Luukka valtioneuvoston jäsenenä

Kansanedustaja  Eemil Luukka oli mukana kahdeksassa hallituksessa elokuusta 1944 huhtikuuhun 1962. Hänet nimitettiin jatkosodan loppuvaiheissa valtioneuvoston jäseneksi nimenomaan karjalaisen siirtoväen luottamusta nauttivana edustajana. Luukan nimitykseen Hackzellin hallituksen sisäasiainministeriksi vaikutti myös Karjalan Liitto.

Luukka toimi yhtäjaksoisesti ministerinä kolmessa hallituksessa elokuusta 1944 maaliskuuhun 1946 asti: Castrénin hallituksessa sisäasiainministerinä ja Paasikiven II  ja III hallituksessa maatalous- ja sisäministerinä. Vuodet 1944-46 olivat tärkeitä erityisesti karjalaisen siirtoväen sijoittumisessa Kanta-Suomeen.1950-luvun alussa Urho Kekkosen kahdessa hallituksessa Luukka oli maatalousministerinä.

Kolmas vaihe Luukan uralle ajoittuu 1960-luvun alkuun, kun hänet nimitettiin V. J. Sukselaisen vähemmistöhallitukseen kesken kauden, kun Eino Palovesi lähti Keski-Suomen läänin maaherraksi. Kun Sukselainenkin joutui jättämään tehtävänsä heinäkuun alussa 1961, Luukka toimi parin viikon ajan pääministerin sijaisena.

69-vuotiaan Eemil Luukan viimeinen ministeripesti jatkui Martti Miettusen I hallituksen sisäasiainministerinä huhtikuuhun 1962 asti. Luukka toimi myös tässä hallituksessa pääministerin sijaisena.

Valtioneuvoston tilastoissa ministeripäiviksi lasketaan vain kertaalleen ne päivät, jolloin henkilö on toiminut ministerinä, ts. samanaikaiset tehtävät eivät niitä lisää. Luukalle kertyi yhteensä 2362 ministeripäivää.

27. Hackzell      8.8.1944-21.9.1944
ministeri sisäasiainministeriössä  045 vrk

28. Castrén   21.9.1944-17.11.1944
ministeri sisäasiainministeriössä  058

28. Paasikivi II  17.11.1944-17.4.1945
ministeri sisäasiainministeriössä  145
maatalousministeri                       152

30. Paasikivi III  17.4.1945-26.3.1946
ministeri sisäasiainministeriössä  344
ministeri maatalousministeriössä  344

33. Kekkonen   17.3.1950-17.1.1951
ministeri maatalousministeriössä  307

35. Kekkonen III  20.9.1951- 9.7.1953
ministeri maatalousministeriössä  659

45. Sukselainen II   19.5.1961- 3.7.1961
pääministerin sijainen                  046
sisäasiainministeri                       527

46. Miettunen   14.7.1961-13.4.1962
pääministerin sijainen                 274
sisäasiainministeri                      274

 


 



Antti Hackzellin hallitus

Eduskuntamatrikkeli

Eemil Luukka arvosti Antti Hackzellia erityisesti Venäjän tuntijana. "Mie pidin häntä täs mieles taitavampana ku Paasikiveä." Luukka peri sisäministerin tehtävät Ribbentrop-sopimuksessa ryvettyneeltä Väinö Kaasalaiselta.




Uuden Suomen etusivu 9.8.1944.

Anders Verner Hackzellin (1881-1946), kokoomuslaisen maaherran, diplomaatin ja työmarkkinajohtajan hallituksen tärkein tehtävä oli irrottaa Suomi sodasta Neuvostoliittoa vastaan. Suomen lyhytikäisimmän hallituksen pääministeri sai kesken rauhanneuvotteluja halvauskohtauksen Moskovassa 14.9.1944 eikä toipunut enää työkykyiseksi. Neuvottelut saattoi päätökseen ulkoministeri Carl Enckell.

Eemil Luukka oli Hackzellin hallituksen sisä- ja asutusministerinä nimenomaan siirtoväen edustajana. Luukan nimitykseen vaikutti myös Karjalan Liitto. "Mie jouvvuin hallituksee, ku Linkomiehe hallitukse maatalousministeri Viljami Kalliokoski ei antant Toivo Ikoselle asutusasioita. Hää sano, et ne ol nii huonost hoijettu, teijä pittää vaihtaa miestä. Ja ku Ikone viel jostai syystä joutu Waldeni kanssa eri linjoil, ni Toivolt otettii tehtävät pois."

Luukka joutui tiukkaan tilanteeseen hallituksessa, kun päätettiin katkerien rauhanehtojen hyväksymisestä. Hän äänesti yhdessä kahden muun Maalaisliiton ministerin kanssa rauhanehtojen hyväksymistä vastaan.

Heinäkuun 12. päivänä Neuvostoliiton hyökkäysoffensiivi Suomeen keskeytettiin, vaikka puna-armeija ei ollutkaan saavuttanut tavoitettaan, Kouvolan - Kotkan -linjaa. Tukholman kautta Linkomiehen hallitus sai tietoja Neuvostoliiton halusta tehdä rauha Suomen kanssa. Se edellytti kuitenkin hallituksen ja tasavallan presidentin vaihtoa. Moskovat takasi näillä ehdoilla Suomen itsenäisyyden säilymisen. Uudeksi tasavallan presidentiksi kaavailtiin marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimiä. Edvin Linkomies ja Rudolf Walden neuvottelivat päämajassa asiasta ylipäällikön kanssa. Mannerheim esitti hallituksen vaihdon ajankohdaksi sen, kun vetäytyminen oli tapahtunut Luumäen linjalle. Näin Neuvostoliitto olisi tyytyväinen sotilaalliseen menestykseensä ja Saksa olisi kykenemätön vastatoimiin. Myös ns. rauhanoppositiossa kehiteltiin samoja ajatuksia. Eero A. Wuori ja Eljas Erkko pyysivät Mannerheimia ottamaan joko pääministerin tai presidentin tehtävän. Oli myös kaavailuja pakolaishallituksen perustamista Tukholmaan. Mannerheim ilmoitti olevansa valmis presidentin tehtäviin 27.7.1944, mutta sitä ennen oli Rytin erottava.


Tasavallan presidentti Risto Ryti ja Väinö Tanner tapasivat päämajassa Mannerheimin samana päivänä, lupautui ryhtymään valtionhoitajaksi. Hallitus käsitteli 31.7. Rytin eroa ja Mannerheimin valintaa - ei valtionhoitajaksi vaan presidentiksi; Mannerheim ei halunnut, että tilanteen poikkeuksellisuus korostuisi.

Presidentti Risto Rytin erottua eduskunta valitsi poikkeuslailla uudeksi tasavallan presidentiksi ylipäällikkö Carl G.ustaf Emil Mannerheimin. Ennen presidentin vaihdosta Suomessa arveltiin selvittävän sodasta vaihtamalla hallitusta. Alkoi spekulointi pääministeriehdokkailla. Ryti ehdotti Kivimäkeä, jolla oli kannatusta sekä Maalaisliiton että Kokoomuksen piirissä. Kivimäen kieltäytymisen jälkeen Väinö Hakkila esitti kieltäytymisensä; harkinnan alla olivat myös Eero A. Wuori, Rafael Erich, Eero Rydman, J. K. Paasikivi, K. J. Ståhlberg, Ernst von Born, Tyko Reinikka sekä Eero Pehkonen. Myös Rudolf Waldenin ehdokkuutta pidettiin yllä. Lopullinen ehdokas löytyi 5. elokuuta, kun STK:n toimitusjohtaja, Kokoomuksen kansanedustaja Antti Hackzell (s. 1881) otti hallituksen muodostamisen tehtävän vastaan. Varatuomari Hackzell toimi Viipurin läänin maaherrana 1918-20, Moskovan lähettiläänä 1922-27 ja ulkoasiainministerinä Kivimäen hallituksessa 1932-36.

Maalaisliiton piirissä Hackzellia pidettiin "antautumismiehenä", hänen rasitteenaan oli myös välirauhan aikaiset Saksa-sympatiat. Hallituksen ulkoministeriksi tuli Mannerheimin kanssa pitkään yhteistyössä ollut Carl Enckell. Uusia kasvoja olivat oikeusministeri von Born (ruots.) sisäasiainministeri Kaarlo Hillilä (ml), I valtiovarainministeri Onni Hiltunen (sdp), II valtiovarainministeri Olli Paloheimo (kok) ja sisäasiainministeri Eemil Luukka (ml). Karjalaisten asiat annettiin Luukalle; edellisessä hallituksessa niitä oli ajanut toinen kulkulaitosministeri Väinö Kaasalainen. Karjalaisilla oli ollut jatkosodan aikana edustajat Rytin, Rangelin ja Linkomiehen hallituksessa. Niukkasen erottua talvisodan päätyttyä Rytin ministeristöstä uudeksi karjalaisministeriksi kaavailtiin kunnallisneuvos Leppälää.
- Leppälä tapans mukkaa vähä koketeeras; sano et hää vähä tuumailoo tätä asiaa, ni Antti Kukkone sulk puhelime ja soitti Ikose Toivol. Toivo tul ilma ehtoi, näi kerrotaan. Leppälä ol kauva aikaa katkera, ku hänelt män ministeri virka, Luukka muisteli asiaa vuonna 1963.
- Mie jouvvuin hallituksee, ku Linkomiehe hallitukse maatalousministeri Kalliokoski ei antant Toivo Ikoselle asutusasioita. Hää sano, et ne ol nii huonost hoijettu, teijä pittää vaihtaa miestä. Ja ku Ikone viel jostai syystä joutu Waldeni kanssa eri linjoil, ni Toivolt otettii tehtävät pois.
- Karjalan Liiton työvaliokunnas tuumattii, että jos halutaa päästä paremmi asioihi sisälle, meiä on vaihettava miestä." Ikosen tilalle tuli tammikuussa 1944 Väinö Kaasalainen. Hän ei kuitenkaan voinut jatkaa Ribbentrop-sopimukseen sekaantumisen takia. "Hänelt män siin maine."

Luukka joutui oman kertomansa mukaan yllättäen Hackzellin hallitukseen.
- En mie tietänt, et minnuu ol etsittykkää enne ku Antti Hackzell kutsu miut mukkaa eduskunna istunno aikan. Varapuheenjohtaja huonees hää sano et näi on suunniteltu: siun pittäis tulla.
- Mie sanoin et enhä mie mikkää ministeri oo, ja hää tähä et enhä miekää oo enne pääministeri olt. Nyt lähetää yrittämmää.


Luukka sai luvan hallitukseen menosta Karjalan Liiton Erkki Paavolaiselta sekä Maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajalta Antti Kukkoselta. Ja "enne ku puol tuntii ol kulunt, ni asia ol selvä; kaks tuntii sen jälkee luettii uutisis et hallitus on muodostettu". Antti Hackzelliin Luukka oli tutustunut jo ensimmäisinä kansanedustajavuosinaan - junassa; Hackzellilla oli maatila Jääskessä, jonne hän matkusti samoissa junissa kansanedustajien seurassa. Luukka hakeutui mielellään hänen seuraansa ja sai hyviä neuvoja, miten missäkin tilanteessa tuli eduskunnassa menetellä. Luukka arvosti Antti Hackzellia erityisesti Venäjän tuntijana.
- Mie pidin häntä täs mieles taitavampana ku Paasikiveä.

Antti Hackzell tunsi hyvin sekä Venäjän että Neuvostoliiton. Hän oli toiminut laki- ja liikemiehenä Pietarissa 1911-1918, ollut ylimääräinen virkamies Suomen kansliassa 1913 ja oikeudenkäyntiapulainen Suomen passivirastossa Pietarissa 1913-1918. Kivimäen hallituksen ulkoministerinä Hackzell oli luomassa suhteita Pohjoismaihin, Max Jakobsonin mukaan hän oli jopa pohjoismaisen suuntauksen varsinainen alkuunpanija. Ulkoministerillä oli myös selkeä näkemys Saksan-politiikan vaaroista. Hackzell "varoitti tukeutumasta Saksaan paitsi Saksan ja Neuvostoliiton selkkauksen vaaran vuoksi myös siitä syystä, että Saksa ja Neuvostoliitto saattaisivat tehdä sopimuksen keskenään. Tähän mahdollisuuteen hän viittasi jo 30-luvun alkupuoliskolla paitsi keskusteluissaan eräiden ulkomaiden edustajien kanssa myös eräässä puheessaan ylioppilasjärjestöjen johtaville edustajille."

Luukan nimitystä Hackzellin ministeristöön pidettiin luontevana. "Me karjalaiset voimme panna tyydytyksellä merkille, että uudessa hallituksessa on, paitsi pääministeri myöskin toinen sisäasiainministeri Eemil Luukka, jonka sydäntä lähellä ovat kaikki Karjalaa ja karjalaisia koskevat asiat. Toivomme on, että he uudessa asemassaan voivat tehdä hyväksemme sen, mitä he varmaankin tahtovat", kirjoitti Karjala 9.8.1944. Helsingin Sanomat mainitsi hallituksen erityispiirteenä sen, että "pääministerille tulee kuulumaan joukko tasavallan presidentin tehtäviä. Myös sisäministeriön miehittäminen kahdella ministerillä on "silmiin pistävä muutos". Uuden Suomen Timo kirjoitti siirtoväen asioista käsitelleessä pakinassaan uudella siirtoväen ministerillä tulevan olemaan "paljon arkaluontoisia ja solmukkaita siirtoväkiseikkoja setvittävänään. (E. W. Luukka) kuuluu nauttivan karjalaisten luottamusta, sanotaan tasapuoliseksi mieheksi, joka huomaa majoittajapuolellakin olevan vaikeutensa." Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa esiteltiin toinen sisäministeri Eemil Vihtori Luukka ja korostettiin muun muassa sitä, että hän kuului vuonna 1942 asetettuun Palautetun alueen neuvottelukuntaan ja uuden evakuoinnin jälkeen asetettuun Siirtoväen asiain osastoon.

