperin kirjoittaman Luukan suku-
kirjan kansi. Kuvitus: E. Alanen.


Professori Jouko Teperin mukaan "olisikin houkuttelevaa ajatella hänen läh-teneen joskus vuosien 1683-1687 aikana Ingerttilän ylikansoitetulta tilalta kotivävyksi Rautaisiin väljemmille maille, sillä 1688 on hänet merkitty henki-kirjaan jälleen vaimoineen. Ilmeisesti oli mantereella sijaitsevassa Rautaisten kylässä parempia kaskeamisen mahdollisuuksiakin kuin ahtaaksi käyvällä Koiviston saarella."

Rautaisten eli Rautasen kylä sijaitsi Kuolemajärven pohjoispäässä, josta oli linnun-tietä Muolaan Ilolaan noin puolitoista kertaa niin pitkä matka kuin Ingerttilään. Rautasen Ingerttilään oli 20 kilometriä. "Kun tätä ajatuskoetta edelleen jatke-taan, niin mikä olisikaan luonnollisempaa kuin ajatella Reijo Jaakonpojan joskus vuoden 1708 jälkeen vetäytyneen vaimoineen ja mahdollisine lapsi-neenkin yhä syvemmälle Kannakselle, sillä viimeiseksi mainittuna vuonna joutui Koivisto vihollisen hävityksen kohteeksi." Teperi päättelee.

On myös mahdollista että Reijo Jaakonpojan muutto Ilolaan johtui siitä, että hän olisi tullut veronmaksukyvyttömäksi. Muolaa oli turvallisempi ja samalla se tarjosi paremmat taloudelliset etenemismahdollisuudet


Kuvateksti

Luukan nimi mainitaan jo 1300-luvulla karjalaisten Novgorodin sotilaitten joukossa. Novgorodilaiset tekivät sotaretken Pohjois-Norjaan 1320-luvulla, ja joukossa oli "eräs Luka-niminen mies". Luka kulki joukkoineen pitkin Vienajokea ja Vienanmerta Pohjois-Norjaan. "Olisiko nimi alkuperäisessä asussa ollut Luukka? (Luukkoinen), joka venäläisten korvissa kuului samalta kuin ris-timänimi 'Luka' (Luukas)?" kysyy professori J. J. Mikkola.

Myös Kurkijoen pitäjässä asui Luukan sukua. Heidän nimensä esiintyy vero-kirjoissa vuonna 1637 muodossa Luukas. Suku asui 1600-luvun loppuun asti Tiu-ralan (Tiurula) Vaavojassa.

Kaikki vanhimmat tiedot Luukkien suvusta liittyvät merelliseen elämänmuotoon. Kurkijoen rannikot ja Koivisto ovat olleet ikimuistoisia merenkulkijoiden tukikohtia.

Eemil Luukan suvun varhaiset vaiheet jäävät siis epävarmoiksi. Vanhin ehdottomasti varma Luukan suvun esi-isä on Jaakko Luukka, Reijo Luukan isä. Kun Ilolan veroluetteloissa (1723) Reijon iäksi mainitaan 42 vuotta, Jaakko lienee syntynyt vuoden 1650 tienoilla. Hänen isänsä on mahdollisesti ollut Koiviston Ingerttilän henkikirjaan vuonna 1652 merkitty Yrjänä Matinpoika (Jöran Madzson).

Luukka-nimellä tarkoitettiin monessa mielessä mullistavaa kääntöauraa, jolla kyntäminen sujui mainiosti. Aura-nimi syrjäytti luukan vähitellen; esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosina Muolaan kansakouluissa opetettiin, että on hienompaa sanoa aura kuin luukka.

"Mullistuksen viljelystapoihin, ennen muuta muokkaukseen, toi kääntöaura. Ensimmäiset aurat Karjalaan myytiin vuosina 1871-75. Muolaaseen toi ensimmäisen auran valtiopäivämies Poutiainen 1880-luvun keskivaiheilla. Senaatilta saatiin varoja kääntöaurojen levittämiseen köyhille lahjoitus-maatalonpojille ja niiden turvin jaettiin v. 1894 mm. Muolaaseen 20 auraa. Aurojen käyttöä opetettiin viljelijöille näyttelyiden ja kokousten yhteydessä järjestetyissä kyntökilpailuissa sekä maanviljelys-seuran kynnönneuvojan toimesta suoritetulla neuvonnalla."
Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944, s. 128

Fiskars 10

Kuvateksti

Kääntöauralla on monia nimityksiä murteissamme: 1.vältti,
fältti, 2. veltta, 3. närpiö, närppi, 4. luukka.

"Kehäauran rungon omaava rautasiipinen kääntöaura oli yleinen 1800-luvun loppupuolella kaikkialla Länsi-Suomessa ja paikoin Itä-Suomessakin. Etelä-Karjalaan tuotiin ensimmäiset kääntöaurat Venäjältä ja sieltä lainattiin myös niiden nimitys luukka. Pohjois-Pohjanmaalle kääntöaura levisi Tornionjoen yli Ruotsin puolelta, samoin sen nimitys veltti."

ILOLASSA

Isonvihan jälkeiset vuosikymmenet olivat Reijo Jaakonpojalle ankaran työn aikaa. Tila oli köyhä. Sillä ei ollut metsiä, ei niittyjä, ei kalastusoikeutta Suulajärveen. Vuoden 1723 verokirjassa Luukan tilaa luonnehditaan köyhäksi. Ilmeisesti tila oli päässyt niin sanottuina suurina kuolonvuosina ja sodan aikana pahasti rappeutumaan. Reijo Jaakonpoika asui Ilolassa vaimonsa ja neljävuotiaan poikansa kanssa. Kaikkiaan Ilolassa oli 33 asukasta.

Neljää vuotta myöhemmin Reijo Luukan elämä näytti valoisammalta. Vuoden 1727 tilusjärjestelyt toivat taloon lisää maata: Luukan tilaan yhdistettiin kolme taloa, joista kaksi oli aikoinaan kuulunut Pietari Iloiselle ja yksi Hannu Erkinpojalle. Tilan pinta-ala kaksinkertaistui. Siihen kuului nyt seitsemän tynnyrinalaa, 3-4 hehtaaria, hiekansekaista maata; ilmeisesti järven rannassa sijaitseva kahden kuormanalan suuruinen kostea niitty - kylän paras - ja jonkin verran karjanlaidunta. Myös Jaakko Luukan metsät olivat hyvät. Lisäsärvintä taloon toivat Suulajärven kalat ja humalatarha. Kaikista parannuksista huolimatta Luukan talo oli edelleen kylän köy-hin.

Kaikkiaan Ilolassa oli peltoa 29 tynnyrinalaa [noin 14,5 hehtaaria]. Pikkuvihan aikana (1742-43) raja siirtyi Virolahdelta Kymijokeen. Luukan talo oli virallisesti jakamaton koko 1700-luvun. Kuitenkin jo vuonna 1768 Eskili Luukkaa on merkitty henkikirjaan veljensä Jaakon kanssa erilliseksi ruokakunnaksi ja 1773 on tilalla sekä Eskili että Jaakko merkitty erillisiksi yhtiömiehiksi.

On mahdollista että Eskilin ja Jaakon aloittaessa omaa talonpitoaan joutuivat Luukan torpparit väistymään. Maa haluttiin omaan käyttöön eikä vuokraviljelijöitä enää tarvittu. Vuonna 1780 torppareita ei enää ole Luukan mailla. Tällöin henkikirjaan on merkitty Tuomas Luukan taloon läksiäimeksi eli loisasujaksi Tapani Riikoinen (Staffan Rjkoin) vaimonsa kanssa ja Jaakko Luukalla on vastaavasti läksiäimenä Tuomas Virolainen (Thomas Virolain) veljineen.

Vuosina 1780-1818 ei ns. Vanhan Suomen alueella pidetty lainkaan henkikirjaa, joten Luukan suvun vaiheista ei ole tarkkaa tietoa. Pertti Laalon kuoleman jälkeen isännyyden perinyt Tuomas Juhonpoika kuoli 1.5.1796 ja uudeksi isännäksi tuli runsaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen Juho Tuomaanpoika. Juho avioitui parin vuoden kuluttua isänsä kuolemasta 24.10.1798 Valpuri Juhontytär Parikan kanssa.
Jaakko Luukan vaimo, Maria Juhontytär - Eemil Luukan suvun kantaäiti - kuoli 31-vuotiaana 13.4.1724. Talo tarvitsi uutta emäntää, poikakin oli vasta viiden ikäinen, ja tarkalleen kahden kuukauden kuluttua vaimonsa kuolemasta Reijo avioitui uudelleen Katariina Yrjänäntytär Nutikaisen kanssa. Katariina oli kotoisin parinkymmenen kilometrin päässä Ilolasta sijaitsevasta Muolaanjärven kylästä. Taloon syntyy ainakin kaksi poikaa: Eskil, jonka syntymäaikaa ei tunneta ja Jaakko (s. 13.7.1729).

Reijo Jaakonpoika kuoli huhtikuun 13. päivänä 1740. Kahdeksan vuotta aikai-semmin hänen nimensä oli pyyhitty pois henkikirjasta ja tilan "ensimmäiseksi henkilöksi" merkittiin Reijo Luukan vaimo. Katariina, joka oli miestään viitisentoista vuotta nuorempi, suoritti talon henkirahan. - Reijo Luukan veronmaksuvapautuksen syytä ei tiedetä. Reijon ja Katariinan Jaakko-poika meni naimisiin Johanna Tuomaantytär Sakkalinin kanssa. Perheeseen syntyi poika, jolle annettiin äidin-isän mukaan nimeksi Tuomas.

Reijon kuoleman jälkeen isännyyden otti Juho Reijonpoika, joka kuitenkin kuoli tammikuussa 1742. Juhon lesken taloudellinen asema oli huono. Tosin Reijon toinen vaimo Katariina vielä eli, mutta Eskili oli vasta kahdenymmenen ikäinen ja Jaakko toisella kymmenellä. Johanna Tuomaantytär avioituikin nopeasti: Luukan tilalle saapui joulun alla 1743 uusi isäntä, ilolalainen Pertti Matinpoika Laalo (Bertill Lalo), joka oli mahdollisesti otettu taloon apumieheksi Reijon kuoleman jälkeen.

Vuoden 1754 väestönlaskun mukaan Luukan tilalle on merkitty asukkaiksi 21 henkeä, joista 11 oli aikuista. Tilan mailla oli kaksi vuokraviljelijää. Toinen torppari oli Pietari Luukkoinen (Petter Lucoin) vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa; toista torppaa hallitsi Juho Junkkari (Johan Junckari) vaimonsa, poikansa ja tyttärensä kanssa.

On mahdollista, että Luukan tilalla asui kaksi erillistä ruokakuntaa. Toinen oli Pertti Laalon perhe ja toinen Eskili Luukka (Escell Lukas) sekä hänen veljensä Jaakko perheineen.

Kolmen vuosikymmenen aikana Ilolassa asuvan Luukan suku käsitti kaikkiaan 13 henkeä. Naapuritalossa Määttäsellä oli 52 henkeä, Hännisten talossa 21 ja toisessa 8 henkeä, ja Rätöllä 14 henkeä. Ilolan kylän koko asukasluku oli 1754 väes-tölaskennan mukaan 116. Ilolan syrjäinen sijainti säästi kylän ajan mullistuksilta, vaikka hattujen sodan aikana venäläiset miehittivät koko Suomen.

Sirkka Karskela kirjoittaa, että "vuoden 1765-78 rippikirjan mukaan kylässä asui 21 perhettä, Määttäisiä neljä, samoin Luukkia neljä. Juho Reijonpoika Luukka kuoli jo 1742, jolloin poika Tuomas oli vasta 5-vuotias. Äiti hoiti isännyyttä uuden miehensä Pertti Laalon kanssa, kunnes pojat pystyivät työntekoon. Kun Katariina Sarvi kuoli, uusi emäntäkin tuli Kivennavan Kauksamolta ja Tuomaksella oli lopulta 18 lasta. Työvoima oli tärkein 'luonnonvara' entisajan talonpoikaistiloilla, vaikka suurin osa lapsista menehtyi alkuvuosinaan."

1800-LUVULLE

Luukan virallisesti jakamaton talo oli vuonna 1818 jo seitsemänä erillisenä tilana, vaikka se oli Pällilän lahjoitusmaa-aluetta. Luukkalaisten elämää helpotti se, että Muolaassa oli monia suuria ja kalaisia järviä. Nuottaa voitiin vetää läpi vuoden, kalaa pyydettiin myös muilla välineillä: säle- ja vitsapyydyksillä, katiskoilla ja merroilla. Kalaa oli viety ilmeisesti jo 1600-luvulla Viipuriin ja myöhemmin muolaalaisilla oli omat markkinansa Virossa ja Pietarissa.

Päätilaa, 1/6 manttaalia, viljeli Eemil Luukan isoisän isoisä Juho Tuomaanpoika Luukka; samansuuruinen tila oli myös Tuomas Luukalla (Eskili Reijonpojan tai Jaakko Reijonpojan poika). Juho Pertinpoika Laalolla oli 1/12 manttaalin tila, samoin Elias Seppäsellä, Juho Ruotsakolla (Johan Rotzaka), Juho Matin-poika Määttäsellä ja Juho Antinpoika Hännisellä.

Luukan maiden joutuminen "vieraille" johtui siitä, että sukuun syntyi runsaasti tyttäriä. Juho Ruotsakko oli ilmeisesti Eskili Reijonpojan vävy.

TAULU 5
TUOMAS JUHONPOIKA LUUKKA
Isä: Juho Reijonpoika Luukka
Äiti: Johanna Tuomaantytär Sakkali (Taulu 5)

s. 24.7.1737 Muolaa Ilola 1., k. 1.5.1796 Muolaa Ilola

Puoliso: Katariina Yrjöntytär Sarvi (Avionimi Luukka) 9.12.1760 Kivennapa Kotselkä
s. 18.11.1739 Kivennapa Kotselkä (kastep.), k. 16.7.1778 Muolaa Ilola
Isä: Yrjö Pietarinpoika Sarvi
Äiti: Katri Rekontytär Leskinen (Taulu 2)

Lapset:

1. Riitta Tuomaantytär Luukka, s. 17.2.1762 Muolaa Ilola 1., k. 9.10.1764 Ilola

2. Valpuri Tuomaantytär Luukka, s. 20.4.1764 Muolaa Ilola 1, k. 18.12.1765 Ilola
(Taulu 95)

3. Riitta Tuomaantytär Luukka, s. 17.2.1767 Muolaa Ilola1., k. 1769 Ilola

4. Maria Tuomaantytär Luukka, s. 7.2.1770 Muolaa Ilola 1., k. 5.4.1786 Ilola

5. Anna Tuomaantytär Luukka, s. 7.2.1770 Muolaa Ilola 1., k. 4.3.1800 Heikkilä (Taulu 16)

6. Juho Tuomaannpoika Luukka, s. 1772 Muolaa Ilola, k. 22.10.1818 Ilola (Taulu 17)

7. Esteri Luukka, s. 1775 (noin)

8. Mikko Tuomaanpoika Luukka, s. 1776 Muolaa Ilola 1., k. 20.3.1840 Ilola (Taulu 18)

9. Pekka Tuomaanpoika Luukka, s. 1778 Muolaa Ilola 1., k. 28.1.1778 Ilola
Kivennavan Leskisten suku, s. 240, 241


TAULU 17
JUHO TUOMAANPOIKA LUUKKA, talollinen Ilolassa. Maata 1/6 mnt, tilanosa oma sen jaon jälkeen.
Isä: Tuomas Juhonpoika Luukka
Äiti: Katariina Yrjöntytär Sarvi (Taulu 5)

s. 1772 Muolaa Ilola 1., k. 22.10.1818 Ilola

Puolisot:
A) Valpuri Juhontytär Parikka (Avionimi Luukka) 24.10.1798 Muolaa Sormula
s. 11.4.1780 Muolaa Sormula, k. 29.3.1847 Ilola
Isä: Juho Juhonpoika Parikka
Äiti: Aune (Agneta) Järveläinen

Lapset:

1. Leena (Helena) Juhontytär Luukka, s. 21.1.1802 Muolaa Ilola 1., k. 2.3.1833 Muolaa Punnus (Taulu 40)

2. Maria Juhontytär Luukka, s. 17.2.1805 Muolaa Ilola 1, k. 1.10.1805 Ilola
(Taulu 95)

3. Matti Juhonpoika Luukka, s. 2.8.1806 Muolaa Ilola1., k. 2.4.1855 Ilola (Taulu 41)

4. Juho Juhonpoika Luukka, s. 2.6.1810 Muolaa Ilola 1., k. 12.4.1821 Ilola

5. Tuomas Juhonpoika Luukka, s. 7.1.1814 Muolaa Ilola 1., k. 9.10.1814 Ilola

6. Mikko Juhonpoika Luukka, s. 1.10.1815 Muolaa Ilola, k. 2.9.1819 Ilola

7. Vilppu Juhonpoika Luukka, s. 16.1.1819 Muolaa Ilola 1., k. 21.1.1844 Ilola



B) Eeva Heikintytär Kirjonen (avionimi Luukka) 28.11.1847 Uusikirkko Kirkkojärvi
Kivennavan Leskisten suku, s. 243

Juho Tuomaanpoika hallitsi taloa alkuvuodesta 1818. Perheeseen kuului kaikkiaan 12 henkeä. Isännällä oli vaimo ja neljä lasta, Mikko-veljellä vaimo ja kolme lasta. Marti (Mårten) oli vielä poikamies. Kun Juho Tuomaanpoika kuoli 1818 tilan isännyyden peri yli kahdeksi vuosikymmeneksi Juhon veli Mikko Tuomaanpoika.

Juhon vaimo Valpuri Juhontytär Parikka oli pitkään leskenä. Hän kuoli vuonna 1847. Mikon kuoltua 20.3.1840 isännäksi tuli Martti. Vielä vuonna 1841 kaikki Tuomas Luukan perilliset asuttivat yhteistä tilaa, joka kuitenkin jaettiin uudelleen vuoteen 1854 mennessä, jolloin kaikki Tuomaan pojat tai heidän perillisensä hallitsivat omaa tilaansa.

Martti Tuomaanpojalla, Matti Juhonpojalla ja Antti Mikonpojalla oli 1/10 manttaalin suuruinen talonsa. Matti Luukka kuoli 2.4.1855 vajaan viidenkymmenen vuoden ikäisenä. Hänen poikansa Tuomas oli tuolloin vielä alaikäinen.

TAULU 41
MATTI JUHONPOIKA LUUKKA, tilallinen, ei enää osakas. Ilolassa
Isä: Juho Tuomaanpoika Luukka (Taulu 17)
Äiti: Valpuri Juhontytär Parikka
s. 2.8.1806, Muolaa Ilola 1., k. 2.4.1855 Ilola

Puoliso: Anna Tuomaantytär Seppänen (Avionimi Luukka) 2.10.1836 Muolaa Ilola
s. 17.3.1814 Muolaa Ilola, k. 11.10.1883 Ilola
Isä: Tuomas Antinpoika Seppänen
Äiti: Maria Juhontytär Kultanen

Lapset:

1. Antti Matinpoika Luukka, s. 1836 Muolaa Ilola 1., k. 4.9.1837, Ilola

2. Tuomas Matinpoika Luukka, s. 14.11.1837 Muolaa Ilola 1 "Reijola", k. 24.5.1903 Ilola
(Taulu 95)

3. Mikko Matinpoika Luukka, s. 8.9.1840 Muolaa Ilola1., k. 12.5.1842 Ilola

4. Helena Matintytär Luukka, s. 13.2.1843 Muolaa Ilola 1., k. 8.11.1849 Ilola

5. Katri Matintytär Luukka, s. 5.10.1845 Muolaa Ilola 1., k. 23.11.1846 Ilola

6. Mikkeli Matinpoika Luukka, s. 21.9.1847 Muolaa Ilola "Reijola", k. 30.12.1910 Ilola
(Taulu 96)

7. Jaakko Matinpois Luukka, s. 6.8.1851 Muolaa Ilola 1., k. 4.9.1851 Ilola

8. Matti Matinpoika Luukka, s. 6.8.1851 Muolaa Ilola 1., k. 4.9.1851 Ilola
Kivennavan Leskisten suku, s. 248

Vuoteen 1854 tultaessa Luukan tila oli sadassa vuodessa kokenut suuria muutoksia. Kun edellisenä vuosisatana oli tila yhtenä kokonaisuutena, siitä viljelivät nyt vanhat kantasuvut: Määttäset, Seppäset ja Hänniset. Luukan maita oli siirtynyt myös Vaittisille ja Tourosille.

Luukan kantatilan väkiluku kasvoi tänä aikana 21:stä 70:een. Vuosisadan vaihteessa asukkaita oli sadan tienoilla, ja talvisodan syttyessä luku oli miltei sama. Koko Ilolan kylässä oli sodan syttyessä noin 350 asukasta.

LAHJOITUSMAATALONPOJASTA OMAKSI ISÄNNÄKSI

Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa (1721, 1743) Venäjään yhdistetyn kaakkoisen Suomen, ns. Vanhan Suomen alueella oli 2 500 lahjoitettua tilaa, joilla eli noin 60 000 talonpoikaa maaorjuutta muistuttavassa asemassa.

Vanhan Suomen palauttaminen muun Suomen yhteyteen vuonna 1812 ei poistanut lahjoitusmaaongelmaa. Kruununverojen lahjoittaminen venäläisille yksityishenkilöille loukkasi talonpoikia eivätkä protestit ja kapinoinnit auttaneet heidän asemaansa. Vanhoilliseksi luonnehditun keisari Nikolai I:n aikana lahjoitusmaakysymys edelleen kärjistyi, ja Aleksanteri II:n hallituskaudella määrättiin kaikki silloiset lahjoitusmaat haltijoittensa täydelliseksi omaisuudeksi 25.11.1856.

Lahjoitusmaaherrojen osittainen verotusoikeus muuttui, nyt maat ja talot siirtyivät heidän täydelliseksi omaisuudekseen. Talonpojista tuli maattomia lampuoteja, joita tilanherra saattoi tarvittaessa häätää talostaan.

Kun valtiopäivät puolen vuosisadan jälkeen saatiin Aleksanteri II aikana koolle, säädyt ottivat vuonna 1867 lainan, jolla lahjoitusmaita alettiin ostaa kruunulle. Tilat luovutettiin myöhemmin korvausta vastaan niiden entisille omistajilleen, talonpojille. Parinkymmenen vuoden aikana lunastus oli saatettu loppuun, ja talonpojat saivat perintökirjat tiloilleen.


Ilolan talonpojat kuuluivat Pällilän eli Muolaan rälssilahjoitusmaan alaisuuteen. Hovin omistaja kävi harvoin kartanossaan; Pällilässä oli tilanhoitaja, joka hoiti itsenäisesti kartanon asioita. Kuuluisin tilanhoitaja oli Muolaan Volka (Vasilij Volkov), 1850-luvulla. Lampuotitalonpojat maksoivat hoville rahaveroa eli ropottia jalka- ja hevospäivinä. Lisäksi heidän velvollisuuksiin kuului rahdinajoa Pietariin.





 

Kuvateksti

"Olimme lahjusmaatilallisia vuoteen 1881, sitten itse-
näisiä talonpoikia, 'raissitalonpoikia ', kuten ukot sa-
noivat", Eemil Luukka muisteli. Kuvissa Pällilän ho-
vin portti ja rakennuksia.

"Päärakennus oli Hotokan saloilta tuoduista punahongista rakennettu, sen
molemmin puolin olivat kaksikeroksiset huvilat, joiden kellarikerrokses-
sa olivat tilavat ruokatavara-aitat. Hovissa oli laaja kasvitarha, jättiläisko-
koinen navetta eikä ollut pieni riihirakennuskaan maantien toisella puolel-
la. Erikoisuutena mainitaan vielä tuulimylly, jonka kivijalka oli ollut neljä
metriä korkea."

Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944, s. 38, 39 ja 41
Eemil Luukan mummo teki ropottia Pällilän hoviin; hän oli kantamassa myös tiilejä, kun Muolaan kirkkoa rakennettiin.
"Koko Vanhan Suomen ensimmäinen lahjoitusmaa oli Muolaan eli Pällilän lahjoitusmaa, jonka Pietari Suuri jo 21.7.1710 lahjoitti Viipurin ensimmäiselle komendantille eversti Grigori Petrovits Tsernysheville 'kaikkine asuttuine ja autioine kylineen, pelto- ja niittymaineen sekä metsineen'. Lahjoitus käsitti 92 taloa, joiden verot Tsernyshev sai itselleen. Lahjoitus annettiin toistaiseksi. [---] Vuoden 1728 maakirjan mukan hänen lahjoitusmaansa käsitti Muolaan pitäjässä 158 1/8 manttaalia, joilla oli yhteensä 320½ tilaa, sekä Valkjärvelllä 77 3/4 manttaalia, 162 tilaa."

Muolaassa Tsernysheville kuuluivat seuraavat kylät: Kämärä, Tuokkola, Kallola, Sormula, Vesikkala, Harvola, Soittola, Hantula, Karhula, Jaarila, Lehtokylä, Heimala, Selola, Pihkala, Sakkalila, Kallainen, Telkkälä, Himala, Leinola, Myhkyrilä, Oravala, Saavola, Punnusniemi, Sokiala, Peikola, Passila, Kannila, Koirala, Kuusaa, Paakeli, Tervola, Oinaala, Lavola, Taprinniemi, Orola, Vihola, Norkkola, Jääskelä, Pyykkölä, Perkjärvi, Ilola, Heikkilä, Leirilä, Kurkela, Pällilä, Turulila, Hattula, Retukylä, Lattula, Yskjärvi, Peippola, Hotokkala ja Pienpero.
Ester Kähönen, Vanha Äyräpää II, s. 55

Kyyrölän ortodoksinen venäläisasutus syntyi saman lahjoituksen yhteydessä, kun Yskjärven ja Muolaajärven väliselle 5½ manttaalin suuruiselle autiomaalle tuotiin venäläisiä maaorjia. Näin syntyi Kyyrölän ortodoksinen venäläisasutus, joka säilyi talvisotaan asti. Maaorjuus lakkautettiin Kyyrölässä 1812 ja ensimmäiset suomalaiset muuttivat sinne vuonna 1870.

"Erikoista oli, että lahjoitusmaakauden loputtua Kyyrölän venäläiskylien asukkaat saivat perintökirjat viljelemiinsä taloihin niin kuin muutkin Muolaan lahjoitusmaatalonpojat - kyyröläläiset lisäksi ilman lunastusmaksuja. Näille venäläiskylille oli myös ominaista laaja ja tuottava, usein samoissa suvuissa säilynyt, erikoista ammattitaitoa vaatinut saviastioiden valmistus." 

  Karjala 3: Karjalan yhteiskunta ja talous, Hämeenlinna: Karisto, 1982


Eemil Luukka muisteli vuonna 1963 toimittaja Hellin Kannaksen tekemässä radio-ohjelmassa esivanhempiensa elämää Pällilän hovin alaisuudessa:

  - Elämä siellä Pällilän hovin lahjoitusmailla, johon vanhempani kuuluivat oli vähä vapaampaa kuin eräässä toisessa, ja sieltä ei ole sellaisia hirmujuttuja kerrottavanakaan.

- Elämä tuntu ollee 150-160 vuotta sitten hyvin alkeellista ja vaikeaa. Savutuvis asuttii ja ropottipäivät oli verrattain korkeiksi tehty. Monta tillaa ol jokaises kyläs aution, ja se helpotti vähä sitä ropotis käyntii ku ne viljeltii hovi laskuu. Metsän pelättii loppuvan sillonkii, ja siitäkii voin kertoo et minun isoisäni isä mentyään naimisiin joutu kolme vuotta nukkumaan kylmässä aitassa, koska ei annettu puuta sen verra, et ois saaneet rakentaa itsellee toisen tuvan. Heil ol ollu savutupa, siin ol yhes nurkas uun, toises nurkas ol pöytä ja sit ol kaks osakasta, niil ol kaks sänkyy, ja sit ku talo jaettii kolmanne osakkaa keske, ni kolmannel ei oltkaa ennää sängy paikkaa. Hyö assuit kolme vuotta kylmäs aitas, ja sit ku tul pien laps, ni sitte piti taas uuvestaa käyvä pyytämäs; sit hyö saivat rakentaa itsellee piene savutuva. Näi ne kertoit.

 Mitkä määrätyt päivät sinne… ja naisväe tehtäväks, naisii tehtäväks joutu etupäässä nämä syksy niitot: kaura niitot, otra niitot, rukkee niitot, ja ne pit käyvä hovi pellol tekemäs ja sinne ol matkaa kaheksatoist kilometrii.

- Mutta kaikkii vaikee ol näillä Perkjärve kylä naisil, jotka assuit sielä tiettömää taipalei pahas, siel korve takan, ja heil ol, kerto tää Hännise vanha Juhana, et naiset läksiit hyvi pelotelle ku pit Pietari maantie poikki kulkee, ja aamusil pit viie aikaa lähtee ja olla siel Pällilä hovis, hei pit puija se riihi, viskata kaurat eriksee rummenist ja sit sen jälkee ahtaa toine ahos ja sitte lähtee tulemaa pois.

No johan siitä tuli työpäivää vaikka kuinka pitkälti!

- No iltayöst tulliit sit kottii. Mut mie en tiiä... Ilolaisil ol vähä kuivammat kankaat, eikä niil olt nii vaikeeta paikkaa männä ku niil perkjärveläisil. Ilola kylä ol nii syrjäne kylä, et siel ol paljo, joutuit tekemää siel omas kylässää, ku siel ol autiotilloi usjempii.

- Elämän sannoit ollee semmosta, et tuvis ol, toisis ol yks ikkuna, toisis ol luukku. Reppänäks niitä sanottii, ja siinä sitte niie valos pit tehhä työt ja hoijella asiansa.
- Ilola kyläs sannoit, jot ol siinä tuhatkahsantoistasattaaneljäkymment, niihe aikoin ei olt ku puuakselkärryt, ja yhes talos rauta-akselkärryt. Tällasis ololois olliit. Vaik se Ilola kylä ol sen takkee vähä paremmas asemas, ku ne talvel veivät kalloi Pietarii ja käivät kauppaa Pietari kans. Mut vaikeimmat ne olliit tääl Yskjärve ympäril ja Punnusjärve ympäril.

 Mitenkähän paljon sieltä Ilolasta tuli Pietariin matkaa?.
- Yheksäkymment viis kilometrii. Kolmes päiväs ne ukot tekkiit Pietari reissun.


 (33:23 - 34:55)

 Miten köyhtyneet talonpojat kykenivät lunastamaan tilansa [...] esimerkiksi Pällilän lahjoitusmailla?
- Tämä lunastussumma tuli verrattain helpoks hoitaa sen jälkeen kun avautui rautatie, ja rautatien avulla alkoi puutavara.. ne möivät metsänsä ja sillä tavalla saivat, varsinkin Muolaan pitäjän läntisen puolen miehet saivat tillaansa suoraks, itäisel puolel, kirkon takan ja Punnuksessa päin, siellä ei ollut puutavaral menekkii, ja sillon ne ei onnistuneet siinä tilan lunastussummissa.

 No mitenkäs niille tiloille kävi, jotka eivät voineet lunastaa?
- Ne saivat maksaa vuotuismaksun siitä. Ja valtio osan tilan hinnast jätti yhteismetsäks, valtion kruununpuistoks niitä tiloja, ja siitä se oikeustaistelu meillä oli aina kolmeekymmeneeyheksää saakka. Valtio jätti Pällilä kruununpuistostakkii 12 000 hehtaarii sinne. Ja sitte kun talonpojat saivat itsellee, sen jälkee ja saivat isojako, joka jako ne kylät  oikealle paikallee, sen jälkee ne rupesivat hyvin nopeasti rakentammaa ja siltä perustalta ne Kannakse vanhimmat rakennukset olivatkii aina tänne poislähtöö saakka.
- Hyvi paljo sillo joutu siirtämää väkeä Pietari ympärille sen vuoks ettei jaksaneet suoritaa niitä maksujansa. Ja siin ol lyhyt laki: jos ei jaksanut suorittaa, rästit karttuvat vähän, ni läks pois tilalta. "Menemä pois tilalta", sano tilanvouti.

 KUUNTELE:
Karjalan lahjoitusmaatalonpojat
 Millainen oli lahjoitusmaatalonpoikien asema 1700-luvun
 Venäjän keisarikunnassa?
 (Iltalamppu. Toim. Hellin Kannas, ohjelma vuodelta 1963).
 Ohjelma on kuultavissa netissä:
 http://www.yle.fi/teema/karjala/mediagalleria.php 
 http://ra.yle.fi/ramgen/teema/karjala/lahjoitusmaat.ra  

 Kesto: 39'49''
Luukan haastattelu ajoittuu minuutteihin 11:14-15:13 ja 33:23-34:55

 * * *

 Vanhan Suomen liittämisestä muuhun Suomeen 150 vuotta Kesto: 2'06'' Toim. Erkki Hatakka. Ohjelma vuodelta 1962)
 Tutkija Pentti Halme kertoo 
 kts. Sirkka Karskelan kirja-arvostelu
 Jyrki Paaskoski: Vanhan Suomen lahjoitusmaat 1710-1826  






Luukka käsitteli aihetta myös välirauhan aikana
 puheessaan Loimaalla 14.7.1940:


 "Karjalan väestö on ennenkin elänyt vaikeita aikoja. Kun venäläiset 1708-10 valloittivat Karjalan kannaksen annettiin mm. Muolaa lahjoitusmaaksi Viipurin komentantille. Kannaksen väestölle tuli ankarat ajat. Heitä raahattiin ja metsästettiin pakkotöihin Pietaria rakentamaan ja sinne Nevan soihin sortui tuhansia karjalaisia ja inkeriläisiä. Muistot tästä ankeasta ajasta säilyivät muistikuvina ja kertomuksina kansan suussa vielä meidän päiviimme. Mehän karjalaiset muistamme kuinka meitä lapsina peloiteltiin kasakoilla ja baskiireilla.