Hackzellin ministeristön tärkein tehtävä oli saada Suomi itsenäisenä valtiona irti sodasta. Ruotsin kautta poliitikoille tihkuneet tiedot olivat huolestuttavia. Neuvostodiplomaatit olivat ärtyneitä, kun Rytin erosta oli kulunut jo pari viikkoa eikä mitään ollut tapahtunut. Myös Hackzellin hallituksen kokoonpanoa ei pidetty tyydyttävänä eikä Mannerheimiinkään enää luotettu täydellisesti. Neuvostoliiton kerrottiin uhanneen hyökätä Suomeen sen jälkeen, kun Viro oli vallattu. Rauhanoppositiomiesten kärkinimi Urho Kekkonen oli huolestunut: "Miten nyt tämän jälkeen käynee. Ryssä oli sanonut, että jos asia viivästyy ja ehtivät väkivallalla Suomeen, silloin ei enää neuvotella."

Hallitus ilmoitti 2.9. eduskunnan suljetussa istunnossa suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Istunto oli aiottu pitää jo 31.8., mutta se peruutettiin ilmeisesti siksi, että Mannerheim yritti Ruotsin välityksellä saada lievennyksiä rauhanehtoihin. Ruotsista madame Kollontay ilmoitti tyytymättömyytensä Suomen viivyttelystä 1.9. ja edellytti vastauksen antamista seuraavana päivänä. Mannerheim otti yhteyttä Staliniin ja ehdotti, että vihollisuudet lopetetaan. Viikonlopun viettoon lähteneet kansanedustajat hälytettiin paikalle, ja hallituksen tiedonanto voitiin viimein esittää eduskunnassa.

Pääministeri Hackzell esitti hallituksen puolesta eduskunnalle valtiopäiväjärjestyksen 36 §:ssä tarkoitetun tiedonannon, "joka koskee kysymystä rauhanomaisten suhteiden palauttamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tiedonantoni on siis jatkoa niille selonteoille, jotka edellinen hallitus helmikuun 29, maaliskuun 14 ja huhtikuun 12 päivinä antoi eduskunnalle. Rauhan kysymyshän jäi keväällä avoimeksi, kun hallitus ei voinut hyväksyä Neuvostoliiton esittämiä välirauhan ehtoja, joita se kokonaisuutena katsoen piti liian raskaina, ja kun eduskunta antamalla hallitukselle luottamuslauseen yhtyi tähän käsitykseen. Koska nämä keväällä tehdyt ratkaisut olivat tilanteen ja olosuhteiden sanelemat eivätkä luonnollisesti merkinneet sen paremmin rauhan ajatuksen torjumista kuin rauhan tarpeellisuuden aliarvioimistakaan, on niin entisen kuin nykyisenkin hallituksen keskeisimpänä tehtävänä ollut seurata tilanteen kehitystä ja tutkia niitä mahdollisuuksia, joita sodasta irtaantumiseen saattaisi ilmaantua. Mitään sellaisia seikkoja, jotka viittaisivat mahdollisuuteen selviytyä sodasta merkittävästi lievemmillä ehdoilla kuin huhtikuussa ei ole ilmaantunut eikä näytä olevan näköpiirissä. Sen sijaan Suomen sotilaallisessa asemassa on viimeisinä kuukausina tapahtunut muutoksia, joita voitanee pitää odottamattoman epäedullisina ja jotka ovat velvoittaneet hallitusta suorittamaan tilanteen uudelleen arvioinnin."

Hackzell kertoi venäläisten läpimurrosta kesäkuussa 1944 Karjalan kannaksella. Tämän seurauksena suomalaiset joukot oli vedettävä takaisin myös niistä asemista, joihin "strateegisista" syistä vuonna 1941 oli Itä-Karjalassa edetty. Pääministeri kertoi myös Saksan menetyksistä Ranskassa ja Italiassa sekä Balkanilla sekä vastaavasti Neuvostoliiton saavutuksista. "Yhä ilmeisemmäksi alkaa käydä, että liittoutuneiden ratkaiseva voitollepääsy ei enää ole kaukana."

Hackzell kertasi Suomen ja Saksan aseveljeyden taustat ja huomautti, että Saksan Itämeren herruuden menettämisen myötä Suomen asema muuttuu: ".. niin pian kuin Saksalla on kiistattomasti valta-asema Itämerellä, niin kauan meidän taistelumme Neuvostoliittoa vastaan kuuluu niihin primäärisiin seikkoihin, joista Saksan sodan johdon on ollut huolehdittava. Mutta niin pian kuin Suomenlahden eteläranta menee Saksalta ja sen asema tämän kautta heikkenee, muuttuu Suomen rintama Saksan kannalta vähemmän arvoiseksi. Mitä tämä meille merkitsee, sitä meidän on vakavasti aja ajoissa ajateltava."

Pääministeri huomautti, että Saksan menetykset ovat johtaneet siihen, että se ei enää ole valmis tukemaan Suomen taistelua, "vaan joutuu yhä enemmän ja enemmän jättämään meidät selviytymään omine voiminemme, joiden merkitystä vastustajan voimavaroihin verrattuna meidän ei pidä yliarvioida." Pääministeri otaksui, että Saksa pyrkii johdonmukaisesti ja viimeiseen saakka säilyttämään asemansa Itämerellä ja arktisilla alueilla. Hackzell kertasi myös syyt kesällä Saksan kanssa tehtyyn sopimukseen, jonka mukaan "Suomen valtion johdon on sitouduttava olemaan tekemättä erikoisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ja lisäksi pidättäydyttävä kaikista rauhaa tarkoittavaista kosketuksista ja yrityksistäkin. (...) Sopimuksen perusteella välittömästi saatu apu oli meille arvokas, mutta se olisi osoittautunut riittämättömäksi, elleivät venäläiset siitä syystä, että toinen sotanäyttämö oli heille strateegisesti tärkeämpi, olisi vieneet osaa joukoistaan pois. Verraten pian kävi myös selville, että Saksalla ei ollut mahdollisuuksia myöhemminkään antaa apua siinä mittakaavassa kuin oli ajateltu ja kuin olisi ollut tarpeen." Sotilaallinen tilanne oli siis katastrofaalinen: pieninkään Saksan apu ei ehtisi ajoissa, ja kaiken lisäksi Saksa oli alkanut vetää Suomesta pois apujoukkoja, joita tänne oli jo ehditty lähettää.

Pääministeri sanoi, ettei eronneen valtionpäämiehen kanssa henkilökohtaisesti tehty sopimus, "jota ei oltu alistettu eduskunnan käsiteltäväksi eikä se muodollisessakaan suhteessa vastannut niitä vaatimuksia, jotka hallitusmuotomme valtiosopimusten solmiamiselle asettaa, sidokaan tasavallan päämiestä enää presidentin vaihdoksen jälkeen. (...) Kun sotilaalliset ja poliittiset olosuhteet ovat näin oleellisesti muuttuneet, rauhankaipuu kasvanut ja kansamme tulevaisuus alkanut näyttää erittäin vaaranalaiselta, hallitus on katsonut velvollisuudekseen uudelleen etsiä kosketusta Neuvostoliittoon." Hakczell kertoi, että hallitus "on koettanut huolellisesti tutkia, mitä toimeentulon edellytyksiä meillä on, jos välit Saksaan katkeavat. (...) Ruotsi on ilmoittanut voivansa luovuttaa siksi suuren määrän leipäviljaa, että me sen avulla voimme tulla nykyisin annoksin toimeen vuoden 1945 satoon saakka. Lisäksi on mielle luvattu huomattavia määriä muutamia muitakin elintärkeitä tarvikkeita."

Hackzell esitteli eduskunnalle sen tiedustelun tulokset, jotka oli esitetty 25.8. Neuvostoliiton Tukholman lähettiläälle. Tuolloin tiedusteltiin, olisiko neuvostohallitus valmis ottamaan vastaan Suomen hallituksen lähettämän valtuuskunnan, jonka tehtävänä olisi "neuvotteleminen välirauhasta tai rauhasta tai molemmista." Elokuun 29. päivänä Suomen Tukholman lähettiläs sai vastauksen tiedusteluun. Neuvostoliiton lähettiläs korosti, että Neuvostoliiton ja Iso-Britannian hallitukset olivat keskenään sopineet vastauksesta. Se oli alistettu myös Yhdysvaltain hallituksen hyväksyttäväksi.

"Vastaus sisälsi seuraavaa:

1) Neuvostohallitus tunnustaa elokuun 25 päivänä vastaanottaneensa Suomen hallituksen edellämainitun tiedustelun.
2) Neuvostohallitus suostuu vastaanottamaan Suomen hallituksen valtuuskunnan, kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että Suomen hallitus hyväksyy seuraavat ennakkoehdot: Suomen hallituksen on julkisesti selitettävä katkaisevansa suhteensa Saksaan sekä vaadittava Saksaa kahden viikon kuluessa poistamaan joukkonsa Suomen alueelta. Tämä aika lasketaan siitä päivästä, jona Suomen hallitus on hyväksynyt ennakkoehdot, käsitettynä siten, että Saksaa on kehoitettava poistamaan joukkonsa viimeistään syyskuun 15 päivään mennessä.
3) Jos Saksa ei määräajan kuluessa poista joukkojaan Suomesta, heidät tullaan riisumaan aseista sekä kohtelemaan sotavankeina.
4) Sikäli ja vain sikäli kuin Suomen hallitus täyttää edellämainitut ennakkoehdot, Neuvostoliitto on valmis vastaanottamaan Moskovaan Suomen hallituksen valtuuskunnan neuvottelemaan välirauhasta tai rauhasta tai molemmista."

Pääministeri huomautti eduskunnalle, ettei Neuvostohallitus nyt - toisin kuin kesäkuussa - edellyttänyt neuvottelujen ennakkoehdoksi antautumissitoumusta. Vastaus oli annettu myös Ison-Britannian nimissä ja Yhdysvaltain hallituksen hyväksymänä. Hackzell piti tätä tärkeänä yleisen mielipiteen kannalta, "oletamme täydellä syyllä niiden tahtovan tukea itsenäisyyttämme."

Hän arvioi myös saksalaisjoukkojen vetäytymisen olevan Saksan "omienkin etuarviointien mukaista", sillä sotilaallisen tilanteen kehitys Virossa johtaa väistämättä siihen, että Neuvostoliitto miehittää maan. Saksalle tulisi siis ilmoittaa, että Suomen on pakko katkaista suhteensa ja pyydettävä, että "Saksan hallitus siirtäisi pois joukkonsa, jotka ovat tuodut tänne Saksan omia tarkoitusperiä varten, mutta jotka samalla ovat merkittävällä tavalla auttaneet Suomea sen puolustustaistelussa." Samalla olisi korostettava, että "Suomen elinedut vaativat mahdollisimman nopeasti rauhantekoa, jotta maan tulevaisuus turvattaisiin.

Tästä johtuen ei Suomen valtakunnan aluetta enää kauemmin voida käyttää Saksan valtakunnan sotilaallisten päämäärien saavuttamiseksi. Tällaiseen pyyntöön suostuminen näyttäisi olevan Saksan omienkin etujen mukaista, ei yksin sen takia, että se täten jäisi kansamme kiitolliseen muistiin asevelimaana, joka todella tarkoitti myös meidän parastamme, vaan myöskin siksi, että vastarintaan asettuminen ei enää nykyoloissa ole Saksan todellisten etujen mukaista."

Kunnioitetut kansanedustajat! Olen lyhyesti ja koristelemattomasti koettanut selostaa teille sitä tilannetta, mihin olemme joutuneet ja niitä toimenpiteitä, joihin hallituksen mielestä on ryhdyttävä. Minä tiedän, että tässä on paljon sellaista, jota moni ei ehkä vielä ole ehtinyt valmiiksi ajatella eikä lopullisia johtopäätöksiä tehdä. Niitä yleisiä näköalaoja ja tosiasioita, jotka ovat hallituksen toimenpiteiden pohjana, ei kukaan kuitenkaan ole voinut enää välttyä havaitsemasta. Me hallituksen jäsenet, jotka itse olemme joutuneet taistelemaan vaikean taistelun, me ymmärrämme hyvin ne ajatukset, joita tämän selostuksen johdosta teidän mieleenne on tullut. Toivon kuitenkin voineeni niillekin, jotka nyt vasta ensi kerran joutuvat nykyistä vaikeata tilannetta silmästä silmään katsomaan ja siihen kantaa ottamaan, riittävän selvästi selvittäneeni, miten rajoitetut meidän mahdollisuutemme tällä hetkellä ovat.

Korkein sodanjohtomme on sitä mieltä, että me nykyistä tietä kulkien olemme menossa kohti lopullista tappiota, josta olisi seurauksena kansallemme turmio. Tappiohan merkitsisi sitä, että venäläiset tunkeutuisivat maahan, eikä meillä sen jälkeen enää olisi mitään toivoa. Hallituksen valitsema tie sisältää monia kovia koettelemuksia ja monia suuria vaaroja, mutta jos kansa on yksimielinen itsenäisyytensä puolustamisessa, se jää henkiin.

Jos me seisoisimme tässä yksityisinä kansalaisina, jos olisi kysymys vain meidän kohtalostamme tai vain meidän perheittemme kohtalosta, valinnan vara olisi suurempi. Yksilöinä me voisimme ylpeästi torjua kaikki, mikä hiemankin viittaisi alistumiseen. Yksilöinä me voisimme päättää taistella viimeiseen saakka ja jättää jälkeemme ainakin ylvään muiston. Kansakunnan edusmiehinä asemamme on toinen. Yksilö voi kaatua maansa puolesta ja yksilön useasti täytyykin se tehdä, mutta kansan täytyy elää. Nyt meillä ei ole oikeutta ajatella sitä, mikä meidän itse kunkin omakohtaiselta kannalta olisi oikein ja taktillisin menettelytapa.

Nyt meidän on valittava se tie, joka nykyisissä oloissa suuremmalla todennäköisyydellä näyttää takaavan kansallemme mahdollisuuden jatkaa elämäänsä. Tämä hetki ja tämä ratkaisu on vakavin, minkä kansanedustuslaitoksemme koskaan on elänyt. Meidän on tänä päivänä luovuttava paljosta sellaisesta, jota rakkaudella olemme mielessämme vaalineet. Mutta meillä on lohdutuksena se, ettemme ota tätä askelta henkilökohtaisesta arkuudesta emmekä henkilökohtaisesta mukavuudenrakkaudesta tai uhrivalmiuden puutteesta, vaan että me Korkeimman edessä tiedämme antaneemme uhrimme siitä syystä, että me rakastamme tätä maata ja tahdomme luopua kaikesta, jotta tämä kansa saisi elää.

Olen vakuuttunut siitä, että jokaisella Suomen kansan edusmiehellä tällä hetkellä on sama yhteinen päämäärä, isänmaan paras. Koettakaamme siis, niin vaikeata kuin se saattaa ollakin, löytää tähän päämäärään pyrkiessämme sellainen ratkaisu, johon kaikki voimme yhtyä, koska sellainen ratkaisu moninkertaistaa meidän vähäiset voimamme. Kun me nyt tähän kannanottoon käymme, emme saa unohtaa, että hallituksen kantaa määrättäessä on ollut mukana Suomen marsalkka, jolle me kuukausi sitten vertaansa vailla olevan yksimielisyyden elähdyttäminä uskoimme valtion päämiehen tällä hetkellä niin raskaan tehtävän. Paitsi sitä, että Suomen marsalkalla on meidän horjumaton luottamuksemme sekä parhaat edellytykset niin sotilaallisen kuin poliittisenkin tilanteen oikeaan arviointiin, on hänen elämänkokemuksensa niin suuri ja monipuolinen, että sillä ei ole vertaa monessa suuremmassakaan maassa. Itsenäisyytemme alusta saakka on hänen valtiomiesnäkemyksensä auttanut meidän kansaamme parhaalla mahdollisella tavalla selviytymään monissa vaikeissa tilanteissa.

Asiaa kaikinpuolisesti harkittuaan ja valmisteltuaan ja kaikki ratkaisuun vaikuttavat näkökohdat huomioon otettuaan on hallitus asettunut yksimielisenä kannattamaan sitä valintaa, jonka Suomen marsalkka on tehnyt. Tämän valinnan olen nyt esittänyt teille, arvoisat kansanedustajat, jotta me teidän avullanne saisimme koko kansamme ymmärtämään tämän ratkaisun välttämättömyyden ja pelastaisimme tämän maan, jonka tällä hetkellä vain yksimielisyys ja luja luottamus tasavallan ensimmäiseen luottamusmieheen voi pelastaa. Hallitus toivoo, että eduskunta kuulutaan tämän selonteon hyväksyy yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymisen."

Hackzellin puheen jälkeen asia "pantiin pöydälle" puhemiesneuvoston ehdotuksesta eduskunnan seuraavaan täysistuntoon, joka oli samana iltana klo 20, tunnin päästä täysistunnon lopettamisesta. Keskustelun avasi Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puolesta edustaja Reinikainen, joka antoi "yksimielisen kannatuksensa hallituksen tiedonannossa ilmoitetuille toimenpiteille." Maalaisliiton ryhmäpuheenvuorossa edustaja Kukkonen sanoi, että "tiedonanto sisältää paljon tapahtuneita tosiasioita, joiden kulkua kansanedustajat eivät ole voineet seurata ja joiden kehityksestä ei eduskunta eikä myöskään se ryhmä, jota edustan, ole vastuussa. Meille on ilmoitettu, että hallitus on tunnustellut rauhan mahdollisuuksia ja on valmis ryhtymään neuvotteluihin vihollisuuksien lopettamisesta. Erinomaisen vakava askel on siis otettu eivätkä ne näköalat, joita nyt eteemme avautuu, ole läheskään yksinomaan myönteisiä. Maalaisliiton eduskuntaryhmä ei tapausten näin yllättäessä ole kokonaisuudessaan katsonut voivansa yhtyä kannattamaan siirtymistä yksinkertaiseen päiväjärjestykseen."

Kokoomuksen Horelli ilmoitti, että ryhmän enemmistö oli äänestyksen jälkeen päättänyt yhtyä kannattamaan hallituksen kantaa. "Ryhmän kaikki jäsenet valittavat syvästi sitä käännettä, mikä on tapahtunut meidän suhteessamme Saksan ja sen täällä oleviin sotilasvoimiin." Kansanedustaja Jern sanoi RKP:n kannattavan yksimielisesti hallitusta. Kansallisen Edistyspuolueen eduskuntaryhmän puheenvuoron käytti edustaja Heiniö. Hän korosti puheenvuorossaan, "että mitä teemmekin, me emme saa vakavaa, voimakasta yksimielisyyttämme rikkoa, koska sen vallitessa heikkokin rauha voi kääntyä onneksemme." Kansallinen edistyspuolue kannatti hallitusta.

Vastustaviakin puheenvuoroja pidettiin. Edustaja Virkkunen vetosi uskonnollisuutta tihkuvassa puheenvuorossaan myös sankarivainajiin: "Tässä istunnossa nähdään sekä ministerien penkillä että eduskunnassa joka taholla niitä, joiden pojat ovat henkensä uhranneet kodin, isänmaan ja uskonnon puolesta. Kysykäämme, minkä neuvon tänä hetkenä antaisivat meille ne poikamme, jotka nuoret elämänsä ovat antaneet pantiksi Suomen itsenäisyyden ja tulevaisuuden pelastamiseksi. Minä epäilen, suosittelisivatko nämä poikamme, että me vapaaehtoisesti avaisimme tiet viholliselle tulla tähän maahan ja isännöidä täällä." Virkkunen katsoi, että ei ole takeita siitä, että hallituksen ehdottamat toimenpiteet johtaisivat rauhaan, joka turvaisi maan itsenäisyyden, joten hallituksen esittämiin toimiin ei ole ryhdyttävä.

Isänmaallisen Kansaliikkeen Salmiala oli Virkkusen kanssa samaa mieltä. Hän sanoi, että rauhanneuvottelujen alkaminen hallituksen kaavailemalla tavalla "merkitsee senvuoksi tosiasiallisesti jättäytymistä vihollisen armoille s. o. ehdotonta antautumista, koska se senjälkeen voi sanella meille mitkä ehdot tahansa meidän voimatta enää puolustautua." Maalaisliiton Niukkanen veti hallituksen tiedonannosta sen johtopäätöksen, "että hallitus tahtoo nyt hypättäväksi aivan tuntemattomaan tulevaisuuteen. Kun mitään takeita ei ole esitetty, ei niitä liene myös olemassa. Tämän vuoksi on hallituksen taholta jokseenkin kohtuutonta sellainen pyyntö, että eduskunnan pitäisi ilman muuta siirtyä yksinkertaiseen päiväjärjestykseen, joka perusteltuna sisälsi oikeastaan sen: antautua täydellisesti vihollisemme armoille. Minunkin täytyy ilmoittaa, että minä en voi äänestää yksinkertaiseen päiväjärjestykseen siirtymisen puolesta. Karjalainen kansanedustaja Pitkänen piti eduskunnalle myönnettyä harkinta-aikaa liian lyhyenä, vain muutama tunti. "Myöskin se ainoa ehto, jonka hallitus on valmis hyväksymään, on se, että tästä maassa saksalaiset pois ajetaan ja sitten vasta aselevostakin neuvotellaan. Se pelottaa ainakin karjalaisia niin kamalasti, että on vaikea lähteä hallitusta kannattamaan tällaisessa tapauksessa."

Tunti 43 minuuttia kestäneen täysistunnon lopuksi äänestettiin. 108 kansanedustajaa antoi luottamuslauseen hallitukselle, 45 äänesti ei, yksi tyhjää ja poissa istunnosta oli 43 edustajaa. Salmialan pyynnöstä eduskunta suoritti vielä avoimen äänestyksen, jolloin äänestystulos muuttui: 113 jaa, 43 ei, poissa 43. "Jaa" äänestivät seuraavat 113 edustajaa: Aarnikoski, Aattela, K. Andersson, Bonsdorff, von Born, Bryggari, Erich, Eskola, Estlander, Fagerholm, Frietsch, Hackzell, Hakala, M. Hannula, Heikinheimo, Heiniö, Helenelund, Heljas, Hiilelä, Hildén, Hiltunen, Holmberg, Horelli, Huhta, Härmä, Hästbacka, Jern, Johansson, E. Jokinen, K. Jokinen, Joukanen, Juutilainen, Kalliokoski, Karvetti, Kauppi, Kekkonen, Ketonen, Kilpi, Kivioja, Kivisalo, Kleemola, Koivisto, Koivulahti-Lehto, Korvenoja, Kuittinen, Kujala, Kukkonen, Kullberg, Kulovaara, Kupari, Kuusela, Kylänpää, Lehtokoski. Leinonen, Lepistö, Lindman, Lindqvist, Lindström, Linkomies, Linna, Lohi, Lonkainen, Lumme, Luostarinen, Luukka, Malkamäki, Malmivuori, Mangs, Mansner, Murtomaa, Mustasilta, Nikula, Nurminen, Pekkala, M. H. Peltonen, Penttala, Pesonen, Pilppula, Pitkäsilta, Pohjala, Pohjannoro, Pyy, J. Raatikainen, U. Raatikainen, Railo, Rantala, Raunio, Reinikainen, Rytinki, Salmela-Järvinen, Salmenoja, Salovaara, Schildt, Sillanpää, Simonen, Sinisalo, Syrjälä, Syrjänen, Söderhjelm, Tanner, Toivonen, Tolonen, Tuominen, Turkia, Turunen, Törngren, Valta, Wenman, Wickman, Wirtanen, Voionmaa, Östenson ja Österholm.

"Ei" äänestivät (43): Annala, Cederberg, Eerola, Heikkilä, Honka, Huittinen, Ikola, Ikonen, Inkinen, Kallia, Kallio, Kirra, Lahtela, Lampinen, O. Lehtonen, Leppälä, Miikki, Moilanen, Möttönen, Nikkola, Niskanen, Niukkanen, Nurmesniemi, Oksala, Paavolainen, Pitkänen, Rantamaa, Saarinen, Salmiala, Salo, Saukkonen, Soini, Suurkonka, Tarkkanen, Tukia, Tuomivaara, Turja, Tuurna, Wainio, Valanne, Vilhula, Virkkunen ja Wirranniemi.

Poissa äänestyksestä olivat seuraavat 43 edustajaa: G. Andersson, Arhama, Asikainen, Brander, Furuhjelm, Halonen, U. Hannula, Hirvensalo, Hurtta, Junes, Kaijalainen, Karjalainen, Kekäläinen, Kemppi, Kettunen, Koivuranta, Koponen, Kuusisto, K. Kämäräinen, V. H. Kämäräinen, Kääriäinen, Lehto, K. F. Lehtonen, Löthman-Koponen, Mäkeläinen, Määttä, Nokelainen, Paasonen, Paksujalka, O. Peltonen, Pennanen, Pyörälä, Pärssinen, Soininen, Svento, Takala, Teittinen, Tervo, Tolppanen, Turkka, Welling, Vesterinen ja Väisänen.

Maalaisliiton ryhmästä vain viisi hyväksyi hallituksen toimenpiteet. Kekkosen mukaan "Maalaisliitossa oli eräs kaikkein sekavimpia kokouksia ja se on paljon sanottu. Kalle (Hillilä) oli seuraamassa ja sanoi, että sehän oli sirkus eikä kokous."

Kokouksessa oli esillä ryhmän valtuuskunnan kannanotto, joka arvosteli voimakkaasti hallituksen tiedonantoa. Kannanottoa tuettiin, ja suurin osa puheenvuoron käyttäjistä vastusti hallituksen kantaa. Sotaa haluttiin jatkaa, ja kaikkein kärjekkäimmän puheenvuoron käytti Niukkanen. Juhani Suomi huomauttaa, että useimmat hallitusta arvostelleet eivät suinkaan olleet vaaravyöhykkeessä olevan Kannaksen edustajia, vaan muualta valittuja ja lisäksi puolueen näkyviä hahmoja, sellaisia kuin Kukkonen, Tarkkanen, Koivisto, Kirra ja Lahtela."

Hallituksen kannalle asettui kokouksessa Kekkosen lisäksi vain neljä ryhmän jäsentä. Maalaisliiton ryhmä hajosi pahiten asiassa. Ryhmän enemmistö, 21 edustajaa, vastusti sodan lopettamista hallituksen esittämin ehdoin. Äänestyksestä oli poissa 18 ryhmän jäsentä ja vain 16 äänesti hallituksen puolesta.

Hackzell kertoi kansalle eduskunnan välirauhapäätöksestä radiopuheessaan 2.9.1944.



PÄÄMINISETERI ANTTI HACKZELLIN RADIOPUHE 2.9.1944

"Tänä iltana on Suomen kansaneduskunta ollut koolla suljetussa istunnosa ja käsitellyt kysymystä rauhanomaisten suhteiden palauttamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille. Tämä kysymys, johon Suomen hallitus turhaan etsi ratkaisua koko alkupuolen vuotta, on viime aikojen poliittisen ja sotilaallisen kehityksen johdosta käynyt yhä polttavammaksi ja hallitus, jonka keskeisimpää tehtävänä luonnollissti on tutkia tilanteen kehitystä ja niitä mahdollisuuksia, joita sodasta irtaantumiseen saattaisi ilmetä, katsoi tarpeelliseksi jälleen alistaa tämän kysymyksen eduskunnan harkittavaksi.

Senjälkeen kun eduskunta viimeki asiaa käsitteli on Suomen sotilaalisessa asemassa tapahtunut muutoksia, joita voitaneen pitää odottamattoman epäedullisina ja jotka ovat velvoittaneet tilanteen uudelleen arviointiin.

Huhtikuussa oli rintamamme pääosiltaan kaukana maamme vanhojen rajojen ulkopuolella. Strateegista asemaamme pidettiin suhteellisen edullisena ja puolustautumismahdollisuuksisamme melkoisen hyvinä. Kesäkuussa tapahtui kuitenkin Karjalan kannaksella läpimurto ja vain erittäin kovilla ponnistuksilla saatiin rintama vakaannutetuksi Viipurin länsi- ja pohjoispuolella. Kannaksen sotilaallisen tilanteen muuttumisesta oli seurauksena, että joukkomme oli vedettävä takaisin myös niistä asemista, joihin strateegisista syistä vuonna 1941 oli Itä-Karjalassa edetty.