 [Meidät] alistettiin lahjoitusmaaherrojen alustalaisiksi, ja kesti tämä aika [...] 150 vuotta [...] vasta vuonna 1867 valtiopäivillä tehtiin päätös Karjalan lahjoitusmaiden ostamisesta valtion varoilla omiksi talonpojille. Tämä suuri maareformi toteutettiin vuosien kuluessa ja Karjalan talonpojat ovat saaneet aikanaan ja koron kanssa täysin maksaa valtiolle tilojensa lunastushinnan vaikka heidän maansa keisarin mahtikäskyllä ilman rahaa ja hintaa isiltä pois otettiin.

-- [Maareformin] avulla luotiin itärajalle ja varsinkin kannakselle itsenäiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kehittynyt väestö. Sen avulla laskettiin vankka perustus myöhemmin toteutuvalle maamme itsenäisyydelle. Mitä olisi tullut maamme itsenäisyystaistelusta jollei Karjalassa olisi ollut vapaata ja isänmaallista talonpoikaisväestöä silloin. Tämä on syytä muistaa taas nytkin kun olemme sodan jälkiselvittelyissä ja suuret taloudelliset kysymykset ovat ratkaistavanamme."

 * * *

"Luukan lähtökohta oli toinen, hän oli pitäjästä, jossa lahjoitusmaaherrat Vielä 1800-luvulla omistivat suuria kartanoita, joissa talonpojat joutuivat tekemään päivätöitä. Luukka kertoi, että Kuusan kartano [po. Kuusaan hovi] oli vielä 1800-luvun lopulla venäläisten omistuksessa. Sen pihalla oli hänen nuoruudessaan ollut "piiskapetäjä", johon talonpoika sidottiin kartanonherran määräyksestä, kun hänelle annettiin raippoja. Myös Luukan isä oli joutunut kerran ruoskittavaksi.

 Venäläisten ylivalta lahjoitusmaa-alueilla oli niin ehdoton, ettei talonpoikien kannattanut nousta herroja vastaan, parasta oli myöntyä - tai kuten Luukka usein sano - olla myöntyvinään. Silloin selvisi paremmin kuin rettelöimällä. Talonpoikien oli pakko kehittää hengissä pysymisen taktiikka ja taito. Oli osattava suhtautua kartanonherroihin oikealla tavalla: oli tilapäisesti alistuttava, mutta samalla vannottava, ettei koskaan hyväksy sortoa, väkivaltaa ja vääryyttä."
Johannes Virolainen, Kuva kulkevat. Henkilökuvia ja tapahtumia
 1930-luvulta alkaen, s. 144-145 


Pällilän hovin maat ostettiin valtiolle 25.11.1872 ja tilat myytiin niiden, usein vuosisataisille haltijoille, viljelijöille, 13.12.1881. Matti ja Tuomas Luukka olivat ruhtinatar Galitzinin ja hänen perillistensä lampuoteja. Pällilän hovin alaisena oli lunastamisaikoihin yli 5600 muolaalaista.

 Eemil Luukan sukuhaaran tilan kauppakirjan allekirjoitti Matti Juhonpoika Luukan leski Anna Tuomaantytär. Hänen lunastamansa tila oli tuolloin viidenneksi suurin Ilolan 39 itsenäisestä viljelmästä. Lunastussumma oli 1.267 markkaa 83 penniä [vuoden 2005 rahanarvoon suhteutettuna 27383 mk/ 4605 €]. Vuosisuoritukseksi määrättiin 82,07 markkaa. - Ilolan suurimman, Juho Aapronpoika  Seppäsen omistaman tilan lunastussumma oli 1.786,80 markkaa.

 Metsien arvonnousun vuoksi kauppahinta oli suhteellisen helppo maksaa: Ilolan metsät olivat hyväkuntoisia. Luukan tilan lunastussummakin suoritettiin ennen määräajan umpeen kulumista.

 SOSIAALINEN NOUSU

 Luukan suvun sosiaalinen nousu alkaa vuonna 1837 syntyneen Tuomas Matinpoika Luukan myötä. Tuomas oli isänsä tavoin kyläseppä. Saatuaan uskonnollisen herätyksen hänet valittiin myös seurakunnan luottamustehtäviin, muun muassa pyhäkoulun opettajaksi. Kirkon kuudennusmiehenä Tuomas oli kymmeniä vuosia.

Ennen uuden kunnallislaitoksen syntyä 1860-luvulla kuudennusmiehillä oli myös paljon maallisia tehtäviä. Kuudennusmiehiksi valittiin usein vakavaraisia ja vaikutusvaltaisia seurakunnan jäseniä. Yhdessä kirkonisännän kanssa kuudennusmiehet muodostivat eräänlaisen kunnanvaltuuston. Kuudennusmiehet olivat seurakunnan luottamusmiehiä, jotka papiston ja kirkonisäntien kanssa pyrkivät valvomaan kirkkokurin noudattamista. Kuudennusmiehiä käytettiin paikallishallinnon viranomaisten, muun muassa nimismiesten apuna myös maallisen järjestyksen valvonnassa.

 Tuomaan kaltaista taitavaa ammattimiestä arvostettiin yhteisössä, jossa hevosenkengän naulatkin tehtiin kotona, samoin reet ja muut varusteet. Tuomaalla oli vielä Eemilin vaimon, Tyynen, tullessa taloon (1921) joitakin sepäntöitä.
- No mie luulen et hää terotti viikatteita ja sirppilöi ja sellasii, en mie usko et hää muuta teki, Tyyne muisteli vuonna 1979.

 Hyvämaineinen Tuomas toimi vanhempana sovittelijana ja selvittelymiehenä riita-asioissa. 36 vuoden ajan hän vei kylän asioita kuntakokouksiin ja seurakunnan päättäviin elimiin. Luukan talossa tehtiin kaikki ilolalaisten kirjalliset työt.

 Vanhalla "Seppä-Tuomaalla" oli viisi poikaa, jotka kasvoivat talossa aikamiehiksi asti. Kolme pojista toi emännän saman katon alle.
- Kolme poikaa männiit kaik naimisii... Siihe sammaa talloo toivat vaimonsa, ja kaikil ol lapsiikii.
- Kaik assuit yhes; ol kaks tyttöökii, Mari(a) ja Aina. Eikä heil olt sen suurempaa talloo ku tupa, porstupa ja porstuva pohjakammar, Tyyne Luukka muisteli.



 TAULU 95, 6. sukupolvi
 TUOMAS MATINPOIKA LUUKKA, Tal. Tila 3/40-1/16 Per.k.
 s. 14.11.1837, Muolaa Ilola 1 "Reijola"
 k. 24.5.1903, Ilola
 kylänvanhin, kirkon luottamusmies
 Isä: Matti Juhonpoika Luukka (Taulu 41)
 Äiti: Anna Tuomaantytär Seppänen
 Puoliso Hetti Mikontytär Hänninen 30.6.1861 Muolaa, Ilola
 s. 25.1.1841, Muolaa, Ilola 4, k. 23.4.1923, Muolaa, Ilola
 Isä: Mikko Matinpoika Hänninen, äiti: Anna Virolainen

 Lapset:
 1. Anna Tuomaantytär Luukka, s. 30.10.1862, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 3.5.1864, Ilola

 2. Yrjö Tuomaanpoika Luukka, s. 11.4.1865, Muolaa Ilola 1 "Reijola", k. 14.7.1930, Ilola

 3. Paavo Tuomaanpoika Luukka, s. 18.10.1868, Muolaa Ilola 3, k. 26.7.1928, Ilola

 4. Sakari Tuomaanpoika Luukka, s. 26.3.1870, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 5.3.1874, Ilola

 5. Antti Tuomaanpoika Luukka, s. 8.2.1873, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 8.2.1951, Valkeakoski Muolaa Ilola 1, "Reijola",

 6. Maria Tuomaantytär Toukkari, s. 20.2.1876, Muolaa Ilola 3, "Sepätila", k. 6.11.1947 Somero

 7. Loviisa Tuomaantytär Luukka, s. 2.12.1877, Muolaa Ilola 1, k. 9.6.1881 Ilola

 8. Esa Tuomaanpoika Luukka, s. 15.10.1880, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 1960 Floridassa

 9. Aina Tuomaantytär Vaittinen, s. 17.9.1883, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 8.12.1955 Ypäjä

 10. Joel Tuomaanpoika Luukka, s. 14.2.1886, Muolaa Ilola 1, "Reijola", k. 27.11.1937 Muolaa (kirkonkirjat)
Kivennavan Leskisten suku, s. 248, 258






Tyyne Luukka poikansa Antin kanssa kesällä 1979

Kaikki eivät kuitenkaan jääneet Ilolaan. Yksi veljeksistä, Esa, lähti Amerikkaan onneaan etsimään. Ja kun Joel "rupes mänemää naimisii, nii häne morseemeen sano, et hää ei ennää tule siihe talloo. Hää ois joutunt niiku kakskymmenenneks ensimmäiseks hengeks, hää ei sit tult (talloo). [Joel avioitui 20.1.1913 iisalmelaisen Maria Johanna Tahvontyär Hyvärisen kanssa, s. 24.6.1886, k. 26.7.1969 Iisalmessa.] Aina meni Vuotjärvelle [avioitui 5.6.1904 Juho Juhonpoika Vaittisen kanssa, s. 29.4.1880 Muolaan Karhula, k. 27.1.1956 Ypäjällä.] ja Mari(a) naitiin Harvolaan Vilppi Toukkarin vaimoksi.  

Vilppi ja Maria sukutaulussa. 

Jorma Toukkari, Toukkarit. Sukututkimus.
Kirjatoukka Ky, Somero 1999
Sukutaulun tekstaus: Pirkko-Leena Lavikainen 

- Luukat olliit sellane suurpere, niiku nykyää sanotaa. Ku Seppä-Tuomas kuol, se vanha mummo el sillo ku mie menin naimisii 1921 [k. 23.4.1923].
- Kaikkii näitä miehii täs talos, esmerkiksi mei Eemeli issää sannoit Sepä-Yllöks, sit ol Sepä-Antti ja Sepä-Paavo, ja Eemelkii ol Sepä-Eemel, se niiku talost johtu...

Tyynen vanhemmat Jooseppi ja Maria
Toukkari (o.s. Halonen) Sanna-tyttärensä
kanssa. Pikkukuvassa Tyyne.


Tyynen kotia "taas sannoit räätälläisiks, Vilppi (Filip) ja Juoseppi (Jooseppi) Toukkari olliit räätällöi." Tuomas Luukka vieraili usein myös Harvolassa Toukkareilla. Lapset pitivät vieraasta: Pietarista tuodut omenat ja muut tuomiset olivat mieluisia.

Jouko Teperi, Ilola. Erään kannakselaiskylän vaiheita,

Antti (vas.) ja Viljo Luukka 1979.
Kuva: Pertti Toukkari


- Isoisä oli kirkonmies, kävi pari kertaa talvella, ainakin kerran kuukaudessa kirkolla, ja meillä pikkupojilla oli aina suuri halu päästä sinne mukaan, vaikka jumalanpalveluksessa olo meitä vähän pitkästyttikin.
- Silloin oli Muolaan kirkkoherrana Jonathan Ingman, ja saarna kesti tunnin. Vanhukset sanoivatkin, että se on enemmän raamattutunti kuin mikään saarna, Eemil Luukan pojat, Antti ja Viljo, muistelivat.

Kotihartaudet jatkuivat myös Emilin isän, Yrjön eli "Yllön", perheessä. Linda Majuri, o.s. Toukkari, kävi mielellään nuorena tyttönä Yllö-enon luona; kiertokoulun opettajana toimiessaan yöpyikin usein Luukalla. Yrjö oli isänsä tavoin uskonnollinen ja järjesti sunnuntaisin kirkonmenojen aikana hartaushetken kotona, jatkoi näin postillanlukuperinnettä. Kirkkoon oli matkaa 18 kilometriä, eikä radiotakaan vielä ollut; ei ihme, että kotihartauksia pidettiin ahkerasti.
- Sillo pit olla kaik lapset sisäl, karkuu ei saant männä kukkaa. Ensi lauloit ja Yllö luki postillaa. Nää hartaushetket kestiit tunnnin ja enemmänkii: pitkä luku postillast luettii, pyhäpäivä evankeliumi.

Linda ja Verner Majuri.
Hilkka Toukkarin albumi





Linda ja Verner sukutaulussa.

Jorma Toukkari, Toukkarit. Sukututkimus.
Kirjatoukka Ky, Somero 1999
Sukutaulun tekstaus: Pirkko-Leena Lavikainen
Yrjöllä oli hyvä lauluääni, ja Linda muisteli, että hän usein lauloi lempivirttään (nykyisessä virsikirjassa 341): "Kun katsot lapsijoukkohon, miks murhe sulla ois. Herranhan lahja lapset on, miks leipää ei hän sois. Kun linnut, kedon kukkaset, saa hältä ruuat, vaatteet. Hän eikö meitä auttaisi..."
- Se ol nii sopiva virs, hänel ol suur lapsijoukko. Hää sano, et tää on häne lempivirtensä. Mukava häne kans ol haastella, vaik hää ei nii leikkisä olt, ol vakava ja harvasanane, soittel niitä virsii. Ja Yllö hautajaisissakkii olin; kuol heinäaikan, sydänverituplan sai.

Linda ja Verner Majuri saivat sodan jälkeen tilan Somerolta
Kimalan kylästä. Linda (o.s. Toukkari; Vilpin tytär) oli sekä
Eemil että Tyyne Luukan serkku.
Pertti Toukkari 1982

Uskonnollisuus tarttui näin Eemil Luukkaan. Linda ja
Verner Majurillekin Luukat toivat Someron Kimalan talon tupaantulijaislahjaksi kirjan
'Päivä valkenee. Saarnoja toisen Mooseksen kirjan epistolateksteistä'. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen kustantamaan kirjaan on kirjoitettu: "Ystävillemme Linda ja Verner Majurille, jouluna 1946. Tyyne ja Eemil".


* * *

- Kirkko näytteli hyvin suurta osaa maalaisoloissa vuossadan ensimmäisil kymmenillä, aina vapaussotaan asti. Kirkossa käynti oli yleistä ja minunkin varhaisimmat muistot koskevat juuri kirkkomatkoja, Eemil Luukka kertoi vuonna 1968 toimittaja Jaakko Okkerille.
- Kun jouduin kunnankirjuriksi kirkolle, niin siellähän sitten jouduin seurakunnan asioiden kanssa tekemisiin.
- Kunnan ja kirkkoherran välit olivat verotuksesta johtuen välillä vähän kireät, mutta ei siitä sen suurempaa riitaa tullut. Seurakunnan asioihin puututtiin minun kirjurina ollessa: kirkkoa laitettiin ja korjattiin, hautausmaata suurennettiin.
- Hautausmaata suurennettaessa meillä oli vähän erimielisyyttä rovastin kanssa, joka ei olisi antanut peltoa niin paljon hautausmaaksi kuin seurakunta olisi tahtonut.
- Seurakuntalaiset sanoivat että 'tämähän pappi estää pitäjäläisiä tulemasta kirkolle'. Rovasti sitten parin kolmen kuukauden päästä luopui palkkauksestaan. Tila kokonaisuudessaan joutui seurakunnalle.
- Kiviaita kerittiin tehhä vähän liian pienelle paikalle, taikka ehkä se tuli strategisesti tärkeälle paikalle. Hautausmaan eteläpuolisen kiviaidan takana oli talvisodassa eteentyönnetty tukikohta, jossa tammi-helmikuun aikana joka päivä tapeltiin.
- Rovasti Saarnion jälkeen kirkkoheraksi tuli Toivo Rapeli, joka jäi Muolaan seurakunnan viimeiseksi kirkkoherraksi.




YRJÖ TUOMAANPOIKA LUUKKA. Per. tila. Koko 3/40-1/16-0,02795 mnt. Viljeli yhdessä veljien kanssa.
s. 11.4.1865, Muolaa Ilola 1 "Reijola", k. 14.7.1930, Ilola
Isä: Tuomas Matinpoika Luukka
Äiti: Hetti Mikontytär Hänninen
Puoliso: Hetti Villentytär Luukka (s. Määttänen) 11.10.1891 Muolaa Ilola, s. 4.11.1870 Muolaa Ilola 3, k. 3.5.1941, Ilola
Isä: Vilhelm Martinpoika Määttänen,
äiti: Anna Aleksintytär Vaittinen
(toinen tieto Määttäsen sukukirjasta: Anna Philipint. Seppänen s.14.9.1846 k. 23.5.1908)

Lapset:

1. Eemil Viktor Luukka, s. 1.12.1892, Muolaa Ilola 1, k. 1.6.1970, Valkeakoski

2. Väinö Vilhelm Luukka, s. 2.7.1897, Muolaa Ilola 3, k. 6.10.1979, Helsinki

3. Hilja Maria Luukka, s. 29.8.1899, Muolaa Ilola 3, k. 14.6.1983, Sääksmäen Tarttila

4. Sulo Armas Luukka, s. 2.9.1901, Muolaa Ilola 3, k. 18.8.1967, Toijala

5. Aina Yrjöntytär Luukka, s. 30.11.1903, Muolaa Ilola 3, k. 9.2.1999, Toijala

6. Yrjö Arvi Luukka, s. 27.3.1907, Muolaa Ilola 1 "Reijola", k. 21.4.1975, Sääksmäki

7. Matti Sakari Luukka, s. 27.11.1909, Muolaa Ilola 1, k. 9.12.1997, Valkeakoski
Kivennavan Leskisten suku, s. 276, 277

Eemil Luukan vanhemmat Yrjö ja Hetti.

Eemil Luukka isänsä Yrjö Luukan haudalla
1950-luvun lopulla Muolaassa.
Jukka Tuomisen albumi  
 
Eemil Luukan uskonnollisuus heijastui myös hänen poliittisissa esiintymisissään. Kun sodan jälkeen muolaalaiset olivat hajallaan ympäri Lounais-Suomea, Luukka sivusi puheissaan usein menetettyä kotiseutuaan ja kotikirkkoaan, esimerkiksi Urjalassa muolaalaisten pitäjäjuhlilla kesällä 1946:

"Muolaalaiset. Olemme täällä nyt yhteisissä juhlissamme. Monet meistä muistavat Mikkelisunnuntait entisellä kotikirkollamme. Silloin kokoonnuimme tapaamaan tuttavia niin kokoonnumme nytkin. Iloitkaamme jokaisesta uudesta valkeasta kodista. Kokoontukaamme yhteen kertoilemaan kuulumisiamme. Järjestäkäämme tällaisia juhlia. Tukekaamme toisiamme sekä henkisesti että taloudellisesti.

Näin ahkerasti työtä tehden pääsemme päivä päivältä parempiin oloihin ja saavutamme Jumalan avulla myös paremmat aineelliset olot jotka menetimme joutuessamme pois Karjalasta."


Ilolalaisilla oli tapana kokoontua Luukan taloon keskustelemaan kylän yhteisistä asioista. Näin Eemil Luukka oppi pienestä pitäen kuuntelemaan ihmisiä. Tyynen mukaan "Eemel haasto vanhoi ukkoloin tarinoi"; hän joutui heti nuorena, lukemaan opittuaan, kuuntelemaan ihmisten keskusteluja ja pääsi näin perille yhteiskunnallisista asioista. Kuuntelemisen taito oli hänen elinikäinen luonteenpiirteensä. Tätä hän myös itse piti tärkeänä lähtökohtana poliittisen uransakin kannalta.

Sodan jälkeen, kun karjalaisten asiat olivat sekaisin, kuuntelijan taitoja tarvittiin: avunpyytäjiä ja neuvonkysyjiä oli enemmän kuin tarpeeksi. "Mut Eemel ei hermostunt".
- No tuu pois tuppaa, haastellaa myö täs siu asjoijais, ni mei Tyyne keittää sil aikaa kohvit, oli Luukan vakiolausahduksia.

Ja vieraita riitti - myöhemmin Helsingissäkin. Antti Luukan laskujen mukaan, parhaimpana kuukautena karjalaisvieraita majoitettiin Lapinlahdenkatu 23:ssa olevaan kotiin kaikkiaan 34.


Eemil Luukan äidinpuolei-
nen isoisä Paavo Määttänen
oli Muolaan kunnallislauta-
kunnan esimies vuosina 1904
-12.

Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944, s. 205



Myös äidin puolelta, Määttäsiltä, Luukka pääsi kunnalliselämän makuun. Eemilin isoisä, Paavo Määttänen, oli Muolaan ensimmäisen kunnallislautakunnan jäsen (1904-13) ja myöhemmin sen esimies (1904-12). Hän toimi 23 vuotta lautamiehenä ja oli Perkjärven nuorisoseuran ensimmäisiä puuhamiehiä. Muolaan historian mukaan "Määttänen oli tunnettu erittäin kyvykkäänä kirjoitusmiehenä ja yleensä asiakirjojen, kuten kauppa-, jako- ja perukirjojen laatijana, joten kihlakunnanoikeuskin määräsi hänet usein selvitysmieheksi sellaisiin sotkuisiin perinnönjakoihin, joita eivät muut jakomiehet kyenneet selvittämään."

Paavo Määttäsen isä, herastuomari Vilho Määttänen, oli ollut myös Muolaan kunnallislautakunnan esimiehenä kuuden vuoden ajan (1898-1903).


OPINHALUINEN NUORUKAINEN
Perkjärven kansakouluun Ilolan alakouluun Rippikouluun Kotielämää
Muurahaisen munien ajossa

Eemil Luukan isä, Yrjö, oli ahkera lukumies. Hän tilasi kirjoja aina kun rahaa niihin liikeni. Talosta löytyi myös jonkin verran ns. kiellettyä kirjallisuutta.
- Sortovuosien aikana sivistyneistö kiinnitti huomiota Kannaksen oloihin. Pitkin pitäjiä toimitettiin Maamme-kirjoja ja Vänrikki Stoolin tarinoita ja yritettiin kiertokoulunopettajien avulla perustaa kotikouluja, jotka toimivat syksystä jouluun.
- Kirjallisuutta tuotiin kunnallislautakunnan esimiehelle, ja hän taas antoi kirjoja isälleni - santarmien pelosta kirjavarastoja ei oikein voitu pitää siellä.
- Sain niitä käsiini koska olin äitin kanssa hyvissä väleissä; mie hoitelin pikku veikkoja ja siskoja eikä minnuu ahisteltu kirjojen lukemisest, Luukka kertoi vuonna 1968 toimittaja Jaakko Okkerille.

Harrastus kantoi hedelmää. Eemil oppi varhain lukemaan ja osasi auttavasti kirjoittaakin. Molempia taitoja hän saattoi käyttää kyläläisten hyväksi jo kuusivuotiaana, kun ilolalaiset panivat nimensä ensimmäisen sortokauden ns. suureen adressiin (1899) Luukan tuvassa. Historiallisesta tapahtumasta oli Luukan lapsuudenkodissa muistona myös valokuva.
- Ne sannoit, et eiks tuo poika ossais kirjottaa, ku mie seisoin pöyvvä pääs. Mie yritin sit lapse käsialal. Tein siin kaks tai kolme nimmee ainakii. Muistan et Hetti Ristseppä -nimi tuotti miul vaikeuksii.

Yrjö Luukka toimi Gummeruksen asiamiehenä ja kartutti näin omaa kirjastoaan, jonka myöhemmin, vuonna 1910, lahjoitti nuorisoseuralle urheilun vastapainoksi. Kirjoja oli kaikkiaan puolisentoista sataa. Taloon tuli myös sanomalehtiä, Viipuri ja Viipurin Sanomat; toisinaan Päivälehti ja Uusi Suometar. Kyläkirjaston Kuvalehteä luettiin Luukalla sen A-sarjan julkaisemisen lopettamiseen asti [Kyläkirjaston Kuvalehti A-sarja 1878-1916, kust. K. J. Gummerus Oy].
"...maisteri K. J. Gummerus, joka oli valittu lyseoon ruotsin kielen lehtoriksi. Hän oli edellisenä vuonna julkaissut kirjoittamansa romaanin Ylhäiset ja alhaiset. Seminaarissa opettivat lehtorit Weilin ja Göös, jotka lyöttäytyivät yhteen.

Kaksi kustantajaa aloitti toimintansa samana vuonna 1872. (Tosin jälkimmäinen, W&G, siirtyi pian Helsinkiin, Gummerus vasta reilusti yli sadan vuoden kuluttua). Oppikirjojen tekijöitä löytyi molemmista oppilaitoksista. Kansakoulut tarjosivat kasvavat markkinat, myöhemmin myös oppikoulut. (J. Länkelä, seminaarin ensimmäinen suomen kielen lehtori kirjoitti lukukirjan, josta otettiin aikojen kuluessa 24 painosta, yhteensä 200 000 kappaletta, P. J. Hannikaisen Sirkkusia painettiin aikojen saatossa vieläkin enemmän, määriä joista meidän aikamme kollegat voivat vain haaveilla).

Jyväskyläläisten lehtorien, sittemmin myös professorien, kirjoista tuli aikojen saatossa käsitteitä: "Ojalan laskuoppi", "Penttilän Aapiskukko". Myöhemmät sukupolvet muistavat ainakin Jaakko Gummeruksen Kirkkohistoriat ja Lehtovaaran Psykologiat, jotka hallitsivat markkinoita vuosikymmenien ajan.

Kustantaja Gummerus toimi nerokkaasti: Jyväskylästä valmistuneita opettajia hän pestasi asiamiehikseen. Maan kattava markkinointiverkosto tilautti lähinnä porvareista ja virkamiehistä koostuvalle asiakaskunnalle aikakausjulkaisua nimeltä "Kyläkirjaston kuvalehti", sen koottua vuosikertaa ja vuosikerroista koottua suurteosta, ynnä paljon muuta. Saksasta Gummerus haki muutaman tuhannen kuvan painolaatat, kokosi, uudelleen järjesteli ja paloitteli aineistojaan erilaisiin formaatteihin, "tuotteisti" sisältöjä. Hän perusti myös kirjapainon ja kirjakaupan, joista edellinen elää ja voi hyvin Jyväskylässä yhtenä merkittävimmistä kirjoihin keskittyneistä painolaitoksista maassamme."

- Wolmar Schildtin visiot - Sanomalehti Keskisuomalainen/ YLIÖ: Pekka Mäkelä 27.06.2005

Yrjö Luukka välitti myös kuvaraamattuja ja pienempiä kirjallisia teoksia kyläläisille.
- Siihe aikaa ol suur asia ku sai kuvaraamatun. Muistan yhenkii tapauksen ku yks Mikko Ristseppä tul meil - mie olin sillo pien poika. Mikko sano, et 'mie oon koko ikäin aatelt et jos joskus vois oikee kuvapiplian ostaa. Mut miul ei oo olt rahhaa. Nyt mie myin huvilapalstan tuhannel ruplal. Paa nyt miul tulemaa nahkaselkäsen se piplia'.
- Kauva ukko ei kuitekaa saant toteutuneest unelmastaa nauttii; piplia tul, mut ukko sairastu ja kuol puole vuue peräst.

PERKJÄRVEN KANSAKOULUUN

Opintiensä Eemil Luukka aloitti Perkjärven "vennäikoulus" syksyllä 1903 muiden muolajärveläisten, ilolalaisten sekä taaperniemeläisten kanssa. Kouluunmeno ei poikaa jännittänyt: Eemil oli oppinut lukemaan neljä-viisivuotiaana. Kodin hyllyissä olleet Gummeruksen kirjat olivat tuttuja; hän oli lukenut "kasan kaunokirjallisuutta", erityisesti Monte Christon kreivi oli jäänyt mieleen. "Ja laskento ol koulus nii helppoo."


Vanha Äyräpää I, karttaliite

Perkjärven asemalta Ilolaan oli matkaa seitsemän kilometriä. Joka kolmas viikko Yrjö Luukka kävi hakemassa poikansa kotiin. Muina viikonloppuina kyydityksestä huolehtivat Hännisen poikien ja Tuomas Luukan isät.

Kerran nuori koululainen teki yhdessä Mikko Hännisen kanssa "kapinan". Pojat päättivät, etteivät mene enää kouluun. He lähtivät Viipuriin, josta Setäläis-Ville, Tuomaan 20 vuotta vanhempi veli, toi pian pojat takaisin Perkjärvelle. Ja muutakin sattui.
- Piettiihä myö kerra lakkokii koulus. Opettaja ei muistant keisari pyhhää - se ol joulu al, syksyl tai lokakuus. Häne rouva ku män Perkjärve asemal nii näk et siel ol liput tangos; lomal olliit kaik. Rouva tul vossikal sanomaa, et sie piet kouluu vaik on keisari pyhä! Opettaja lopetti ja sano et lähetää kottii.
- Alettii sit tuumii - ku opettajakii pit loman - et myö pietää se vapaapäivä huomen, näi joku Perkjärve pojist esitti. Myö lähettiikii sit Ilolaa suurel touhul. 'No mitä työ nyt tulitta kottii?' kysyttii. 'Tehtii lakko', myö sanottii kyselijöil.
- Mut lakkoilu ei tult kuulookaa. Seuraavan aamun aijjoit kuuvve aikaa yllää. Voileivät taskuu ja 'alkakaa männä kouluu!' Hännise pojat sit tulliit meil ja sannoit: 'Lähetää kouluu'. Eikä kukaan pojista enää puhunut lakosta mitään.
- Naapurikauppias Saraheimo vaa sano, et 'tälleeks se poikii lakko loppukii. Nyt työ ootta koulus ja eile uhkasitte et koko viikko pietää lakkoo'. Sellasii ne radikaalit otteet on olleet sillokii.

ILOLAN ALAKOULUUN

Perkjärven koulusta Luukka tuli kotikylänsä, Ilolan alakouluun ylioppilas Häggströmin oppilaaksi. "Sinne susikyllää ei saatu opettajaa. Kerrakii tul yks Vihervaara-nimine mies. Tarkastaja ol sen lähettänt; en tiijä häne koulusivistystää. Hää tul marraskuun suurlako aikan. Ja myöhä oltii sillo opettaja luval kolme päivää pois koulust. Johtajaopettaja määräyksest laulettii siin joulu al Työväen marssi."


Suurlakko, Suomessa 30.10.-6.11.1905 toimeenpantu yleinen lakko, jonka perustuslailliset ja työväestö yhdessä aloittivat Venäjällä puhjenneen vallankumouksen innoittamina saadakseen lailliset olot palautetuiksi. Perustuslailliset toivoivat kuitenkin vain laillisuuden palauttamista, kun taas työväestö vaati, mm. Tampereen sosiaalidemokraattien ns. punaisessa julistuksessa, Suomen itsemääräämisoikeuden lisäämistä ja valitsi Rautatientorin kokouksessa 4.11.1905 väliaikaisen hallituksen. Samana päivänä keisarin marraskuun manifesti saapui Helsinkiin, ja tilanne ratkesi perustuslaillisten kannan mukaisesti. Sosialistiselle työväenliikkeelle suurlakko oli voimannäyte, joka kasvatti sen kannatusta ja itseluottamusta ja loi pohjaa vallankumoukselliselle ajattelulle.
CD-Facta 2004, Otava


Ilolan koulu oli perustettu vuonna 1904. Koulu toimi aluksi vuokrahuoneistossa ja oma kouolutalo valmistui 1905 "kylän keskustaan tasaisen kankaan laitaan". Koulupiriin kuului Ilolan kylä ja Maisniemen hovin alue Suulajärven toisella rannalla. Opettajin olivat mm. Matilda Ekström 1904-05, K. Vihervaara 1905-06, Mikko Mäkirinne 1906-07 ja Anselm Manninen 1907-12, Maija Noravirta 1926-1938 ja Elli Kanttinen 1938-40 ja 1942-1944. (Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944, s. 232, 233).

Koulua piti käydä neljä vuotta. "Siul on aikaa käyvä ku ei oo muutakaa hommaa", Yrjö sanoi pojalleen. Ilolan taloista oli vain kaksi poikaa kansakoulussa.

Lukuhommat sujuivat hyvin, vaikka majoitusoloissa ei ollutkaan kehumista. Eemil asui Vilppi Virolaisen tuvassa. Kortteerimiehinä oli myös kaksi muuta poikaa, kahdeksanvuotiaat kaksoset, jotka eivät vielä olleet kouluiässä. Sopu antoi tilaa, vaikka ahdasta oli. Samassa tuvassa nukkui kymmenen henkeä: isäntäpari, vanhaisäntä ja -emäntä; neljä koululaista ja kaksi huviloita tekemässä ollutta kivimiestä. Joskus enemmänkin.
- Jokaisel ol yks viltti ja tyyny sekä oma eväskontti. Räsymatto pantii alle ja viltti peitteeks. Lauvantain lähettii pois ja maantaiaamun tultii takasii.

Eemilillä oli kova halu päästä koulun jälkeen opintielle. Kansakoulunopettajan ura kangasteli nuoren koulupojan mielessä; tämä ilmenee kirjeestä, jonka Eemil lähetti 12-vuotiaana entiselle opettajalleen, "neiti Matty Ekströmille". Kirje löytyi opettajan jäämistöstä. Sen lähetti Eemil Luukalle vuonna 1963 Matty Ekströmin sisarentytär Martta.

"Kunnioituksella entiselle opettajalle
neiti Matty Ekströmille
Ilola, huhtikuun 8. päivänä 1904


Neiti Matty Ekström, Turku.

Nyt vasta näin pitkän ajan kuluttua voin kiittää Teitä siitä kortista, jonka sain maaliskuun alkupäivinä. Täällä tekee kesä tuloaan. Kangas ja pellot ovat enimmäkseen sulat. Aitavieruissa sekä metsissä on vielä lunta.

Kulunut talvi on ollut tavallinen talvi. Lapsissa on liikkunut tulirokkoa ja sitä seurannut leukaperin ajettuminen sekä munuaistauti. Viime syksystä saakka on kuollut alun toistakymmentä henkeä, enimmät lapsia. Meilläkin sairastuivat kaikki minua pienemmät lapset siihen, mutta lääkkeiden avulla saatiin parantumaan.

Meitä on neljännellä osastolla neljä oppilasta, Joel, Juho, Tuomas ja minä. Mikko luki viime vuonna kaksi vuosikurssia ja sai päästötodistuksen. Joel Määttänen lopetti viime vuonna koulunkäyntinsä. Mikko ja Joel aloittivat viime syksynä rippikoulun. Minä toivon kansakoulusta päästyäni pääseväni seminaariin.

Hauskaa kesää toivoo Teille kaikkien edestä yksi entisistä oppilaistanne.