Sotilaallisen aseman huononeminen ei ole viimeisten kuukausien aikana kohdannut yksin meitä. Myötäsotijaimme osalle on tullut sama kohtalo. Useiden maihinnousujen seurauksena Saksa on menettämäisillään miehittämänsä Ranskan ja Italiasta sillä on enää hallussaan vain pohjoisosa. Balkanilla se on äskettäin menettänyt huomattavimman liittolaisensa ja toinen on julistanut pyrkivänsä neutraliteettiin.

Neuvostoliitto on suurin piirtein saavuttanut aikaisemmat rajansa ja eräin paikoin ne ylittänytkin. Yhä ilmeisemmäksi alkaa käydä, että Saksan on nykyisestä vaikeasta asemasta selviytyäkseen asetettava sodankäynnilleen uudet suppeammat tavoitteet, pyrittävä käyttämään ne keinot, jotka sillä vielä on käytettävissään, ja ne voimavarat, jotka se vielä voi panna liikkeelle, lähinnä kotialueensa puolustamiseksi. Onhan jokainen, joka on kiinteästi seurannut mielialan kehitystä Saksan virallisissa piireissä, saattanut panna merkille, että monissa asioista perillä olevissa saksalaispiireissä ei enää kiinnitetä toiveita taistelussa saatavaan voittoon vaan pyritään poliittiseen ratkaisuun.

Tämä Saksan asemassa tapahtunut muutos on tuonut myös Suomen ja Saksan suhteet uuteen vaiheeseen, joka ei meiltä saa jäädä huomaamatta. Suomen ja Saksan aseveljeys on perustunut siihen reaaliseen etuun, jota yhteistyö Suomen kanssa on Saksalle merkinnyt siitä saakka, kun aikoinaan kävi selville, että aseellista yhteenottoa Saksan ja Neuvostoliiton välillä ei voida välttää. Suomi on ollut tärkeä Saksalle sen hankkiessa itselleen Itämeren aj arktisten alueiden herruutta ja pitäessä sitä yllä.

Itärintaman tapahtumat ja varsinkin Baltian rintaman nykyinen tila viittaavat kuitenkin siihen, että Saksa on menettämässä Suomenlahden etelärannan. Niinkauan kuin Saksa saattoi laskea säilyttävänsä jatkuvasti tämän alueen niin kauan meidän taistelumme Neuvostoliittoa vastaan kuului niihin sotilaallisiin toimenpiteisiin, joita Saksan sodanjohdon oli syytä ensisijaisesti tukea, mutta niin pian kuin tämä mahdollisuus on jätettävä laskuista, niin pian on Suomen rintama Saksan kannalta vähemmän tärkeä. Mitä tämä meille merkitsisi, sitä meidän on ollut ajoissa ajateltava.

Kun tältä näkökannalta olemme polittista ja sotilaalista kehitystä tarkkailleet, on käynyt ilmeiseksi, että se poliittinen intressi, joka on saanut Saksan kolmen vuoden aikana tukemaan puolustustaisteluamme, on väistymässä. Olemme lähestymässä sitä kehitysvaihta, jolloin Saksa ei enää voi meitä vastaavassa määrässä auttaa, vaan joutuu yhä enemmän ja enemmän jättämään meidät selviytymään omine voiminemme, joiden merkitystä vihollisemme voimavaroihin verrattuna meidän ei pidä yliarvioida.

Saksa on johdonmukaisesti noudattunut sitä periaatetta, että se ei vapaaehtoisesti luovu mistään. Näin ollen on odotettavissa, että se myös johdonmukaisesti pyrkii säilyttämään sen aseman, joka sillä viime vuosina Itämerellä ja arktisilla alueilla on ollut ja että meidän on, jos Saksan kanssa toimimme, siihen taivuttava, näytti lopputulos meidän kannaltamme sitten miltä tahansa. Tällaista kehitystä on Suomen hallituksessa vahvistanut se vaihe joka Suomen ja Saksan suhteissa alkoi juhannuksen tienoilla.

Koko vuodesta 1941 alkaneen hteistoiminnan ajan Suomen ja Saksan suhde oli perustunut vain sotilaalliseen etuyhteisyyteen ilman mitään poliittista sitoumusta. Kun kannaksen rintama murtui ja me jouduimme pyytämään Saksalta aseellista apua, se ei enää ollut valmis sitä entisin edellytyksin antamaan, vaan halusi sitoa meidät kiinteämmin kuin mitä molemminpuolinen etuyhteisyys oli tehnyt.

Se vaati, että Suomen valtionjohdon oli sitouduttava olemaan tekemättä erikoisrauhaa Neuvostoliiton kanssa ja lisäksi pidättäydyttävä kaikista ruhaa tarkoittavista kosketuksista ja yrityksistäkin. Kun rintaman pikainen vakauttaminen oli välttämätöntä, neuvottelut johtivat lopulta siihen, että tasavallan silloin päämies omassa nimessään antoi vaaditun sitoumuksen vastasuorituksena siitä sotilaallisesta avusta, joka Saksan piti antaa.

Sopimuksen perusteella välittömästi saatu apu, vaikka se olikin rajoitetumpi kuin olimme odottaneet oli meille arvokas. Verraten pian kävi kuitenkin ilmi, että Saksalla ei ollut mahdollisuuksia avun antamiseen siinä mittakaavassa kuin oli ajateltu. Pian oli Saksaa myös ruvettava vetämään takaisin niitä apujoukkoja, joita sen oli onnistunut meidän rintamallemme toimittaa. Tämä kaikki vahvisti sitä käsitystä, että reaaliset edellytykset Suomen ja Saksan yhteistyölle ovat loppumassa ja että kummankin on vedettävä siitä asianomaiset johtopäätökset.

Presidentinvaihdoksen jälkeen joutui Suomen hallitus uudelleen harkitsemaan tilannetta, koska edellmainittu suomalais-saksalainen sopimus oli edellisen valtiopäämiehen omissa nimissään tekemä. Sitä ei oltu alistettu eduskunnan käsiteltäväksi eikä se muodollisessa suhteessa täyttänyt niitä vaatimuksia, jotka hallitusmuoto valtiosopimusten solmiamiselle asettaa. Tästä syystä sopimus ei sitonut tasavallan päämiestä enää presidentinvaihdoksen jälkeen.

Tämä kanta on jokin aika sitten selvin sanoin saatettu Saksan valtakunanhallituksen tietoon.

Kun sotilaallinen ja poliittinen tilanne viime aikoina on näin oleellisesti muuttuntu, kun kansan rauhankaipuu on kasvanut ja kansamme tulevaisuus nykyisen yleistilanteen valossa on yhä suurempaan vaaraan joutumassa, hallitus on katsonut velvollisuudekseen uudelleen etsiä kosketusta Neuvostoliittoon.

Huolellisten esivalmistelujen jälkeen jätettiin elokuun 25. päivänä Neuvostoliiton Tukholman lähettiläälle kirjallinen tiedustelu olisiko Neuvostoliiton hallitus halukas ottamaan vastaan Suomen hallituksen lähettämän valtuuskunnan, joka tulisi neuvottelemaan välirauhasta tai rauhasta tai molemmista.

Antaessaan elokuun 29 päivänä Suomen Tukholman lähettiläälle vastauksen tähän tiedusteluun, Neuvostoliiton lähettiläs korosti, että Neuvostoliiton ja Ison-Britannian hallitukset ovat sopineet tästä vastauksesta. Vastaus on alistettu myös Yhdysvaltain hallituksen hyväksyttäväksi, eikä viimeksimainitulla ole ollut mitään huomauttamista sen johdosta.

Tässä vastauksessa vaaditaan, että Suomen hallituksen on julkisesti selitettävä katkaisevansa suhteensa Saksaan sekä vaadittava Saksan kahden viikon kuluessa poistamaan joukkonsa Suomen alueelta. Tämä aika lasketaan siitä päivästä, jona Suomen hallitus on hyväksynyt ennakkoehdot. Kuitenkin on Saksan joukot poistettava viimeistään syyskuun 15. päivään mennessä. Sikäli kuin Suomen hallitus nämä ennakkoehdot täyttää sikäli Neuvostoliitto on valmis ottamaan Suomen hallituksen valtuuskunnan Moskovaan neuvottelemaan välirauhasta, rauhasta tai molemmista.

Neuvostohallituksen vastaus siis poikkesi edelliestä kesäkuussa tehdtyyb tiedusteluun saadusta vastauksesta siinä suhteessa meidän eduksemme, että meillä määrätyt ennakkoehdot täytettyämme on mahdollisuus aloittaa neuvottelut aseitamme laskematta. Niinikään ovat ehdot mös Ison-Britannian nimessä annetut sekä Yhdysvaltain hallituksen hyväksymät.

Käsiteltyään näitä välirauhan ehtoja, Suomen hallitus tuli siihen käsitykseen, että toimenpiteisiin välirauhan tai rauhan aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välille olisi esitetystä ennakkoehdosta huolimatta ryhdyttävä. Tänään pitämässään suljetussa istunnossa on eduskunta asettunut tämän toimenpiteen taakse ja antanut hallitukselle luottamuslauseen.

Tämän eduskunnan päätöksen mukaisesti tulee Suomen hallitus nyt esittämään Saksan valtakunnanhallitukselle pyynnön, että se siirtäisi pois täällä olleet joukkonsa, eikä enää käyttäisi Suomen valtion aluetta Saksan valtakunnan sotilaallisten päämäärien saavuttamiseksi.

Tähän Suomen hallituksen esittämään pyyntöö suostuminen näyttäisi olevan myös Saksan omien etujen mukaista jo yksin sen takia, että Saksa näin tehdessään jäisi Suomen kansan kiitolliseen muistiin asevelimaana, joka todella tarkoitti myös meidän parastamme.

Kunnioitettavat kansalaiset! Tällainen on lyhyesti tilanne. Me olemme ottaneet ensimmäisen askeleen kohti rauhanomaisten suhteiden palauttamista suuren itäisen naapurimme kanssa. Me olemme ottaneet askeleen tiellä, jola saattaa piillä odottamattomia vaaroja.

Me emme tiedä vielä niitä ehtoja, jotka meille tullaan asettamaan, mutta koska suuri itäinen naapurimme ei enää ole vaatinut meiltä antautumista ilman ehtoja, olemme me katsoneet velvollisuudeksemme täyttää neuvostohallituksen ja sen liittolaisten asettaman ennakkoehdon osoittaaksemme siten vilpittömän rauhantahtomme.

Minä tiedän, että meidän kansassamme on paljon niitä, jotka eivät vielä ole kypsiä siihen ratkaisuun, jonka kansaneduskuntamme tänään on tehnyt. Minä tiedän myös, että on paljon niitäkin, jotka liiankin suurin toivein suhtautuvat tähän päätökseen. Älköön tämä askel kuitenkaan herättäkö jännitystä eikä riitaa kansalaisten kesken. Nyt on meidän velvollisuutemme tukea sitä miestä, jolle kuukausi sitten suuren yksimielisyyden vallitessa uskottiin tasavallan päämiehen tällä hetkellä niin vaativa tehtävä.

Suomen marsalkka, jolla on suuremmat edellytykset kuin kellään muulla arvostella nykyistä poliittista ja sotilaallista tilannetta ja jonka elämänkokemus on niin suuri ja monipuolinen, että vain harvalla kansalla on vastaavaa valtiomieskykyä käytettävissään, hän on asiaa tarkkaan harkittuaan valinnut sen tien, jolle tänään on lähdetty. Meidän, kansalaiset, on seisottava yksimielisenä rintamana yhdessä hallituksen ja kansaneduskunnan kanssa hänen takanaan edessäolevina kohtalokkaina aikoina.

Tämä hetki ja tämä ratkaisu on vakavin, minkä kansamme nykyisinä koettelemuksen vuosina on elänyt. Ratkaisu, joka tänään on tehty, merkitsee meille uhrauksia, joiden määrää emme vielä tiedä, mutta meillä on lohdutuksena se, ettemme ole ottaneet tätä askelta henkilökohtaisesta arkuudesta emmekä uhrivalmiuden puutteesta, vaan että me Korkeimman edessä tiedämme toimineemme yksin siitä syystä, että me rakastamme tätä maatta emmekä pidä liian suurena mitään uhria, joka on tarpeellinen, jotta tämä kansa saisi elää."
Forssan Lehti 5.9.1944
Uusi-Suomi: "Pääministeri Hackzellin puhe", 3.9.1944
"Pääministerin puhe Suomen kansalle", Helsingin Sanomat 3.9.1944



KUUNTELE HACKZELLIN PUHE YLEN ELÄVÄSTÄ ARKISTOSTA:

JÄÄHYVÄISE ASEVELJILLE
Syyskesällä 1944 Suomi aloitti irrottautumisen toisesta maailmansodasta. Kehityksen taitekohdaksi muodostui pääministeri Antti Hackzellin radiopuhe 2. päivä syyskuuta 1944. Hackzellin radioesiintyminen oli Suomen julkinen ilmoitus siitä, että Saksan ja Suomen yhteinen tie sodassa oli tullut tiensä päähän. Puhe oli vaikea, ja sen johdosta Neuvostoliiton on väitetty aloittaneen tulitauon vasta vuorokautta sovittua myöhemmin.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=4&t=973&a=8976

TUTUSTU MYÖS MARKO NOUSIAISEN valtio-opin pro gradu -tutkielmaan
SODAN JA RAUHAN RAJOILLA - Identiteettipoliittinen keskustelu suomalaisissa sanomalehdissä jatkosodan päättyessä syksyllä 1944




Neuvostohallitus vastasi Mannerheimin esitykseen 3.9.1944. Suomi katkaisi suhteet Saksaan ja vaati saksalaisten joukkojen vetäytymistä maasta. Taistelut loppuivat rintamalla, Suomen puolella 4.9., Neuvostoliiton puolella 5.9., ja aselepo tuli voimaan. Syyskuun 7. päivä Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta saapui Moskovaan. Viikkoa myöhemmin Hackzell sairastui vakavasti samana päivänä (14.9.) kun valtuuskunnan piti tavata Neuvostoliiton edustajat. Ulkoministeri Enckell matkusti Hackzellin tilalle Moskovaan. 18.9. vt. pääministeri von Born selosti Neuvostoliiton asettamia ankaria rauhanehtoja eduskunnan salaisessa istunnossa. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, ja seuraavana päivänä eduskunnan istunnossa vain yksi Kokoomuksen edustaja, Ikola, vastusti välirauhanehtojen hyväksymistä. Maalaisliiton ryhmässä päätös syntyi äänin 27-9. Hallituksessa kolme Maalaisliiton ministeriä Luukka, Kalliokoski ja Ellilä äänestivät rauhanehtojen hyväksymistä vastaan. Vastarinnalla ei kuitenkaan ollut merkitystä: Neuvostoliiton valtuuskunnan johtaja Molotov vaati rauhanehtojen hyväksymistä uhaten muussa tapauksessa Suomen miehityksellä.

Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta klo 12.00. Neljä päivää myöhemmin presidentti Mannerheim vahvisti sitä koskevan lain. Suomi luovutti Neuvostoliitolle talvisodan rauhassa määrättyjen alueiden lisäksi Petsamon, vuokrasi Porkkalan ja lupasi maksaa 300 miljoonaa dollaria sotakorvauksia kuuden vuoden kuluessa. Suomi sitoutui myös pidättämään ja tuomitsemaan omat sotarikoksista syytetyt. Erityisesti Porkkalan vuokraaminen Neuvostoliitolle herätti hämmennystä.

Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 21.9.1944:

"Tänään lehdissä välirauhansopimuksen teksti. Hirmuinen! Hirmuinen! Moskovan rauha oli monta kertaa parempi kuin tämä. Kysymys on, voiko Suomen kansa tämän jälkeen kansana elää. Ja tähän on jouduttu oman tyhmän seikkailu-politiikkamme kautta ja sotapolitiikkamme kautta, johon sotilaat ovat pääasiassa syypäät."

Venäläiset olivat tyytymättömiä saksalaisten hitaaseen vetäytymiseen Suomesta. Kenraali Siilasvuon johdolla suomalaiset alkoivat aktiivisesti ajaa saksalaisia maasta pois syyskuun alkupäivinä. Kilpisjärvelle suomalaiset pääsivät 19.1.1945, mutta saksalaiset poistuivat sieltä vasta 25.4. Suomi julisti virallisesti sodan Saksalle vasta 3. maaliskuuta.

27. HACKZELL
8.8.1944-21.9.1944 Hallituspäivät: 45

Pääministeri
Hackzell, Anders Verner 8.8.1944 21.9.1944, amm.

Ulkoasiainministeri
Enckell, Carl Johan Alexis 8.8.1944 21.9.1944 amm.

Oikeusministeri
von Born, Ernst Viktor Lorentz 8.8.1944 21.9.1944 RKP

Sisäasiainministeri
Hillilä, Kaarlo Henrik 8.8.1944 21.9.1944 ML

Ministeri sisäasiainministeriössä
Luukka, Eemil Vihtori 8.8.1944 21.9.1944 ML

Puolustusministeri
Waldén, Karl Rudolf 8.8.1944 21.9.1944 amm.

Valtiovarainministeri
Hiltunen, Onni Alfred 8.8.1944 21.9.1944 SDP

Ministeri valtiovarainministeriössä
Paloheimo, Martti Olli 8.8.1944 21.9.1944 Kok.

Opetusministeri
Kauppi, Kalle 8.8.1944 21.9.1944 ED

Maatalousministeri
Kalliokoski, Viljami 8.8.1944 21.9.1944 ML

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Salovaara, Väinö Veikko 8.8.1944 21.9.1944 SDP

Kauppa- ja teollisuusministeri
Takki, Uuno Kristian 8.8.1944 21.9.1944 SDP

Sosiaaliministeri
Aaltonen, Aleksi 8.8.1944 21.9.1944 SDP

Kansanhuoltoministeri
Ellilä, Kaarle Johannes 8.8.1944 21.9.1944 ML

Ministeri kansanhuoltoministeriössä
Aura, Jalo 8.8.1944 21.9.1944 SDP



Puoluejakautuma: 8.8.1944 / 21.9.1944
SDP 5 /5
ML 4 /4
amm. 3 /3
ED 1 /1
Kok. 1 /1
RKP 1 /1



Pääministeri Anders Hackzellin hallituksen ohjelma

Hackzellin ohjelmapuhe valtioneuvoston yleisessä istunnossa 9.8.1944

Astuessaan virkaansa Tasavallan Presidentti lausui toivovansa ja uskovansa, että hänen eduskun-nan ja hallituksen tukemana ja yksimielisen kansan kannattamana onnistuu turvata itsenäisyytemme ja kansallinen olemassaolomme. Kun me, hänen nimittämänsä kansan luottamusmiehet, tällä kan-samme raskaalla kohtalonhetkellä astumme täyttämään vastuunalaisia tehtäviämme, me näemme näissä valtion päämiehen sanoissa päätavoitteemme ja ylimmän toimintaohjeemme.

Meidän on pyrittävä töillämme ja toimillamme luomaan läheiset ja luottamukselliset suhteet eduskun-taan ja pitämään niitä yllä. Ja ennen kaikkea meidän on kaikin keinoin koetettava ylläpitää ja vah-vistaa kansamme yksimielisyyttä näinä vaikeina aikoina. Toivotan Teidät, arvoisat valtioneuvoston jäsenet, tervetulleiksi työhömme ja olen vakuuttunut siitä, että me jokainen hyvää yhteistyötä tavoi-tellen tulemme tekemään parhaamme toinen toistemme tukemiseksi ja sen taakan kantamiseksi, mikä meidän harteillemme nyt on pantu.



Urho Castrénin hallitus

Eemil Luukka toimi Castrénin hallituksessa siirtoväen asioista vastaavana sisäasiainministerinä. Hallitus teki valvontakomission ankarassa valvonnassa välirauhansopimuksen toteuttamiseen liittyviä dramaattisia päätöksiä.

Heti pääministeri Hackzellin halvaantumisen 14.9. jälkeen alkoivat hallitus-neuvottelut keskellä tärkeitä rauhanneuvotteluja. Pääministerikandidaatteina olivat pormestari Eero Rydman ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti U. J. Castrén. Mannerheim antoi aluksi ex-ulkoministerin Henrik Ramsayn yrittää muo-dostaa hallitusta, mutta hän epäonnistui tehtävässään. Tämän jälkeen Mannerheim antoi tehtävän Castrénille. Castrénin ministeristö muodostettiin 21.9.1944.

Hallitukseen tuli vain pieniä muutoksia. Kokoomukselaisen pääministerin lisäksi hallitukseen kuului kolme ammattiministeri, neljä maalaisliittolaista, kuusi sosiaalidemokraattia sekä yksi RKP:n sekä edistyspuolueen ministeri. Ulkominis-terejä oli kaksi, Carl Enckell sekä kenraali A. E. Martola, samoin kulku-laitosministeriössä olivat Väinö V. Salovaara ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori. Sosiaaliministeriksi tuli johtaja K.-A. Fagerholm. Sekä Wuori että Fager-holm kuuluivat sosiaalidemokraattisen puolueen ns. rauhanoppositioon.

Eemil Luukka nimitettiin toiseksi sisäasiainministeriksi. Luukka joutui ministerinä tunnustamaan tosiasiat: maahan oli saatava rauha mahdollisimman nopeasti. Vielä keväällä kansanedustajana Luukka oli pontevasti aselepoa vastaan. Eduskunnan suljetussa istunnossa 12.4.1944 Luukka vetosi tunteenomaisesti karjalaisen kansanosan oikeuteen kotiseutuunsa: "Karjalan kansa ja sen edustajat täällä eduskunnassa vetoavat maan hallitukseen ja eduskuntaan, ettei missään vaiheessa vedetä armeijaamme vapaaehtoisesti sen nykyisistä asemista ennen kuin koko maamme alueellinen koskemattomuus ja itsenäisyyden säilyminen on taattu. Karjalan kansalle on oikeus odottaa maan hallitukselta ja eduskunnalta vakuutusta siitä, että koko valtakunta, sen armeija ja kotirintama jatkuvasti seisovat yksimielisenä Karjalan turvana, niin kuin Karjala kautta aikojen on seissyt yhtenä miehenä valtakunnan vapauden turvana. Samalla Karjalan kansa odottaa, että tämä julkisesti ja selvästi tiedoitetaan koko kansalle. "

Syksyllä 1944 ministeri Luukka jo rauhoitteli karjalaisia: "Ei ole asiallista syytä jättäytyä päivittelemään tapahtunutta ja maalailla synkkiä värejä tulevaisuuden taivaankanteen. 'Rakkautemme isiemme maahan, itsenäisyyteemme ja vapau-teemme ei ole koskaan tuntenut uhrauksien rajaa', lausuu ylipäällikkö päivä-käskyssään. Tätä rakkautta me tällä hetkellä osoitamme parhaiten ja vakuuttavimmin siten, että omistaudumme arkiseen aherrukseen, kaikkeen siihen työn paljouteen, joka meitä odottaa. Tätä rakkautta me lämpimimmin ilmaisemme siten, ette ryhdistäydymme henkisesti, karistamme mielestämme epäilykset ja epäluulot, ja osoitamme luottavamma tulevaisuuteemme, itsenäisyyteemme ja vapauteemme. Suomalaiset. Tarttukaamme rohkein mielin rauhantoimiin, säilyttäkäämme kansallinen itsekuri, joka ei salli velvollisuuksista väistymistä missään kohdin ja nähkäämme edessämme vielä paljon antava elämä. Silloin me rakennamme tätä maata ja sen tulevaisuutta."

Välirauhansopimus solmittiin 19.9.1944 ja 21.9. pääministerin sijaisena toimineen Rudolf Waldenin pyynnöstä presidentti Mannerheim vapautti Hackzellin hallituksen tehtävistään ja nimitti uuden. Hallitusneuvottelut olivat asiallisesti alkaneet heti sen jälkeen, kun tieto Antti Hackzellin halvautumisesta Moskovassa oli saapunut Helsinkiin. Kaikki eduskuntaryhmät sosiaalidemokraatteja lukuun ottamatta olivat sitä mieltä, että uusi pääministeri nimitettäisiin viipymättä. Ehdolla olivat pormestari Eero Rydman ja KHO:n presidentti Urho Castrén. Mannerheim antoi kuitenkin hallituksen muodostamistehtävän entiselle ulkoministerille Henrik Ramsaylle, mutta hanke epäonnistui. Tämän jälkeen presidentti antoi tehtävän Castrénille. Ministerien nimet olivat valmiina 21.9. vastaisena yönä. Hallituksen kokoonpanoon tuli vain pieniä muutoksia. Kokoomukseen kuuluvan pääministerin lisäksi Castrénin hallitukseen kuului kolme ammattiministeriä, neljä maalaisliittolaista, kuusi sosiaalidemokraattia, yksi Ruotsalaisesta Kansanpuolueesta ja yksi edistyspuolueesta.

Urho Castrénin hallitus ei antanut ohjelmajulistusta. Sen tärkeimmäksi tehtäväksi tuli välirauhansopimuksen täytäntöönpano. Hallitus oli tiiviisti yhteydessä valvontakomissioon, "ja tätä yhteyttä hoitamaan perustettiin ulkoministeriöön välirauhan kaudeksi erityinen osasto, 'B-osasto', jota ulkoministeri Enckell henkilökohtaisesti johti." (Valtioneuvoston historia 1917-1966, II) Hallitus asetti poikkeusolojen vuoksi erilaisia toimielimiä toteuttamaan välirauhansopimuksen ehtoja, esimerkiksi Porkkalan vuokra-alueen rajan merkitsemiskomitean ja Neuvostoliitosta viedyn omaisuuden palauttamiskomitean, myöhemmin Sotevan, sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan. Eemil Luukka joutui Castrenin hallituksessa dramaattisten päätösten toimeenpanijaksi. Neuvostoliiton vaatimuksesta Suomen täytyi palauttaa sotavankeja, kymmeniä tuhansia inkeriläispakolaisia sekä Itä-Karjalan asukkaita takaisin Neuvostoliittoon. Hallitus joutui lakkauttamaan nelisensataa yhteisöä, huolehtimaan siirtoväen huollosta, toimeenpanemaan vuoden1945 eduskuntavaalit ja kumoamaan vuoden 1930 kommunistilait. Äänioikeusikärajakin alennettiin 24:stä vuodesta 21:een.

Castrénin hallituksen nopean hajoamisen syynä olivat sosiaalidemokraattien sisäiset erimielisyydet. Fagerholm ja Wuori halusivat erota hallituksesta, koska heidän mielestään ministeristön poliittinen koostumus ei ollut tarkoituksenmukainen. He anoivat 7.11. eroa valtioneuvoston jäsenyydestä. Myös valvontakomissio arvosteli ankarasti hallituksen toimintaa; se vaati muun muassa välirauhansopimuksen sotarikosartiklaan vedoten 61 suomalaisen sotilaan pidättämistä. Hallituksen toimenpiteet eivät kuitenkaan tyydyttäneet valvontakomissiota.

K.-A. Fagerholm kirjoittaa Puhemiehen ääni -teoksessaan ajan ilmapiiristä: "Perjantai 20.10. Ilmapiiriä leimaa yhä suurempi levottomuus. Yhteistyö valvontakomission kanssa ei näytä muodostuvan niin hyväksi kuin on odotettu tai toivottu. Myöskään puolueen sisäisiin ongelmiin ei tule selvyyttä. Torstai-iltana - kun olin ollut Tanskalaisella Klubilla - minut kutsuttiin hallituksen istuntoon. Kello oli yli 24 istunnon alkaessa. Useita uusia nootteja kenraalieversti Zdanovilta. Tärkein koski sotarikollisia. Olimme saaneet luettelon 61 sotilashenkilöstä, jotka olisi pidätettävä myöhempiä kuulusteluja varten. Toistuneista kysymyksistäni huolimatta pääministeri ei halunnut paljastaa nimiä, mikä vaikeutti selvän kuvan saamista asiasta. Keskustelu pessimistinen ja tulokseton. Päätettiin miettiä tähän päivään asti. Wuori otti esille kysymyksen, pitäisikö hallituksen erota ja tehdä tilaa uudelle hallitukselle, jolla olisi suuremmat mahdollisuudet saada kontakti komissioon kuin nykyisellä näyttää olevan. Istunto päättyi klo 2 yöllä. Tänään tuli marsalkka kaupunkiin. Iltapäivällä keskustelu sotarikollisista. Yksimielisyys siitä, että sotarikolliset - luettelon mukaan - pidätettäisiin. Nyt luettiin nimet. Esittelyssä marsalkalle tämä hyväksyi päätöksen. Sen jälkeen hallituksella oli yksityinen neuvonpito. Wuori, Hillilä, minä, Walden, Luukka sekä lopulta myös Martola olimme hallituksen eron kannalla. Mutta mitään kriisiä ei saa syntyä. Minun linjani oli: hallituksen tulee erota ajankohtana, jolloin mitään uhkavaatimuksia ei ole jätetty. Nyt on sopiva ajankohta." Johannes Virolaisen mukaan rauhanoppositiomiehet Fagerholm ja Wuori kaatoivat hallituksen. "Kyllähän tämä kaikki menee päin helvettiä, mutta onneksi se tapahtuu maan korkeimman juristin johdolla ja tiukasti laillisessa järjestyksessä." Virolaisen mukaan Castrenin ministeristö oli pohjimmiltaan virkamiestyyppinen toimitusministeristö.