Kunnioituksella Eemil Luukka"


Opettajanura jäi kuitenkin haaveeksi. Vanhemmat vastustivat opiskelua, vaikka Eemil olikin keväällä 1913 hakenut opettajaseminaariin. Lääkärin- ja papintodistuskin oli jo hankittu.
- Mut isä sano et älä! Rukkee kylvökii on käsil, joten siihe se sit jäi kouluu mänemättä, Tyyne Luukka kertoi.

Ja kansanopistohaaveetkin kariutuivat.
- Siit rangaistuksen et kansanopistoon en pääst, niin miun on tarvint olla kymmenii vuosii mone kansanopiston johtokunnas. Nytkii kahes, Kanneljärven ja sit Evankeelise kansankorkeakoulun tääl Helsingis, Luukka muisteli Jaakko Okkerille.

RIPPIKOULUUN

Kansakoulun jälkeen Eemil Luukan piti lähteä rippikouluun, jonne hän ilmoittautui talvella 'kyläluvus'. Papit kuitenkin sanoivat, että rippikouluun menijän tulee olla 16-vuotias.
- Mie olin joulukuus täyttänt vast 15 vuotta. Sanoin isäl, et mie en pääse, vaik toiset kaverit lähtööt sinne. Ja mie ehotinkii isäl, et lähe sie kaikest huolimatta viemää minnuu kirkol.
- Myö lähettii kevvääl, ko rippikoulu alko maanantaiaamun evväihe, täki ja tyyny kans sinne. Kortteer kysyttii Sorvarilt, ja kappalaispappi Matti Castrénil hää män sit puhumaa. Mie jäin kärrii istumaa. Isä sano papil, et hää laittaa pojan kansanopistoon; sopisko jot otettais Eemel kouluu.
- Pappi kysy, kui hää lukulois pärjää... ja on hänel aikaa, käyköö viel ens talven pyhäkouluu. Näi mie sit jäin tuost poikasakist vuotta myöhemmäks. Tultii evväihe kans kottii. Minnuu ei kelpuutettu rippikouluu! No seuraavan syksyn mie mänin niiku sääntöi kuulu.
- Mut en mie siel kauvva olt, viiko verra ku osasin jo kaiken. Maister Sternberg sano et mää sie vaa kottii.
- Rippikoulus ol Vuosalmelt issoi pojanköntikköi, jotka ol toises, yks muistaaksein jo kolmannessakii rippikoulus. Kunnatuvas ku ol kaikkiaa 155 poikaa ni siel jos joutu joku saki vihhoihi, ni sil ol huonot oltavat. Olliitha ne papi aikan hiljaa, mut kanttoor Lahikaine ei tahtont mitekää saaha niil kurrii pietyks. Rupesiit herneil ampumaa.

KOTIELÄMÄÄ

Eemil Luukan isä, Yrjö, oli maanviljelijä, joka harjoitti sivuelinkeinonaan tavaranvälitystä; vei munia ja kalaa Pietariin. Pietarinkauppa toi lisäansoita, pöydässä oli 'vehnastakkii vähä useammast ku naapuripojil'. Luukalla oli peltoa 6-7 hehtaaria ja hyvä, Suulajärven toisella puolella sijainnut metsätila, Kettula. Väinö Luukan mukaan ilan nimi johtui siitä, että sen entisellä kreikkalaisella [kreikkalaiskatolisella?] omistajalla oli ollut viitisenkymmentä kettua. "Kettulassa oli puolisensataa hehtaaria paksua metsää", honkia, joiden keskikoko runkoa kohden oli yli 19 kuutiojalkaa.

Luukat eivät olleet erityisen köyhiä muihiin ilolalaisiin verrattuna. Isoisä oli ammattimies, kyläseppä. Hänellä oli viisi poikaa ja kaksi tytärtä, jotka tekivät kauppaa. Eemil kuitenkin näki todellista köyhyyttä ympärillään.
- Meil ol vuossada vaihtees yks naapuri poika, joka ol 18-vuotta ku ensimmäise kerra sai kanamunnaa syyväksee.

Maatalous oli hevosvetoista. Luukalla oli niitto-, harava- ja puimakone sekä rautaäkeitä. Pellot kasvoivat ruista, kauraa ja ohraa, vähemmän vehnää. Maat olivat kevyitä ja hiekkaisia, ne sopivat hyvin perunan viljelyyn. Pietarin imun vaikutuksesta Ilolassa maanviljely oli Eemil Luukan mukaan enemmänkin harrastus: kotitarvelehmä ja "potaattimaa" riitti monelle.

Kalastus toi mukavaa lisäansiota perheelle. Tammikuussa pantiin matikkarysät järveen ja kevättalvella vedettiin nuottaa jään päältä. Hietaniemeen olivat aallot syövyttäneet syvänteen, jossa nuotanveto onnnistui hyvin. Väinö Luukan mukaan Luukan suurperhe oli omiaan nuottakunnaksi, oli "seppä-Tuomaan parvi, viisi miestä, ja setäläisii ol viisi. Kun nuotalla käytiin, piti olla kymmenen miestä".
- Antti-setä oli Luukan kalamiehiä, hän teki rysiä ja Määttäsen pappa veneitä sekä muita kalanpyydyksiä. Minua pidettiin soutumiehenä, kun siihen kykenin. Talvinuottaa piettii niin kauan kuin saatiin työväkeä. Sitten se kalastaminen loppui. Kesänuottallakin vedettiin aika kauan lahnoja Suulajärvestä. Eemil sai Paavo- ja Antti-sedältä neuvoja nuotan jammomisesta.
- Ville Luukka sai istutetuksi Suulajärveen kaikenlaista kallaa, lohta ja siikaa. Sotien aikana Harald Öhqvistin miehet kertoivat, että järvessä oli kovasti muikkuja. Ne olliit Villen istuttamia kaloja.

Kesänuotalla saatiin lahnoja, ja kun sulan veden aika koitti, tulivat hauen, särjen ja lahnan kudut. Pietarissa voitiin käydä pari kolme kertaa talvessa kalaa kaupalla.

KAURAKIISSELII JA KURVPOTTII

Karjalaiset erikoisuudet, kuten kaurakiisseli, oli Eemilin herkkua. Sitä hän leikillisesti tyrkytti muun muassa Meeta Halttuselle, Muolaan seurakunnan kappalaisen vaimolle, joka oli Luukan perheystäviä. 'Muolaast et lähe enne ku opit syömää kaurakiisselii kuuma maio ja voisula kans', Luukka kiusoitteli.


Meeta Halttunen
Muolaassa...



ja Kuusankosken kodissaan kesällä 1979.
Pertti Toukkari


Eemil piti myös hapankaalista, "pottilohkosta", rokasta ja "potattipiirakoista". Hän oli pienestä pitäen armoitettu kalamies, ja kalaa piti löytyä pöydästä kaikkina vuodenaikoina. Suulajärven antimia suolattiin talveksi. Kovapohjaisesta ja kirkasvetisestä järvestä tuli komeita lahnoja, ja kala oli maukkaampaa kuin esimerkiksi mutapohjaisesta Yskjärvestä pyydetty. Talveksi suolattiin tiinu särkeä ja toinen lahnaa. Lahnat syötiin kesällä kovien töitten aikana, särjet jäivät "varastoruuaksi".


Kuva Suulajärvestä, www.muolaa.com
Kalastus säilyi läpi elämän Eemil Luukan harrastuksena. Hän toimi pitkään myös Kalamiesten Keskusliiton puheenjohtajana. Kun Luukka 1960-luvulla vieraili Someron Kimalassa serkkujensa Emil ja Aarne Toukkarin luona, veljesten lapset Pertti ja Antti saivat tuliaisiksi kalaverkot, Pertti vihreän ahvenverkon ja Antti suurisilmäisemmän, harmaan pyyntivälineen. Lahjaverkot olivat serkusten mieleen, ja niillä pyydettiin ja niistä puhuttiin vuosikausia.



Tauno V. Mäki kotonaan
Helsingissä 1979.
Pertti Toukkari


Illanistujaisissa Luukka saattoi ministeriaikanaankin jaella ruokareseptejä. Ylijohtaja Tauno V. Mäen mieleen jäi Luukan ankeriaanlaitto-ohje. Suulajärveen nimittäin nousi ankeriaskin.
- Ankeriaan pyyntiin ei kannata ryhtyä ennen rukiin niittoa, ennen kuin yöt ovat tarpeeksi pimeitä, hän neuvoi.
- Ankerias on rasvainen kala. Se pitää tappamisen jälkeen halkaista pituussuunnassa. Sitten se pidetään suolavedessä ja pannaan pellille - tai niin kuin hän sanoi - tuohisiin. Tämän jälkeen ankerias asetetaan olkien päälle ja kypsytetään uunissa. Näin liika rasva valuu olkiin.
- On se näin laitettuna aika hyvää, olen minä maistanut.


Suulajärven kalaa lähti myös myyntiin. Luukka rahtasi pikkupoikana Tankar-ravintolaan eläviä kiiskejä vesitynnyreissä eli potskiissa tai potskissa. Talvella kalaa toimitettiin rautateitse Perkjärven asemalta Viipuriin, jossa ne möi Eemilin serkku, Teutar Luukka. Teutar ja Eemil suunnittelivat haukien säilyttämistä Perkjärvellä. Laihasen myllyyn olisi padotulle alueelle tehty sumppu, jossa kaloja olisi ollut helppo pitää varastossa elävinä. Kannaksella sumppuja nimitettiin vesisatkoiksi.
- Myöhemmin Teutar muutti Turkuun. Hän kävi joskus lomailemassa Muolaassa, ja silloin puhe kääntyi aina kalastusasioihin, Tyyne Luukka muisteli.

Eemilin ja Teutarin ansiota oli Suulajärveen syntynyt kuhakanta. Antti Luukan mukaan Teutar ja Eemil ostivat Telkkälän miehiltä talvella 80 kuhaa ja ajoivat ne hyvillä hevosilla suurissa puuastioissa Kirkkojärveltä Suulajärven jäälle. Armeijan miehet kertoivat sodan aikana, että joku hämeenkyläläinen mies oli saanut oudon kalan, jota ei tuntenut. Hän sanoi, että 'tää on varmaan niit Luuka Eemeli istutuksii'.

Erikoislaatuisin kalaruoka oli "kurvpotti". Lohikalan sukuisesta kuoreesta eli norssista saatiin haju häviämään kypsentämällä. Kalaa ei perattu, se vaan huuhdottiin monessa vedessä ja haudutettiin "pottilihan" kanssa uunissa. Kuoretta saatiin Kirkkojärvestä. Ilolalaiset sanoivat, että "merikurv nous Vammeljokkee". Siksi kuhakin viihtyi järvessä hyvin, kun sillä oli "kurvii" ravinnoksi.



Suulajärven rantaa Ilolassa.
Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944 s. 473


Jouluksi Luukalla jäädytettiin maitoa, sillä talossa oli vähän lehmiä, nekin sydäntalvella ummessa. Suuri perhe nautti jouluna piirakoita. Pöydässä oli puuroa ja kinkkua, ja kahvin kanssa maisteltiin vehnästä; pikkuleipiäkin tarjottiin montaa eri sorttia.

Yleensä piirakat syötiin jo lauantaina ja sunnuntaina. Maanantaina ne annettiin jo vanhoina eläimille. Mutta joulukalasta Eemil ei välittänyt "Jos lipeäkallaa tuuvvaa tähä huushollii, ni mie lähen pois". Hänestä kalan piti olla joko tuoretta tai suolattua. Muuten Eemil Luukka oli kaikkiruokainen eikä nirsoillut ruokapöydässä.
- Jos Eemelilt kysy mikä häne mieliruokansa on, ni hää saatto sannoo, et 'jos eile ol perunalohkoo ni tehkää tännää kokonaisii', Tyyne Luukka kertoi.


Luukan kotikoivu Muolaan Ilolassa.
Kuva: Jukka Tuomisen albumi


Luukan pöydässä oli usein lihapullia ja -mureketta, jota voitiin lämmittää seuraavana päivänä. Joskus oli sillisalaattia ja kananmunista vispattiin munakokkelia; Eemilin vatsa ei aina sietänyt voimakkaita ruokia. Marjoista keitettiin jälkiruokia ja tehtiin mustikkapiirakkaa; mustikkakeittoa syötiin pullan kanssa.

Eemilin serkun, Ilmi Santerin [Paavo Luukan tytär] mukaan Luukalla ei syöty hienoja ruokia, mutta aina ruoka valmistettiin tuoreista raaka-aineista. Pöydällä oli vahakangas, mutta lauantaina ja pyhänä oli tärkeää, että kangasliina oli pöydällä kahvia tarjottaessa.
- Sunnuntaikahveilla oli aina paljon vieraita; kupitkin täytyi pestä välillä, vaikka niitä oli neljättäkymmentä. 12 hengen ruoka-astiasto ei aina riittänyt, vaan astioita piti lainata lisää Muolaan martoilta.
- Kahvin, jota Luukalla juotiin paljon, piti olla puhtaaseen veteen keitetty, ja pannu oli aina pestävä kahvinkeiton jälkeen.
- Papin rouva, Lauri Halttusen Meeta, oli usein kylässä pikkupappilasta. Muistan, kuinka hän paheksui, kun kutsuin Eemilin vaimoa Tyyneksi: 'Huonosti kasvatettu tyttö, kun ei sano Tyyne-täti.' Sanoin tähän et, mie en piä Tyyne nii vanhan, et sanon Tyyne-täti.
- Sinuttelu oli yleistä, eivätkä Luukkalassa lapset teititelleet vanhempiaan.


* * *

Kahvit ostettiin suomalaisista kaupoista, mutta sokeri tuotiin toppina Pietarista, samoin tee ja ukkojen tupakka, Dunajeffin [Dunajevin] mahorkka. Greta Karste-Liikkanen kirjoittaa, että "tätä tupakkaa valmisti venäläinen Dunajevin tupakkatehdas, jonka mukaan sitä oli totuttu nimittämäänkin. Muunnelmia olivat myös nimet tunjeski ja tunjeksi. "Tunajevin" tupakka oli haluttua, mutta harvinaista, sillä sitä kerrotaan saadun vain salakuljettajilta. Sen julkisesta myynnistä sai sakkoa.

Tupakointi oli varsin yleistä. Eemil Luukan isoisä ei mahorkkaa käryttänyt, mutta kaikki pojat polttivat - tosin ukon näkyvissä ja asuintuvassa kukaan ei sentään uskaltanut paperossia sytyttää.

Talvella Luukan tuvassa kudottiin rysiä; niitä tarvittiin matikan pyynnissä, ja vuosisadan vaihteessa alettiin tehdä metsätöitä. Muolaan läntisen puolen metsät hakattiin haloiksi Pietariin. Arvokkaimmilla tukkipuilla, "hirsillä", alkoi olla menekkiä vasta Venäjän-Japanin sodan (1905) jälkeen. Myös ratapölkkyjä veistettiin.

Talvella miehet olivat kuitenkin usein työttöminä, joten pilkkiongella kävijöitä riitti. Näin saatiin kalaa perunan sekaan. Luukan suurperheessä riitti miehiä myös talvinuotalle.

Eemil Luukan pojan, Viljon (s. 1925), varhaisimpia kalamiesmuistoja oli isän ja Sulo-sedän juksaus, kun pihakaivon luona vesilätäköstä verkonpätkällä kalastava poika löysi yllättäen pyydyksestään suolattuja särkiä.
- Olin niin innostunut saaliistani, etten huomannut ettei kaloilla ollut päätä eikä sisälmyksiä .

Lasten hyväntahtoinen narraaminen oli muutenkin Luukan perheen kasvatusperiaatteita. Tyynen mielestä lapsia tuli pienestä pitäen narrata, "muute niist tulloo tosikkoi. Leikkimielisyys tarttuu näi vaistomaisest".

Tuomas ja Yrjö kävivät Pietarin-ajossa aina 1890-luvun lopulle saakka. Kauppamatkat olivat tärkeitä perheen taloudelle; jokaisesta matkasta saatiin tuloja vähintään 20 ruplaa, joskus 25:kin. Jauhosäkki maksoi tuohon aikaan 25 ruplaa. Eemilin muistikuvien mukaan Pietarin matkoja tehtiin 'siihen asti ku olin 5-6-vuotias. Sit se ei ennää kannattant'.

Elokuussa vanhaisäntä keskeytti kaikki talon työt. Käytiin puolukassa. Marjoja kerättiin kaksi hevoskuormallista; nekin vietiin Pietariin. Takaisin tultaessa hevoskärryillä oli pakka kangasta, leipää, voitakin. Oma ruis loppui talosta joskus huhti-toukokuussa. Jauhot oli hankittava muualta.

Kotona oli kova kuri ja hyvää käyttäytymistä arvostettiin. Kun mentiin kylään, piti esiintyä arvokkaasti. Pöytätapojakin opetettiin. Lapset saivat muistutuksia, elleivät osanneet istua kauniisti aterialla, Ilmi Santeri (o.s. Luukka) muisteli.
- Mummo kertoi lapsuudenkodistaan, joka oli Ilolan kylän suurimpia taloja. Nuorikoilla oli omat kammarit: Iitakummil ol kammar, Antti-setäl ja mei äitil oli omat kammarit; sit täl Joel-setä puolisol ois pitänt olla oma kammari, mut mummo ei huolint tätä. Joel läks kotont pois, kun ei huolittu palvelijoita miniäksi; hää otti venäläisen 'kuharkan', keittäjän. - Joel oli Eemilin setä.

Eemil kasvoi suurperheessä, jota isännöi isoisä, 'Äijä-Tuomas'. Talossa oli kaksi 'rokulia', ja kun tila vuonna 1912 jaettiin, väkeä oli kaikkiaan 24 henkeä. Eemil oli vanhin lapsenlapsista. Isä-Yrjölle jäi maata nelisen hehtaaria, vanha hevonen, kaksi lehmää ja hieho sekä kymmenhenkinen perhe. Eemil oli ainoa työikäinen lapsista, toiset olivat vielä alle rippikouluikäisiä.

Yrjön perhe jäi lapsineen vanhaan taloon. Talo pantiin "rikki", siitä korjattiin uusi, taitekattoinen, kahden sisäänkäynnin talo. Eemilin kotona oli seitsemän lasta: Nestori, Helmi, Suoma, Lyyli, ja meil oli kolme lasta siel syntynyt, Ilmi muisteli.
- Talossa oli iso tupa ja keittiö. Tuvasta mentiin vanhempien makuukammariin. Eteisestä tultaessa oli kulmakammari, ja sitten peräkammari, josta pääsi nätille verannalle. Eemil ei ollut vielä naimisissa, kun uusi, edustava talo tehtiin. Kotona oli maalauksia, huoneissa tapetit ja salissa taidetta. Piha oli pieni ja naapurit lähellä. Ikkunan alla kasvoi kolme omenapuuta, joista yksi oli Ilmin isän istuttama. Sen oksilla kaikki lapset olivat hyppineet; puu tuotti pieniä ja väkeviä omenia.

Talossa riitti vilskettä. Kun mummo komensi illalla nukkumaan, tilapäisvuoteet, pukkisängyt ja muut tamineet haettiin ulkoa, ja aamulla ne taas vietiin pois tuvasta.
- Eemil tottui kasvamaan talossa, jossa oli aina meteliä. Nestori sanoi, et 'ku toine lopetti itkemisen, ni toine alotti'. Hän ei kärsinyt ihmispaljoudesta. Suuren perheen piti yrittää elää sovussa keskenään, ja ahdas asuminen kehitti sopeutuvaksi. Naapureina olivat Touruset ja Ville Luukka. Ville oli äijän veljen lapsia, joita sanottiin setäläisiksi.

MUURAHAISEN MUNIEN AJOSSA

Luukan nuoruusvuosiin kuului eriskummallinen muurahaismunien keräilyharrastus. Munia haettiin Jämsästä ja Luhangasta asti. Ensimmäisen matkansa Eemil teki kesällä 1910, viimeisen 1923. Linda Majuri (o.s. Toukkari) muisteli nähneensä Eemilin salakirjoituksenomaisella tyylillä kirjoitetun kirjeen, jonka hän lähetti seurusteluaikanaan Tyynelle muurahaisenmunien hankintamatkalta jostain Keski-Suomesta. Yleensä Muolaan miehet tekivät keräysmatkoja Ruokolahden, Kurkijoen, Säkkijärven ja Nastolan suunnalla. Muurahaisten munien keräämisellä pääsi hyville ansioille, rahaa tuli neljäkin kertaa enemmän kuin muissa tavallisissa töissä. Kun raja sulkeutui, munat myytiin viipurilaisille välittäjille. Lallukka & Kump. osti tavaran ja välitti sen Saksaan lääketehtaille. Väinö Luukan mukaan keräily loppui, kun muurahaisenmunien maailmanmarkkinahinnat laskivat.

Muurahaisen munia saatiin niin, että muurahaispesä pantiin pussiin ja kannettiin kuominalle, veden tai tervan ympäröimälle kovalle maalle, jonne lehtien alle muurahaiset juoksuttivat munat piiloon. Kun lehvät otettiin pois, jäivät puhtaat munat, kotelot, jotka uunin miedossa lämmössä kuivattiin, että kotelossa ollut toukka ja vielä mukana olleet muurahaiset kuolisivat. Erikoista tottumusta vaati munien kuivattelu leivinuunissa, jotta ne tulivat kuiviksi ja sopivan värisiksi.

Muurahaisenmunien keruu oli Kannaksella tavallinen ansaintakeino. Munista oli kova kysyntä ja hyvin kuivatuista munista maksettiin hyvä hinta. Munat olivat kuitenkin kevyitä ja taitavat myyjät auttoivat asiaa siten, että joukkoon sekoitettiin hiekkaa. Jotta tavara saatiin kaupaksi, tarvittiin "venäläistä natsaijua". Muolaasta on kirjattu seuraavanlainen kertomus tämänlaatuisesta kaupankäynnistä:

"Kun antoi sen liikkeen ostomiehelle, joka tavaran tarkasti, jonkun ruplan natsaijua, niin täydestä meni ja sanoi vielä, että "ootsenharasoo". Se natsaijun anto oli kyllä vaikea teko, kun isot herrat seisoivat vieressä. Tavaran tarkastaja oli uskottu mies ja tavaran tuntija. Täytyi varustaa jo sopiva raha valmiiksi, esimerkiksi 5 ruplan kultaraha. Ja sitten kun säkki avatiin, ja tarkastaja pisti kätensä säkkiin, piti myyjän pistää myös kätensä säkkin ja painaa raha nopeasti tarkastajan kouraan. Silloin oli joka säkissä erittäin hyviä muurahaisen munia."
Vilho Tujunen, Muolaa; Karste-Liikkanen, s. 148


Eemil kävi myös metsätöissä, kaatoi tukkia, 'vesti' ropsia, sahasi lankkuja. Nuoren miehen kovimpiin työkokemuksia oli sepelin hakkaaminen rapakivestä. "Ei tää elätä, kyl täytyy muuta työtä hankkii; ei sepeli hakkaamine oo ihmise työtä", Eemil sanoi.

Metsästä Luukat keräsivät ja kuivasivat kesällä myös 'kärpäsenruutia'. Kärpäsenruuti oli liekojen itiöpesäkkeitä, jota käytettiin koristamaan seppeleitä; sitä tarvittiin myös apteekeissa, pillereitten ympärillä hienossa valussa. Kärpäsen ruudin käyttö loppui Luukan mukaan silloin, kun saksalaiset keksivät sen korvaavan kemiallisen aineen.

Itiöpesäkkeet kuivattiin uunissa, niin että jauho erkani pesäkkeestä. Sitten keltainen pöly seulottiin puhtaaksi ja myytiin. Jos haluttiin saada puhtain mahdollinen jauhe, se survottiin seulonnan jälkeen vielä kankaan läpi. Jauhe pakattiin kannellisiin astioihin tai pulloihin. Siitä maksettiin Pietarissa 80 markkaa kilolta, mutta se oli kovin kevyttä ja kiloon meni suuri määrä jauhetta.

Kärpäsenruuti on saanut nimensä siitä, että se palaa kuivana iloisella liekillä. Sitä käytettiin pillereiden jauhottamisen lisäksi ilotulitteisiin.

 
NAIMISIIN 1921
Sulhanen astui puukkoon Tyynen avioliitto puhutti kyläläisiä "Ennevanhaset häät"





Tyyne ja Eemil kihlautuivat
24.3.1921.

Digikuva: Jussi Luukka


Tyyne (o.s. Toukkari) ja Eemil avioituivat 24.9.1921. Kihloihin nuoripari oli mennyt puolisen vuotta aikaisemmin, maaliskuun 24. päivänä. Ilmi Luukka katseli pikkutyttönä rakastuneen Eemilin riiastelua. Vaikka taloon oli hankittu polkupyörä vuoden 1912 tienoilla, niin yölliset matkat seitsemän kilometrin päässä asuvan Tyynen luokse hoituivat monta kertaa hevospelillä.
- Säkki kainalossa Eemil lähti illalla parhaimman hevosen selässä.

Tyynen vanhemmat eivät aluksi katsoneet suopeasti tyttärensä seurustelua. "Eemel ku ol köyhä talo poika, ni ei millää olis häntä hyväksynneet", kertoi vuonna 1979 Tyynen serkku, Linda Majuri, o.s. Toukkari. Linda muisti asian hyvin, sillä samoihin aikoihin kävi Iivari Paloposki tapailemassa Lindan sisarta, Siviää. Joosepin (s. 1861) ja Marian (o.s. Halonen, s. 1873) mielessä oli käväissyt naapurin ainoa poika, jonka yleisesti tiedettiin kiinnostuneen Tyynestä. Tästä romanssista jäi Väinö Luukan mieleen rallatus:

'Yhdeksän ja kymmenänkii Läheojan poikki,
Martin Esa Taaperiin Tyynen luokse loikki'





Tyyne Luukka (s. 1900) Aili-tyttärensä kanssa
Helsingin Diakonissalaitoksella 24.4.1980.

Kuva: Pertti Toukkari





Muolaan Harvolan kylässä olleen Toukkarin talon rakennuksista ei
ole jäljellä muuta kuin kivinavetan rauniot. Kuva kesältä 2003.
Tyyne Luukka oli Jooseppi ja Maria Toukkarin tytär, isäni Eemil
Toukkarin serkku, kuten Eemil Luukkakin, jonka isän sisar, Maria
(s. 1876), oli isoisäni, Vilppi Toukkarin (s. 1865) vaimo. Sekä Tyyne
että Eemil Luukka olivat siis isäni serkkuja.



Toukkarin sukukuva. Tyyne Luukka takana toinen vasemmalta. Tyynen vanhemmat Maria (o.s. Halonen s. 1.9.1873, k. 23.8.1940, haudattu Malmille, josta siirretty Muolaaseen 1942) ja Jooseppi (Josef) (s. 10.1.1861, k. 26.11.1923) eturivissä oikealla. Vanhempien keskellä Sanna-tytär (Sanna Lyydi, s. 27.12. 1910, k. 12.11.1990. Takana oikealla Emil Toukkari, s. 22.9.1897, k. 26.1.1984.

Toukkarin talon omistivat veljekset Heikki, Jooseppi ja Vilppi. Talo rakennettiin 1907 (Mattson Rantakylästä?), ja se paloi (tuhopoltto) 20.11.1920.

kts. oikeuden päätökset 1920-22, Jorma Toukkari

Kuvan muut henkilöt vasemmalta: Maria (o.s. Luukka, s. 20.2.1876, k. 6.11.1947) ja Vilppi (Filip), s. 28.6.1865, k. 28.10.1946) poikansa Taunon (s. 16.2.1911, k. 3.10.1977) kanssa. Ilmi Maria (ed. tytär, s. 7.12.1903, k. 17.3.1933); Maria Villentytär (o.s. Karhi, s. 30.11.1865, k. 12.11.1945) miehensä Heikin (s. 7.6.1857, k. 13.12.1939, haudattu Oulun läänin Pyhäjärvelle jouluaattona 1939). Takana Hilda Tyyne (Luukka), s. 15.4.1900, k. 2.9.1980, Aino Siviä (Vilpin tytär), s. 21.10.1901, k. 27.5.1970 ja Linda Eliina (Vilpin tytär), s. 9.10.1907, k. 1.1.1992.



Häitä valmisteltiin kuumeisesti, olihan Tyyne Harvolan Toukkarin talosta lähtenyt ensimmäinen miniä. Kaikessa kiireessä sulhaselle kävi vahinko: härkää teurastettaessa Eemil astui terävään puukkoon. Jalkaterään tuli ammottava haava, ja sulhasen oli mentävä vihille kainalosauvan varassa.

Tyynelle olivat jääneet elävästi mieleen 59 vuoden takaiset asiat.
- Käivät häitä valmistammaa ja pit tappaa joku lehmä tahi joku vasikka. Tekkiit lahtii, ni eiks tää sulhane mänt paljai jaloi sinne kävelemmää ...ja hää tallas puukkoo. Jalkaterrää tul syvä haava, hyvi syvä haava. Lääkärist tulliit sinne meil, et pittää männä vihil aikasempaa. Myö käytiikii sit lauvantain vihil kappelis.
- Se ol harmi juttu, säälitti ja harmitti, ku sulhane tulloo kainalosauvojen kans, ilmankii ku se (Eemil) ol halveksittu viel, Linda Majuri muisteli.

Tyyne muisti, että "Setäläis-Nasti (Anastasia; Mikon pojan, Tuomaan, vaimo) sano miul monta kertaa, et kyl mie sinun en ois mänt vihil sillo, ko Eemelil ol jalka töllös."
- Mie sanoin, et eihä se miu rakkauuveim nyt nii kehnois kantimis oo. Yks haava on jalkapohjas, paranooha se. Ei se mikkää pettymys olt. Saatii olla rovasti pappila kanslias vihil. Vanha rovast Arttur Saarnio vihki. [Arthur Henrik Saarnio oli Muolaan seurakunnan kirkkoherrana 1920-1937.]
- Häät olliit oikee ennevanhaset, suuret häät. Suntai-iltapäivän alkoit. Iltapuolel tulliit miu kotihein vieraat ja Eemeli kottii männiit. Ja sit täält Eemeli koist läksiit puhemiehet hakemaa morseeta. Tulliit iltasil, ja myö uoteltii et millo ne tulloot, millo ne sulhaset tulloot. - Toukkaris ol paljo tyttölöi - kui se ol lustii! Ja sit kuulu huuto sielt ja mökinä. Nähtii et sulhaset tulloot. Paavo-setäl ol tuomisrinkilä. Tämmöne suur vehnärinkel. Sen toi tuomisiks. Nää puhemiehet olliit sit yötä. Pantii kohvit pöytää ja kohvipöyväs olliit nenäliinat; joka puhemiehel nenäliina. Tavalliset kaupast ostetut. Morsiamme pit antaa ne puhemiehil.

Linda Majuri kertoi, että "lahjuksii jaettii, sulhase koton annettii pääliinat, morseeme koton piti ostaa nenäliinat. Ne pantii teevail, ja ne pit sulhase sakin aikan maksaa, ne ol nenäliinarahoi, ja ne sai morsian."

- Kohvi jälkee ne söivät iltasil, ja sit läksiit tantsimaa. Tantsiit koko sen yön. Kuka sit tants, kuka makas, kuka missäkii ol. Seuraavan aamun juotii kahvit, syötii ja lähettii nuoteil. Miehet sekä naiset, oman talon väki ja naapurit; kuka vaan ehti. Mut ei isä eikä äit. Ne ei käyneet nuoteis. Isä ja äit kutsuttii vast viiko pääst.
- Häis ol pääaterian rokkaa, häärokka ol sillo maantain sulhase koton. Syömise aikan toivat morsiamme syllii lapsen, ja morsian pan sen kaulaa rinkelin. Miul ol polvpoikan Setäläis-Anna. Ei sil olt nii vällii, tyttö vai poika.
- Mei häis ei ennää olt sitä tapaa, et tantsittiit morseenta. Kaik, kok hääväk. Morseemel panniit leviä esliina vyöl, ja siin ol kaksi suurta taskuu. Sit käivät tantsittammaa. Yks kerrallaa senko män ja otti, tantsitti yhe ringi ja pan rahhaa taskuu. Sit otti toine ja tantsitti ja pan rahhaa taskuu... Nii olliit morseeme tantsittajaiset. Lopuks syötii eroputro. Riisiputroo keittiit, ja sit ku sen söivät ni sit ties, jot nyt on eroputro. Sit sai lähtee pois.
- Häät kestiit maanantai-iltaa ast.

Viikon kuluttua morsiammen isä ja äiti kävivät kylässä, ja morsian ja sulhanen kutsuttiin "kostii" morsiammen kotiin.
- Pit viijä apel pitkä pullo ja anopil mustat kengät. Mei isäl, miu isäl, Peko Paavo hommas konjakkipullo. Uuraast ast tuotu konjakkipullo.
- Äijä [Eemil] sano et nää molemmat apet ku joivat iltasaijjuu, ja hää toi sen pullon, [ni sano, et] kyl niihe suupielet värähtelliit kummallakkii, ja rupesiit kupi tekkoo, Antti Luukka kertoi.

ANNA MOISIO (o.s. Luukka) seurasi viisivuotiaana tyttönä serkkunsa häiden valmistelua:

"Mukana olivat kaikki kynnelle kykenevät, minäkin. Siivottiin perusteellisesti. Leipomiset aloitettiin hyvissä ajoin. Kotitarpeista pyöräyttivät tottuneet, taitavat kädet perunavatruskoita, ryynipiirakoita ja tietysti häärinkelit (suuret vehnäs­kranssit) sekä ruisleipää ja harvinaisempaa vaaleaa hiivaleipää. Teurastus­puuhissa tapahtui pieni onnettomuus: sulhanen astui vahingossa maahan pu­donneeseen puukkoon. Jalkasiteet eivät kuitenkaan estäneet vihille menoa.

Suulajärvi oli verraton ruoka-aitta. Sieltä sai kalaa aina tarpeen mukaan ja kalaa oli hääpöydässäkin jossakin muodosssa. Juomana oli maito, piimä ja kalja.

Sunnuntaiaamulla lähtivät sulhanen ja kukkapojat kirkolle. Sinne oli mat­kaa 18 km. Morsian ja kukkatytöt (kaaseimet) tulivat toista tietä hevosten vetämissä kieseissä juhlapuvuissaan. Vihkimistapahtumassa morsian ja sulha­nen polvistuivat alttarille. Samoin tekivät kukkatytöt ja kukkapojat, sulhasen puolella, kerrottiin.