Fagerholmin ja Wuoren eron jälkeen porvariryhmissä kannatettiin valtioneuvoston täydentämistä lisäjäsenillä, mutta sosiaalidemokraattien vastustuksen jälkeen hallitus päätti erota. Marraskuun 10. päivänä ryhmien valtuutetut kävivät valtioneuvos J. K. Paasikiven luona vierailulla pyytämässä hänen suostumustaan. "Kl. 1 tulivat luokseni Hakkila, Kukkonen ja Horelli eduskuntaryhmien välisen valtuuskunnan edustajina. Ilmoittivat, että ryhmien delegatio toivoi, että minä ottaisin vastaan hallituksen muodostamisen ja kannattavat minua. Minä vastasin, että olen ollut viime kesän, aina järjestelmän muutoksista alkaen, erilläni, koska asianomaiset ovat välttäneet kosketusta minun kanssani, mutta katson velvollisuudekseni, jos palvelustani halutaan, olla kieltäytymättä", (Paasikiven päiväkirjat 10.11.1944.)



28. CASTREN U. 21.9.1944-17.11.1944
Hallituspäivät: 58

Pääministeri
Castrén, Urho Jonas 21.9.1944 17.11.1944 Kok.

Ulkoasiainministeri
Enckell, Carl Johan Alexis 21.9.1944 17.11.1944 amm.

Ministeri ulkoasiainministeriössä
Martola, Ilmari Armas-Eino 21.9.1944 17.11.1944 amm.

Oikeusministeri
von Born, Ernst Viktor Lorentz 21.9.1944 17.11.1944 RKP

Sisäasiainministeri
Hillilä, Kaarlo Henrik 21.9.1944 17.11.1944 ML

Ministeri sisäasiainministeriössä
Luukka, Eemil Vihtori 21.9.1944 17.11.1944 ML

Puolustusministeri
Waldén, Karl Rudolf 21.9.1944 17.11.1944 amm.

Valtiovarainminister
i Hiltunen, Onni Alfred 21.9.1944 17.11.1944 SDP

Opetusministeri
Kauppi, Kalle 21.9.1944 17.11.1944 ED

Maatalousministeri
Kalliokoski, Viljami 21.9.1944 17.11.1944 ML

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Salovaara, Väinö Veikko 21.9.1944 17.11.1944 SDP

Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä
Wuori, Eero Aarne 21.9.1944 17.11.1944 SDP

Kauppa- ja teollisuusministeri
Takki, Uuno Kristian 21.9.1944 17.11.1944 SDP

Sosiaaliministeri
Fagerholm, Karl-August 21.9.1944 17.11.1944 SDP

Kansanhuoltoministeri
Ellilä, Kaarle Johannes 21.9.1944 17.11.1944 ML

Ministeri kansanhuoltoministeriössä
Aura, Jalo 21.9.1944 17.11.1944 SDP


Puoluejakautuma:
21.9.1944 / 17.11.1944

SDP 6 / 6
ML 4 / 4
amm. 3 / 3
ED 1 / 1
Kok. 1 / 1
RKP 1 / 1



Pääministeri Urho Castrénin hallituksen ohjelma

Castrén ei pitänyt ohjelmapuhetta valtioneuvoston istunnossa

Castrénin hallituksen sosiaaliministeri K. A. Fagerholm mainitsi Ruotsin lehdistölle antamassaan lausunnossa, ettei hallitus julkaise ohjelmajulistusta. Tämä ei ollut Fa-gerholmin mielestä tarpeellista, koska hallituksen tehtävä oli selvä, välirauhan-sopimuksen täyttäminen.



 


J. K. Paasikiven III hallitus

Paasikiven kolmannen, enemmistöhallituksen muodostivat SKDL, SDP, Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP. Tasavallan 30. hallitus toimi 344 päivän ajan. Uuteen hallitukseen siirtyi pääosa Paasikiven edellisen hallituksen ministereistä: kahdeksastatoista ministeristä vain kolme oli uusia. Eemil Luukka oli hallituksen toinen maatalousministeri.

Kukin kolmesta valtapuolueesta sai neljä ministerinsalkkua. Helo, Leino, Janhunen ja Murto kuuluivat SKDL:ään; sosiaalidemokraatteja olivat Hiltunen, Kilpi, Takki ja Wuori; maalaisliittolaisia ministeriä olivat Hillilä, Jutila, Luukka ja Kekkonen. Sosiaalidemokraateille ongelmallisia henkilöitä olivat Pekkala ja Svento. Pekkala oli siirtynyt SKDL:n riveihin ja Svento kuului puolueen oppositiovoimiin. Molemmat olivat Paasikiven henkilökohtaisia luottamushenkilöitä; ilman heitä, Paasikivi olisi luopunut hallituksen muodostamisesta.

Tasavallan presidentti Carl Custaf Emil Mannerheimin nimittämän Paasikiven III hallituksen ohjelma noudatteli kevään eduskuntavaalien 1945 voittajien, ns. kolmen suuren hahmottelemaa ohjelmaa. Huhtikuussa SKDL:n, SDP:n ja Maalaisliiton antamassa yhteisessä julkilausumassa vaadittiin, että ulkopolitiikassa oli "päättävästi ja lopullisesti pyrittävä luopumaan siitä maalle ja kansalle turmiollisesta suuntauksesta, jota meillä taantumukselliset piirit viime vuosien, jopa koko itsenäisyytemme aikanakin ovat noudattanee". Sotakorvaussuoritukset olivat hallituksen toimintakaudella erittäin raskaat: vuosina 1945-1946 yli 16 prosenttia valtion kokonaismenoista. Ongelmaksi muodostuivat metalliteollisuuden toimitukset Neuvostoliittoon: toimitusten vajeesta kertyi valtiolle sopimussakkoja vuoden 1945 ajalta noin kymmenen prosenttia koko sotakorvausvelvoitteesta. Sodanjälkeisinä aikoina ei Suomella ollut mitään mahdollisuuksia vedota force majeuriin, ylivoimaisen esteen lauseketta ei ollut sotakorvaussopimuksessa. Generalissimus Stalin tuli kuitenkin vastaan: lokakuussa Neuvostoliitossa vierailleelle suomalaiselle kulttuurivaltuuskunnalle ilmoitettiin, että Neuvostoliitto oli valmis pidentämään sotakorvausaikaa kahdella vuodella. Hallitus antoi asiaa koskevan ansetuksen vuoden 1946 tammikuussa. Järjestely alensi vuosittaisia korvauksia noin 30 prosenttia. Myöhästynyt aikataulu voitiin näin kuroa umpeen. Hallitus joutui myös järjestelemään Suomessa olevan saksalaisen omaisuuden palauttamisen Neuvostoliittoon; tätä varten muodostettiin saksalaisen omaisuuden selvittelyvaltuuskunta.

Hallitus sai vuoden 1945 aikana ratkaistuksi tärkeitä välirauhansopimukseen liittyviä asioita: saksalaisten maastakarkotus, Porkkalan vuokra-alueen luovutus, Ahvenanmaan demilitarisointi ja Petsamon alueen luovutus. Hankalin kysymys oli kuitenkin ratkaisematta. Sotasyyllisyyskysymys, 13. artikla, koettiin ankarana henkisen vapauden ja oikeusihanteiden loukkaamisena. Suomen sotaanryhtymiskysymystä ja sodanaikaista ulkopolitiikkaa selvittänyt komitea antoi valtioneuvostolle mietintönsä 1.7.1945. Neuvostoliitto oli ehtinyt sitä ennen arvostella Suomea asian hitaasta etenemisestä. Myös omat kommunistimme olivat aktiivisia: Hertta Kuusisen lisäksi välikysymyksen oli allekirjoittanut 54 kansanedustajaa. Valtioneuvosto valmistella sotasyyllisyyslakia ja -oikeudenkäyntiä. Lakiesitys oli presidentin esittelyssä 16.8. ja 21.8.1945. Eduskunnassa laki hyväksyttiin 11.9. äänin 129-12. Kaikkiaan 58 kansanedustajaa äänesti tyhjää tai pidättyi äänestämästä. Koska laki oli takautuva ja koko sotasyyllisyysjutun käsittely enemmänkin turvallisuustoimenpide kuin oikeudenkäynti, asia herätti valtavaa huomiota. Kun vielä valvontakomissio antoi ukaasin, ettei KKO ja eduskunnan perustuslakivaliokunta saaneet tulkita välirauhansopimuksen kolmattatoista artiklaa, oli hallitus todella vaikeassa tilanteessa. Draamaa tihensi valvontakomission puuttuminen sotasyyllisyysoikeuden ensiksi antamaan tuomioon, jota se piti liian lievänä. Oikeus joutuikin 18.2.1946 ilmoittamaan, että päätös julistetaan myöhempänä ajankohtana. Pääministerin ja ulkoministerin evästyksin oikeus julisti ankarammat tuomiot.

Paasikiven hallituksen tehtäviin kuului myös ns. asekätkentäjutun selvittäminen. Juttu laajeni vuoden 1945 aikana käsittämään 6000:tta henkilöä. Pidätettyjä oli kaikkiaan 977. Valtiollinen poliisi organisoitiin uudelleen, syntyi ns. punainen Valpo sisäministeri Leinon organisoimana. Hallitus joutui painimaan koko ajan suurten taloudellisten ongelmien kanssa. Kansanhuolto jakoi enimmäkseen puutetta, leipäviljasta oli pulaa, samoin teollisuuden raaka-aineista. Tuonti oli ehtynyt ja sotakorvausteollisuus oli kaikessa etusijalla. Hallitus joutui laajentamaan säännöstelyä. Myös energiasta oli pulaa. Tavarapulasta ja säännöstelystä johtuvan rikollisuuden torjumiseksi valtioneuvosto kovensi rangaistusmääräyksiä ja tehosti samalla valvontaa eli tarkkailutoimintaa. "Musta pörssi" kukoisti. Suomi ei ollut ongelmineen yksin. Koko sodanjälkeinen Eurooppa kärsi samanlaisesta tavarapulasta. Ulkomaankauppa rajoittuikin pääasiassa Ruotsiin, joka oli jo vuoden 1944 aikana myöntänyt Suomelle 70 miljoonan kruunun valuuttaluoton. Myös Neuvostoliitosta tuotiin tavaraa, jonka Suomi korvasi puunjalostusteollisuuden tuotteilla. Talouspulaa pahensi voimakas inflaatio, jonka nujertamisessa Paasikiven hallitus epäonnistui. Vahvistunut ammattiyhdistysliike vaati palkankorotuksia, joita se tehosti lakkovaroituksin. Hallitus teki palkkasäännöstelypäätöksen, uuden palkkajärjestelmän, joka nosti teollisuustyöntekijäin palkkatason keskimäärin 80 prosentilla joulukuun 1944 tasosta. Hallituksen myöntyvyyspolitiikan taustalla oli pyrkimys estää työmarkkinoiden joutuminen anarkiaan. Palkkojen korotukset koskivat myös virkamiehiä. Veturimiesten lakkouhan valtioneuvosto ratkaisi historiallisella tavalla: 29.9.1945 määrättiin asevelvollisuuslain 7. pykälän nojalla asevelvolliset veturimiehet ylimääräiseen palvelukseen. Määräystä ei kuitenkaan pantu täytäntöön, veturimiehet luopuivat seuraavana päivänä lakkoaikeistaan. Paasikiven hallituksen päätöksiä oli myös uusi rahalaki, joka poisti liikkeestä kokonaan 5, 10 ja 20 pennin kolikot. Pienimmiksi rahayksiköiksi jäivät alumiinipronssiset 20, 10 ja 5 markan rahat sekä rautaiset ja messinkiset markan ja 50 pennin rahat. Vieläkin radikaalimpi toimenpide oli vuodenvaihteessa 1946 toteutettu setelien puolittaminen. 500, 1000 ja 5000 markan setelit menettivät puolet arvostaan, toinen puoli otettiin valtiolle pakkolainana. Operaatio ei kuitenkaan hidastanut toivotulla tavalla inflaatiota: hintojen ja palkkojen kilpajuoksu jatkui.

Paasikiven hallituksen aikana Suomen ulkopoliittinen asema normalisoitui. Voittajavaltiot solmivat diplomaattiset suhteet Suomen kanssa, vain Britannian hallitus ei voinut sitä tehdä perustuslaillisista syistä ennen lopullisen rauhansopimuksen solmimista. Hallituksen vaihtumiseen vaikutti presidenttikysymys; Paasikivi oli joutunut hoitamaan sekä presidentin että pääministerin tehtäviä Mannerheimin sairausloman aikana syyskuusta 1945 tammikuuhun 1946. Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 4.3.1946. Paasikiven eduskunta valitsi tasavallan presidentiksi jäljellä olevaksi toimikaudeksi vuoteen 1950 asti. Enckell hoiti pääministeri tehtävää toistaiseksi. Kekkonen epäonnistui hallituksen muodostamistehtävässä, ja uuden hallituksen johtoon nousi Mauno Pekkala.

Pääministeri Juho Kusti Paasikiven III hallituksen ohjelma 18.4.1945

Hallitus tulee hoitamaan sille kuuluvia tehtäviä läheisessä kosketuksessa ja yhteisymmärryksessä eduskunnan kanssa, joka hallitusmuodon mukaan edustaa Suomen kansaa. Uuden eduskunnan kokoonpano ilmaisee Suomen kansan pyrkimyksen sekä ulko- että sisäpolitiikan alalla yhä selvempään demokraattiseen suuntaukseen irrottautumalla sotien aikaisesta politiikasta. Tätä Suomen kansan tahtoa myöskin uusi hallitus haluaa noudattaa.