Puolenpäivän jälkeen alkoi hääväki saapua häätaloon. Kieseissä hevosella ajaessa kaaseimet lauloivat 'Ei myö tultu tähän kyllään sikurkohvii juomaa, vaan myö tultiin tähän kyllään morsianta tuomaan'. Lau­lussa oli monta säkeistöä, joita en muista.

Tervetuliaisseremonioitten jälkeen siirryttiin sisätiloihin, missä pitopöytä odotti. Morsian antoi anopille lahjaksi pukukankaan, apelle paidan ja puhe­miehille sukat. Liinalla peitetty seula oli pöydällä ja sinne sitten sujautettiin rahaa häälahjaksi.

Lapsilykyn takaajaksi nostettiin morsvaimon polvelle 3-vuotias pikkuveljeni polvipojaksi. Hänet palkittiin rinkilällä. Tehokas taika se olikin, sillä lapsia siunaantui aikaa myöten yksi tyttö ja kolme poikaa. NuorisoseurataIon ulkopuolella oli tanssilava, missä häävieraat tanssivat myö­hään yöhön."
Kivennavan Leskisten suku, s. 156, 157


P.S.
Tyyne Luukka muisti vuonna 1979 vihkimisensä toisin:

"Setäläis-Nasti (Anastasia; Mikon pojan, Tuomaan, vaimo) sano miul monta kertaa, et kyl mie sinun en ois mänt vihil sillo, ko Eemelil ol jalka töllös. Mie sanoin, et eihä se miu raakkauuveim nyt nii kehnois kantimis oo. Yks haava on jalkapohjas, paranooha se. Ei se mikkää pettymys olt. Saatii olla rovasti pappila kanslias vihil. Vanha rovast Arttur Saarnio vihki. [Arthur Henrik Saarnio oli Muolaan seurakunnan kirkkoherrana 1920-1937.]

ja

'polvpoikan ol Setäläis-Anna. Ei sil olt nii vällii, tyttö vai poik.'

* * *


"Setäläis-Nasti" oli Tuomas Mikkelinpoika Luukan vaimo.
TUOMAS MIKKELINPOIKA LUUKKA, s. 31.12.1891 Muolaa, Ilola, k. 15.1.1949, Sääksmäki
Liikemies, Muolaa Perkjärvi. Kotitila 1920: 0,00715 mnt. Per.k. 1891.
Isä: Mikkeli Matinpoika Luukka, s. 21.9.1847, Muolaa Ilola 1 "Reijola"
Äiti: Anna Mikontytär Seppänen, vihitty 22.10.1871, s. 3.9.1852 Muolaa Ilola 4, k. 7.6.1903, Ilola
Puoliso: 30.5.1913 Anastasia Stepanova Luukka (s. Hotari t. Hodari), s. 16.10.1890 Salmi (kreikk. kat. srk), k. 15.5.1961, Sääksmäki
kts. "Mite enne mäntii naimisii"



Tyyne ja Eemil sukutaulussa.
Jorma Toukkari, Toukkarit. Sukututkimus.
Kirjatoukka Ky, Somero 1999
Sukutaulun tekstaus: Pirkko-Leena Lavikainen
Toukkarit-sukukirja


Tyynen avioliitto puhutti myös kyläläisiä: suuren talon tyttö meni naimisiin pienen, syrjäkylällä asuvan miehen kanssa!
- Yks sellane köyhä mummo, Määttäse Helena, sano et 'ainha tätä ollaa sanottu, et ne on onnellissii kutka sieltä pois tulloot, mut onnettommii kutka sinne [Luukan talo] viijjää'.

'Mitä varte määt nii pienee talloo?' harvolalaiset kyselivät. Toukkari talo ol vähä semmone ökötalo, Tyyne kertoi. Ilolaa pidettiin kaiken lisäksi vähän syrjäkylänäkin: "Kuivakankaiset nälkää näkkööt", harvolalaiset ja vesikkalalaiset pilkkasivat ilolalaisia, ja Eemilin henkilökohtaiset ominaisuudetkaan eivät kaikkia vielä silloin vakuuttaneet. "Mitä sie Ilola kuurol pojal määt?" Tyynelle huomautettiin - Eemil kun ei ollut kaikkein herkkäkorvaisimpia.

Linda Majurin mukaan Tyynen äiti ja isä, Jooseppi ja Maria, "tykkäsivät pahaa, sehän se olikin, kun oli köyhä poika, niin ei millään..." Lindan oma äiti, Maria (Vilpin vaimo), taas kärsi siitä, että Toukkarin talossa Yrjö-veljen poikaa vähäteltiin.
- Mut sit ku Eemelist tul kunnankirjuri, suhtautumine muuttu. Sit se ol jo arvokasta. Eemil ei kuitenkaan Toukkarilla koskaan näyttänyt olevansa loukkaantunut asiasta. - En mie ainakaa huomant, et hää ois kärsint siint ja sanont mittää...

Tyynellä oli Ilolassa oma "kammari". Kun lapsia syntyi, hän hoiti niitä mummon kanssa kotona. Eemilin kunnallinen elämä oli alkanut, ja päivät venyivät pitkiksi.

Tyyneä kutsuttiin joskus ajan tavan mukaan 'Setä Yllö Eemeli Tyyneks'. Kun Antti syntyi, niin joku kyläläisakka huusi: 'Oottaks kuullet ku Setä Tyynel on poika?' Ilolan topakoille naisille joskus sanottiinkin, et 'älä sie oo nii tehosa tai ne rupiaat sanomaa siu miestäis Kaino Suloks!'

Tilalla oli kaksi taloa, Antin ja Paavon talot. Tyyne tosin meni vanhaan taloon; uusi rakennettiin vasta naimisissa ollessa, omasta puutavarasta - itse sahattiin lankutkin. Kun lisätila, Kettula, ostettiin, Yllö jäi vanhalle paikalle. Paavo Luukka, Eemilin setä, kuoli pian uuden talon valmistuttua. Myös Paavon vaimo, Lydia, kuoli. Sitten kuolivat hevonen ja lehmä.


TAULU 203. 7. sukupolvi
PAAVO TUOMAANPOIKA LUUKKA, s. 18.10.1868 Muolaa Ilola 3, k. 26.7.1928 Ilola
tilallinen Ilola 3:ssa. Tila 1/12-1/12. Lohkottu 4.9.1901
Isä: Tuomas Matinpoika Luukka (Taulu 95)
Äiti: Hetti Mikontytär Hänninen
Puoliso: Lyydia (Lyyli) Mikontytär Luukka (s. Hänninen) 8.10.1905 Muolaa Ilola
s. 20.12.1884, Muolaa Ilola, k. 11.8.1928, Ilola. Isä Mikko Matinpoika Hänninen, äiti: Helena Tahvontr. Lipponen

Lapset:

1. Eino Viljam Luukka, s. 21.8.1906, Muolaa Ilola, k. 20.11.1906 Muolaa Ilola

2. Suoma Maria Luukka, s. 15.12.1907 Muolaa Ilola, k. 16.11.1908 Muolaa Ilola

3. Eino Ludvig Luukka, s. 15.12.1907 Muolaa Ilola 3, k. 15.1.1971 Valkeakoski (Taulu 428)

4. Anna Tyyne Luukka, s. 11.12.1909 Muolaa Ilola "Reijola"

5. Tauno Ensio Luukka, s. 11.4.1912 Muolaa Ilola "Reijola", k. 2.2.1992, Vantaa (Taulu 429)

6. Ilmi Paavontytär Santeri, s. 4.3.1915, Muolaa Ilola "Reijola" (Taulu 430)

7. Sylvi Mirjam Hanen, s. 3.4.1918, Muolaa Ilola "Reijola" (Taulu 431)

8. Hilja Paavontytär Helander, s. 15.12.1920, Muolaa Ilola, k. 6.4.1998, Lahti (Taulu 432)

9. Lauri Joel Luukka, s. 3.1.1923, Muolaa Ilola "Reijola" (Taulu 433)

10. Sulo Paavonpoika Luukka, s. 13.5.1926, Muolaa Ilola "Reijola"
Kivennavan Leskisten suku, s. 277


Yhden lukukauden Tyyne oli ollut Harvolasta Ilolassa, kun oma opettaja sairastui.
- En mie muista silt ajalt yhtää Eemelii. Mie olin kolmannel luokal, 12 vuue vanha.

Eemilin nuoruus kului talon töissä. Hän kalasti, oli pyhäkoulunopettajanakin. Opettaja Manninen, joka sittemmin muutti Nuijamaalle, tahtoi Eemilin mukaan pyhäkoulutyöhön.
- Eemeli ol siel luettamas ja laulamas häne mukanaa. Osasi virsiä, kun kotona aina laulettiin, Tyyne muisteli. Myös Yrjö tapaili virsikannelta ja Eemil viulua.



VENÄLÄISVAIKUTUS MUOLAASSA

"Myö oltii isänmaallisii ja vaikka venäläisvaikutus olikii yksinkertasis maalaisolois varsi pientä, ni ei myö pahast lähetty seurustelemaa venäläiste huvilaomistajjii palvelijoihe kans. Esmerkiksi Kyyröläs ol solmittu seka-avioliittojakkii vaa parikymment, vaik nii kaua olliit Muolaas", Luukka muisteli.

Kauppiaat olivat Pietarista tulleita venäläisiä tai sitten kyyröläläisiä. Tavarat hinnoiteltiin Venäjän ruplissa.
- Venäläiste kans tehtii kauppaa, ja usiamp mies, joka ol niihe kans tekemisis, solkkas venäjää. Olliit tarina mukkaa kehuneet kerra, et Kivennaval on semmone mies, joka haastaa venättäkkii käet taskus! Venäläiset ku puhhuut käsillää. Venäläine raha ol sillo vuossada vaihtees enimmäksee käytös. Verot maksettii Suome rahas. Valtionvero ol kaks markkaa miehelt ja markka naiselt. Manttaalimaksu tai käräjäkapat maksettii käräjätalo ylöspidost. Eikä muita veroja ollutkaan.

Venäläiset olivat alkaneet rakentaa huviloita Muolaaseen heti Pietarin radan valmistuttua lahjoitusmaiden lunastamisen aikoina. Erityisesti Muolaan järvi, Perkjärvi ja Suulajärvi olivat pitäjän huvila-alueita.
- Ensimmäise tontin möi käräjäkunna tuomarina ollut Sjöberg, jost tul sit prokuraattori, yhel venäläisel tehtailijal. 1890-luvul jo sivistyneistö alko aristella ja tuomita niitä suomalaisii, jotka myivät, Luukka kertoi.
- Mut eivät hyö myynet peltoloi vaa jouteolevii kankaita. Ja kun naapurii tul venäläine, hänel sit myivät sienilöi ja maitoo. Jotkut pittiit melkei majestetttirikoksen sitä, et muolaalaiset toimiit venäläiste ajureina, vossikoina.
- Lehtii kirjotettii et tällaset ovat laiskoja. Mut eihä se olt sen kummempaa ku tää nykkyine taksimiehe homma. Vossikoil ol asemal arvotut paikat, ja nimismies anto numerot. Sen mukkaa olliit siin vuorollaa niiku nykkyiset taksit. Lauantain veivät ja soppiit mihi aikaa sunnuntain hakkoot takasii.
- Ilolassakii ol kolme-neljä miestä, jotka pyhä aikan ajjoit ja viikol tekkiit ommaa työtä. Turha heitä ol siit tuomita. Hyö ei käyneet ku Perkjärvel. Esmerkiks Liipola kylä miehet, ne Unto Seppäse naapurit, ajjoit Kronstadtis, Pyhhää Johannesta katsomas.


Kannakselle, lähinnä Suomenlahden rannikolle, alkoi 1800-luvun loppupuolella siirtyä Pietarin suurkaupungin väestöä kesiään viettämään niin paljon, ettei vastaavanlaista kesäasutusta ole Olli Vuoren väitöskirjan mukaan mihinkään muualle muodostunut.
(Kesähuvilaomistus Suomessa, Turun Yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 3,
Scripta Lingua Fennica Edita 1966, s. 32)


Lahjoitusmaakauden loppuaikoina venäläiset varakkaat perheet käyttivät lahjoitustilojaan "hoveja" kesänviettopaikkoina, jolloin perheen lisäksi myös sukulaiset ja tuttavat voivat viettää kesiään Suomessa.

Toinen vaihe ajoittui Pietarin-Viipurin rataosan avautumisen jälkeiseen pariin vuosikymmeneen. Pietarilaiset alkoivat hankkia tai vuokrata nimenomaan kesäasutusta varten huviloita Kannaksen rajapitäjistä. Monet kannakselaiset talonpojat vuokrasivat huviloitaan tai kunnostamiaan talonpoikaisrakennuksia kesävieraille.

Tätä ns. vuokrahuvilakautta seurasivat 1890-luvun alussa "huvila-asutuksen hullut vuodet", joiden aikana pietarilaisten kesäasuntojen määrä nousi jyrkästi. Tämä johtui paljolti venäläisten maanomistusta Suomessa helpottaneista laeista. Kannaksella oli Suomen itsenäistyttyä 6.229 rakennettua huvilapalstaa, ja ulkomaalaiset omistivat tämän lisäksi 775 maatilaa, joiden yhteinen pinta-ala oli 53.978 hehtaaria 55 aaria. Näiden huviloiden ja maatilojen asukkaiden lisäksi oli suurimpana ryhmänä vuokralla asuneet pietarilaiset kesänviettäjät, joten kesäasukkaita oli kaikkiaan yli 100.000. Asutuksen keskuspaikkoja olivat Terijoen, Kivennavan ja Uudenkirkon seudut, yksistään Terijoella arveltiin perhepassien perusteella kesällä 1911 oleilleen lähes 50.000 pietarilaista kesävierasta.

Kesäasutuksen taloudellinen merkitys oli suuri. Venäläisten pelättiin heikentävän rajaseudun asukkaiden kansallismielisyyttä ja esitettiin myös arveluja, että venäläisasutuksen ulottamisella Suomen alueelle olisi ollut Venäjän kansallismielisten hallituspiirien suunnitelma ja tukema valtiollinen tarkoitus: Venäjän vallan ja venäläisen vaikutuksen lisääminen Karjalan kannaksella. Tämän suunnitelman katsottiin paljastuneen toisen sortokauden aikana, jolloin Kannaksen huvilaseudut aiottiin liittää Venäjän keisarikuntaan (Erkki Paavolainen, Karjalan kannaksen kysymys, Viipuri 1921).

Antti Paloposken mukaan varsinkin 1900-luvun alusta lähtien "kävi selvästi ilmi, että Kannaksen asuttamiseen venäläisillä harjoitettiin painostusta ja määrätietoista toimintaa venäläisten taholta. Kun Venäjän hallitus oli tullut huomaamaan, että Lintulan lahjoitusmaa-alueen myynti Suomen valtiolle oli heidän kannaltaan suuri virhe, niin se koettiin korjata asuttamalla Kannas suunnitelman mukaan venäläisillä." (Antti Paloposki, Rajalla on rauhallista, Helsinki 1936, s. 18-19.)

Monissa yhteyksissä on viitattu, että ns. Suomi-syöjiä oli paljon kesäasukkaiden joukossa ja että Venäjän valtio ja Venäjän "kansanliiton eli mustasotnian" innokkaimmat kannattajat olisivat toimineen rahoittajina eräissä maanvälitysyhtiöissä, joita huvilaseudulle perustettiin, ja täten edistäneet Kannaksen maapohjan valtaamista "takaisin" venäläisille.

Vilho Hämäläinen kirjoittaa, että venäläisen kesäasutuksen muodostuminen Karjalan kannakselle liittyi alusta alkaen, jo lahjoitusmaakaudella, venäläisten poliittisia intressejä. Viipurin läänin lahjoitusmaajärjestelmä muotoutui kuitenkin taloudellishallinnollisista ja sotilaallisista syistä: tsaari Pietari varmisti tällä tavoin käyttöönsä riittävän määrän virkamiesaatelistoa ja turvasi samalla Pietarin kaupungin laajentumismahdollisuuksia. Myös ensimmäisten vakituisten huvila-asukkaiden nimet ja ammatit osoittavat, että heidän keskuudessaan ollut tunnettuja venäläisiä kansalliskiihkoisia poliitikkoja tai Suomelle selvästi vihamielisiä henkilöitä. Oikeastaan ensimmäiset huvila-asukkaat korostivat mm. tyytyväisyyttään Suomen oikeudenmukaisiin oloihin. Ensimmäisten pietarilaisten kesävieraiden joukossa oli myös melkoinen määrä Pietarin saksalaisia ja balttilaisia, mistä oli oletettu, että kyseiset henkilöt olisivat halunneet paeta venäläistä hallintobyrokratiaa Suomen vapaampiin oloihin.

Vilho Hämäläinen lähteekin selittämään venäläisasutuksen laajenemista kulttuurin ja talouden alueelta. Venäläiset aatelisvirkamiehet hakeutuivat mielellään eläkkeelle siirryttyään syrjäisillekin seuduilla sijaitseviin suku- tai lahjoituskartanoihinsa. Kesäinen maaseutuelämä kuului näin kiinteänä osana Venäjän yläluokan elämänmuotoon. Lisäksi Suomella ja erityisesti Viipurin läänillä oli lähinnä Imatran matkailun ansiosta romanttisen ja eksoottisen maan leima, mikä lisäsi halua kesien viettoon Suomessa.

Kannaksen maaseutuelämään voitiin vielä liittää toinen venäläisille tyypillinen harrastus, kylpyläelämä, miellyttävissä ja terveellisissä luonnonolosuhteissa, ei ollut ihme, että Suomenlahden rannikot ja sisämaan järvet ja joetkin alkoivat vetää pietarilaisia puoleensa.

KAIKILLA PIETARIN KAUPUNGIN VARAKKAILLAKAAN porvareilla ja virkamiehillä ei enää 1800-luvun puolivälin jälkeen ollut mahdollisuutta omien maatilojen hankkimiseen, ja nämä korvattiin pienemmillä huviloilla tai vuokra-asunnoilla. Lisäksi rautatien tulo mahdollisti tämän uuden kesänviettotavan. Pietarin kaupungin läheisyyteen alkoi muodostua kaikkien suurratojen ympärille laajoja kesäasutusalueita, ja niin kävi myös Pietarin-Viipurin rautatien varrella. Kun Rajajoen ja Pietarin välinen seutu alkoi täyttyä, kesäasutus siirtyi Suomen puolelle, jossa kiinteistöt ja palvelut olivat halvempia kuin Venäjällä, jossa paikalliset asukkaat olivat oppineet "kiskomaan" pietarilaisilta kovia hintoja. Pietarissa toimi 1800-luvun puolivälistä lähtien N. Fedotov -niminen kiinteistövälittäjä, joka vuosittain toimitti julkaisua Suomessa olevista kesänviettopaikoista.

1890-lukua lähestyttäessä Suomen venäläinen kesäasutus alkoi kuitenkin saada jo poliittistakin sävyä. Tilanteen kärjistymiseen ovat voineet vaikuttaa inhimilliset ambitiokysymykset: venäläinen aatelisto sai kielteisen kuvat Suomesta esimerkiksi tilanhankintaan liittyvissä kysymyksissä [vain venäläisillä aatelisilla oli oikeus hankkia maata Suomesta], venäläisillä oli Suomessa kielivaikeuksia, maassa oli eri rahayksikkö, oma tulliraja, paloviinalainsäädäntö, oma lainsäädäntö ja valtiollinen järjestys. Näin huvila-asukkaat ja samalla myös Venäjän valtiomiehet tulivat huomaamaan, että

"se pieni valtioalkio, jonka Aleksanteri I vuosisadan myrskyisenä aamunkoittona hät'hätää loi 'jonnekin Viipurin taakse', on 3/4-vuosisadan kuluessa kasvanut autonomiseksi valtioksi, jossa esiintyvät kaikki sellaisen valtion tunnusmerkit enemmän tai vähemmän kehittyneinä. [---] Heidän hämmästyneille silmilleen näyttäytyy hyvin järjestetty itsehallinnollinen yhteiskunta tuhansine kouluineen, joissa, horrible dictu, valtakunnan kieltä ei opeteta, teollisuuksineen, joka osittain kilpailee heidän omansa kanssa markkinoiden kärjessä, lujaan perustukseen nojaavine finansseineen ja sellaisine omine luottoineen maailman markkinoilla, jota monet rikkaammat maat saattaisivat kadehtia."
Pietarissa valtiosihteerinvirastossa toimineen Johannes Gripenbergin
kirje Y. S. Yrjö-Koskiselle 15.4.1889; Lauri Hyvämäki, Ennen routaa, Helsinki 1960



Gripenberg pohdiskeli, mitä koki venäläinen "huviloitsija", joka siirtyi tähän valtakunnanosaan kesäänsä viettämään. "Sen, että 'valtakunnan lapset' ovat tässä valtakunnankolkassa muukalaisia; että heillä ei ole edes oikeutta omistaa täällä torpanmaata ilman yhteiseltä monarkilta anottavaa erikoislupaa; että jos hän, venäläinen, haluaa tähän torppaansa ottaa mukaansa pullon Donin rantojen rypälenestettä hukuttaakseen siihen harminsa, hänen on siitäkin maksettava tulli ja vero tsuudilaiselle publikaanille.

"Ei edes Venäjän rupla, joka sentään oli käypää rahaa Jäämerestä aina Kiinan ja Intian rajoille saakka, kelvannut maksuksi Suomessa, vaan se oli vaihdettava omistajan tappioksi huonon kurssin mukaisesti "vierailla hieroglyfeillä leimattuun arvonmittaan."

MONET KANNAKSEN KESÄVIERAISTA olivat todella vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla oli hyvät yhteydet hoviin ja hallituspiireihin; heille tarjoutui mahdollisuus vaikuttaa myös yleiseen mielipiteeseen sanomalehdistön kautta. Esimerkiksi pietarilaisen huvilaväestön "pää-äänenkannattajan" Novoje Vremjan päätoimittajalla A. S. Suvorinilla oli kesäasunto Uudellakirkolla. Vuonna 1889 keisari Aleksanteri III esitti vaatimukset Suomen ja Venäjän tulli-, posti- ja rahalaitosten yhdistämisestä ja kesällä 1890 keisari antoi Suomen senaatille määräyksen ryhtyä valmistelemaan lakiehdotusta "sen epäkohdan poistamiseksi, että Venäjän alamaiset, lukuunottamatta venäläisiä aatelismiehiä, mitä tulee oikeuteen hankkia kiinteää omaisuutta Suomessa, olivat samanlaisten ehtojen alaisia kuin ulkomaalaiset". Kesäasutuksen hankalimman esteen poistava laki hyväksyttiin 16.2.1891.

Kun aatelittomat venäläiset saivat nyt ilman erikoislupaa omistaa kiinteistöjä Kannaksella, rauhoittui koko huvilaseutukysymys valtiollisessa mielessä pitkäksi aikaa. Kun se uudelleen tuli poliittiseksi ongelmaksi 1900-luvun alussa, kysymys oli Pietarin kaupungin ja koko valtakunnan turvallisuuteen liittyvästä puolustusasiasta.
Vilho Hämäläinen, Karjalan kannaksen venäläisen huvila-asutuksen
poliittinen luonnne. Historiallinen aikakauskirja 1969, s. 5-12




Vuonna 1900 Muolaan pitäjässä oli noin 90 huvilaa ja vuonna 1908 kolmisen sataa. Vain viidennes näistä oli suomalaisten, jotka vuokrasivat huviloitaan kesäisin vierasmaalaisille, lähinnä venäläisille. Tiheintä huvila-asutus oli Perkjärvellä, jossa niitä arvioitiin olleen kaksi sataa.

Huviloita eivät myyneet ja vuokranneet pelkästään yksityiset ihmiset. Myös valtio alkoi harjoittaa tonttikauppoja; perustettiin jopa huvilakomitea asioita järjestämään. Kun venäläisiltä poistettiin omistusoikeutta vaikeuttavat rajoitukset vuonna 1890 ja 1903, oli näiden helppo hankkia maata. Kaiken lisäksi komitea antoi etusijan venäläisille ostajille, jotta suomalaiset eivät keinottelisi ostamillaan tonteilla.

Karjalan kannaksen komiteamietintöön (1908) liitetyn taulukon mukaan Muolaassa oli huviloita, joissa asui vierasmaalaisia yhteensä 326; palstoja, joita suomalaiset vuokrasivat oli 67 ja vierasmaalaisille myytyjä palstoja 18.

Myöhemmässä Karjalan kannaksen komiteamietinnössä, Karjalan kannaksen kysymys v. 1919, todetaan, että huvila-asutuksen tavattomasta kasvusta on vaikeata saada tarkkoja tietoja. Terijoella, joka oli huvila-asutuksen keskus, laskettiin v. 1912 olleen noin 5 000 huvilaa. Sen jälkeen lukumäärä ei liene sanottavasti kasvanut. Palstatilojen suuri määrä Kannaksella osoitti huvila-asutuksen laajuutta. Palstat olivat yleensä pieniä 1-2 hehtaarin kokoisia.

Ulkomaalaisten palstatilat:

19081919
Uusikirkko11931725
Kivennapa ja Terijoki38503649
Kuolemajärvi77250
Muolaa344531
Yhteensä54646155

KarsteLiikkanen, s. 98, 99


kts. emeritusprofessori Pekka V. Virtasen artikkeli (Karjala 2.2.2006)
KARJALANKANNAS JA ULKOMAALAISTEN HOIDOTTA JÄÄNYT OMAISUUS

* * *

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen pidettiin Muolaan Pölläkkälässä kansalaisjuhla. Karjala kirjoitti 27.3.1917:

Kansalaiskokouksia

Muolaan Pölläkkälän sahan nuorisoseuran talolla pidettiin t.k. 22:na kansalaisjuhla Suomelle annetun manifestin johdosta. Väkeä oli runsaasti, useita satoja. Pölläkkälän sahan torvisoittokunnan soitettua Jumala ompi linnamme, laulettiin Suonion Isänmaan virsi. Puheita pitivät opettaja A. Nuora ja A. Uski. Koneenkäyttäjä O. Repo lausui tilaisuutta varten sepittämänsä innokkaan runon. Lopuksi laulettiin torvien säestyksellä "Maamme" laulu. Opettaja Nuora esitti Suomen kirkkaalle tulevaisuudelle eläköönhuudon.


Ilolan nuoret reagoivat ajan ilmiöihin perustamalla suojeluskunnan.
- Myö pantii suojeluskunnat pystyy. Ilolas ol hyvä osasto. Miekii kävin harjotuksis nii kaua ku mänin naimisii, Eemil Luukka kertoi.




VUODEN 1918 SOTA - VAPAUSSOTA
Venäläisvaikutus Muolaassa Suuri muutos - Venäjän raja sulkeutuu

Maaliskuussa 1917 Eemil oli Turussa kalaliikkeen palveluksessa. Vallankumouksen melske ei keväällä ja kesällä vaikuttanut ilolalaisten elämään; vasta syksyllä alkoi tapahtua. Työläiset lakkoilivat, ja uutta aatetta levitettiin Kannakselle Pietarista käsin, moni karjalainenhan oli keisarikunnan pääkaupungissa töissä sotavuosina. Kun Eemil tuli Turusta kotiin, hän joutui etappimieheksi 1918 talvella Karjalan rintamaa muodostettaessa. Sisällissodan taisteluihin 25-vuotias Luukka ei osallistunut.

Sodan aikana valkoiset viestilinja kulki Viipurista Kanneljärven asemalle, ja majatalon isäntä toi sanoman Luukalle, josta se hiihdettiin suksilla Muolaan kappalaispappilaan ("Ojalan pappila"), Harvolan kylän Hasilaan ja edelleen Valkjärven rintaman lävitse valkoisten puolelle. Viesti kulki linjojen läpi kerran, pari viikossa.

Eemil Luukka teki muutamia etappimatkoja kappalaisen pappilaan, josta Onni Hämäläinen vei viestin eteenpäin.
- Yhe kerra miul ol kolme tyttöö mukan; perästpäin sain kuulla et yks niist ol ken raali Sihvo morsian. Hää sano, et saaks tääl kankaal laulaa Jääkäri[n]marssia - myö oltii siin Väärämäe kankaal. Ja lauloit myös.

Kun etappireitti paljastui, kappalaisen piti lähteä karkuun. Sen jälkeen Luukka kul jetti viestiä Harvolan kylän Kalle Hasilalle. Mutta pian sekin reitti katkesi, kun Kalle joutu lähtemään. Kevätpuolella 1918 tiet kulkivat Kanneljärven asemalle ja viestit Tolvasen mukana Rantakylään - ja siitä sitten Saastolaan, Himalaan ja Valkjärvelle. Tämä tie oli melkein koko ajan auki. Luukkaa kiellettiin lähtemästä pois asemapaikalta; "jouduin olemaan sitten oppaana, kun Kanneljärveltä ja Uudeltakir kolta kulki miehiä rintaman läpi". Viestit olivat "paperossilaatikkoon" piilotettuja sa laisia pikakirjoitusliuskoja, jotka annettiin mieheltä miehelle.

Jääkäriliikkeen tunnetuimpia muolaalaisia olivat Sihvon veljekset. - Oli muitakin... Virolaiset ja monet muut, jotka menivät Saksaan jääkäriliikkeen alkuaikoina. Kyllä se oli tiedossa, mutta ei siitä oikeastaan sotavuosina enää myöhemmin lähtenyt liikkeelle. [?]

Keväällä 1918 tulivat punakaartilaiset takavarikoimaan Ilolasta polkupyöriä. Punakaartiin komentamista pelkäävät miehet pakenivat metsiin, naiset ja lapset jäi vät kotiin. Eemil joutui olemaan toista viikkoa maan alla ennen kuin rintama siirtyi muualle.

Muolaassa ei sisällissodan aikana suuresti taisteltu, koska punakaartiosastoja ei ollut kuin Perkjärvellä ja Kuusaassa. Ilolassa rintama oli verrattain avoin: Viipurista valkoiselle puolelle pyrkijät kulkivatkin kylän kautta. Ilolan pienestä työväenyhdistyksestä meni punakaartiin toistakymmentä jäsentä. Neljä heistä menetti henkensä sodassa. Loput tulivat takaisin kotikyläänsä.

Punakapinaan osallistuneet miehet olivat metsätyömiehiä ja talollisen poikia.
- Yks isäntämies Antti Luukka, Taaperist, Kivennava lähelt, ammuttii lähel kotiaan. Toiset olliit taas tääl Perkjärve vankileiril. Mikko Suikkanen ol työmies; ja muut kolme olliit nuorii poikii, jotka enemmä seikkailunhalusta lähtiit sottaa.
- Räisäläiset ja käkisalmelaiset olivat siinä asiassa mukana. Varsinainen jälkiselvittely oli siellä. Kenttäoikeudet tuomitsivat niitä toisia pois.

Luukan mielestä sota oli enemmän vapaus- kuin kansalaissota.

- Rintamalla ol nii paljo venäläisii, esmerkiks Valkjärvel. Myö pelättii, et jos punane puol tulloo päällimmäiseks, ni huonost käyvvöö. Se ol myös kovvaa propagandasottaa. Hengissä selvinneet työväenyhdistyksen johtomiehet vedettiin sodan jälkeen Jooseppi Luukan ehdotuksesta nuorisoseuran johtokuntaan.

Eemil Luukan mukaan entisten punakaartilaisten kanssa ei ollut mitään vaikeuksia, ja nuorisoseuran toimintakin lähti hyvin käyntiin.

Sisällissodan jälkeen elettiin Muolaassakin vaikeita aikoja. Elintarvikepuute oli ankara, punakaartilaiset olivat pakko-ottaneet karjaa, ja rajan sulkeutumisen jälkeen tuonti Venäjältä katkesi. Köyhät rajakylät olivat kaikkein vaikeimmassa asemassa. Muolaassa sentään oli järviä, joista kalasteltiin ahkerasti noina vuosina. Kalaa tuli paljon.
- Mie jouvvuin elintarvikelautakuntaa sihteeriks. Järjestelin leipäkoreja ja tein tilityksii. Vilho Taskinen ol puheenjohtajan. Olin sihteerin yli puol vuotta. Sit vaihtoit miehii ja mie jouvvuin lähtemää pois.

Yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin Luukka joutui vapaussodan jälkeen. Hänet valittiin 1919 köyhäinhoitopiirin kaitsijamieheksi.
- Kunna kassast kirkolt kaitsijamies sai rahhaa ja jako ne sit vanhuksil. Heitä pit kulettaa myös lääkäril ja auttaa kaikeinlaisis asjois.

Lautamiesehdokkaaksi Luukka asetettiin vuonna 1922, ja 1923 hänet nimettiin kihlakunnanoikeuden lautamieheksi.
- Olin täs hommas viis vuotta ja sinä aikan kävin Maalaiskuntien Liiton kunnallismieskurssin Viipurissa. Se ol kuukauvven kestävä opastuskurssi. Kunta anto miulle stipendin. Kurssilla opetettiin kirjanpitoa ja selvitettiin kunnallislain koukeroita.
- Mut kaikkein paras elämänkoulu ol miul tää viis vuotta lautamiehen. Oikeutta jaettiin Kyyrölän käräjätalossa. Muolaa kuului aluksi Äyräpään ja myöhemmin Viipurin kihlakuntaan. Varsinaiset käräjät kestiit 25-30 päivää. Istuntoja ol joka kuukausi. Vähintää yks tai kaks päivää kuukauvves män käräjil. Siihe aikaa jutut ol etupääs kieltolain ja elintarvikelain rikkomisia sekä väkivaltarikoksii. Ne pit kuukauvve sisäl tutkii. Tappoi ol paljo. Ku mie lähin 1927 pois, eräilläkkii käräjil ol seitsemä miestä syytettyn henkirikoksist. Rikolliste lisäks lautamiehen näk paljo tavalliste ihmiste siviilikanteita.

SUURI MUUTOS - VENÄJÄN RAJA SULKEUTUU

Venäjän vallankumous ja kansalais-vapaussota muuttivat ihmisten elämän, myös Ilolassa. Muolaalaisten parisataavuotinen kauppa Pietarin kanssa loppui, kun raja sulkeutui. Huvila-asukkaita ei enää vieraillut kesäisin Kannaksella, joten rahantulo tyrehtyi.

Haikeana muisteltiin aikoja, jolloin Pietariin vietiin maitoa, halkoja, heiniä, olkia. Miljoonakaupunki tarvitsi kalaa, rapuja, luutia, elävää karjaa. Ja Pietarista tuotiin jauhoja, ryynejä, suolaa, sokeria. Rahdinajosta oli nyt luovuttava.
- Ei ihme et vanhat ihmiset olliit vähä peloissaa. Kyseliit, et mite täs nyt käyp? Kaikki rahat kulkivat siihen aikaan Pietarin ja Inkerinmaan kautta, Luukka kertoi. Maanviljely, suomalaisittainkin ajateltuna vaatimatonta, oli muolaalaisille kuitenkin tärkeämpää kuin naapuripitäjäläisille, vaikkapa Kivennavan asukkaille. Antti Luukka, Eemilin poika, kertoi isän selittäneen sodan jälkeen länsisuomalaisille, että kivennapalaisille maanviljelys oli vain harrastus. He tienasivat leivän kaupankäynnillä, kävivät töissä Pietarissa, polttivat sysiä ja rahtasivat niitä sitten suurkaupunkiin.

Rajan sulkeutuminen oli heille suuri muutos. Onneksi kivennapalaisilla oli hyvät metsät, ja kun puutavaran hinta nousi, niin helppoa rahaa alkoi tulla isännille. Niillä myös rehenneltiin.
- Kivennapalaisilla alko olla autoloitakii. Muolaa miehet ihmettelliit, et eiks autonpito tule kalliiks. 'Ei auto ole kallis, mut pensa tulloo aikaa myöte hintoihins', kivennapalaiset sanoivat. Sitten ajjoit kesän kaks ja joutuit luopumaa autoistaa, Antti Luukka kertoi.

Eemil Luukka oli tehnyt nuorena isänsä kanssa kauppamatkoja Pietariin, myynyt muurahaisenmunia ja tuonut sortovuosien aikana jopa aseita aktivisteille.
Veikko Pohjanpellolle Luukka tarinoi ministeriaikoinaan näistä matkoista:
- Kun Luukka isänsä kanssa meni muurahaisenmunia viemään Pietariin, niin hän sanoi etteivät he saaneet niin paljon rahaa kuin naapuri, joka pani hiekkaa säkin pohjalle.
- Aina piti myydä, jos ei muuta niin rinkeleitä. Ei muuten ollut mies eikä mikään. Kerran hän toi Pietarista tullessaan aseita aktivisteille. Junassa oli tarkka kontrolli, joten hyvät neuvot olivat tarpeen; Luukalla nimittäin oli kaksi pistoolia. Tullimiehet komensivat ottamaan kaikki laukut alas hyllyltä. Luukka vain näytteli ihmetystään, otti lehtiä naapuripöydästä ja pani pistoolit niiden alle. Komissaari ei löytänyt kapsäkeistä mitään kiellettyä. Venäläisten pettäminen tavalla tai toisella oli aikansa kansanhuvia.

Pentti Huhanantille, Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajalle, Luukka kertoi tarinaa Inon linnoitustöistä, kuinka muolaalaiset huijasivat korruptoituneita venäläisiä.
- Kivenajajat veivät lastinsa, saivat rahat kouraan, mutta eivät tyhjentäneetkään kuormaa, vaan ajoivat toisesta portista ulos, antoivat vartijoille kolmanneksen saamastaan rahamäärästä ja tulivat saman kuorman kanssa uudelleen sisään. Näin ryssiä vedettiin huulesta, Huhanantti kertoi kesällä 1980.




MUOLAAN AINUT VIRKAMIES
Muutto kirkolle Kyyrölä liitetään Muolaaseen Tuttu ja turvallinen Luukka Poliittinen herääminen
Muolaan maatalous tehostuu 30-luvun pulavuodet Luukka kaupanvahvistajana

Vuoden 1927 lopulla Muolaaseen päätettiin perustaa kunnankirjurin virka. Paikka julistettiin haettavaksi. Kunnallislautakunnan esimies Juho Karhi pyysi Luukkaa hakemaan virkaa, olihan Luukalla kokemusta muun muassa kunnallisen ulosottomiehen työstä.
- Jos saat mänemää kuntakokoukses lävitse, ni tulenha mie, Luukka sanoi - hän oli näet perehtynyt kirjurin tehtäviin jo kansakoulupoikana enonsa ollessa kunnallislautakunnan esimies - Eemil teki hänelle verokuitteja ja palovakuutusyhdistyksen papereita.

Karhin esitys ei kuitenkaan saanut riittävää kannatusta, ja kunnankirjurin paikka julistettiin haettavaksi.
- Mut mie en pääst ees eholle. Ensimmäisel tilal ol O. Saastamoinen, Rahikka toisel ja kanttori kolmannel. Saastamoine valittii, mut se kieltäyty. Täs välil ol uuvveks kunnallislautakunna esmieheks valittu jostai syyst Jooseppi Kaurane. Ja hää ei uskaltant jäähä kanttori Inkise varraa. Inkisen elämäntavat ja taipumus viinanviljelyyn olivat kaikkien tiedossa.
- Mie sattumalt oli kirkol iha muil asioil sammaa aikaa ku siel ol kunnallislautakunna kokous. Kaurane kutsutti miut luokseen ja kysy oisinks mie halukas tulemaa kunnakirjuriks. 'Sie oot hakent, vaikkei sinnuu pantukaa ehdol.' Mie sanoin et eihä miul oo syytä perruu. Jos kunta perrii, ni saanha mie tulla.
- Kaurane sano et täytyy tulla kunnatalol toine päivä tammikuuta 1928. Ajoin hevose kans sinne, ja heti pit ruveta kirjottammaa pöytäkirjaa. Aluks suureks avuks ol Jooseppi Kaurane, jol kansaedustaja hommist ol vappaata tammikuu aikan. Yhes aloteltii. Joka aamu ol neuvottelut ja iltasil toiset. Päiväl sit toimitettii ne.

Muolaan historian mukaan "kunnankirjurin viran perustaminen oli useamman kerran valtuustossa esillä. Valtuuston kokouksessa 7.1.1927 päätettiin lopullisesti sanottu virka perustaa ja annetiin valtuuston puheenjohtajan tehtäväksi laatia ohjesääntö kunnankirjurin tehtävistä ja muista siihen kuuluvista seikoista. Valtuuston kokouksessa tammikuun 23 p:nä 1928 valittiin kunnankirjuriksi ulosottomies Eemil Luukka Ilolasta." (s. 221)

"2.1. pidetyssä kokouksessa valittiin väliaikaiseksi kunnankirjuriksi aikaisemmin valitun O. Saastamoisen kieltäydyttyä lautamies Emil Luukka ja alistettiin kunnankirjurin toimen täyttäminen kunnanvaltuuston ratkaistavaksi."
"28.1. Päätettiin myöntää kunnankirjuri Emil Luukalle vapautus kunnallisesta ulosottomiehen toimesta ja julistaa ulosottomiehen toimi haettavaksi."

Keski-Vuoksi

MUUTTO KIRKOLLE

Muolaan kunnankirjuriksi valittu Eemil Luukka asui aluksi toimistohuoneessa, pitäjäntuvan vieressä. Palkkaa hänelle maksettiin uudesta virasta 800 markkaa kuukaudessa. Summa vastasi kansakoulunopettajan kuukausipalkkaa. Ensimmäisenä vuotena, kun Luukka oli "suntiol vuokramiehen", tuli palkan päälle 300 markkaa asunnon korvaukseksi.

Vuosisadan vaihteessa rakennettua kunnantaloa alettiin laajentaa. Kesällä 1928 re montti oli valmis. Virastoon saatiin neljä uutta huonetta. Uusien toimistohuoneiden lisäksi myös lautakuntien jäsenet saivat uudet majoitustilat. Vahtimestarin asunnosta kunnostettiin kunnan ainoalle virkamiehelle, Eemil Luukalle ja hänen perheelleen, viihtyisä koti.

Keski-Vuoksi kiitteli 10.11.1928 kunnantalon 100 000 markan hintaista laajennusta.

"Kunnan toimiston huoneusto on siisti ja mukava, samoin säästöpankille vuokrattu huone. Sitäpaitsi on talossa valtuustolle tilava istuntosali ja kunnallislautakunnalle eri huone. Ikävä vain, ettei kunnan kirjastolle rakennettu talolle erityistä huonetta, sillä uuden kirjastolain mukaan saisi siitä niin suuren vuokran valtiolta, että huoneen rakentaminen olisi tullut kunnalle maksamaan mitään. Toistaiseksi kuitenkin on kirjasto sijoitettuna kunnantalolle. Talon yläkertaan on rakennettu tilavia ja mukavia asuinhuoneita."

Eemil Luukan perhe jäi vielä vuodeksi asumaan Ilolaan. Perheessä oli kolme lasta (Antti 1923, Viljo 1925 ja Aili 1927), ja elämän aineelliset lähtökohdat vielä perin vaatimattomat.
- Mie läksin kotonta hyvi vähis rahois. Sen verra lainasin rahaa, et sain ostaa Viipurist ommii huonekallui, astiaston sekä päästäveettävän puusängyn ja siihe matrassin, jos voip nukkuu. Päiväks suntio emäntä pan sen kassaa ja iltasil ol viel pari kolme kunnanmiestä yötä siin samas huonees, Luukka muisteli uuden elämänsä alkua.

Kunnankirjuri- ja lautamiesvuosinaan Luukka kirjoitti ajankohtaisista kunnallisasioista myös lehtiin, muun muassa Maakansaan. Ennen kunnankirjurin tehtäviin siirtymistä hän ehti olla vuoden taksoituslautakunnan jäsenenä 1926 ja ulosottomiehenäkin 1927.

Lautamieskokemusta Luukka arvosti: tehtävässä sai kokemusta ja oppi tuntemaan ihmisiä, sillä vuoden aikana saattoi olla yli 60 istuntopäivää. Myös nuorisoseuratyö (1907-21) valmensi nuorta miestä yhteiskunnallisiin tehtäviin. Vuonna 1907 nuorisoseuran johtokuntaan kuuluivat Esa, Joel ja Jooseppi Luukka.
- Ilolan nuorisoseura oli vireillä jo 1890-luvulla kuten Kyyrölän nuorisoseurakin. Samoin Vuosalmen nuorisoseura, jonka johtomiehiin kuului Kalle Kustaa Pykälä.
- Perkjärven kylässä oli oma torvisoittokunta 1896-97; sillä oli vakinainen kapellimestarikin. Perkjärvelaiset kävivät näyttelemässä osia Seitsemästä veljeksestä, joista muuten oli valtaosa Laihasen veljeksiä, Laihasilla itsellään kun oli seitsemän poikaa. - Ilolaiset kuuluivat Perkjärven nuorisoseuran alueeseen.

Vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä 1905-12 Muolaaseen perustettiin kymmenkunta nuorisoseuraa. Niitä oli miltei joka kylässä tai koulupiirissä, ja samat henkilöt toimivat niin Maalaisliitossa kuin nuorisoseurassakin.
- Ei siellä mitään kitkaa siinä suhteessa ollut. Seuratoiminta tavoitti henkilöitä, joita sitten tuli mukaan kunnalliseen ja valtiolliseenkin toimintaan.

Osuustoiminta-aatekin virisi Muolaassa.
- Osuustoiminnallisissa riennoissa en ole joutanut erikoisemmin olemaan mukana, sillä niin kauan kuin olin kotikylässäni, niin jouduin puolet ajasta käymään ansiotyössä.
- Vasta kun jouduin kirkolle, niin sitten tulin mukaan näihin osuuskauppajärjestöihin enemmän. Jouduin myös läheltä seuraamaan ja tukemaan osuuskassaa, jotka siihen aikaan rupesivat yhdistämään yhdeksi kassaksi. Muolaahan muuten, tietämäni mukaan, perustettiin ensimmäinen osuuskassa Karjalaan.
- Opillista tietoutta sain nuorisoseurasta ja nuorisoseuran kirjastosta. Mutta vieläkin enemmän minä sain kodistani, sillä isäni oli ahkera kirjallisuuden lukija.
- Kun sitten tulin kunnankirjuriksi eikä sitä koulusivistystä ollut niin paljoa, neuvoi pitäjämme nimismies minua: 'Mitä et tiiä itse, ne pittää kyssyy toiselt, se on noppein tapa päässä asioista peril.'

Kirkolle muuton jälkeen Eemil liittyi kirkkokuoroon, johon myöhemmin tuli myös Tyyne. Luukan kotona yöpyivät monet ilolalaiset, jotka olivat tulleet ehtoolliskirkkoon jo lauantaina. Eemil Luukka harppoi lattialla siskonpedissä makaavien vieraiden yli tultuaan puhujamatkoilta, sanoi vain että 'pankaaha jalkoi vähä kippuraa, etten mie suurmies tallaa niitä rikki', muisteli Ilmi Santeri. Kun Eemilin isä, Yrjö, vuonna 1930 kuoli, kyläläiset ottivat pojan uskotikseen. Kaikki asiat kerrottiin Eemilille. "Hää ol ku Jumala."




Karjala?




Kunnalliselämän suurimpia operaatioita oli takavuosina ollut Muolaan ja Äyräpään eroaminen omiksi kunnikseen vuonna 1925. Ensimmäisiksi töikseen Luukka joutui tekemään jaon loppuselvityksiä, joista ei suurempia riitoja syntynytkään.
- Tosin yks Pölläkkälä mies sano, et mustalaiset ei tulleet tarkallee jaetuks. Muolaahe jätit kaik mustalaiset eikä heil jäänt yhtää. Mut pari viiko pääst ol jo yks mustalaine saant kortteeri Pölläkkäläst, jote sekkii tasahus.

Kyyrölä oli itsenäinen kunta vuoteen 1934, jolloin Muolaan kunnan sisässä ollut venäläiskylä päätettiin sulauttaa isäntäänsä, "hävittää pois".
(kts. Kyyrölän historiaa)
- Tää liitty näihe maanpuolustusasjoihe. Sotilasherrat sannoit, et Kyyrölä pittää hävittää pois ku venäläises kunnas on epäluotettavvaa ainesta. Täst ei mittää julkisest puhuttu, ja Muolaan kunta pantiikii virallisest esittämmää yhdistämistä.


Luukan mielestä Kyyrölän liittäminen onnistui erinomaisesti. Kyyrölästä tuli pari kolme edustajaa päättäviin elimiin: yksi otettiin kunnallislautakuntaan ja taksoituslautakunnastakin löytyi paikkoja kyyröläläisille. Valtuustoon tuli yksi kyyröläläinen porvari ja yksi sosiaalidemokraatti.

Luukka joutui olemaan mukana yhdistämishankkeessa hyvinkin paljon; hänet valittiin muun muassa Kyyrölän kunnan omaisuuden vastaanottajiin. Kyyrölän kuntaliitos Muolaaseen aiheutti kuitenkin arvostelua. Liitoksen pelättiin nostavan veroäyrin hintaa. Kyyröläläisten veroäyri oli vuonna 1933 kuusi markkaa, Muolaan kahdeksan.

30-luvun alussa Kyyrölässä oli asukkaita 2039. Vuonna 1936 Kyyrölän pinta-ala oli 24,79 neliökilometriä, josta oli peltoa 352 hehtaaria, niittyä 112 ja metsää 1935 hehtaaria.

Kunnan tehtävien kasvaessa kunnankirjurille tarvittiin apuvoimia. Eemil Luukan vanhalle enolle, Paavo Määttäselle, annettiin Muolaan kirjanpitoasiat, sillä kunnansihteeri joutui olemaan usein muualla, olihan kunnan esimies Helsingissä; kansanedustaja Jooseppi Kaurasen tavoitti kunnantoimistosta yleensä vain lauantaisin. Käytäntö jatkui Kaurasen kuolemaan asti vuoteen 1935.

Ja väkeä lappoi kunnantalolle neuvoja kysymään. Kunnankirjurin työpäivät venyivät pitkiksi, usein 16-tuntisiksi. Luukka istui työpaikallaan iltakymmeneen, yhteentoista.
Muolaan kunnan tehtävien hoitoa vaikeuttivat monessa mielessä "takaperällä" olleet asiat. Ongelmat olivat kasaantuneet vuosien takaa. Juho Karhi yritti hoitaa kotoaan käsin suuren kunnan asioita, kun Muolaan ja Äyräpään jako oli vielä kesken. Monet asiat jäivät pakostakin vähemmälle huomiolle. Rahapulaan piti hankkia kassakreditiivejä milloin Yhdyspankista, milloin Kansallispankista. Samaan aikaan oli kolmen vuoden valtionapuja saamatta.

Luukka pani tuulemaan, ja tulokset näkyivät varsin pian.
- Ensimmäisen vuoten raha puute loppu sil kertaa, et kreditiivit voitii maksaa pois. Ja Kaurane ol tietyst siit hyvillää.

"Kunnantoimisto on entiseen tapaan ollut auki asiakkaita varten kaikkina arkipäivinä aamusta iltaan. Toimistonhoitajana on toiminut kunnankirjuri Emil Luukka. Kunnankirjurin apuna on toimistoapulaisena ja kirjanpitäjänä toiminut kanslisti Pentti Halttunen."
Muolaan kunnalliskertomus 1933
Pentti Halttusen veli oli Muolaan seurakunnan kappalainen Lauri Halttunen (1929-35). Halttunen oli innokas kalastaja ja Luukasta hän sai samanmielisen ystävän. Kun kunnankirjuri ja kappalainen kohtasivat, puhe kääntyi mieliharrastukseen. Halttunen tunnettiin myös siitä, ettei hän ei sylkenyt lasiin - tämä oli julkinen salaisuus. Melkoinen skandaali oli aiheutua, kun Sormulan Monosella vietettiin 50-vuotispäiviä.



Kappalaispappi Lauri Halttusen perhe. Lauri Kustaa Antti Halttunen (s. 7.5.1894) oli Muolaan seurakunnan kappalaisena vuosina 1929-1935. Muolaan historia luonnehtii Halttusta erityisen hyväksi laulumieheksi. Hän oli "pidetty kansanomaisuutensa ja iloisen luonteensa vuoksi." Muolaasta Halttunen siirtyi Rääkkylän kirkkoherraksi 1.5.1935, ja sieltä Nummen kirkkoherraksi 1.5.1952.
Muolaa ja Äyräpää vv. 1870-1944, s. 294
Kuva: www.luovutettukarjala.fi




- Ukot ku tiesiit, et pappi ol viinaa mänevä, ni hyö tietyst koiruuksissaa juottiit Halttusta nii et hää tul humalaa. Ja ukkoloil ol mukavaa, Tyyne Luukka muisteli noloa tilannetta.
- Viekää nyt hyvät ihmiset se pappi pois, vieraat sannoit.. No Halttune saatii autoo ja ajettii kottii...

Seuraavana päivänä Halttunen tuli kunnantaloon pyytelemään itkussa suin anteeksi käytöstään. Hän kiitti samalla Luukkaa, joka oli osannut lähettää kappalaisen juhlista kotiin. Kansa antoi anteeksi, katsoi läpi sormien sielunpaimenensa pahetta: Halttunen oli hyvä pappi, lauloi komeasti, oli ystävällinen ja yksinkertainen maalaisihminen. Häntä ei juomisesta arvosteltu.

Kun piispantarkastuksessa kysyttiin kirkkoväeltä, onko seurakunnalla muistuttamista palvelijoistaan, levisi Muolaan kirkkoon täydellinen hiljaisuus.
- Syvän hakkas nii kovast, et nyt jos ne sannoot. Kirkos ol nii hiljasta, et tulitikun putoamisen olis kuult. Mut kukkaa ei sanont mittää, Tyyne Luukka muisteli piispantarkastusta jälkeen päin.

Myös kanttorin (Martti Inkinen) persous viinalle tiedettiin. Halttunenkin oli ymmärtäväinen: "Jos lukkari ei ossaa juuvva, se pittää opettaa", hänen kerrottiin sanoneen.



Muolaan kirkko.
Aarno Karimon
akvarelli "Entisinä
aikoina".



Muolaan kirkonkylää vuonna 1934. Ernst Lohr-
manin suunnittelema kirkkorakennus vihittiin
käyttöönsä vuonna 1852.

Kuva: www.muolaa.net/kirkko.html





Kirkon peruskiveen hakattiin kivijalan val
mistumisvuosi 1849.

Kuva: Pertti Toukkari 2003



Kirkkojärven rannasta nousevilla
rapuilla Pirkko-Leena Lavikainen,
Aarne Toukkarin tytär Someron
Kimalasta.

Kuva: Pertti Toukkari 2003




Muolaalaiset olivat tottuneet asioimaan Eemil Luukan kotona jo hänen kunnankirjuriaikanaan, ja perinne jatkui sotien jälkeen Helsingissä. Johannes Virolainen muisteli, kuinka Lapinlahdenkatu 23:ssa oli usein vilskettä, kun maaseudulta asioimaan tulleet Muolaan evakot yöpyivät siellä.
- Hänhän asui ensin Lapinlahdenkatu 14:ssä, muutti sitten suurempaan ja antoi vanhan huoneistonsa minulle, 1945 vai oliko se -46 keväällä. Kun lapsiakin oli neljä, niin monta kertaa isäntäväen oli yövyttävä hetekan puolikkaalla keittiössä
- Elleivät maalaisukot löytäneet muualta yösijaa Helsingissä, niin 'männää Luukal yöks', Ilmi Santeri muisteli.
- Välil heitä makas lattiallakii, vanhoja vaatteita ja paperlakanoit peitton. Kaarina Virolainen kerran kysy, et mistä myö saahaa nii paljo petivaatteita, kun meil on aina niitä yövieraita. Mie sanoin, et ei niitä kahe lakana vällii pannakkaa. Ovat hyvillää ku pääsööt tuoho lattial loikomaa. Meil ol viel tääl Helsingiskii suurperhe; yhtee aikaa yheksä henkee. Yhteine hätä lähens sillo ihmisii, Tyyne Luukka kertoi.

Kunnankirjurin työ ja nimi seurasi Luukkaa läpi elämän. Hän oli vanhojen muolaalaisten mielissä ministerinäkin se entinen, leppoisa ja kansanomainen "Luuka Eemel", johon oli ollut helppo tukeutua Muolaan kunnantalolla.

Poliittiset vastustajat ja kateelliset puoluetoverit käyttivät kunnankirjurin titteliä joskus myös lyömäaseena halutessaan vähätellä suosittua karjalaispoliitikkoa.
- Kun Juho Niukkasen kanssa mielellään vähän ryypiskelin, niin vähän se aina ironisesti, kateellinen kun oli, heitti, että 'silloin se kunnankirjurikin siellä teki sitä ja tätä',
Veikko Pohjanpelto muisteli.
- En tiedä oliko Luukalla henkiystäviä omassa puolueessaan tai Maalaisliiton eduskuntaryhmässä. Luulen, että ne olivat hyvin kateellisia, kun karjalainen kunnankirjuri oli aina ministerinä.

* * *

Ahti Karjalainen muisti Luukan kertoneet anekdootin, jonka oli kuullut nuorena kunnankirjurina Muolaassa. - Tilaisuus liittyi Kekkosen ensimmäisen hallituksen järjestelyihin: sosiaalidemokraattien tullessa hallitukseen täytyi kolmen maalaisliittolaisen ministerin jättää hallitus. Luukka oli yksi heistä.
- Sikäläinen maalaisisäntä tuli Luukan luokse ja kysyi, kuinka sinä nuori mies aiot tässä virassa pärjätä? Mies antoi kaksi neuvoa, joilla menestyy elämässä.
- Toinen oli se, että jos et tiedä jotain asiaa, niin kysy muilta, ja toinen: Kun olet talonpoikien seurassa, ja ne haukkuu herroja niin hauku siekii, ja kun olet herrojen seurassa ja ne haukkuu talonpoikii, niin oo sie hiljaa, Luukka kertoi.

POLIITTINEN HERÄÄMINEN

"Rupesin merkitsemään kantaani vasta sen jälkeen, kun pääsin siihen ikään, että voin vaikuttaa asiaan. Sitä ennen olin nuorisoseurahommissa, eikä siinä ollut puolueasia päällimmäisenä. Maalaisliitto Kannaksella selkisi ihan itsestään, ei se suurempia taiteiluita ollut. Tämä johtui siitä, että 1) lahjustalonpojat itsenäistyivät viime vuosisadan kahdella viimeisellä vuosikymmenellä, 2) sortovuosien aikana sinne kohdistettiin kansansivistystyötä ja 3) nuorisoseurat perustettiin, kirjallisuutta ja isänmaallisuutta levitettiin", Luukka muisteli vuonna 1963 Maalaisliiton veteraanihaastattelussa Elias Rintalalle.
- Oli niin vastaanottavaista tämä. Alkoi kehitys kulkea siitä niin, että silloin kun Maalaisliitto perustettiin, niin siellä oli valveutuneita miehiä lähtemässä mukaan perustamiskokoukseen.
- Siitä puolin Muolaan pitäjää ei lähdetty vielä perustavaan kokoukseen, mutta Vuosalmen miehet lähtivät. Vuosalmi kuului siihen aikaan myöskin Muolaaseen. Sen jälkeen tieto alkoi sitten levitä nopeasti, niin että kun vaaliin mentiin, Maalaisliitosta Viipurin läänissä tuli jo edustajia eduskuntaan.
- Kun talouden ja maataloudellinen kehitys alkoi kehittyä nopeasti, niin silloin maalaisliittolaiset hoitivat tätä asiaa. Kun karjalaisten oma päällikkö Johannes Sihvo täytti 70 vuotta, niin noin 80 prosenttia juhlijoista oli maalaisliittolaisia, vaikka Sihvo ei itse kuulunut Maalaisliittoon. Puolueen poliittiselle menestymiselle oli merkittävää, että ehdokkaat asetettiin kihlakunnittain, vähän vanhan talonpoikaissäädyn tyyliin, ja silloin kun herroja ei ollut riittämiin - eikä niitä sillon oikein alussa haluttukaan ottaa mukaan - niin silloin itsestään selvisi, että jokaisesta kihlakunnasta tai ainakin suuremmasta pitäjästä asetettiin ehdokkaat, joilla oli koko pitäjän kannatus takanaan. Perinne juontui jo säätyvaltiopäivien ajoilta
- Näitä olivat esimerkiksi Kalle Kustaa Pykälä, näin oli sitten itäisellä Kannaksella 20-luvulla opettaja Kokko, ja sitten sinne tuli myös mukaan lukutaitoisena presidentti Relander. Näin alkoi kehittyä uusia kunnallismiehiä: kunnallinen ja valtiollinen toiminta kävivät melko tavalla käsi kädessä
- Vuosalmelta oli Elias Savolainen ja Kalle Kustaa Pykälä ja sitten Punnuksessa Hölttä ja Kauhanen. Jooseppi Kauhanen, (po. Kauranen) oli edustajana. Muolaan pitäjän länsipuolelta ei minun mieleeni ole jäänyt ketään, joka olisi huomattavammin ollut mukana.





Kansanedustaja
Jooseppi Kauranen
oli muolaalaisten luottomies valtio-
päivillä vuosina 1922-1935. Eemil
Luukka valittiin hänen jälkeensä
eduskuntaan vuonna 1936.

Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944 s. 199


- Kannaksella politiikka oli enemmänkin talouspoliittisten kysymysten hoitamista. Ikivanhoja kysymyksiä olivat Vuoksen laskeminen ja lahjotusmaiden metsät, joista oikeustaistelua käytiin aina talvisotaan asti.
- Kuninkaan vaalin aikana olin kiivaasti mukana. Kannaksellakin kuninkaan puhujia oli, mutta he saivat väkeä kasaan vähän, ei sieltä sitä kannatusta niin paljon ollut. Kannaslainen talonpoika ei enää ollut myytävissä.
- Kerrankin oli Kyyrölään, venäläiseen kylään, kokoontunut kuninkaantekijöistä. Siellä oli Mikko Erich ja Erkki Paavolainen. Väkeä oli silloin kovasti, mutta eivät ne kannatusta saaneet. Muolaassa sanottiin: 'Ei me kuningasta huolita, keisari meni jo!'

Luukka joutui kunnankirjurina mukaan Maalaisliiton kunnallisjärjestön toimintaan. Asioita oli helppo hoitaa, kun puolueella oli valtuustossa määräenemmistö.
- Meillä oli kaksi kokoomuslaista, väliin kolme ja kahdesta viiteen sosialistia. Muut olivat maalaisliittolaista. Meillä oli yli kaksikymmentä edustajaa aina Maalaisliitosta valtuustossa.
- Kokoomus saatiin kuriin niin, että pidettiin kokoomuslaista valtuuston puheenjohtajana, joka sitten piti oman ryhmänsä kurissa.

Alkiolaista aatetta Eemil tosin ei ollut saanut lapsuudenkodistaan.
- Isä ei ollut innokas puoluemies, sillä meille tilattiin ennen sotia ja ennen Maalaisliittoa kaikenlaisia lehtiä. Tuli Viipuri ja Viipurin Sanomat. Toisinaan tuli Päivälehti ja toisinaan Uusi Suometar.



Pekka Ville Heikkinen
(1883-1959) oli edus-
kunnan jäsenenä (Maa-
laisliitto) 1919-21 ja
1924-40, kauppa- ja teol-
lisuusministerinä 1927-
28 ja 1929-30, 2. maata-
lousministerinä 1931-32
ja maatalousministerinä
1936-40. Kuopion läänin
maaherrana Heikkinen oli
1940-50.
Kuva: pohjois-savonmuisti.fi/historia/pohjoissavolaiset_vaikuttajat/
kuopion_laanin_maaherrat


Karjalaisista maalaisliittolaisista vaikuttajista Luukka tunsi parhaiten P. V. Heikkisen.
- Olin hänen kanssaan tekemisissä, kun hän oli maaherran virasta eläkkeellä Rikkihapon hallintoneuvoston puheenjohtajana. Heikkisen kanssa keskustelin paljon. Pidin häntä suurena henkilönä, joka sovittelevalla luonteellaan järjesteli vähin äänin suuriakin asioita.
- Hän seurasi kiinteäsi Maalaisliiton poliittista kehitystä, aina kuolemaansa saakka. Häntä minä voin pitää ihan ystävänäni.
- Antti Juutilainen oli Karjalasta ja hänen kanssaan monta kertaa puhuttiin. Hän oli alkuperäisiä maalaisliittolaisia, joka seurasi kiinteästi tilannetta, ja oli aina sanavalmis. Hänen suuhunsa on pantu sekin juttu, että kun 20-luvulla eduskunnassa sanoivat, että heille ei anneta viisumia tuonne Venäjälle, niin Antin kerrotaan sanoneen: 'Ottakaapas muuttokirjat!'
- L. K. Relander oli hyvin pidetty mies Kannaksen maalaisliittolaisten keskuudessa. Hän tunsi karjalaiset ja karjalaiset tunsivat hänet. Kyllä hän meille oli hyvin arvostettu. Sen jälkeen kun hän joutui pois presidentin virasta, hän matkusteli paljon Karjalassakin. Kansanomaisen luonteensa takia hänestä pidettiin.
- K. K. Pykälän ja meidän asuinpaikan väliä noin 50 kilometriä. Hän tuli muualta myllyvuoltaajaksi Vuosalmelle ja rupesi sitten käymään kuntakokouksissa. Se olikin suurten uhrausten takana, kun piti 40 kilometriä ajaa hevosella Muolaan kirkolle kokouksiin.
- Mutta hän valloitti pian johtaja-aseman siellä ja hän oli aikanaan myöskin nuorisoseurassa mukana.
- Minä en Pykälän aikaisempia elämänjuttujaan tiedä, mutta hänen suuri elämäntyönsä oli se, kun hän Vuosalmen yhteismetsät riiteli valtiolta pois.
- Pykälä oli mukan jo Maalaisliittoa perustettaessa. Hänestä tuli valtiopäivämies ja hän oli kuolemaansa saakka. Hän oli sanavalmis mies ja karjalaiset tykkäävät semmoisista.
Pykälä murhattiin vapaussodan aikana.
vrt. Karjala 14.1.1918
Ed. Pykälän murha
"Eilen ja toissapäivänä oli taas Kyyrölän käräjillä käsiteltävänä kansanedustaja Pykälän murhajuttu... Yleinen syyttäjänä Muolaan ja Heinjoen piirin nimismies J. Karvonen. Vastaaja Poutiainen oli tuotu lääninvankilasta... todist. Tahvo Lehtimäen... epäillään tehneen väärän valan..."


Bertta Leppälä
Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944 s. 200


- Sen jälkeen hänen tyttärensä Rauha [Bertta] Leppälä oli myöskin edustajana ja olisi ollut ehkä pitempäänkin, mutta meni Juhani Leppälän kanssa naimisiin niin silloin kannakselaiset valitsivat toisen edustajaehdokkaan. Ei kahta samasta talosta.

"Bertta luopui tässä vaiheessa kansanedustajan tehävistä ja siirtyi hoitamaan tarmokkaasti perheen yhteistä maatilaa Ukonkorpea, joka sijaisi Sortavalan maalaiskunnassa Ristijärven rannalla eritäin kauniilla paikalla. Bertta osallistui koko ikänsä aktiivisesti politiikkaan toimien kunnanvaltuustossa, maatalousnaisissa että maalaisliiton puoluevaltuuskunnassa."
- http://www.kolumbus.fi/jarmo.hallikas/Jarmon%20kartta/Suku.html

(Bertta Leppälä o.s. Pykälä. Kalle Kustaa Pykälän vanhin tytär s. 1892. Hänet valittiin itsenäisen Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1917 sen nuorimpana naisedustajana. Avioitui kansanedustaja Juhani Leppälän kanssa vuonna 1919 ja toimi mallitilan emäntänä Sortavalan Kirjavalahdessa. Kuoli vuonna 1966.)



Juho Niukkanen
Kuva: Eduskunta, edustajamatrikkeli



- Juho Niukkanen oli meidän karjalaisten keskuudessa täyttä luottamusta nauttiva henkilö karuudestaan ja vähän töykeydestään huolimatta. Hänet tunsi omakseen koko itäinen ja miksei koko läntinenkin Kannas. Niukkasen ehkä karu esiintyminen ja suora puheensa ei pahoittanut ketään Karjalassa, niin että häntä me pidämme edelleenkin... aikakauden suurimpana kansanomaisena valtiomiehenä, joka karjalaisilla on ollut.