Jatkaen edellisen hallituksen ulkopoliittista suuntaa hallitus tulee, lähtökohtanaan Suomen itsenäisyys ja riippumattomuus, noudattamaan kansamme kaikinpuolisen menestyksen ja turvallisuuden takaamaan pyrkivää ulkopolitiikkaa liittoutuneiden kansakuntien viitoittamalla tavalla, niinkuin mm. Jaltan konferenssin päätöksistä ilmenee, sekä tekemään voitavansa suhteemme kehittämiseksi ja lujittamiseksi Neuvostoliittoon vilpittömän, molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen sekä keskinäisen kanssakäymisen ja kestävän ystävyyden pohjalla. Välirauhansopimuksen täyttäminen sen kirjaimen ja hengen mukaisesti sekä epäluulojen aiheiden siinä suhteessa poistaminen on ulkopolitiikkamme tärkeimpiä tehtäviä. Sitten kuin viime vuosien ulkopolitiikkaan ja sotaan liittyvien kysymysten selvitys ja tutkimus on mahdollisimman nopeasti suoritettu, on asianmukaiset johtopäätökset tehtävä sekä voimassa olevia lakeja noudattaen harkittava, mihin toimenpiteisiin selville saadut tosiasiat antavat aihetta. Hallitus tulee vaalimaan vanhoja ystävyyssuhteita Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin.

Hallitus toivoo säännöllisten suhteiden jälleen aikaansaamista muiden yhdistyneiden kansakuntien kanssa. Sisäpolitiikan alalla on tarpeen saada edellämainittu ajatustapa juurtumaan kaikkiin kansankerroksiin, kansan kokoaminen edessä olevien suurten tehtävien suorittamiseen, sotapolitiikan jätteiden poistaminen ja sivistyselämän elvyttäminen ja puhdistaminen kiihkokansallisista ja epäkansanvaltaisista piirteistä. Onnettomien sotien johdosta suuresti heikontuneen, tuotantoväline- ja raaka-ainepulaa potevan tuotantoelämämme tarkoituksenmukainen järjestäminen ja elvyttäminen on lähiajan tärkein talouspoliittinen tehtävä, jotta välirauhansopimuksen ehdot voidaan täyttää sekä kansallemme taata välttämätön toimeentulo. Onnistumisen ehtona on, että työrauha ja sitkeä uurastus vallitsee kaikilla talouselämän aloilla. Tavoitteena on täystyöllisyys. Maanhankintalain toimeenpano siten, että maataloussiirtoväki mahdollisimman pian pääsee harjoittamaan entistä elinkeinoaan, samoin kuin maataloustuotannon suojeleminen ja edellytysten järjestäminen sen voimakkaalle tehostamiselle on välttämätön kansamme jokapäiväisen leivän turvaamiseksi. Hallitus on tekevä voitavansa koko talouselämällemme vaarallisen inflaation vastustamiseksi.

Tällöin on välttämätöntä vakiinnuttaa hintojen, tuotantokustannusten ja palkkojen oikeudenmukainen suhde ja tasapaino. Talouselämän säännöstelyssä esiintyviin epäkohtiin on kiinnitettävä tähänastista tärkeämpää huomiota. Sotien johdosta sekasortoon joutuneet valtion raha-asiat on pyrittävä tervehdyttämään välttämällä kaikkia tarpeettomia menoja ja pitämällä valtion tulot ja menot tasapainossa. Verotuksessa on oikeudenmukaisuutta noudatettava.

Sosiaalipolitiikassa hallituksen pyrkimyksenä on mahdollisimman suuren turvallisuuden hankkiminen jokaiselle Suomen kansalaiselle, eritoten sodasta kärsimään joutuneille, samoin kuin niille, jotka eivät ole ansiokykyisiä. Kansalaistentyövoimaa on suojeltava ja ylläpidettävä sekä tuotannon tulosten oikeudenmukaiseen jakoon pyrittävä.

Maan ruotsinkielisen väestön turvallisuuden tunteen ja viihtyisyyden lisäämiseksi sekä yhteisymmärryksen ja sovun lujittamiseksi eri kieliryhmien välillä on toimenpiteisiin ryhdyttävä tähän kuuluvien kysymysten järjestämiseksi.

Hallitus odottaa kaikkien väestöryhmien antavan kannatuksensa edelläesitetyille pyrkimyksilleen, joiden tarkoituksena on maamme valtiollisen aseman turvaaminen ja kansamme johtaminen mahdollisimman vähin vaurioin sotiemme aiheuttamien vaikeuksien läpi kohti onnellisempia rauhallisia oloja.

Hallitus on täysin tietoinen siitä, että olomme eivät voi nopeasti entiselleen parantua; vieläpä voivat edessä olevat pari vuotta olla kansallemme jo elettyjä taloudellisesti vaikeammatkin. Mutta yhteisvoimin, lujasti työtä tehden ja yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta toteuttaen parhaiten selviydymme onnettomien sotiemme ja toisen maailmansodan seurauksista.



Hallituksen kokoonpano

30. PAASIKIVI III 17.4.1945 - 26.3.1946
Hallituspäivät: 344

Pääministeri
Paasikivi, Juho Kusti 17.4.1945 09.3.1946 amm.

Ministeri valtioneuvoston kansliassa
Pekkala, Mauno 27.4.1945 26.3.1946 SKDL
Wuori, Eero Aarne 07.8.1945 29.9.1945 SDP
Kilpi, Juho Eino 15.9.1945 26.3.1946 SDP

Ulkoasiainministeri
Enckell, Carl Johan Alexis 17.4.1945 26.3.1946 amm.

Ministeri ulkoasiainministeriössä
Svento, Reinhold Konstantin 17.4.1945 26.3.1946 SDP
Gartz, Åke Henrik 27.4.1945 26.3.1946 amm.

Oikeusministeri
Kekkonen, Urho Kaleva 17.4.1945 26.3.1946 ML

Sisäasiainministeri
Leino, Yrjö Kaarlo 17.4.1945 26.3.1946 SKDL

Ministeri sisäasiainministeriössä
Luukka, Eemil Vihtori 17.4.1945 26.3.1946 ML

Puolustusministeri
Pekkala, Mauno 17.4.1945 26.3.1946 SKDL

Valtiovarainministeri
Tuomioja, Sakari Severi 17.4.1945 17.7.1945 ED
Törngren, Ralf Johan Gustaf 17.7.1945 26.3.1946 RKP

Ministeri valtiovarainministeriössä
Hiltunen, Onni Alfred 17.4.1945 26.3.1946 SDP

Opetusministeri
Helo, Johan 17.4.1945 28.12.1945 SKDL
Pekkala, Eino Oskari 28.12.1945 26.3.1946 SKDL

Maatalousministeri
Jutila, Kalle Teodor 17.4.1945 29.9.1945 ML
Vesterinen, Vihtori 9.11.1945 26.3.1946 ML

Ministeri maatalousministeriössä
Luukka, Eemil Vihtori 17.4.1945 26.3.1946 ML

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Wuori, Eero Aarne 17.4.1945 29.9.1945 SDP
Peltonen, Onni Evert 9.11.1945 26.3.1946 SDP

Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä
Murto, Yrjö Aleksanteri 17.4.1945 26.3.1946 SKDL
Hillilä, Kaarlo Henrik 22.11.1945 26.3.1946 ML
Hiltunen, Onni Alfred 14.2.1946 26.3.1946 SDP

Kauppa- ja teollisuusministeri
Gartz, Åke Henrik 17.4.1945 26.3.1946 amm.

Ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä
Takki, Uuno Kristian 15.6.1945 26.3.1946 SDP

Sosiaaliministeri
Kilpi, Juho Eino 17.4.1945 26.3.1946 SDP

Ministeri sosiaaliministeriössä
Janhunen, Matti 17.4.1945 26.3.1946 SKDL
Wuori, Eero Aarne 27.4.1945 29.9.1945 SDP
Hillilä, Kaarlo Henrik 22.11.1945 26.3.1946 ML
Hiltunen, Onni Alfred 14.2.1946 26.3.1946 SDP

Kansanhuoltoministeri
Hillilä, Kaarlo Henrik 17.4.1945 26.3.1946 ML

Ministeri kansanhuoltoministeriössä
Takki, Uuno Kristian 17.4.1945 26.3.1946 SDP
Wuori, Eero Aarne 27.4.1945 29.9.1945 SDP
Hiltunen, Onni Alfred 14.2.1946 26.3.1946 SDP


Puoluejakautuma: 17.4.1945 / 26.3.1946

SDP 5 / 5
SKDL 5 / 5
ML 4 / 4
amm. 3 / 2
ED 1 / 1


* * *

LUUKKA JÄI SYRJÄÄN TULEVASTA
MAUNO PEKKALAN HALLITUKSESTA

J.K. Paasikivi, amm, pääministeri
Mauno Pekkala skdl,
Kolmen suuren hallituskauden 1945 - 48 alku:


18.4.1945 S.Sosialidemokraatti:
Uusi Paasikiven hallitus nimitetty
Työväen edustajilla enemmistö




* * *

LUUKKAA EI OTETTU PEKKALAN HALLITUKSEEN
- TILALLE VIDING
Maalaisliiton veteraanihaastattelussa (1963) Luukka sanoo:

- No silloin oli kahdenlaista mielipidettä hallitukseen menosta, mutta minä kuuluin niihin, jotka kaikissa asioissa piti olla mukana hallituksessa.
- Enkä minä nyt muista, oliko paljon sillä toisella puoluella. Niukkanen vaikutti ratkaisevasti silloin.
Luukka syrjään Pekkalan hallituksesta.(26.3.1946-29.7.1948)
Paavo A. Viding tilalle. (SISÄMINISTERIKSI)

- Viding sellainen totinen torvensoittaja. Ne kai ajatteli että Viding oli luotettavampi kanta-asukkaiden kannalta... haluttiin Vaihtaa miestä sen takia, koska Viding oli enemmän maanomistajien mieleen.
(Veikko Pohjanpelto)
Johannes Virolainen:

- Kun Pekkalan hallitus muodostettiin me neuvottelimme eduskunnan kahvilassa. Mie sitten sanoin että ota Niukkanen huomioon että karjalaisten ryhmä päätti kokouksessaan esittää yksimielisesti Luukkaa.

- Niukkanen sanoi et ei sitä pottikauppiasta ennää panna, et mie tulen ehdottamaan sinua (Virolaista). Mie sanoin että älä Niukkanen sellaista kantaa ota, että kai pitää ottaa huomioon, mitä ryhmä esittää. En mie siihen missään tapauksessa.
- Mie olin menossa itään, Imatralle, niin ennen Lappeenrantaa tulee poliisi: täällä on kansanedustaja Virolaiselle sähke. "Hallituksen kokoaja pääjohtaja Pekkala pyytää Teitä soittamaan.
- Mie soitin Imatralta ja sanoin Pekkalan sihteerille, sille Riekkilälle (?) etten minä ruppee siihen, et minä ehdotan Luukkaa.

- Myöhemmin Pekkala vielä itse soitti. Hän sanoi, että ei Luukka ole ehdokas tähän paikkaan vaan Niukkanen on ilmoittanut että Te olette se ehdokas.
- Seuraavana tiistaina kun eduskunta kokoontui, mie sanoin Niukkaselle, et mitäs sie sellasen shown järjestit, et syrjäytit Luukan.
- Miehä sanoin siul sillo, muistat sie sillo täs samas pöyväs, et en mie ruppee.

- Niukkanen viittas kädellä ja sano et kylhän ne kaik sanoo ettei tule ministeriks, mut jokaine tulee, jos tilaisuus on - eihän vanhemmalla kansanedustajalla ole mitään muuta pyrkimystä kuin päästä hallitukseen ja olla siellä mahdollisimman kauan.
- Niukkanen oli kyyninen.

* * *

17.4.1947 J. K. Paasikivi: "Luukka luonani. Karjalaisten kansanedustajain puolesta. On huolissaan siitä, että uuteen hallitukseen tulee siirtoväen asioita varten oma ministeri. Ehdokas Viding.

Minä vastain edellyttäväni, että uuteen hallitukseen tulee ministeri siirtoväkeä varten, kuten on ollut kolmessa edellisessä hallituksessa. Asia on tosin uuden pääministerin ja ryhmien asia, mutta jos siirtoväen ministeriä ei olisi listassa, niin sanon kyllä siitä huomauttavani.

Luukka: Uuden hallituksen ohjelmassa pitäisi olla myös siirtoväen asioita. Antoi ehdotuksen. Minä vastasin, että pidän selvänä, että uuden hallituksen ohjelmassa tulee siirtoväen asiasta mainittavaksi.

Luukka puhui myös korvauslaista."

* * *

JKP 13.4.1948

"Luukka luonani. Puhui ensin siirtoväen kalastuslaista, jonka eduskunta on hyväksynyt. Toivoi, että minä sen vahvistaisin, ja asialla olisi kiire. Lupasin tehdä.

Sitten Luukka kertoi, että siirtoväestä viime vaaleissa äänesti kommunisteja 7 %. Nyt tekee työtä nuorison keskuudessa, jotta se säilyisi oikealla tiellä.

Siirtoväki, joka on päässyt omaan paikkaan, on hyvin tyytyväinen."



Urho Kekkosen I hallitus

Kekkosen I hallitus oli Suomen tasavallan 33. hallitus. Se oli Maalaisliiton, Edistyspuolueen ja RKP:n muodostama porvarillinen vähemmistöhallitus, jolle kertyi 307 hallituspäivää. Eemil Luukka oli hallituksen toinen maatalousministeri.