MAANVILJELY TEHOSTUU

Kun Suomen itsenäistyminen oli katkaissut kannakselaisilta kaupankäyntimahdollisuudet Pietarin kanssa, muolaalaistenkin elämään tuli muutos. Piti käydä maahan kiinni. "Kun näet nälän tulevan, kyykistäkse kyntämähän", Luukka siteerasi vanhaa sananpartta. Enää ei riittänyt harrastelu, kotitarvelehmä eikä potaattimaa.

Muolaalaisten maanviljelyoloissa oli paljon parantamisen varaa. Vielä vuonna 1933 menneitä aikoja muisteltiin vähemmän mairittelevasti:

"Isämme ovat näet niin lukuisina samoilleet ympäri maan räsysaksoina, että vielä pojat saavat siitä monta kertaa punastua. Niinpä kävi minullekin Pohjanmaalla. Kun saivat tietää minun olevan Muolaasta, sanoivat ennenkin muolaalaisia tavanneen räsynkeruumatkoilla.

He tiedustelivat minulta edelleen, että ovatko maat Muolaassa niin huonoja, ettei maanviljelystä voi ollenkaan harjoittaa, koskapa maamiehet joutuvat ympäri Suomen samoilemaan moisilla kauppamatkoilla.

(...) Samalla huomautin, että Muolaastakin ovat nyt jo asiat siinä suhteessa paljon muuttuneet. Maanviljelijät ovat saneet tilansa omikseen ja maanviljelys nousee nousemistaan eikä kukaan maamies enää lähde räsyreissuille."
Keski-Vuoksi 23.9.1933


Kiertelevät muolaalaiset kaupustelijat, potti- ja rättimikot, myivät ja vaihtoivat matkoillaan eri puolilla Suomea lumppuihin monenlaisia saviastioita, joita oli valmistettu kotipuolessa, erityisesti Kyyrölässä.

"Muolaan Kyyrölän pottiteollisuus oli siksi laajaa, että se vaati erikoisen myyntijärjestelyn, paikallinen kulutus ei näet olisi voinut käyttää saviastioita niin runsaasti. Myyntipuuhaan ryhtyivät oman pitäjän hevosmiehet ja tuotannon yhä kasvaessa lisäksi naapuripitäjän Valkjärven hevosmiehet, jotka saivat pottikaupalla tarpeellista toimeentulon lisää. Tämän alan kulkukauppa oli niin vakiintunut muolaalaisten omaksi, että esim. sotaväessä Muolaasta kotoisin olevaa alokasta jo heti alettiin nimittää rätinajajaksi. Kaikesta päättäen yleensä oltiin sitä mieltä, että rätinajajat olivat kotoisin joko Muolaasta tai Valkjärveltä. Saviastiat olivat arkaa kuljetettavaa, ja tottuneen oli helpompi tehdä kuormaa kuin tottumattoman. Sen vuoksi oli parempi, että kuljetus oli järjestetty tällä tavoin, ja läheltä oli aina helpompi saada pottikuorman kuljettajia kuin etsiä ajomiehiä kaukaisemmista pitäjistä.

Nimitykset vaihtelivat suuresti: ryysyli, ryysyläinen, ryysyukko, riepumikko, rättiraasseli, rättimies, rätin ajaja, rättiukko, rättisaksa, rättikupsa, ryysajelija, ryysymatti ym., saatettiinpa sanoa pelkästään muolaalaisiksikin. Edelleen tunnetaan nimitykset pottikupsa ja paturi (viimeksi mainittu Pyhäjärveltä).
Karste-Liikkanen, s. 199

* * *

"Rahdinajo vilkastui varsinkin, kun ryhdyttiin keräämään riepuja paperin raaka- aineeksi. "Rätinajo" alkoi 1800-luvun toisella vuosikymmenellä. Sitä harrastivat eniten Muolaan ja Valkjärven asukkaat. 'Matkalle lähdettiin joukolla. Kaupantekoon ei ryhdytty ihan alkumatkalla, vaan vasta kauempana, Viipurin toisella puolella parinsadan kilometrin ajomatkan jälkeen. Silloin lähti kukin omille teilleen'. Suomen puolella ajettiin Mikkelin, Kuopion, Hämeen, Vaasan ja Oulun lääneissä. Kun "rättimies" tuli taloon, hän löi lakin ja kintaat tuvan penkille ja alkoi kaupanteon tähän tapaan kuin esimerkiksi valkjärveläinen Kauranen:

Ostetaanko taloon tähän
tavaraa vaikka kuinka vähän?
Mulla ois yhtä ja toista
kalua myydä, kaikenlaista.
Suuria neuloja, tupakkaseuloja,
pieniä nuloja, pippuripalkoja,
parsinneuloja niinkuin salkoja.
Sulkaneuloja, sukkapuikkoja,
kinnasneuloja, jauhoseuloja...

Pitkän tavaraluettelon jälkeen hän tarjoutuu ottamaan vastineeksi mitä tahansa:

Hyvän, huonon ryysyn
käärin yhteen myysyyn.
Kelpaa vanhat paidat,
yliset ja aliset,
puhtaat sekä likaiset,
Esiliinat, pöksyt.

...
...

Kaikki yhteen käärin,
punnitsen ja häärin,
en te koskaan väärin.
Ei mikään oo niin halpaa,
ettei mulle kelpaa:
ehjät ja rikkinäiset.



Rätit vaihdettiin Pietarista ostettuun rihkamaan, kuten saippuaan, kampoihin, nappeihin, lautasiin yms. Niitä kuljetettiin lukollisessa kirstussa. Mutta kuormassa oli heinien välissä myös Kyyrölän venäläisiltä ostettuja "savipotteja".

Rahdinajo - "piiskalla kyntäminen" - oli monin paikoin miesten tärkein rahanlähde. Esimerkiksi Kuolemajärven kappelissa talonpojat saivat siitä 30 % rahatuloistaan. Pelättiinkin sen houkuttelevan miehet pois maanviljelyksen parista. [---] Vasta Viipurin-Pietarin rautatien valmistuttua v. 1870 alkoi rahdinkuljetus vähentyä. Sen rinnalle tuli kuitenkin venäläisen huvila-asutuksen myötä ajurin ammatti lähinnä rajaa olevalle huvilaseudulle."
Ester Kähönen, Vanha Äyräpää II, s. 331, 332


Toinen lehden juttu käsitteli Muolaan maanviljelysoloja:

"Kun edistysmielisimmät isännät hankkivat tämän ihmekapineen taloonsa, katselivat toiset ukkoset sitä hyvin epäilevin katsein. Suurta ihmettelyä herätti naapureissa, kun kääntöaura eli 'luukka' teki tehtävänsä hyvin, käänsi nurin vanhan sammaltuneen nurmen.

Uusi aika koitti silloin tavallaan maanviljelijöille. Saatiinhan nyt kääntöauran avulla vanhat voimakkaat niityt kauraa ja muutakin viljaa kasvamaan."
Keski-Vuoksi 23.9.1933

Pitäjässä oli paljon järviä, alavia rantaniittyjä ja muuta viljelyskelpoista maata. Valtio maksoi uudisraivauspalkkioita, ja näin maanviljelys tehostui. Kun Luukasta tuli 1928 kunnankirjuri, Muolaan peltopinta-ala oli seitsemisen tuhatta hehtaaria. Talvisotaan mennessä uutta peltoa raivattiin noin 5 000 hehtaaria.

Muolaan maatilat olivat pienviljelmiä, esimerkiksi kesällä 1937 esitteli Mikko Mäkirinne eduskuntaretken osanottajille tilastolukuja:

"Muolaan 1 262 viljelmästä 88 prosenttia oli alle 10 peltohehtaarin tiloja. Alle kahden hehtaarin tiloja oli 146, 2-5 hehtaarin kokoisia 553 ja 5-20 hehtaarin tiloja 437."

Eemil Luukan oman arvion mukaan muolaalaiset selviytyivät rakennemuutoksesta vaikkapa Kivennavan viljelijöitä helpommin. Muolaassa nimenomaan maanviljely oli tärkeämpää kuin naapurikuntalaisille, jotka tienasivat leivän kaupankäynnillä Pietarin kanssa.

Muolaassa maanviljelyn kehittymisen lähtökohdat juonsivat 1890-luvulle, jolloin alkoi 'suuri uudisperkaus'. Vanhat 'niitunnurmen' mättäät tasattiin, puut leikattiin sahalla niin juuresta kuin mahdollista. Kapeiden sarkojen ojamullat levitettiin peltoon ja talvella ajettiin päälle karjanlantaa. "Kelpasi siinä kauran kasvaa." Suotuisaa kehitystä jatkui Luukan mukaan aina Venäjän-Japanin sotaan asti (1905).

Vuonna 1933 Muolaassa oli peltoa 7 884 hehtaaria. Väkilannoitteita ei tuhlattu. Niitä käytettiin keskimäärin 54 kiloa hehtaaria kohden.
Keski-Vuoksi 21.12.1934

Nuoren Johannes Virolaisen tekemässä tutkielmassa, "Taloudellinen tutkimus eräissä Karjalan kannaksen kylissä", joka ilmestyi Karjalan Kannaksen kuntien edustajiston toimeksiannosta ja kustannuksella vuonna 1938, kuvailtiin myös Eemil Luukan kotikylää, Ilolaa:




Keski-Vuoksi 11.11.1938

Tutkimus tehtiin Kivennavan, Muolaan, Kanneljärven Uudenkirkon ja Kuolemanjärven pitäjissä. Alueen kylien asukasluku oli noin 5500 ja viljelmiä noin 1200. Viljelmistä tutkittiin 10 prosenttia. Tilojen peltopinta-alat vaihtelivat 2-6 hehtaarin välillä. Rukiin keskisato oli 1230 kg/ha, vehnän 1200 kg, ohran 1330 kg, kauran 1220 kg, perunan 16870 kg, juurikasvien 25870 kg ja heinän 2840 kg. Lehmiä tiloilla oli keskimäärin 2½.

"Ilola on Suulajärven koillisrannalla, 4 km:n päässä Viipurin-Kivennavan maantiestä ja 12 km:n päässä Perkjärven asemalta. Siinä on n. 60 viljelmää. Viljelyskelpoista maata on Suulajärven pohjoispäässä n. 20 ha, joka on verraten hyvin mutautunutta sararahkaturvetta. Siellä kasvaa hyvää lehtipuumetsää.

Edellisestä n. 2,5 km kaakkoon siirryttäessä on viljelykelpoista maata n. 50 ha niittyjen ympärillä. Maa on laadultaan mutaa, jonka paksuus vaihtelee 0,40 m:stä yli metrin. Alueella kasvaa sekapuumetsää. Lisäksi on pieniä, viljelyskelpoisia maakappaleita kylän eri puolilla entisten viljelysten ympärillä.

Kylän pellot ovat hiekkaa, joka on muutamin paikoin hyvin ravintoaineköyhää, karkearakeista ja huuhtoutunutta. Pellot jatkuvat Suulajärven itärantaa seuraten aina n. 5 km:n pituudelta järven pohjoispäästä lukien. Näitä peltoja vaivaa poutakesinä kuivuus, sillä köyhä hiekkakerros pidättää vettä heikosti. Sen tähden kevätviljat menestyvät huonosti ja niiden sadot, varsinkin kauran ja ohran, ovat hyvin pieniä.

Viljelmistä on 2/3 sellaisia, joiden peltoala on 5 ha. Kuten viljelyskelpoisen maan suuruuden perusteella voi päätellä, ovat peltoalan lisäämismahdollisuudet pienet. Kylässä on tällä hetkellä n. 20 viljelmää, joilla leipävilja riittää läpi vuoden.

Suurimman osan viljelijöistä täytyy saada huomattavin osa rahatuloistaan sivuansioista, joita ovat satunnaiset työtä. Muutamia kylän asukkaista käy työssä Saha ja Tiili Oy:n tiilitehtaassa, mutta runsaasti nuorta väkeä on siirtynyt pois kylästä kaupunkeihin ja kulutuskeskuksiin parempien ansiomahdollisuuksien toivossa.

Karjataloustuotteista myydään voita vähäisiä määriä. Voin laatu on heikko, mistä syystä siitä saadaan alhaisia hintoja. Karja käy kesäisin metsälaitumilla. Sen tuotanto on pieni ja karjatalous muutenkin kehittymätöntä. Muutamista taloista myydään porsaita. Lampaita pidetään suuremmissa taloissa omaa kulutusta varten. Kanoja on hyvin vähän.

Kylässä on muutamia hyvin heikossa asemassa olevia pienviljelijöitä. Tutkituista viljelmistä nautti yksi asuntoviljelmä ja yksi kääpiöviljelmä kunnan ja valtion vakinaista avustusta. Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on kylän maatalous verraten kehittymätöntä, mutta vuosi vuodelta kasvaa omavaraisuus ja myös maatalous kehittyy.

Sekä pellot että metsämaat on jaettu pieniin kappaleisiin, mistä syystä tässäkin kylässä uusi jako olisi tarpeen."



* * *

kts. Luettelo suomenkielisten sanomalehtien julkaisemista paikallisnumeroista vv. 1909-1918.
Karjalan Lehti. 7-14/12 1913 n:ot 284 ja 290.


Muolaan kansakouluista, kirj. M(atti) K(auki)nen.
01. Maatalousolot Muolaassa, kirj. Maamies (= Matti Kaukinen).
02. Muolaan säästöpankki, kirj. M.
03. Karjatalous Muolaassa, kirj. Maalais-Matti.
04. Vähän osuustoiminnasta Muolaassa, kirj. Osuustoimintamies.
05. Muolaan maamiesseura, kirj. Maamies.
06. Lahjoitusmaaolot Muolaassa, kirj. Paavo M(ontonen).
07. Kunnalliselämän vaiheet Muolaasssa, kirj. M(atti) K(auki)nen.
08. Piirteitä Muolaan kunnallisesta, köyhäinhoidosta, kirj. sama.
09. Naisten harrastuksista Muolaassa, kirj. Muolaan Martta.
10. Raittiusliike Muolaassa, kirj. Matti) K(auki)nen.
11. Miesten käsityöt, kirj. Moukka.
12. Vuoksen laskun vaikutus Muolaan maatalouteen, kirj. Äyräpääläinen.
13. Liikenne ja kulkutiet Muolaassa, kirj. Kulkija.
14. Muolaan Marttayhdistys, kirj. Aino K.
15. Mietelmiä Muolaan oloista, kirj. K. K. P. (metsänh., huvilakys.).
16. Kansantarinoita Muolaasta, kirj. Niemen Matti (= Matti Kaukinen).
17. Muolaalainen rätinajaja, kirj. M. K.
18. Tehdasoloista Muolaassa.
19. Liikeolot Muolaan »pienessä läänissä».
20. Kaupan kehitys Muolaan »suuressa läänissä».
21. Rakennustyyli ja asunnot, kirj. Niemen Matti.
22. Pikainen katsahdus Muolaan pitäjän nuorisoseuroihin, kirj. Civis Molensis.
23. Muutamia Muolaan miehiä.
24. Kaskuja Muolaan hölmö, kirj. A. V
25. Muolaan Hevosystäväinseuran toiminnasta, kirj. P. M.



30-LUVUN PULAVUODET

Muolaa selvisi 30-luvun pula-ajasta melko pienin vaurioin. Talletukset pankkeihin olivat pienet, joten lainaakaan ei taloissa ollut liikaa. Pakkohuutokauppoja Muolaassa oli 30-luvun alkuvuosina kaikkiaan 78. Luukka oli lamavuosina asutuslautakunnan puheenjohtajana.
- Tilat olivat yleensä pieniä, ja ne pyrittiin järjestämään pakkokohuutokauppana suvulle, pojalle tai veljenpojalle. Sillä tavalla me ne hoisimme. Vain kaksi tilaa minun tietääkseni joutui vieraalle.
- Kyllä se aiheutti monta matkaa tänne Helsinkiin, mie ravasin Maakiinteistöpankissa ja hoitelin velkoja käestä pitäen. Vähä jäykähköö se ol, mut kovast ko kiilas, ni ain siin jonku miehe asjat ajo. Pulavuodet kestettiin Muolaassa paremmin kuin naapuripitäjissä - Äyräpäätä lukuun ottamatta.

Maalaisliiton isännöimässä Muolaassa ei 30-luvun oikeistosuuntauskaan juuri näkynyt. IKL ei saanut kannatusta.
- Kyllähän Heinjoella sen Mätön murhan takia tekivät, muta ei Muolaassa minun tietääkseni ollut mitään erikoisempaa; Kanneljärvellä oli vähän enemmän.

1920-luvulla poliittinen eriseuraisuus ilmeni muun muassa Matti Lähdeniemen toimintana.
- Oli tämä Matti Lähdeniemi, "Mattien puolue" 20-luvulla, mutta sen vaikutus ei ulottunut Muolaaseen asti. Mattti Lähdeniemi joutui nuorena virkamiesten takia kohtuuttoman kohtelun alaiseksi, ja siitä kimpaantuneena hän oli koko ikänsä yhteiskuntaa vastaan.
- Mattihan kävi - kommunistit pyysivät häntä puolueeseensa - Leninin hautajaisissakin.
- Tästä eivät karjalaiset ole juuri mainosta tehneet, eikä Matin suku. Hän kuoli sitten sotavuosina.

1930-luku oli Karjalassa Eemil Luukan mielestä nopean kehityksen aikaa. Oli kiire saada Karjala valmiiksi. Maalaisliitolla oli hegemonia maatalousjärjestöissä, marttayhdistyksissä, nuorisoseuroissa.
- Asioita oli helppo hoitaa, kun suurempia kitkoja ei ollut. Jokaisella oli oma työsarkansa: Maalaisliitolla, osuustoiminnallisella ja maanviljelyseurajärjestöillä. Yritettiin tasata tuota sodanjälkeistä jyrkkää rajaa, joka piti vetää semmosiinkin paikkoihin, joissa ei väliaitaa olisi tarvinnut.

Voimakkaan sysäyksen Karjalan kehitykselle antoivat vuosisadan vaihteessa perustetut kansakoulut, joita Muolaassakin oli vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä jo toistakymmentä.
- Ilolaan koulu saatiin vuonna 1904, Muolajärvel seuraavan vuon ja Vuotjärvel nolla kaheksan. Siel ol hyyvvii opettajjii, ja ne melkei pakost joutuit olemaa kyläs esimiehin. 1880-luvul syntyneil alko jo olla tilaisuus käyvä kansakoulu läpi.
- Mut miu issäin ol syntynt 1865. Hää sai käyvvä kahten talven kevätlukukauve kumpankii Pällilä koulus. Muita ei viel sillo olt. Näist 'ristmiehist', jotka ol kansakouluu käyneet ja osasiit nimensä kirjottaa, niist alko sit kehittyy kunnallismiehii ja yhteiskuntamiehii, jotka nousiit pinnal sit vast 1918 jälkee.

KAUPANVAHVISTAJA

Asioiden hoitaminen sujui Eemil Luukalta helposti. Hän tunsi pitäjäläiset perin pohjin ja lautamiehen tehtävissä lainopillisiin asioihin perehtymisestä oli nyt erityisen paljon hyötyä. Kun laki julkisista kaupanvahvistajista astui voimaan, Luukan tehtävät lisääntyivät melkoisesti, muolaalaiset teettivät kauppakirjansa kunnantoimistossa. Kunnantoimisto oli kauppoja tehtäessä mainio paikka: maarekisterit ja henkikirjat olivat Luukan käytössä.
- Mie olin kihlakunna toiseks suurin kaupanvahvistaja. Niitä ol satakunta kappaletta vuosittain, siinä kunnankirjurin homman sivussa.


Pankkitoiminta kehittyi Muolaas aluksi vaivalloisesti. Muolaan Punnukseen perustettiin Kannaksen ensimmäinen osuuskassa. Kassoja oli myös Vuotjärvellä, Lehtokylässä, Yskjärvellä ja Koiralassa. Pienten osuuskassojen yhdistyminen piristytti toimintaa. Talletukset lisääntyivät ja osuuspankista tuli säästöpankki suurempi. Kunnan tilit olivat Mikko Mäkirinteen johtamassa säästöpankissa, koska se oli vanhastaan ollut kunnantalon vuokralaisena. Tätä pidettiin kuntalaisten kannalta edullisena, sillä "kunnan rahastossa ei tarvitse olla mitään käteiskassaa vaan suorittaa pankki kaikki kunnan puolesta tehtävät maksut suoraan kunnan juoksevaa tiliä veloittaen. Näin ei aiheudu korkotappioita", kirjoitti Keski-Vuoksi 14.1.1933.

Luukka toimi Muolaan Säästöpankin isäntänä 20-luvun lopulla, ainakin vuosina
1928 ja 1929.




EDUSKUNTAAN

Muutto Helsinkiin Ensimmäinen äänestys Ensimmäinen eduskuntapuheenvuoro
Edustajien kesäretki Kannakselle Kannanotto maanpuolustukseen 1937
Vuoden 1938 valtiopäivät Vuoden 1939 valtiopäivät

Muolaassa vuoden 1936 eduskuntavaalien ehdokasasettelu noudatti perinteisesti kihlakuntara­joja, vanhaan säätyvaltiopäivien tyyliin. "Herrojen" vierasta­minen johti siihen, että muolaalaiset lähes yksimielisesti oli­vat ehdokkaansa takana. Viimeinen säätyvaltiopäiville lähetetty Muolaan mies oli Kalle Kustaa Pykälä, joka jatkoi edustustehtä­viensä hoitoa myös yksikamarisessa eduskunnassa kuolemaansa as­ti. Pykälä murhattiin sisällissodan aikana.

Pykälän jälkeen eduskunnassa oli hänen tyttärensä Bertta Pykä­lä. Luukan mukaan muolaalaiset kuitenkin unohtivat Bertan, kun hän avioitui sortavalalaisen Juhani Leppälän kanssa. Bertta Pykälän jälkeen kului useita vuosia, ennen kuin muolaa­laiset saivat oman edustajansa valtiopäiville. Vasta sitten, kun Lauri Kristian Relander nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi, Aleksanteri Mero pääsi varaedustajana valtiopäiville kauden loppu­ajaksi.



Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944 s. 200


Merosta eivät kuitenkaan kaikki muolaalaiset pitäneet, ja vuodesta 1921 eduskunnassa ollut Jooseppi Kauranen kas­vatti suosiotaan. Mero putosi, Kauranen sen sijaan istui val­tiopäivillä kuolemaansa asti, vuoteen 1935.

Jooseppi Kaurasen loppukauden, syksystä seuraavan vuoden hei­näkuun alkuun asti, Arkadianmäellä istui sakkolalai­nen Antti Kuisma. Muolaalaiset alkoivat etsiä uutta ehdokasta. "Sannoit et val­tiopäivil pittää laittaa mies, joka näkkyy. Ja siihe aikaa mie olin pitäjä näkyvin mies. Sil taval mie jouvvuin, melko valmistumattomana mukkaa. No, tiesinhä mie monist asjoista sinä aikan ku kirkol olin; Kaurase kans hyvi paljo kukeskusteltii. Hää reklamoi minnuu politiikast, ja mie osasin hänelt kysellä. Tavallaa mie olin valmistautunt kansanedustaja tehtävii tietämättä et jouvun niitä tietoi ja taitoi itse koskaa käyttämää", Luukka muisteli ehdokasasettelua.

Punnukselaiset tulivat ensimmäisenä pyytämään Luukkaa ehdok­kaaksi, "enkä mie pant vastaa". Muolaalaisten avuksi Luukan kannattajiksi tulivat myös Kivennavan maalaisliittolaiset. "Hyö sannoit kokoukses, et jos Luukka asetettaa ehdokkaaks, ni hyökii äänestäät." Muo­laassa Luukan kilpailijana oli Heikki Kuisma ja eräitä muita ehdokkaita. Lopulta Luukan taakse lyöttäydyttiin kuitenkin yh­teistuumin.

Muolaan kokouksessa asia ei kuitenkaan ollut loppuunkäsitelty. Luukka sai jännittää Hiitolan piirikokoukseen asti, asetetaanko eduskuntavaaliehdokkaaksi Äyräpään Juhana Kaukinen vaiko Muolaan ehdokas Luukka. "Se ei olt niinkää henkilökohtane vaa enemmäkkii pitäjii väline asja." Piirikokous, jossa puhetta johti Väinö Huuhta­nen, asettui Luu­kan kannalle.

Kaukista häviö Luukalle harmitti. "Kaukine ol vähä niiku mustis sukis sen jälkee. Mut sit hääkii pääs siitä ylitse, ja yhes huolehittii monnii asjoi."

Ehdokkuuden varmistumisen jälkeen Luukka ei järjestänyt eri­tyisempää vaalikampanjaa. "En mie sitä ois kyent pitämää; en osant viel sillo puhhuu. Eikä miul olt aikaa, ku ol ne kunnakir­juri työt hoijettavan."

Tyyne Luukan mieleen jäi puhetilaisuus ennen vuoden 1936 eduskuntavaaleja. Paikalla oli maalaisliittolainen puoluemies, joka piti virallisen tuntuista esitelmää.
- Mut mei isä ku käi puhumaa, ni hää alko heti leikillisest. Ukot olliit niin naurusuun koko ajan, ja mei isä sai äänet. Se toine jäi pois valtiopäivilt.


Muolaan vaalitulokset 1936

Maalaisliitto 2278
edistys 32
kok 246
pienvilj. 18
IKL 104
sosial. 362
Könönen 1
hylätty 51




Muolaan vaalitulokset äänestys-
alueittain eduskuntavaaleissa
1.-2. heinäkuuta 1936.

Keski-Vuoksi 10.7.1936


Maalaisliiton ehdokkaista valittiin Niukkanen, Leppälä, Vallas, Miikki, Luukka, Halonen, Kaasalainen, Ikonen ja Kuittinen.



Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944 s. 200


Luukka keräsi heinäkuun vaaleissa valtaosan muolaalaisten an­tamista Maalaisliiton äänistä, yli 2 200 runsaasta 3 000:sta. Pienillä äänes­tysalueilla tunnettiin tarkasti äänestäjien poliittiset mielipiteet. Kotipitäjästä Luukan muistin mukaan vain seitsemän ääntä meni muille; Peikolan koulupiiristä Luukka keräsi kaikki viisi ääntä ja Vuotjärvelläkin vain kaksi äänesti muuta ehdokasta. "Sannoit et nekkii olliit Rauhanniemi ja Palo."

Suurin yllätys Luukalle oli kuitenkin vasemmistolaisina pidet­tyjen kyyröläläisten kannatus. Venäläiskylästä hän keräsi kol­mattasataa ääntä.

Eemil Luukan valinta oli hänen itsensä mukaan maakunnan "huo­kaus". "Se ajo miut pinnal. En mie itse ois siihe millää muute kyent."

Keski-Vuoksi raportoi 28.8.1936 Muolaan kunnanvaltuuston myöntäneen (24.8.1936) Luukalle "osittaista virkavapautta kuluvan vuoden loppuun" saakka edustajatoimen hoitamisen vuoksi. "Kunnankirjuri Luukan on itsensä palkattava sijainen ja huolehdittava asioiden kunnollisesta hoitamisesta".

Heinäkuun ensimmäisenä ja toisena päivänä vuonna 1936 valittu eduskunta kokoontui syyskuun alussa varsinaisille valtiopäiville Helsinkiin. Edellisenä päivänä 43-vuotias Eemil Luukka oli esit­tänyt eduskunnassa valtakirjansa tarkastettavaksi esittelijäneu­vos A. E. Rautavaaralle.

Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä oli valittu kaikkiaan 17 kansanedustajaa - kaikki 1880-1890-luvulla syntyneitä miehiä. Luukan lisäksi kannakselaisia edustivat jaakkimalainen maanviljelijä
Antti Halonen (s. 1885);
kurkijoke­lainen maanviljelijä Kaapro Huittinen (1893),
Antreasta kotoisin oleva maanviljelijä Toivo Ikonen (1891);
räisäläläinen kansan­opistonjohtaja,
filosofian maisteri Väinö Viljami Kaasalainen (1902);
talollinen Juho Kuittinen (1882) Ensosta, Jääsken pitä­jästä;
kunnallisneuvos Juhani Leppälä (1880) Viipurista;
maanviljelijä Matti Miikki (1889) Ruokolahdelta;
maanviljelijä Juho Niukkanen (1888) Kirvusta;
insinööri Arvi Oksala (1891) Sortavalasta;
kansanopistonjohtaja,
filosofian maisteri Erkki Paavolainen (1890) Kanneljärveltä;
päätoimittaja Jussi Raatikainen (1878) Sortavalasta;
asioitsija Jussi Rapo (1878) Sortavalasta;
agronoomi Eino Aarne Tuomivaara (1878) Uudeltakirkolta;
maanviljelijä Vilho Vallas (1894) Valkjärveltä ja
maanviljelijä Yrjö Welling (1895) Kirvun pitäjästä.

Maalaisliiton menestys vaalipiirissä oli tavanomainen: Arka­dianmäelle lähti kaikkiaan yhdeksän puolueen kansanedustajaa. Agraaripuolueen vuonna 1917 alkanut nousu katkesi. Vuoden 1936 vaaleissa puolue menetti kuusi kansanedusta­japaikkaa: nyt edus­tajia oli kaikkiaan 53. Sosiaalidemokraatit saivat 83 paikkaa, Ruotsalainen Kansanpuolue 21, Kokoomus 20, Isänmaalinen Kansan­liike 14 ja Kansallinen Edistyspuolue 7 edustajapaikkaa.

Kansanedustajista joka kuudes (15 %) oli Luukan tavoin ensikertalaisia.

Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä Maalaisliitto sai lähes puo­let annetuista äänistä (49,6 %). Tätä korkeampi puolueen kanna­tus oli vain Oulun läänin pohjoisessa ja Lapin läänin vaalipiirissä. Muolaassa maalaisliittolaiset saivat ylivoimaisesti eniten ääniä, pitkälti yli 2 000. Kokoomusta äänesti 246, IKL:ää 104 ja sosiaalidemokraatteja 362 muolaalaista. Eduskuntavaalit jäivät lehtien uutisoinnissa Espanjan sisäl­lissodan ja Berliinin olympiakisojen varjoon.

Luukka sai vuoden 1936 eduskuntavaaleissa 3316 ääntä. Äänimäärä oli Luukan 30-vuotisen kansanedustajauran pienin. Vuoden 1939 eduskuntavaaleissa ääniä kertyi 3560, ja sodan jälkeen 1945 Kymen läänin itäisen vaalipiirin ehdokkaana 7583. Vuodesta 1948 lähtien Luukka oli Hämeen läänin eteläisen vaalipiirin ehdokkaana. Karjalaisten luottomiehenä ääniä tuli seuraavasti: vuonna 1948 (5993); 1951 (5696); 1954 (6600); 1958 (4324) ja 1962 (6347). Presidentin valitsijamiesvaaleissa vuonna 1956 Luukka sai 5016 ja kuutta vuotta myöhemmin 6220 ääntä.



Vuoden 1936 valtiopäivät avasi ikäpuhemies, kansanedustaja Miina Sillanpää. Eduskunnan varsinaiseksi puhemieheksi valittiin Kyös­ti Kallio, varapuhemiehiksi Väinö Hakkila ja Ernst von Born. Kallio, nyt jo 15. kerran puhemies, näki valinnassaan "pyrkimyk­sen luoda meilläkin perinnäistapoja, joilla on vanhempien maiden parlamentissa niin merkittävä sija".

Suurkirkon avajaisjumalanpalveluksessa asessori K. E. Kilpeläi­nen tähdensi kansanedustajille, että yhteiskunta kaipaa kansa­laisia, joiden elämää kirkastavat jalot ihanteet, ja jotka ovat valmiita uhraamaan itsekkäät luokka- ja ryhmäedut voidakseen siten sulostuttaa lähimmäistensä elämää. "valtiommekin tarvitsee henkilöitä, jotka eivät tee parannusta toisten synneistä, vaan ensi kädessä omistaan, (...) jotka nöyrästi tunnustavat omat vikansa ja erehyksensä."

Jumalanpalveluksen jälkeen Luukka lähti eduskuntatalolle valtiopäivien avajaisiin. Seremonioissa oli mukana presidentti Pehr Evind Svinhufvudin ja pääministeri T. M. Kivimäen johtama valtioneuvosto.


Uuden kansanedustajan tulo Helsinkiin syksyllä 1936 kävi luontevasti. Luukka oli kunnankirjurivuosinaan tottunut pääkaupungissa käyn­teihin, ja hänellä oli eduskunnassakin monia vanhoja tuttuja: eduskunnan lehtereillä Luukka oli "Kauras-vainaan" johdol­la seurannut istuntoja; hän oli käynyt Arkadianmäellä myös monta kertaa lähetystöjen mukana kannakselaisten asioita ajamassa.

Maalaisliiton kansanedustajista räisäläläinen kansanopiston­johtaja Väinö Kaasalainen oli Luukalle hyvä opas, samoin ant­realalainen maanviljelijä Toivo Ikonen. Kokoomuksen Erkki Paavo­lainen oli myös vanhoja tuttuja, samoin kirvulainen sosi­aalide­mokraatti, maanviljelijä Yrjö Welling. Eljas Tukiaisen kanssa Luukka oli myös paljon tekemisissä.

Karjalaiset kansanedustat tulivat hyvin toimeen keskenään. Luukka peri Kauraselta laki- ja talousvaliokunnan jäsenen pai­kan ja varajäsenyyden K. A. Fagerholmin johtamaan työväenasiain­valiokuntaan.

Karjalaisten kansanedustajien eduskuntaryhmällä oli ollut koko it­senäisyyden ajalta hivenen radikaali maine Oulun läänin edusta­jien kanssa. Yhteinen sävel löytyi usein asioissa, joihin län­sisuomalaiset kansanedustajat suhtautuivat eri tavalla.
- Meil ol sillo pirtee eduskuntaryhmä. Luukka kuvaili asiaa yli 30 vuotta myöhemmin.

Kotona Muolaassa Luukan perhe ei suurempia juhlia pitänyt edus­kuntaan pääsyn kunniaksi. Tyyne Luukan mielestä aviopuolison kansanedustajan työt eivät paljon muuttaneet perheen normaaleja rutiineja. Luukka kävi joka pyhä kotona. Tosin monet viikonlo­put kuluivat puhematkoilla: Luukka piti aktiivisesti yhteyttä äänestäjiin, hän ei ollut puoluepamppu, vaan mukavia haasteleva, tavallinen muolaalaismies. Ja tästä äänestäjät pitivät.

Kansanedustajan työ toi myös vaimolle edustusvelvollisuuksia. Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle meno jännitti eri­tyisesti Tyyneä joulukuussa 1936.
- Mie muistan ku iltasil läksin junal Perkjärve asemalt ja aamusil kello seitsemä olin Helsingis. Kyl siel sit vähä syän jyskytti ku illal män sinne linnaa. Mut sinne ku liitty suuree sakkii, ni kuka siel ennää nii tarkkaa tutki, olha siel muitakii maalaismummoloi.
- Eemel ei aikont panna juhlii frakkii päälle; ol kuitenkii pakko: tumma puku ei siihe aikaa sopint tyylii.

Ja presidentin juhlavastaanottoja riitti Luukan pitkän kansanedustajauran aikana kymmeniä.
- Linna juhlist miul muistuu mielee hauska tapaus. Kekkone ku ol näät siel Karjalas ja tuns niit talo isäntii. Yks isäntä ol sit presidentilinnas, iha tavallline maalaisisäntä.
- Se män ja istu sinne presidenti huoneehe ja sano Kekkosel: 'Siul niitä nyt on sit paljo vieraita!' Ai ku miult män iha nauruks ku kuuntelin ukkoo. Kekkone sano: 'Kylhä meit on tavallisest. Ainha niitä tällasis tilaisuuksis on...'.

Ensimmäisen kerran Luukka äänesti täysistunnossa 6. lokakuuta edustaja Wiikin tekemästä välikysymyksestä, joka koski silloista valtiollista poliisia, Etsivää Keskuspoliisia. EK:n kuuluisat julkisuuteen vuotaneet muistiot olivat hämmentäneet suomalaisia usean kuukauden ajan. Wiik kysyi hallitukselta, mihin toimenpiteisiin se aikoo ryhtyä, jotta EK:n toiminta ei muodostuisi sellaiseksi, ettei se uhkaa kansalaisten lainmukai­sia vapauksia ja pyrkimyksiä; ja mitä hallitus aikoi tehdä, et­tei EK:n muistioista koituisi "lainkuuliaisille kansalaisille vahinkoa?"

Hallitus sai kuitenkin luottamuslauseen. Väinö Tannerin ehdo­tuksesta eduskunta edellytti EK:n toiminnan puolueetonta tutki­mista ja jos tutkimus näin edellyttää, laitoksen toiminta olisi järjestettävä uudelleen. - Tannerin ehdotusta kannatti 112 edusta­jaa. Luukka äänesti 74 muun kansanedustajan kanssa esitystä vas­taan.

Lokakuun lopulla Luukka äänesti vesileipärangaistuksen jatka­misen puolesta
.
Rangaistusta haluttiin lieventää muun muassa siten, että yksi vesileipäpäivä vastaisi viiden vankeuspäivän sijasta neljää. Ehdotus vapausrangaistuksen koventamisesta anne­tun lain muuttamisesta ei mennyt läpi. Lakiehdotus hylättiin äänin 98-94.

Eemil Luukan ensimmäinen raha-asiainaloite esiteltiin eduskunnalle 18.9.1936. Aloitteellaan Luukka halusi varata 400 000 markan määrärahan Perkjärven laskuhankkeen kuoletusmaksujen alentamiseen. Aikaisemmin peratun jokialueen alajuoksu oli jää­nyt liian kapeaksi, "josta syystä tulvat yleistyivät jokivarsien viljelmillä. Vuoden 1935 elokuussa nousi vesi yhtäkkiä joessa niin paljon, että se järvenä peitti kaikki viljelykset laajoilta alueilta ja kasvamassa ollut toukovilja- sekä perunasato turmel­tuivat kokonaan hidastuttaen tämä tulva vielä kevään kylvötöi­täkin", Luukka perusteli aloitettaan.

Joulukuussa 1936 Luukka käytti ensimmäisen puheenvuoronsa vuo­den 1937 budjettikeskustelussa. Hän asettui kannattamaan köy­häinhoitokustannuksiin varattua kahdeksan miljoonan markan määrärahaa, jota hallituksen esityksessä haluttiin korottaa 500.000 markalla.

"On todella ilahuttavaa, että hallitus varaa tähänkin tarkoi­tukseen varoja, sillä ainakin Karjalan kannaksella asuvat ulko­maalaiset, jotka saavat köyhäinhoitoa, ovat jo tarpeeksi kauan olleet kuntien rasituksena, kuten jälempänä tulen esittämään."

Silloisen köyhäinhoitolain mukaan valtio oli velvollinen kor­vaamaan kunnille muun muassa ulkomaalaisille annetun köyhäinhoi­don. Luukan mukaan pulavuosina "katsoi valtio parhaaksi, hal­lintokustannuksia vähentääkseen, siirtää ulkomaalaisten köy­häinhoidon kuntien huollettavaksi, supistamalla pakolaisavustus­keskuksen toimintaa." Näin kuntien menot kasvoivat, ja "varsin­kin Karjalan kannaksen kunnat, joiden rahata­loudellinen asema muutenkin oli heikko, joutuivat kärsimään tästä suuresti."

Luukka otti esimerkiksi Kivennavan, jonka kontolle oli joutu­nut Raivolan venäläisen kylän köyhäinhoito, josta koitui vuosit­tain kustannuksia noin 100.000 markkaa. Myös Terijoki, Uusikirkko ja Muolaa olivat samassa asemassa. Luukka toi esille myös Kanneljärven kunnan, joka sai pulavuosina hoidettavakseen kun­nassa toimineen yksityisen venäjänkielisen gymnaasion, jonka oppilaista suurin osa on köyhäinhoidon varassa ja Kanneljärven kunta saa sitten velkoa korvauksia valtiolta.

"Kaiken lisäksi ovat usein mainitut ulkomaalaiset kaikkein ikävimpiä asiakkaita köyhäinhoitolautakuntien kaitsijoille, jä­senille, toimistojen henkilökunnille, vieläpä köyhäinhoitotar­kastajalle ja maaherrallekin", Luukka huomautti unohtamatta omien äänestä­jiensä kotikuntien ongelmia.
"Niiden, jotka ovat koko nuoruutensa ajan olleet vallan ja rikkauden kukkuloilla, on ollut varsin vaikea sopeutua pieniin köyhäinhoitoavustuksiin, varsinkin kun heidän samalla on alis­tuttava ottamaan se halveksimiltaan suomalaisilta talonpoikai­silta henkilöiltä", Luukka totesi.

Luukka kannatti puheessaan raha-asiainaloi­tetta, joka tähtäsi vähävaraisten lasten ja nuorten ammattikas­vatuksen ko­hentami­seen. Valtionavun korotus 30 prosentista 50:een olisi paikallaan. "Avustusmäärärahojen pie­nuudesta ja kuntien heikosta taloudellisesta asemasta onkin joh­tunut, ettei vähäva­raiset kunnat, esimerkiksi Karjalan kannaksen rajaseutu­kunnat, ole kyenneet hankkimaan ammattiopetusta vähäva­raisille lapsille ja nuorille henkilöille siinä määrin kuin oli­si ollut tarpeel­lista, jopa välttämätöntäkin."

Joulukuun 18. päivänä Luukka tähdensi eduskunnalle, että Vuok­sen lasku Kiviniemen koskea perkaamalla on tärkeätä ja välttämä­töntä "ei vain uusien viljelysmaiden saamista varten, vaan myös­kin yhtä tärkeänä uudistuneiden tuhoisien tulvien ehkäisemisek­si." Viimeisen, vuonna 1935 kymmenen kunnan alueelle levinneen tulvan alle jäi Viipurin läänin maanviljelysseuran tutkimuksen mukaan 1 268 tilan maita yhteensä 3 140 hehtaaria.

Luukka kannatti edustaja Kaasalaisen ja Ikosen toivomusaloit­teita, joissa esitettiin Vuoksenlaskua koskevia määrärahoja vuo­den 1938 talousarvioon.

Vuoden 1937 valtiopäivillä Luukka oli edelleen jäsenenä laki- ja talousvaliokunnassa sekä työväenasiainvaliokunnan varajäsen.

Marraskuussa talousarviokeskustelussa Luukka pahoitteli kyöhäin­hoitolain soveltamisen entistä tiukempaa linjaa: saivartelevat lain lukija epäävät kuntien korvausanomuksia. "Pakolaishuoltoa, kuten muutakin köyhäinhoitoa, annetaan monasti siellä maaseudul­la enemmän armopykälien mukaan..." Luukka toivoi, että pakolais­huoltoon nähden annettaisiin enemmän vapaata lain tulkintaa käy­ttäen, eikä lain tiukan kirjaimen mukaan, kuten viime aikoina on tehty."

Luukan mielestä on "vakavasti harkittava lain muutosta (---) eihän ole sopivaa, että kunnat ja valtio jatkuvasti riitelevät siitä, kenen korvattaviksi eräät köyhäinhoitomenot lopullisesti jäävät, kun koko huoltotoimi on kuntien ja valtion yhteisesti ja sovinnolla hoidettava."

Marraskuun 29. päivänä 1937 Luukka protestoi Vuoksen laskua ajavan raha-asia-aloitteen hylkäämistä. "Kerta toisensa jälkeen on kar­jalaisten kansanedustajain puolelta esitetty tämä asia, joka on Karjalan kannaksen suurimpia ja keskeisimpiä."

Keski-Vuoksi -lehden uutisessa mainittiin 24.4.1936 Vuoksen tulvave­den alla olleen vuoden alussa yli 3 000 hehtaaria maata. Vahinkojen arveltiin nousevan 1,2 miljoonaan markkaan.

Vuoksenlaakson kuntien lähetystö kävi 22. huhtikuuta hallituk­sen puheilla esittämässä toivomuksen Vuoksen laskun nopeasta toimittamisesta. Lähetystössä oli myös Eemil Luukka. Lähetystö julisti, että 3 000 hehtaarin laajuinen tulva oli vahingoittanut 340:aa latoa ja rakennusta. Kaikkiaan 206 taloa 72 kylästä jou­tui kärsimään vahinkoja. Jos Vuoksen laskuhanke toteutuisi, uut­ta maata saataisiin 10 000 hehtaaria.

"Kun lähes puolella eduskuntaa ja eräillä hallituksen jäsenil­läkin oli viime kesänä tilaisuus rannalta käsin havaita Äyräpään järvestä tulevia suuria hyötyalueita ja ensiluokkaisia vilje­lysaukeita ja kun tiedetään, että Kiviniemen kannas, joka pahim­min tuntuu pidättävän tässä Vuoksen laskuasiassa, ei ole kuin vähän yli kilometrin levyinen, niin on Kannaksella odotettu, että Vuoksen laskuasia olisi huomioitu jo käsiteltävänä olevas­sa valtion talousarviossa."

Luukka korosti ettei tulvia voida ehkäistä Saimaan vedenpinnan säännöstelyllä. Hän arvosteli myös hankkeen supistamisaikeita Kiviniemen ja Pölläkkälän välille.

"Ei enää olisi syytä vetää esille uusia suunnitelmia ja tutki­muksia... Karjalan kannaksen lahjoitusmaatalonpojat suorittivat Kiviniemen kannaksen kaivamisen 80 vuotta sitten valtion viran­omaisten suosiollisella avustuksella. Heidän poikansa, joiden pienillä tiloilla niin kipeästi tarvittaisiin lisää viljelysmai­ta ja joiden peltoja niin usein on ollut Vuoksen tulvien alla, kärsimättömästi odottavat, ettei Vuoksen laskun toteuttamista pitkitetä [...] vaan että tämä Itä-Suomen ainoa suuri joenper­kaushanke viipymättä toteutettaisiin."

30-luvun alussa Muolaassa oli saatu loppuun suuri järvienlas­ku. Punnus-, Kirkko- ja Vuotjärven laskutöiden ansiosta uutta peltomaata vallattiin puolisentoista tuhatta hehtaaria.

"[...] Lasku on sujunut suunnitelmien mukaisesti ja tulee kuivia maita kaikkiaan noin 1500 hehtaaria, jokien varsimaita 1250 hehtaaria ja vesijättömaata 250 ha. [...] Maat ovat ensiluokkaista viljelysmaata, joka jo osaksi oli viime kesänä viljelyksessä, minittäin Punnusjärven pohjaa, joka kasvoi erinomaisen kauran. [...] Kirkkojärven rannoille sen sijaan ei sanottavasti uusia maita saada ja mikäli sitä saadaan, on se hiekkaa, joka ei kelpaa viljelykselle." - Keski-Vuoksi 25.11.1933.

Myös Suulajärven laskuhanketta pohdittiin saman vuo­den joulukuussa. - 62 000 markan kustannuksin arvioitiin saatavan runsaat sata hehtaaria peltomaata.


Kannaksen kuntien edustajisto ja kannakselaiset järjestivät kansanedustajille retken paikkakunnalle kesällä 1937. Tarkoituksena oli tutustuttaa kansanedustajat ja "korkeat viranomaiset" sikä­läisiin asioihin. Vieraita oli kaikkiaan satakunta, "kansanedustajia, virkamiehiä, kuivatus- ja tientekoinsinöörejä sekä sotilashenkilöitä."



"Eduskunnan ja hallituksen jäsenten
retkikunta saapuu Pölläkkälään."

Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944, s. 103



Matka alkoi Viipurista ja jatkui sieltä Koi­vistolle ja Terijoelle, jossa yövyttiin.
- Terijoella kulkulaitosministeri Salovaara sano et pittäis saaha markkinoita, ku siellä on nii paljo tavaraa...
- Rajaa myöten tultiin Lintulaan ja Kivennavan kirkon kautta Kanneljärven opistolle, jossa oli aamiainen. Kyyrölässä Muolaan kunnan vastanotolla annettii retkeilijöille kukkopilli ja tarjottiin vesirinkeleitä, Luukka muisteli vierailua 1963.

"Retkeläisiä kiinnosti suuresti Kyyrölän "pottiteollisuus", jota harjoitettiin lähes 60 'tehtaassa'. Entisellä Kyyrölän re­servikasarmilla vieraat nauttivat Muolaan lottien tarjoamat kah­vit. Kunnanvaltuuston puheenjohtaja Mikko Mäkirinne esitteli pi­täjän historiaa ja painotti kruununpuistojen luovuttamisen vält­tämättömyyttä muolaalaisille viljelijöille: Muolaan maatilat olivat mitättömän pieniä. Eemil Luukka esitteli Kyyrölän Savite­ollisuusyhdistyksen järjestämän näyttelyn."
Keski-Vuoksi 11.6.1­937


Pari päivää aikaisemmin sama lehti kertoi Kyyrölän savipottien myrkyllisyydestä. Astioiden käyttö oli kielletty, koska niistä liukeni lyijyä jopa 40-170 milligrammaa litraa kohden. Korkein sallittu luku oli Helsingin kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorion mukaan 2 milli­grammaa. Potit olivat myrkyllisiä happamien marjojen yms. säily­tyksessä.

Muolaasta kansanedustajien retki jatkui Äyräpäähän, josta suu­rin osa lähti omille teilleen Pölläkkälässä. Osa jatkoi Käkisal­meen saakka. Luukka esitelmöi retkeilijöille, miten tarpeellista Äyräpään järven laskeminen olisi, sillä sen rantamaiden kasvullisuus on nyt siinä pisteessä, ettei se anna mitään tuloksia, ennen kuin lasku voitaisiin toteuttaa.

"Tärkein esiteltävä asia meidän kannalta oli Vuoksen lasku. Kiviniemen koskea perkaamalla olisi saatu noin 8 000 hehtaaria [ilmeisesti 2 000] hehtaaria parasta viljelysmaata", Keski-Vuoksen uutinen kertoi.

* * *

Lintujärvi rauhoitettiin

Äyräpään järvi oli aiheuttanut 30-luvulla muutakin polemiikkia. - Äyräpäänjärvest ol sellane riita, ku Fazer vuokras sen linnustomiestä varte. Mut ukot tinkiit sitä vuokraa lissää, Kuusaa, Koprala ja Mälkölä miehet. Fazer sano et ei saa, et hää rauhotuttaa järve. Nii hää tek anomuksen, ja Viipurin läänin maaherra Manner rauhotti sen.


- Sillo Kauras-vainaa vastas kuntalaiste puolest siihen pitäjätuval. Hää sano, et maaherra pitää huolta enemmän taivaan linnuista ku muolaalaiste leivästä. (muhkea nauru)
- Se jäi kaivertammaa heille kummallekkii. Myökö yritettii saaha Kaurasest kunnallisneuvosta, ni paperit ei menneet maaherra pöytälaatikost etteepäi.


* * *

Skismaa Muolaan kirkosta

Luukka muisteli, että saman vierailun aikana kirkkoherra Saarnio puhui Muolaan "pitäjäntuvalla" seurakunnan asioista.

- Rovasti puhu ensin siinä seurakunnan puolesta, sanoi että kirkko on mennyt vähän huonoon kuntoon. Muolaan ukot ovat laittaneet seurakuntalaisille hyvän kirkon, mut nykyiset miehet eivät jaksa pittää sitä kunnos. Tääl on laiskuutta tai muuta...
- Ukot sannoit, et jos myö lähetään rovastia vastaan, ni (ei se oo täällä ku) kaks vuotta tai kolme... et tääl rupee vieraihe läsnäolles heitä moittimaa!

* * *

vrt. Keski-Vuoksi 22.4.1933: Muolaan kirkko. Suurempia korjaustöitä ensi kesänä... "kirkkovaltuuston kokouksessa päätettiin [...] korjauttaa Muolaan kirkkoa ensin ulkopuolisesti ja sitten sisältäkin sikäli kun talousarvioon otettu määräraha riittää.

Korjauksesta huolehtimaan valittiin lääninrovasti Saarnio, kanttori Sutinen sekä kirkkohallintokunta, johon kuuluvat opettaja M. Rauhaniemi, kauppias Mentula ja kunnankirjuri E. Luukka" [...] maalataan valkoiseksi [...] nurmi-istutuksia..."

Keski-Vuoksi 30.6.1934:

"Muolaan kirkko on sisältä uudistettu ajanmukaiseen kuntoon

Juhannuspäivänä oli kokoontunut jumalanpalvelukseen väkeä noin 2500 henkeä."

* * *

Seuraavana kesänä järjestettiin toinen retki. Mukana oli soti­lasviranomaisten ja kuivatusinsinöörien kanssa joukko kansan­edustajia. Retken aikana sovittiin alustavasti, mitä kuivataan, mitä jätetään. Puolustusministeriä edusti kenraali Sihvo ja läänin maaherrakin oli paikalla, puolustuslaitoksesta oli mukana eversti Airo.

Kahden päivän aikana retkeilijät kävivät läpi Rokkolan joet, Koiviston satamat ja Kivennavat suot. Retken perusteella tehtiin sopimus puolustuslaitoksen, talouselämän ja maanviljelijöiden kesken kuivatushankkeiden päätökseen saattamiseksi. Sota tuli kuitenkin väliin. Hankkeita ei ehditty toteuttaa.

Vuoteen 1937 mennessä Muolaassa oli tehty neljä kuivatushan­ketta lähes 59 kilometrin pituudelta. Hankkeet tuottivat maan­viljelijöille uutta maata 2614 hehtaaria.

Eemil Luukka otti kantaa 30.11.1937 budjettikeskustelussa myös maanpuolustusasioihin. Luukan mielestä "eritoten Karjalan kan­nak­sen väestö on ilomielin seurannut maanpuolustuksen tehosta­mista koskevia aloitteita ja järjestelyjä, tietäen tästä koitu­van li­sääntyvää turvallisuutta myöskin rajaseutuväestölle." Kan­nakselaiset liittyivät suojeluskuntiin muun maan väestöä innok­kaammin "ollakseen valmiina tarpeen tullen ase kädessä kotiansa puolustamaan". Myös lottatyö oli vilkasta.

Mutta maanpuolustustyö aiheutti myös ongelmia. "Monen monet ovat ne rajoitukset, jotka maanpuolustuksen takia ovat tarpeen rajaseudulla. Ne rasittavat väestöä, yksinpä liikkumiseenkin nähden, sekä ehkäisevät taloudellista kehitystä." Maan­puolustustarkoitukseen luovutetuista maa-alueista ei Luukan mielestä saatu riittävää korvausta, sillä pienistä pelloista ja niityistä viljelykseltä pois joutuneet maa-alueet ovat todelli­suudessa paljon suuremmat kuin se, mistä korvausta on vuokran muodossa suoritettu. Jokavuotiset taisteluharjoitukset aiheutta­vat tuhoa metsämaille, ja niistä ei koskaan ole suoritettu kor­vauksia.

"Jos meillä Karjalan kannaksen rajaseutupitäjissä olisi saman­laiset taloudelliset edellytykset kuin muualla maassamme, emme me näistä erikoisrasituksistamme puhuisi, mutta kun pienten pelto­jen tuotto ei riitä tuottamaan perheelle leipää koko vuodeksi eikä niittyjen tuotto riittävästi heinää pienelle karjalle [...] vaikka se tapahtuukin niin tärkeässä tarkoituksessa kuin maan­puolustuksen takia."

Luukka odotti, että maan hallitus ja eduskunta käsitellessään Karjalan kannaksen taloudellista asemaa parantavia aloitteita ottaisi huomioon "myöskin ne monet erikoiset taloudelliset ra­joitukset, jotka maanpuolustusasioissa rasittavat vähävaraista rajaseutuväestöä." [...] "Maanpuolustukselle on tärkeää, että rajaseudulla elää ta­loudellisesti toimeentuleva, puolustusystävällinen väestö ja tä­män saavuttamiseksi sekä pysyttämiseksi tarvitaan ainakin Kar­jalan kannakselle enemmän taloudellista tukea, kun tähän asti sinne on annettu."

Puolustusministeri Niukkanen huomautti Luukan lausunnon joh­dosta, että "voimassa olevien säännöksien mukaan puolustuslaitos korvaa ne vahingot, joita mm. harjoitusten johdosta aiheutuu viljelyksille taikka metsämaille ja nämä vahingot arvioi kulla­kin paikkakunnalla oleva erikoinen arviolautakunta."

Vuoden 1938 valtiopäivillä Luukka valittiin valitsijamiesten vara­jäseneksi, jäseneksi laki- ja talousvaliokuntaan sekä vara­jäsenek­si työvä­enasiainvaliokuntaan. Hänet nimitettiin myös Kan­sanelä­kelaitok­sen valtuutetuksi.

Rahaasiainaloitteita Luukka teki kaikkiaan kolme: Vuoksen laskemiseen (5 mmk), Muolaajärven laskemiseen sekä Koiralan-Punnuksen maantien rakentamiseeen.


Keski-Vuoksi 16.9.1938

Toivomusaloitteissaan Luukka halusi sairasmajan Kivennavan Siiranmäkeen sekä määrärahoja Vuoksen laskemiseen sekä Koiralan-Punnuksen maantien rakentamiseen Muolaaseen.

Muolaanjärven laskemiseen Luukka halusi 500 000 markkaa, "jolla kyettäisiin saamaan 400 hehtaaria ensiluokkaisiksi todettuja viljelyskelpoisia suomaita." Laskuhankkeen osakkaina on yli 150 pienviljelijää, joiden viljelmäin peltopinta-ala on keskimäärin alle 5 hehtaaria, Parkkilan kylässä enimmäkseen alle 2 ha.

Kivennavan Siiranmäen kylän sairasmajan rakentamista Luukan toivomusaloitteessa perusteltiin väestön vähävaraisuudella sekä pitkillä etäisyyksillä. "Kun väestö täällä rajakunnissa on vähävaraista pienviljelijäväestöä, niin jää pitkien matkojen takia suurin kustannuksin hankittava sairaalahoito varsin usein saamatta ja monen monta henkilöä joutuu vuosittain tarpeellisen ja aikanaan hankittavan sairaalahoidon puuttuessa ennenaikaisen kuoleman uhriksi.

Kuolevaisuus on Karjalan kannaksen rajakunnissa huomattavasti suurempi kuin kehittyneissä osissa maatamme. Paikallisten terveydenhoitoviranomaisten puolelta on kunnansairaaloiden perustamisen tarpeellisuuteen kiinnitetty huomiota, mutta kun kunnat ovat vähävaraisia, niiden köyhäinhoitomenot suuret, sekä veronmaksajain maksukyky varsin heikko ja äärimmilleen pingoitettu, niin eivät kunnat ole kyenneet sairaaloita perustamaan eikä kuntalaisten terveydenhoidosta muutenkaan huolehtimaan niinkuin olisi pitänyt."

Toivomusaloitteen mukaan tilanne on "erittäin vaikea laajassa ja väkirikkaassa Kivennavan rajakunnassa". Kunnan pinta-ala oli 647,64 neliökilometriä ja asukasluku vuoden 1936 henkikirjain mukaan 10 416 henkeä. "Varsinkin Siiranmäen kylän ympärillä on useita suuria väkirikkaita kyliä, joista on huonot yhteydet rautateille ja matkaa lähimpään sairaalakaupunkiin Viipuriin, paikoin yli 100 kilometriäkin.

Koiralan-Punnuksen tie

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön vuonna 1937 vahvistaman suunnitelman mukaisen 6,5 kilometrin pituisen Koiralan-Punnuksen tien rakentamiseen Luukka toivoi 300 000 markan määrärahaa. Suunnitellun tien kustannusarvio oli 1 289 000 markkaa.

Tie olisi aloitteen mukaan parantanut huomattavasti pakallisliikennettä Muolaan keskustasta Valkjärven rautatielle päin. "Tie täydentäisi juuri valmistumassa olevaa Mälkölän-Punnuksen-Lehtokylän maantietä Viipurista Kyyrölän kautta Kivennavalle johtavalle maantielle ja liittyisi välittömästi Karjalan kannaksen poikittaissuuntaan kulkevaan tieverkostoon."

Luukka kannatti myös 28.11.1938 ed. Vallaksen ehdotusta "määrärahan koroittamisesta [...] korvauksen suorittamiseksi eräille Kivennavan pitäjän Hartoisten kylän asukkaille v. 1919 sattuneen rajakahakan johdosta aiheutuneista vahingosta." Rahaa haluttiin lisää 10 000 markkaa. Valkjärven Nurmijärjven kruununpuiston luovuttamisesta kävivät entiset lahjoitusmaan talolliset oikeutta, ja vuonna 1938 kihlakunnanoikeus velvoittikin yksimielisesti valtiota luovuttamaan puiston yhteismetsäksi. Ylemmät oikeusasteet yhtyivät kihlakunnanoikeuden päätökseen mutta katsoivat, että pelkästään tuomioistuimen päätöksellä ei voitu velvoittaa valtiota puiston luovuttamiseen. Näin asia joutui eduskunnan ratkaistavaksi.

"Kapinavahinkolaina"

Luukka teki myös raha-asiainaloitteen Kivennavan Hartoisten kylässä vuonna 1919 sattuneen rajakahakan vahinkojen korvaamiseksi. Asia oi ollut esillä jo edellisillä valtiopäivillä. Joulukuun 4. päivän vastaisena 1919 yönä pientilallisten Pietari ja Juho Nikkasen irtain omaisuus tuhoutui kun heidän talonsa poltettiin. Nikkaset anoivat avustusta ja korvauksia omaa syyttään tapahtuneesta ja koko taloudellisen toimeentulon murskanneesta vahingosta mutta saivat vain pienen avustuksen ja lopusta vahingosta ns. kapinavahinkolainaa; siitäkin suurimman osan obligaatioina, "mitkä täytyi myydä suurella alennuksella, kun tarvittiin selvää rahaa talojen uudelleen rakentamiseen."

Lainan maksaminen ei kuitenkaan onnistunut köyhtyneiltä Nikkasilta ja he anoivat valtiolta vapautusta lainan takaisinmaksusta. Anomus hylättiin.

"Tapaus säälittävyydessään on herättänyt huomiota rajaseutuväestön keskuudessa, jossa elämä muutenkin on turvattomampaa, ja jossa aina on luotettu valtiovallan turvaan ja tukeen myöskin tällaisten tapausten varalta, joten valtiovallan olisi mitä mitä pikimmin hoidettava tämän yksinäisen rajakahakan vahingoitten korvaaminen, eikä jätettävä sitä vähävaraisten ja köyhissä oloissa elävien rajaseutueläjien yksin kannettavaksi."

Luukka "rohkeni kunnioittaen ehdottaa" 15.9.1939, että eduskunta ottaisi vuoden 1940 tulo- ja menoarvioon 60 000 markan määrärahan kyseisen rajakahakan vahinkojen korvaamiseen asianomaisille.

Luukka uudisti edellisvuotiseen budjettiin esittämänsä 500 000 markan suuruisen raha-asiainaloitteen Muolaanjärven laskutyön suorittamiseen samoin Koiralan-Punnuksen maantien rakennustöihin 500 000 markkaa.

Valtiopäivät 1939

Vuoden 1939 valtiopäivillä Luukka toimi edelleen laki- ja talousvaliokunnan jäsenenä sekä varajäsenenä työväenasiainvaliokunnassa. Hänet valittiin myös kansaneläkelaitoksen valtuutetuksi.

Luukan ja 45 muun kansanedustajan allekirjoittama lakialoite Viipurin läänin lahjoitusmailla olevien ns. kruununpuistojen luovuttamiseksi yhteismetsiksi perustui vuonna 1887 annettuun senaatin päätökseen.

Hankkeet olivat olleet kuitenkin "jäissä" lukuun ottamatta vuoden 1909 Vuosalmen ja vuonna 1914 Lumivaaran kruununpuistojen luovuttamista yhteismetsiksi.

Valkjärven Nurmijärven kruununpuiston luovuttamisesta kävivät entiset lahjoitusmaan talolliset oikeutta, ja vuonna 1938 kihlakunnanoikeus velvoittikin yksimielisesti valtiota luovuttamaan puiston yhteismetsäksi. Ylemmät oikeusasteet yhtyivät kihlakunnanoikeuden päätökseen mutta katsoivat, että pelkästään tuomioistuimen päätöksellä ei voitu velvoittaa valtiota puiston luovuttamiseen. Näin asia joutui eduskunnan ratkaistavaksi.

Luukka teki myös raha-asiainaloitteen Kivennavan Hartoisten kylässä vuonna 1919 sattuneen rajakahakan vahinkojen korvaamiseksi. Asia oi ollut esillä jo edellisillä valtiopäivillä.

Luukka uudisti edellisvuotiseen budjettiin esittämänsä 500 000 markan suuruisen raha-asiainaloitteen Muolaanjärven laskutyön suorittamiseen samoin Koiralan-Punnuksen maantien rakennustöihin 500 000 markkaa.





 
TALVISOTA 1939-40
Tyyne oli Muolaassa sodan syttyessä Eemilin tunnelmat Helsingissä Vuoden 1940 valtiopäivät
Rauhanteon jälkeisiä kommentteja karjalaisten kohtaloihin Seurakunnan ongelmat sodan jälkeen

Talvisodan puhkeaminen marraskuun lopulla 1939 oli Eemil Luukalle karvas ja katkera pala. Sotaa ei Kannaksella osattu pelätä. Oltiin rohkeita, uskottiin ettei venäläinen hyökkää. Puolustuslaitoksen sotaharjoitukset olivat närkästyttäneet muolaalaisia, samoin strategisista syistä annetut kiellot ja määräykset: järviä ei saanut kuivata miten hyvänsä ja myös pellonraivauksesta oli määräyksiä; varsinkin Kivennavan puolelle oli jätettävä taktisia suojametsiä.

Montaa muolaalaismiestä kismitti myös hevosten pakko-otto armeijalle: "Kun vuonna 1936 tai 1937 kirjattiin hevosia, muualla Suomessa talosta otettiin kahdesta hevosesta toinen valtiolle. Muolaalaisilt tahtoit 400 hevosta, ainoita hevosia [...] Sen vuoksi tavarat jäivät evakuoimatta Kannakselt ku isännät läksiit jalkasii kotoa pois." - Luukan hevonenkin vietiin YH:n aikana Kyyrölään, Eemil Luukka muisteli vuonna 1968 toimittaja Jaakko Okkerille. Nauhalta välittyvä Luukan puhe ei ole luontevaa murretta, sevästi huomaa, että hän jännitti nauhoitusta ja pyrki yleispuhekielisiin ilmaisuihin.



* * *
KUUNTELE:
Muolaan murrenäyte
Esa Paija, Somero 10.6.1960



- Mitenkäs ne vanhemmat ikäluokat kohteli noin uusia, (alokkaita)?

- Nooh, ka ne ol'liit hyvi, semmosii itsestää olevinnaa ylpeitä.
(J)ot: "Mitäs työ nahkapojat" se ol' ain ja, sit, mie näyti kerra
yhel vanhal miehel siel tallis, se tul' kii minnuu, semmone, mie
muista nimekii se ol' Haikola-nimine, se ol' vähä semmone ja sit
ol' toine Nurmine se ol' täält Turu läänist. Ne ol'liit kumpanenki
aina: "No mitäs ne nahkapojat" ja hyö pyrkiit vähä niinku nipiste-
lemää.

Ni se Haikola tul' ja, löi minnuu vähä turpaa siel tallis ko oltii hevosii
puhistamas.
Mie sano: "A nahkapoikakii om mies." Mie ko ot'i kii, siihe aikaa ei
miul justii, miul ol' sitä jo voimaa aika paljo, mie ko ot'i kii ko ränttäsi
siihe kivikongil mie sano: "Vieläks tulet nahkajussii toise ker napsimaa!"
nii sen koolle ei tult.

Nurmine tulloo sano: "Mitäs se Paija nyt näyttää voimijaa?"

Mie sano: "Tule vaa tän! Kyl tääl riittää siulekii. Yks mies kerrallaa
saatta tulla melkei räätyy."

Sen kuolta ei tulleet ennää, eikä Nurminenkaa napsint puhheil - se ol'
nii paha se Nurmine siit tuota, ain et tuota, kuka ol' vaa semmone ar-
ka mies ni, ne pyrkiit vähä oikee tekemää semmosta koiruutta ja, nipis-
telemää niinikkää ja nahkapoikii haukkuit ain nahkajussiloiks siit. - -

(Teoksesta Virtaranta - Soutkari, Näytteitä Suomen murteista, SKS 1964.)

Kuvateksti

"Esa Paija, s. 21.7.1878 Muolaan
Vesikkalan kylässä. Asunut syn-
tymäkylässään talvisotaan asti,
elänyt sittemmin Someron
Jur-
valan
kylässä."
Haast. Pentti Soutkari 10.6.1960,
valok. Otto Aukio 23.1.1964

http://internetix.fi/opinnot/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/murteet/muolaa.html
Ryssänvihaa ei Eemil Luukan mukaan Kannaksella ollut tavanomaista enempää. Kun linnoitustyömaalle Muolaaseen tulleet länsisuomalaiset patterimiehet, "muistaaksein Muolaas ol miehii Loimaalt ja Somerolt", lauloivat Uralille menosta ja pystyttivät maantien varteen säkeistä tehtyjä hirtettyjen Leninin ja Stalinin kuvia, niin kannakselaisukot pudistelivat päätään.
- Monta miestä ol sanomas, et taas tekkööt semmosta mikä ei oo hyväks; ei sitä pitäis toista näi suututtaa.

Ilmi Santeri, o.s. Luukka muisteli Eemilin tuskastuneen, kun Kannakselle tuli ennen talvisotaa linnoitustöiden tekijöitä muualta Suomesta; 'Ei pitäis lentää tänne ku haahkat' - tarkoitti petolintua - 'sekoittavat tulemisellaan paljon'.

Linnoitustöitä pidettiin hyvänä asiana, vaikka kesä 1939 toikin Luukan mieleen pahoja aavistuksia.
- Moskovan neuvotteluihin suhtauduttiin suurella pelolla. Mutta kyllä raja oli tiukalla, me olimme sitä mieltä, että ei tuumaakaan. En minä löydä sille mitään syvällisempää ajatusta. Se oli vain vaistona, Luukka muisteli vuonna 1963 Elias Rintalalle.
- Itse en pelänt sottaa enne ku syyskuu ensimmäisen päivän tultii sanomaa valtiopäivil et Saksa hyökkää Puolaan. Sillo myös eduskunnas oltii vähä sitä mieltä, et nyt sota taitaa alkaa. Eduskunta ei tiennyt mitään näistä salaisista neuvotteluista [...] Jartsevista [...] Mie en tietänt, ja tuskinpa kaikki ministerit hallituksessakaan tiesivät. Karjalaisil oli sillon ministerinä Niukkasen Jussi. Eikä hän kuulunut niihin (= sisärenkaaseen).

Kuvateksti

Kartta: Kari Selén, C. G. E. Mannerheim ja hänen puolustusneuvostonsa 1931-1939, s. 329,
Keuruu 1980.
Eduskunnassa kerrottiin venäläisten vaatimuksista, muun muassa Suomenlahden saarista. Vaatimuksiin ei kuitenkaan suostuttu. Luukan mukaan ehdotus kaatui ruotsinkielisten vastustukseen. Ruotsinkieliset alueet olisivat tulleet liian lähelle. "Kyl ruotsalaiset olisiit kuulemma Kannakse antaneet."

Mutta kannakselaiset olivat tiukasti ei tuumaakaan -periaatteen kannalla. Toisaalta pelko jäyti sydäntä, vaikka povailtiinkin, ettei venäläinen talvella hyökkää.
- Monet suojeluskunna miehet kuitenkii sannoit, et ryssä on ain pruukant tulla talvella. Niiku tul nytkii.
- Mie oon sitä mieltä, et kyl myö myönnytyksiikii ois voitu tehhä, ei venäläine ois nii paljo vaatint. Mut olisiitko suomalaiset sen kestäneet sisäisesti? Jos myö ois käyty keskenää riitelemmää, ja sitä tietä se ois tult. Varsinkin Viipurin puolessa ol kansa trimmattu siihe uskoo, et tuumaakaan ei saa antaa periks.


Keski-Vuoksi 12.10.1939

"Valtuutettujen juna saapui Viiipuriin varhain keskiviikkoaamuna. Asemalle oli klo 7.30 paikkakunnan ja maakunnan puolesta saapunut suuri joukko kansaa kunnianosoitukselle. Joukossa nähtiin m.m. armeijakunnan komentaja, kenraaliluutnantti Öhquist y.m. Myöskin oli asemalla viipurilaisista mieskuoroista kokoonpantu kuoro ja Karjalan Kaartin rykmentin soittokunta.

Kun valtuutetut olivat astuneet ulos vaunuistaan, lauloi kuoro "Suomi armas synnyinmaamme" ja sitten "Suomen laulun". Senjälkeen Viipurin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja lehtori T. Valtavuo piti puheen lausuen Viipurin ja Karjalan halunneen lauluin tervehtiä Suomen neuvotttelijoita. Karjala seisoo samassa yksimielisessä rintamassa koko muun Suomen kanssa. Puhuja toivoi, että Karjalan maakunnan onnentoivotukset ja luottamus seuraavat valtuutettuja heidän matkallaan. Lopuksi puhuja kohotti kolminkertaisen eläköönhuudon isänmaalle, sen itsenäisyydelle ja koskemattomuudelle. Siihen yleisö voimakkaasti yhtyi. Soittokunta soitti laulun "Kuullos pyhä vala", johon kuoro ja yleisö voimakkaasti yhtyivät.

Valtioneuvos Paasikivi vastasi puheeseen kiittäen kunnianosoituksesta ja laulusta. Hän huomautti, että tämä yksimielisyys on omiaan vahvistamaan ja rohkaisemaan. Me tulemme - lausui puhuja lopuksi - koettamaan parhaamme ja toivomme, että onnistuisimme. - Junan lähtiessä liikkeelle laulettiin Maamme-laulu.

Junan saapuessa Terijoelle klo 10 tienoissa oli sinne kokoontunut runsaasti yleisöä. Valtuutettujen poistuessa hetkeksi vaunuistaan lauloi kansa "Kuullos pyhä vala", minkä jälkeen juna lähti jälleen liikkeelle "Karjalaisten laulun" sävelten kaikuessa."
Paasikiven kolmas matka Moskovaan
Keski-Vuoksi 3.11.1939



- Mie luulen, etä Suome ulkopolitiikka ol liika jäykkää sillo. Ulkominister ol sitä mieltä, ettei venäläine uskalla tulla, sitä voip panna vastaa. Ainakii se käsitys ol eduskunnas meil Viipuri puole miehil.

Aluevaihtoajatuksetkin kariutuivat.
Jos venäläine ois tyytynt saariin, ni en mie usko, et sillo ois meil olt mittää sitä vastaan. Kun suomalaiset tarjosivat aluetta Haapalan mutkasta [?], se osoittaa, et oltais voitu sisäisesti ruveta kestämään, varsinkin kun asukkaille ois luvattu korvaukset.
- Tää alue käsitti siin kolme neljäkymment tuhatta, ehkä vähemmäkkii henkilöä. Tällane joukko ois olt varsi helppo sijoittaa.
- Syksyl myös meiä sotilasviranomaiset olivat vastaan. Sanoivat että jos venäläine tulloo siihen Mannerheim-linjalle, sitä ei seisauta mikkää. Oiskoha se nyt näi ollut? Seisahtuha se tänne Pietari Suuren linjallekkii!

- Ku mie jouvuin sisäministeriks sillo 1960, 13. maaliskuuta televisios näytettii alkuperäne venäjänkieline katkelma rajasta, joka Moskovan rauhassa vedettiin. Siin ol veetty tussilla ensiks viiva, joka kulki Koivisto-Summa-Äyräpää-Kiviniemi-Taipale -linjaa pitkin.
- Niukkase Jussi väitti, et venäläiset oisiit siihe tyytyneet, jos Ruotsi ois pari päivää pidentänt sitä läpikulkukieltoa. Toiset taas sannnoit, et se on Kuusise hallitukselle veetty raja. En tiiä.

Tyyne Luukka oli sodan puhjetessa kirkolla. Lapset olivat lähteneet aikaisemmin kotoa Inkisten lasten kanssa. Viljo ja Aili olivat Viipurissa. Sulo-setä oli enää Muolaassa. Meeta Halttusen muistojen mukaan Tyyne oli pannut Muolaan kotinsa kuntoon ennen lähtöään; sängyissäkin olivat puhtaat lakanat. Kun hän pääsi mäen alle, kunnantalo sytytettiin palamaan.
- Meil sanottii, et laittakaa nyytit valmiiks. Henkilöauto tul mäeltä hakemaa ja vei Viipuri asemal. Iltasil tul hälytys ja myö jouvuttii pomsuojaa. Sielt lastasiit meiät härkävaunuloi junnaa ja veivät Mellilä asemal, tultii Loimaal.

Loimaan Ala-Markkulassa evakkoja luultii venäläisiksi, mutta pian huomatiin, että "näähä haastaat suomee".

Tyyne majoittui aluksi maalaistaloon, sitten kunnantoimiston kahden huoneen ja keittiön asuntoon. Eemil kävi kotona, kun pääsi kansanedustajan töiltään Kauhavalta. Luukan lapset hajosivat ympäri Suomea. Aili lähti Mänttään sedän perheen vaimon ja lasten kanssa. Pojat, Antti ja Viljo, jäivät Viipuriin linnoitustöihin ja asuivat siellä sedän perheessa.
- Isä meni hakemaan Ailin jouluaaton aattona, mutta pojat tulivat vasta ennen rauhantekoa kotiin Loimaalle.
- Eemelil kirjotettiin etuskuntaa, mis kukakii on. Ei myö häntä tavattu, etuskunta joutu tykkänää Kauhajoelle.
- Hyvi vähä hää käi koton. Kulkuyhteyvet olliit nii sekavat. Tuntu ettei täst tule mittää tolkkuu, mitä täs oikee ruvetaa tekemää?

Kansanedustaja Eemil Luukka asui talvisodan syttyessä Unioninkadulla. "Sieltä sit lähettii eduskuntataloa kohti ku pörinä alko kuuluu."
- Viipurin pommituksista levisi tieto hyvin nopeasti: Kannaksella ol täys sota käynnis. Myö lähettii mänemää eduskuntatalolle. Mittää suojii ei olt Rautatienkadun ja Arkadiankadun kohdalla. Jouvuttii mänemää silla al. Pommit tulivat hyvin lähelle eduskuntataloa. Huittise Kaapro -vainaakii joutu heittäytymmää eduskuntatalo ettee vatsallee.
- Sinä päivän ei eduskuntakaa tiennyt mitä tehhä. Iltasil istunto järjestettiin Vallilan työväentalolle. Siellä Niukkane anto selostuksen päivän sotatapahtumista ja eduskunta päätti pohjalaisten esityksestä mennä Kauhajoelle.

- Pohjalaisil ol kaikkein suurin hätä. Myö pantii vastaan: mitä sinne lähetää, mut ei eduskunnas sillo voint nostaa riitaa.
- Muistan et monet karjalaisedustajat, Kaapro Huittinen, Toivo Ikonen, Antti Halonen ja Elias Tukia sanoivat, et ei sielläkään turvassa olla.
- Yötä myöte puole yön aikaan lähettiin. Eikä myö tiietty mihi meitä viiää. Rautatieasemalt sit mäntii Kauhajoen kansanopistol, josta alettiin etsii kortteereita. Huittine, Halosen Antti ja mie saatii yhe leipuri yläkerrast kortteeri.
- Eduskunta istu Kauhajoen yhteiskoulussa ja valmisteli putjetin. Kallio tuli sinne, budjetti hyväksyttiin ja vahvistettiin. Puoles tunnis Hakkila muistaaksein nuiji sen kiin, Luukka naurahti.

Luukan mielestä Kyösti Kallio oli tavallinen, vaatimaton mies. Tosin karjalaisten kansanedustajien kanssa Kallio joutui monet kerrat napit vastakkain, Niukkasen ja eräiden muiden karjalaisedustajien kanssa Kalliolla oli erimielisyyksiä myös henkilökohtaisista syistä. "Kallio ei innostant karjalaisii: sannoit et ei se mikkää presidentti ole."

Luukka tutustui Kallioon jo kunnankirjuriaikanaan käydessään Muolaan kunnan asioita hoitamassa Helsingissä. Hän tapasi Kalliota myös monissa maalaisliittolaisten kokouksissa Kannaksella. Kallio oli maalaisliittolaisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja 1936, kun Luukka tuli eduskuntaan."Mie sain hänest edullisen ja miellyttävän vaikutuksen."

Kallion poliittisesta paitsiosta talvisodan aikana Luukalla ei ollut selvää kuvaa.
- Minä en tunne sitä asiaa. En siitä osaa sanoa mitään. Olin niin kiinni muissa asiossa; en hoitanut sitä puolta politiikasta ollenkaan. Kyösti Kallio oli sellane tavalline mies, vaatimaton. Mut hää oli usein karjalaisten kanssa vähän eri mieltä; mehän jouduimme olemaan monesta asioista vastakkain näiden muiden pohjalaisten kanssa eduskunnassa.

KUUNTELE:
Kyösti Kallion uudenvuodenpuhe 1940
Kesto: 17'44''

Kuukausi talvisodan alkamisen jälkeen presidentti
Kyösti Kallio kertasi uudenvuodenpuheessaan
Suomen valtiojohdon kannan. Hän piti Neuvostoliiton
huolta Leningradin turvallisuudesta tekosyynä imperia-
listiseen hyökkäykseen, katsoi Terijoen hallituksen kieli-
vän venäläisten pyrkimyksestä Suomen hallintaan ja totesi
Itä-Karjalan ja Inkerin pakkosiirrot varoittavaksi esimerkiksi
siitä, mikä suomalaisia odottaisi itänaapurin alaisuudessa.

Ohjelmasarjan on koonnut Jukka Lindfors.
Ylen elävä arkisto

Karjalaiset eivät olleet innostuneita Kallion asettamisesta presidenttiehdokkaaksi.
- Eivät olleet. Ne vähän halveeras. Sanoivat et ei se mikään presidentti ole. Mut Kalliota myö äänestettiin, tosin en mie - presidentin valitsijamiehenä Muolaasta oli Juho Hyytiäinen.

Luukan mielestä presidentinvaalin ratkaisi jo punamultahallituksen syntyprosessi.
- Sillon ei ollut muita pääministerikandidaatteja kuin Kallio. Hänellä oli kokemusta. Uuno Hannula ja Urho Kekkonen ja Niukkanenkin tais olla, lähtivät sitten sosialistien kanssa neuvottelemaan. Mielipidemuutokset tapahtuivat silloin nopeasti. Meillä oli ryhmäkokous, ja pohjalaiset olivat kovastikin punamultayhteistyötä vastaan; eivät halunneet mennä sosialistien kanssa yhteiseen hallitukseen.

Niukkasen Jussi, joka oli ollut toimikunnassa, sanoi että otetaan puolen tunnin kahvitauko, että vähän neuvotellaan asiasta. Jussi kuiskasi erään herran korvaan, et siustkii tulloo ministeri, älä pane vastaan. Ja ku tulliit kahvilt pois, ni mies oli kaikkei innokas puoltamaa. Ja tulha siint sit ministeri (naurua).

- Tää on vanha temppu, ei mikkää tämän sukupolven konsti. Nyt ovat ottaneet semmosen tavan, et ministerit käyvät selittelemäs maakunnassa. Mie oon sitä mieltä, et riiat pittää riiellä hallitukse sisällä ja antaa toise ottaa kunnia. Ku männöö maakuntaa ja jos ei voi kehhuu hallitusta, ni on puhumatta siit. Puhhuu jostai muusta.

Talvisodan jälkeen vuoden 1940 valtiopäivät joutuivat ratkaisemaan nopeasti siirtoväen kohtaloihin ratkaisevasti vaikuttaneet pika-asutuslain (28.6.1940) sekä korvauslain (9.8.1940). Talvisota oli katastrofi yli 400 000 suomalaiselle. Olennainen kysymys oli, miten karjalaiset saadaan asutetuksi Kanta-Suomeen. Rytin II hallitus lupasi ohjelmassaan valtiovallan nopeita ja tehokkaita toimenpiteitä maan hankkimiseksi maatalouden alalla toimineelle siirtoväelle.

Tosin pääministeri Risto Ryti ja ulkoasiainministeri Väinö Tanner olivat vielä sodan loppuvaiheissa (3.3.) epävirallisissa keskusteluissaan sitä mieltä, että olisi hyvä, jos karjalaiset jäisivät luovutetulle alueelle. Pika-asutuslakia tutkinut Silvo Hietanen kirjoittaa, että tämä kanta on voinut vaikuttaa esimerkiksi evakuointia toimenpanneiden viranomaisten mielipiteisiin.

Rauhanehdoista neuvoteltaessa suomalaiset esittivät, että Neuvostoliitolle siirtyvän alueen väestöllä tuli olla oikeus yhden vuoden kuluessa valita Suomen kansalaisuus ja siirtyä irtaimistoineen Suomen puolelle sekä säilyttää oikeutensa kiinteään omaisuuteensa, jonka he olivat jättäneet luovutetulle alueelle. Keijo K. Kulhan mukaan siirtoväkikysymyksen hoitaminen olisi ratkaisevasti helpottunut, jos Neuvostoliitto olisi suostunut esitykseen.

Suuri osa karjalaisista evakuoitiin sekasortoisissa, ennalta suunnittelemattomissa olosuhteissa talvisodan aikana. Puolustusministerinä talvisodan hallituksessa ollut karjalaispoliitikko Juho Niukkanen pyysi tästä syystä eroa Rytin hallituksesta ja sai sen 27.3.1940.

"Erään Niukkasen omaisuuden pelastamiseen liittyneen jutun yhteydessä Ryti taas oli tullut vakuuttuneeksi, ettei Niukkanen ollut sopiva henkilö uuteen hallitukseen. Siirtoväen asioiden ajamisessa keskeiseen asemaan tulleessa Maalaisliitossa oltiin tyytymättömiä Rytin toisen hallituksen muodostamistapaan, hän kun ei tehnyt sitä yhteistoimin puolueiden kanssa, ja myös siirtoväen edustajan puuttumiseen hallituksesta.

Talvisodan jälkeen esiintyi paniikinomaisiakin ajatuksia 100 000 siirtolaisen lähettämisestä Kanadaan perustettavaan siirtokuntaan. Ajatus herätti tietysti vastustusta. "Kysyttiin, oliko Kanadaan lähettäminen palkka karjalaisten uskollisuudesta", kirjoittaa lehdistötutkija Touko Perko.

Sodan jaloista evakuoitu siirtoväki - käsite syntyi sodan aikana - tuli kokonaisuudessaan Kanta-Suomen. Tätä pidetä historiallisesti ainutlaatuisena ilmiönä. Anthony Uptonin mielestä tämä sekä vuoden 1944 tapahtumat vaikuttavana todisteena Suomen kansallisuusaatteen elinvoimasta.

Karjalaisten lähtö oli yleisen mielipiteen osoituksena paljon vaikuttavampi kuin mitkään vaalit tai kansanäänestys. J. K. Paasikivi arvioi, että neuvostoliittolaiset olivat tyytyväisiä Karjalan joutuessa heidän haltuunsa asumattomana, koska se helpotti alueen venäläistämistä. Karjalaisten tuloa Kanta-Suomeen pidettiin myös vakuuttavana ja loistavana todistuksena siitä, miten suomalaiset suhtautuivat Rajajoen toisella puolelle olevaan "suureen ihannevaltioon".

Rauhanteon jälkeen 13.3.1940 poliitikot ottivat kantaa karjalaisten kohtaloon. Myös Tannerin käsitykset ajanoloon muuttuivat. "Onneksi karjalainen väestö oli siirtynyt vapaaehtoisesti pois entisiltä asuinsijoiltaan, muuten sen myöhempi kohtalo olisi ollut kauhea", Tanner sanoi Messuhallissa 13.3.1942. Radiopuheessaan Tanner mainitsi jo 13.3.1940 että luovutettavien alueiden asukkaille on hankittava uudet asuinpaikat ja turvattava heidän toimeentulonsa.

Ylipäällikkö Mannerheimin tähdensi 14.3.1940 päiväkäskyssään, että "meidän on otettava kovat otteet voidaksemme siellä, mitä meillä on jäljellä, valmistaa kodin niille, jotka ovat tulleet kodittomiksi ja paremmat toimentulomahdollisuuden kaikille..."

Myös presidentti Kallion puheista tuli julki huoli karjalaisten kohtalosta. Huolenpito siirtoväestä oli Kallion mielestä kansan suuri pysyvä velvollisuus.


KUUNTELE:
Presidentti Kyösti Kallion puhe siirtoväelle. (1940)
Kesto: 10'19''

Talvisodan ensimmäisiä uhreja olivat itärajan
pinnassa asuvat siviilit, joiden evakuointi eli
siirtäminen "evakkoon" alkoi jo ennen sotaa.
Loka-marraskuussa lähti kodistaan lähes 100 000
karjalaista. Talvisodan jälkeen ryhtyi valtiovalta
suurisuuntaisiin toimiin siirtoväen asuttamiseksi.

Paikoin evakkoja vierastettiin uskonnon tai kielenkin
tähden. Presidentti Kyösti Kallio viittaakin välirauhan
aikana huhtikuussa 1940 pitämässään puheessa yksilöihin,
jotka "ovat käytöksellään ja esimerkillään osoittaneet,
että heidän sydäntään ei ole liikuttanut edes se uhri,
jonka kukin paikkakunta on saanut sodan seurauksena
kantaa". Toisaalta hän mainitsee myös joidenkin siirto-
laisten työhaluttomuudesta, jonka johdosta "paikka-
kuntalaisten on täytynyt uurastaa heidänkin eteensä".

Ylen elävä arkisto


Siirtoväen huollon johtaja Urho Kekkonen piti toukokuun alussa radiopuheen, jossa hän moitti niitä, jotka eivät olleet vastaanottaneet siirtoväkeä ystävällisesti. Jo aikaisemmin vastaava viranomainen oli radiossa tähdentänyt, että siirtoväki on tavallaan valtion palveluksessa ja siirtoväelle annettu apu on loppujen lopuksi valtiolle tehtyä palvelusta. Siirtoväellä oli siis moraalinen oikeus saada suojelua ja ylläpitoa.

Vahinkojen korvaaminen oli nyt keskeinen sisäpoliittinen kysymys. Touko Perko pitää ihmeellisenä, etteivät karjalaiset arvostelleet Moskovan rauhaa sanomalehdissä juuri nimeksikään.


SEURAKUNNAN ONGELMAT SODAN JÄLKEEN

Talvisodan jälkeen seurakuntien kirkkoherranvirastot pyrkivät tulemaan uusille sijoituspaikkakunnille. Näin päästiin hoitamaan rekisteriasioita ja samalla ihmisten mielialoja.
- Tässä oli apua Siirtoväen Huollon Keskus: se suositteli tällaisia keskuspaikkoja seurakunnille, Luukka muisteli (1963).
- Viipurin hiippakunnan piispa hautautui Savitaipaleelle ja sinne ei talvisodan aikana ollut kuin heikko postiyhteys, joten sieltä puolelta ei saatu tukea. Kuntien ja seurakunnan yhteistoiminnalla tästä päästiin eteenpäin.
- Aluksi luultiin, että papit hätääntyvät hakemaan itselleen paikkoja, mutta ne kuitenkin ryhdistäytyivät niin, että hyvin harva pappi muutti pois. Papit olivat seurakuntalaisten kanssa samassa asemassa.
- Moskovan rauhan jälkeen 1940 asioita täytyi ryhtyä hoitamaan toisella tavalla. Piispainkokous lähti lopettamaan seurakuntia; se katsoi että seurakuntatyö on näin yhdistettävä. Mutta ei siitä olisi mitään tullut, sillä seurakunnat ja koko karjalainen kansa oli liikekannalla.

Poikkeusolot rasittivat ja kävivät pappien ja seurakuntalaisten hermoille. Luukka ei kuitenkaan halunnut muistella ikäviä asioita.
- Niistä en kerro. Mieleinen on sopivaa kertoa tässä.



Muolaalaiset - mukana oli paljon kyyröläläisiä - joutuivat evakkoon Loimaalle ja sieltä aina Vampulaan saakka. Muolaan kirkkoherran Toivo Rapelin mukaan kukaan ei tarkasti tiennyt, kuinka paljon Loimaalle tulisi siirtoväekä, "mutta pian huomattiin, että alkuperäiset suunnitelmat eivät pitäneet paikkaansa. Majoitettavien lukumäärä lisäntyi sitä mukaa kuin matkalaiset pääsivät päämääräänsä." Rapeli oli itse vastaanottamassa asemaseudulla parin viikon ajan evakkoja:

"Jokainen kotinsa menettänyt tahtoi päästä majoitukseen samaan taloon perhekuntansa kanssa. Tämä järjestely tuotti kuitenkin suu­ria vaikeuksia, eikä sitä voitu läheskään aina toteuttaa. Monet muolaalaiset vetosivat minuun näissäkin asioissa ja koetin auttaa heitä keskustelemalla järjestely- ja majoitusviranomaisten kanssa. Joitakin muutoksia sainkin aikaan, mutta läheskään aina se ei onnistunut. Joskus voin tuntemukseni perusteella esitellä siirtoja, jotka olivat luonnollisia, joskus tiivistettiin majoitusta, mutta aina koetettiin menetellä mahdollisimman sovittelevalla tavalla. Loi­maan osalle tuli kaikesta huolimatta suhteettoman raskas majoitus ja siirtoväki joutui tästä kärsimään. 

Kuvateksti

Muolaan kunnankirjuri Sulo Luukka vai-
monsa Kainon ja lastensa Paavon ja Siskon
kanssa.
Toivo Rapeli, Evakkopappi s. 25

Lähimmät naapurimme Muolaassa olivat kunnankirjuri, kansan­edustaja Eemil Luukka ja hänen vaimonsa Tyyne sekä kunnan­sihteeri Sulo Luukka ja hänen vaimonsa Kaino, molemmat paris­kunnat perheineen. Muolaan kirkonkylähän oli pieni, kuten olen maininnut. Kaikki kirkonkyläläiset, pappilan väkeä lukuunottamat­ta, sijoitettiin aluksi Vilvaisten kylään.

Molemmat Luukat joutui­vat asettumaan Ala-Markkulan taloon. Välttämätöntä oli perustaa oma kunnallinen toimielin, joka tuli olemaan apuna siirtolaisille mitä moninaisimmissa asioissa. Oli suuri onni, että meillä oli eduskunnassa oma mies Eemil Luukka, kansanedustajana. Hän kiirehti pian Helsingistä neuvottelemaan Loimaan kunnan miesten kanssa huoneiston saamisesta Muolaan kunnantoimiston tarkoituksiin. Yhdessä kirjanpitäjä Kaino Luukan kanssa hän otti yhteyden Loimaan kunnanjohtomiehiin Kalle Aro­järveen, H. Knuutilaan ja Antti Yrjölään. Asia järjestyi: kunnan toimitalosta luovutettiin kirjaston käytössä olleet parihuoneet Muo­laan kunnantoimistoksi. Loimaan kunnanviranomaiset osoittivat täten alusta alkaen suurta ymmärtämystä siirtoväen tarpeita koh­taan ja tekivät puolestaan kaikkensa voidakseen helpottaa pakolais­ten tietä. Muolaasta tulivat Loimaalle myös kunnallislautakunnan puheenjohtaja Juho Juvonen ja kirjuri Sulo Luukka, jotka olivat järjestelleet lähtökiireessä kunnanarkiston evakuointia. Muolaan kunnantoimisto alkoi toimintansa joulukuun puolessa välissä entisten toimihenkilöiden voimin.

Tieto oman kunnantoi­miston aukaisemisesta levisi iloisena uutisena kulovalkean tavoin kaikkialle, missä muolaalaisia oli sijoitettuna. Sitä iloa, joka näin valtasi oman siirtoväkemme, ei voi sanoin kuvata. Uudessa toimis­tossa oli aamusta iltaan tungos, jollaista ei oltu milloinkaan aikai­semmin nähty.

Miksi tämä tungos? Muistamme, että muolaalaiset olivat hajoitettuina usean kunnan alueelle. Loimaalle majoitetuista annettiin Muolaan toimistoon heti luettelot. Toimiston taholta järjestettiin kaikkiin muolaalaisten si­joituskuntiin henkilöt kirjoittamaan majoitusluetteloita, jotka sitten kiireellisesti toimitettiin niihin kuntiin, mihin muolaalaiset oli majoitettu. Näitä perusluetteloita täydennettiin osoitteiden muut­tuessa ja uusien majoituksien tapahtuessa. Siirtolaiset tahtoivat saada tietoja omaisistaan, sukulaisistaan, kyläläisistään ja muista­kin henkilöistä ja heidän asuinpaikoistaan. Majoitusluetteloita luet­tiin kunnantoimistossa ääneen päivät pitkät. Näin autettiin eva­kuoituja.

Olin mukana kunnantoimistossa auttamassa toimiston väkeä ja selvittämässä pulmia, joita oli runsaasti. Näiden päivien ja viikko­jen aikana kiinnyin yhä syvemmin seurakuntalaisiini. Sain kuulla kertomuksia siirtolaisvaiheista, suurista kärsimyksistä, joissa vain turvautuminen Jumalan johdatukseen saattoi pitää pystyssä.

Eemil Luukka pistäytyi Loimaalla aina kun hän suinkin sai siihen tilaisuuden eduskuntatöiden lomassa; jo hänen ilmestymisensä paikan päälle virkisti mieliä.

Loimaan kauppalan ja maalaiskunnan Vapaan Huollon kes­kus perustettiin huoltamaan siirtoväkeä ja heikoimpia heistä kunnan ja valtion järjestelyjen lisäksi. Johtokuntaan valittiin siirtoväen edustajiksi kansanedustaja Eemil Luukka sekä minut, myöhemmin myös Juho Juvonen. Puheenjohtajana toimi aluksi loimaalainen Nikolai Kytönen, myöhemmin kauppias Kalle Vihanto. Vapaan Huollon toiminta koitui suureksi siunaukseksi. Minkäänlaisia ristiriitoja ei ollut, jokainen tahtoi tehdä työnsä yhteiseksi parhaaksi."
Toivo Rapeli, Evakkopappi s. 26-28

- Tammikuun alussa Loimaalla pyrki olemaan enemmän karjalaisia kuin paikkakuntalaisia. Varsinkin kyyröläläisten kannalta tilanne näytti uhkaavalta: heitä sijoitettiin vastemielisesti - joutuvat olemaan parikin viikkoa samoissa vaatteissa; olivat likaisia ja haisivat.
- Luultiin, että seurakuntapuoltakaan ei saada järjestetyksi, mutta Loimaan seurakunnan rovasti [Kaarlo Albinus] Sovijärvi [kirkkoherrana vuodesta 1928] hoiteli asiat hyvin: otti Kyyrölän seurakunnan papin oman pappilansa yläkertaan asumaan.
- Kun siellä olivat kolme päivää ravanneet, niin kunnallislautakunnan esimies, veljeni Sulo Luukka sanoi, että 'mene sie katsomaan sinne pappilaa; siel voip kohta räjähtää'. Rovasti Sovijärvestä oli levinnyt tällainen tieto; häntä pidettiin itsenäisenä, vähän kiukkuisenakin miehenä.

Kuvateksti

Aleksanteri M. Kasanski,
Kyyrölän ortodoksisen seu-
rakunnan rovasti (1933-
1948), pääsi asumaan Loi-
maan kirkkoherran pappilan
yläkertaan.

Kuva: Muolaa ja Äyräpää
vv. 1870-1944, s. 305




- Menin ensi Sovijärven luokse. Hän sanoi, että kyllä teillä on hienoja pappeja. Tuo ortodoksi Kasankokin on niin mukava mies, että seurakuntalaiset menevät häntä tapaamaan kuin isäänsä, ja se niitä palvelee rouvansa kanssa iltamyöhään. Että kyllä Kasanko on tehnyt hyvää työtä täällä. (Aleksanteri M. Kasanski oli Kyyrölän seurakunnan rovasti 1.7.1933-29.2.1948.)
- Sitten menin yläkertaan, jonne kuljettiin samasta sisäänkäynnistä rovastin verannalta. Yläkerta oli nyyttiä ja pakettia puolillaan.

Rovasti Kasanko sanoi, että 'kyllä meillä on sitten Jumalan onni, kun tultiin tähän pappilaan. Niin hienoa pappia en ole tavannut, vaikka olen monessa paikassa kulkenut'.
- Mie kysyin että onko mitään toivomuksia. Tähän Kasanko sanoi, että 'ku ei oo saant ennää teetä monnii aikoi' - tai oikeastaan Kasangon rouva niin sanoi.
- Mie lupasin tuuva Viipurist teetä heil. Löysin sitten Helsingistä vielä Sergejeffin poikien teetä ja vein kummallekin papille, niin että teetä saivat juuva ja sopu jatku.

- Mutta sitten kun rauha tuli, niin piispainkokous päätti lähteä lopettamaan näitä seurakuntia. Karjalaisia kuulematta asetettiin komitea valmistelemaan kirkkolain muutosta. Mukaan pääsi vain yksi siirtoväen edustaja. Tämä komiteamietintö tuli sitten heinäkuulla valmiiksi, ja kirkolliskokous kutsuttiin syksyllä -40 koolle ja siellä sitten tehtiin kirkkolakiin valmiit pykälät: seurakunnat lopetetaan ja papeille annetaan uudet paikat.
- Tästä komiteasta valui tietoja meille aloittelevaan Karjalan Liittoon. Sain komiteassa mukana olleeseen rovastiin yhteyden ja hän kertoi mihin oltiin menossa. Silloin me kutsuimme kirkolliskokouksen siirtoväen edustajan sekä Viipurin hiippakunnan edustajat koolle. Sovimme, että teemme kirkolliskokoukselle oman aloitteen. Tätä valmisteleva elin teki kahdessa viikossa esityksen.
- Kun muistaakseni tammikuussa 1941 menimme kirkolliskokoukseen, niin meillä oli valmis vastaesitys.
- Kokouksessa tuli kaikenlaista sananvaihtoa, mutta tästä oli seurauksena, että kirkolliskokous laittoi komitean valmistelemaan asiaa.
- Valmistelevaan komiteaan tuli myös siirtoväkeen kuuluvia edustajia, Viipurin vaalilautakunnan rovasti Helle ja minä.
- Mutta ennen kuin tämä toinen kirkolliskokous 1941 ehti kokoontua, oli Karjala saatu jo takaisin, joten tämän komitean mietintö ei ehtinyt käsittelyyn.