 Urho Kaleva Kekkosen ensimmäiseen hallitukseen ei tullut kukaan edellisen Fagerholmin hallituksen ministeri. Valtioneuvoston jäsenmääräkin laski viiteentoista. Edellisestä ministeriöstä se poikkesi myös siinä, että ministereistä vain puolet oli kansanedustajia. Ensikertalaisia oli seitsemän. Kekkosen hallituksessa oli Suomen Pankin asiantuntemus vahva: kauppa- ja teollisuusministeri oli pankin pääjohtaja, pääministeri johtokunnan jäsen, ministeri Vesterinen oli ollut vuodesta 1929 lähtien pankkivaltuusmiehenä ja vuodesta 1948 puheenjohtaja. Hallituspuolueilla oli eduskunnassa vain 75 paikkaa. Kokoomus, joka oli jätetty hallituksen ulkopuolelle, oli kuitenkin lojaali porvarihallitukselle, se ei kertaakaan pyrkinyt kaatamaan Kekkosen hallitusta; myös vasemmistopuolueiden hajaannus heikensi oppositiota.



Urho Kekkosen I hallitus presidentti J. K. Paasikiven luona 1950.
Takana vas. Eemil Luukka, Sakari Tuomioja ja Taavi Vilhula.
Kuva V. J. Sukselaisen teoksesta "Halusin valtiomieheksi"



Hallituksen ohjelmajulistus lupasi edistää toimenpiteitä rauhan turvaamiseksi, vaalia ja kehittää ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja muihin naapurimaihin sekä tehostaa taloudellista ja sivistyksellistä vuorovaikutusta kakkien kansojen kanssa. Hallitus arvosti kansanvaltaista valtiojärjestystä, demokraattisia vapauksia, yhteiskuntarauhaa, yksimielisyyttä, tasapuolisuutta ja oikeudenmukaisuutta sosiaaliturvan jakamisessa. Valtiontalous piti tervehdyttää ja rahanarvo vakauttaa: menoja tuli supistaa ja valtion taloutta tehostaa. Fagerholmin hallituksen perintönä Kekkosen ministeristö oli saanut "konkurssipesän". Myös työllisyyttä tuli kohentaa, ja tätä varten laadittiin usean vuoden työllisyysohjelma. Asunto-oloja oli parannettava ja ylellisyyskulutusta voimakkaasti supistettava.

Hallitus joutui heti alussa suuriin vaikeuksiin talouspoliittisten linjaustensa vuoksi. Virkamiehet valmistelivat työtaistelua palkkojensa korottamiseksi, maataloustuottajatkin vaativat viljan hintoihin korotuksia ja työttömyysturvakin nieli varjoja miljardeittain. Menojen rahoittamiseksi kiristettiin yritysverotusta, nostettiin bensiinin hintaa ja tullitariffeja. Myös tupakka, kahvi, sokeri ja siirappi kallistuivat. Kulutushyödykkeiden hinnat kohosivat 12,5-31 prosenttia. Oppositiopuolueet arvostelivat ankarasti hallituksen taitamatonta talouspolitiikkaa.

Palkkakysymys kärjistyi huhtikuun lopulla, kun SAK kiristi hallitusta yleislakkouhkauksellaan. Kun veturinkuljettajat olivat aloittaneet 3.5. lakon, hallitus päätti murtaa lakon kutsumalla asevelvolliset töihin. Palvelukseen kutsutut lakkolaiset kuitenkin kieltäytyivät kaikista ammattitöistään. Tilanteen kärjistyessä Rautatieläisten liitto uhkasi yleisellä rautatielakolla, joka alkoi 6.5. SAK:n määräämää yleislakko alkaisi 8.5. Tilanteen laukaisemiseksi eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm ryhtyi sovittelemaan SAK:n ja STTK:n välillä. Neuvottelujen seurauksena syntyi ns. F-sopimus, joka nosti ansiotasoa 15 prosenttiyksiköllä. Hallitus nosti virkamiespalkkoja ja maataloustuotteiden hintojakin luvattiin korottaa. Näin hallitus selvisi kriisistä. Kriisi jätti kuitenkin jälkensä hallituspuolueisiin, erityisesti Maalaisliittoon, jossa oltiin katkeria SAK:n rooliin kriisin ratkaisemisessa. Kekkonen piti operaatiota sosiaalidemokraattien ajojahtina hallitusta kohtaan. Kekkosen hallitus solmi kesällä 1950, pitkien neuvottelujen jälkeen, kauppasopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen ja Tuomioja vierailivat Anastas Mikojanin ja kauppaministeri Menshikovin kanssa. Eduskunta hyväksyi sopimuksen 22.6.1950. Kauppasopimukseen liittyi vuosien 1951-55 tavaranvaihtoa koskeva kehyssopimus. Itänaapuriin vietiin entistä enemmän laivoja ja koneita, sieltä tuotiin viljaa, väkirehuja ja lannoitteita ja naftaa. Sopimus takasi sotakorvausten paisuttaneelle metalliteollisuudelle tilauksia ja lähes sataan tuhanteen nousevalle metallimiesten joukolle työllisyyden moneksi vuodeksi.

Kekkosen hallitukselle aiheutui ongelmia Korean sodasta. Tuotteiden maailmanmarkkinahinnat nousivat ja aiheuttivat hintapaineita yhdessä kohonneiden palkkakustannusten kanssa. Hallitus turvautui hintasäännöstelyyn: hinnat jäädytettiin heinäkuun lopun tasolle. Säännöstely aiheutti tyytymättömyyttä, verokahvia alettiin hamstrata. Kahvi pantiin taas kortille. Työmarkkinoilla alkoi kuohua, muun muassa metallialan työtaistelu alkaisi 28.8.1950.

Pääministeri kutsui eduskunnan koolle ylimääräiseen istuntoon 24.8. ja ilmoitti työtaistelu-uhkaa vedoten hallituksen harkitsevan palkkasäännöstelyn voimaan palauttamista. Asiasta äänestettiin, ja hallituksen tiedonanto sai äänin 101-88 eduskunnan hyväksynnän. SAK ei kuitenkaan hyväksynyt palkkasäännöstelysuunnitelmaa, vaan lakot alkoivat. Syyskuussa lakkolaisia oli jo 100 000.

Hallitus nimesi toisen sosiaaliministeri Teuvo Auran työmarkkinasovittelijaksi. Aura saikin sovinnon aikaiseksi, ja A-sopimuksen mukaisesti lakot loppuivat: lokakuun loppuun mennessä suurin osa lakkolaisista oli palannut töihin.

Kun Kekkosen hallitukselle kasautui suuria, ratkaisemattomia sisäpoliittiisia ongelmia, oppositio alkoi vaatia hallituspohjan laajentamista. Myös hallituksen sisällä Edistyksen ja RKP:n eduskuntaryhmän edustajat ilmoittivat marraskuussa 1950 samanlaisista suunnitelmista. 23.11. pääministeri Kekkonen ilmoitti STT:n haastattelulausunnossaan halunsa laajentaa hallituspohjaa. Kekkonen ilmoitti myös presidentin kannattavan ajatusta.

Tämän jälkeen alkoi tapahtua. RKP päätti 25.11.vetää ministerinsä pois hallituksesta, ellei enemmistöhallitusta saataisi aikaan. SDP:n vaatimuksena oli palkkasulun kumoaminen ja indeksisidonnaisuuden säilyttäminen. Toisaalta sosiaalidemokraatit pelkäsivät, että uuteen hallitukseen meno heikentäisi puolueen kannatusta seuraavan kesän eduskuntavaleissa. Maalaisliitto taipui sosiaalidemokraattien vaatimuksiin, kolmen vuoden vähemmistöhallitusten aika päättyi ja Maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien yhteistyö alkoi. Tätä kesti vuoteen 1957.

Pääministeri Urho Kekkosen hallituksen ohjelma 17.3.1950

Hallitus, jonka tarkoituksena on edistää toimenpiteitä rauhan turvaamiseksi, pyrkii vaalimaan ja kehittämään ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon ja muihin naapurimaihin sekä syventämään ja parantamaan taloudellista ja sivistyksellistä vuorovaikutusta kaikkien kansojen kanssa.

Sisäpolitiikassa hallitus tahtoo kansanvaltaisen valtiojärjestyksemme pohjalta turvata kansalaisten demokraattiset vapaudet ja yhteiskuntarauhan, edistää yksimielisyyttä eri kansalaispiirien ja kieliryhmien välillä sekä pyrkiä tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen sosiaalisen turvan jakamisessa.

Tämän hetken tärkeimpänä yleisenä kysymyksenä hallitus pitää valtiontalouden tervehdyttämistä ja rahan arvon vakauttamista. Tästä syystä on kiireellisesti valmistettava pitempää ajanjaksoa silmällä pitäen finanssisuunnitelma, jonka puitteissa valtion menoja vähennetään kiinnittämällä erityisesti huomiota mm. valtion koneiston supistamiseen niiltä kohdin, joilta se on kohtuuttomasti paisunut ja samanaikaisesti pyrkimällä parantamaan valtion laitosten suorituskykyä.


Virkamiesten palkkauskysymyksen oikeudenmukaisesta hoitamisesta tulee hallitus pitämään huolta.

Kaikessa tässä toiminnassa hallitus lähtee siitä, että laajojen vähäväkisten väestöpiirien ja keskiluokan saavuttamaa elintasoa ei saa päästää alenemaan, vaan sitä on pyrittävä oikeudenmukaisella tavalla kohottamaan. Hallan ja työttömyyden takia kärsimään joutuneita on ensi tilassa autettava. Siirtoväen toimeentulon turvaamisesta on pidettävä riittävää huolta.

On laadittava useampaa vuotta varten työllisyysohjelma, jonka puitteissa on pyrittävä monipuolistamaan elinkeinoelämää ja luomaan sille parempia edellytyksiä niillä syrjäisillä seuduilla, jotka viime vuosina ovat työttömyydestä saaneet eniten kärsiä.

Maataloustuotannon kannattavuus on määriteltävä maatalouden harjoittajien ja koko kansantalouden etujen vaatimalla tavalla. Asunto-olojen parantamista on jatkuvasti edistettävä sekä maaseudulla, että asutuskeskuksissa. Ylellisyyskulutusta on pyrittävä voimakkaasti supistamaan, jotta tyydyttävät elinehdot voitaisiin turvata jokaiselle kansalaiselle, ja kansan yhteisiä työponnistuksia lisättävä talouselämän pohjan tervehdyttämiseksi.

Näissä ponnisteluissaan hallitus, yhteisymmärryksessä eduskunnan kanssa työskennellen, odottaa saavansa puolue- ja luokkarajoihin katsomatta kaikkien oikeamielisten kansalaisrauhaa ja isänmaan onnellista kehitystä arvossa pitävien kansalaisten tuen.

Hallituksen kokoonpano
33. KEKKONEN 17.3.1950 - 17.1.1951
Hallituspäivät: 307

Pääministeri
Kekkonen, Urho Kaleva 17.3.1950 17.1.1951 ML

Ulkoasiainministeri
Gartz, Åke Henrik 17.3.1950 17.1.1951 amm.

Ministeri ulkoasiainministeriössä
Tuomioja, Sakari Severi 17.3.1950 17.1.1951 ED

Oikeusministeri
Kannisto, Heikki Albert 17.3.1950 17.1.1951 ED

Sisäasiainministeri
Kekkonen, Urho Kaleva 17.3.1950 17.1.1951 ML

Ministeri sisäasiainministeriössä
Virolainen, Johannes 30.9.1950 17.1.1951 ML

Puolustusministeri
Tiitu, Kustaa Emil 17.3.1950 17.1.1951 ML

Valtiovarainministeri
Sukselainen, Vieno Johannes 17.3.1950 17.1.1951 ML

Ministeri valtiovarainministeriössä
Meinander, Tor Nils Hilding 17.3.1950 17.1.1951 RKP

Opetusministeri
Heljas, Lennart Albert 17.3.1950 17.1.1951 ML

Maatalousministeri


Vilhula, Taavi Nikolai 17.3.1950 17.1.1951 ML Ministeri maatalousministeriössä
Luukka, Eemil Vihtori 17.3.1950 17.1.1951 ML

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Miettunen, Martti Juhani 17.3.1950 17.1.1951 ML

Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä
Kleemola, Kauno Antero 17.3.1950 17.1.1951 ML
Riikonen, Lauri 24.3.1950 31.3.1950 ML
Vesterinen, Vihtori 31.3.1950 17.1.1951 ML

Kauppa- ja teollisuusministeri
Tuomioja, Sakari Severi 17.3.1950 30.9.1950 ED
Aura, Teuvo Ensio 30.9.1950 17.1.1951 ED

Sosiaaliministeri
Törngren, Ralf Johan Gustaf 17.3.1950 17.1.1951 RKP

Ministeri sosiaaliministeriössä
Vesterinen, Vihtori 17.3.1950 17.1.1951 ML
Kleemola, Kauno Antero 24.3.1950 30.9.1950 ML
Aura, Teuvo Ensio 30.9.1950 17.1.1951 ED


Puoluejakautuma: 17.3.1950 / 17.1.1951

ML 10 / 10
ED 02 / 03
RKP 02 / 02
amm. 01 / 01





 


Urho Kekkosen III hallitus 20.9.1951-9.7.1953


Eemil Luukka oli hallituksen kolmas maatalousministeri.



Kekkosen kolmannessa hallituksessa oli seitsemän Maalaisliiton, seitsemän SDP:n, kaksi RKP:n ja yksi Edistyspuolueen/Vapaamielisten Liiton ministeri. Hallitus sitoutui talouden vakauttamisohjelmaan. Hallituksen enemmistöpohja kaventui Edistyspuolueen lakkaamisen jälkeen 129:stä 119:ään. SKDL ei päässyt hallitukseen, koska se ei hyväksynyt vakauttamista ilman palkankorotuksia. Kokoomus jätettiin myös syrjään; se oli ollut viimeksi Castrenin hallituksessa.

Hallitusohjelmassaan luvattiin vaalia ja kehittää "niitä luottamuksellisia suhteita, jotka ovat syntyneet Suomen ja Neuvostoliiton välille rauhansopimuksen, ystävyys- ja avunantosopimuksen sekä viisivuotisen kauppasopimuksen luomalla kestävällä pohjalla." Hallitus tahtoi pysyttää "maamme suurvaltojen välisten erimielisyyksien ulkopuolella, jotta kansamme voisi tinkimätöntä rauhanpolitiikkaa noudattaen keskittyä rakentamaan yhteiskuntamme sisäisiä oloja."

Ja sisäisiä ongelmia oli riittämiin. Inflaatio oli talouden keskeisiä ongelmia, joten vakauttamisohjelmaa jatkettiin. Investointeja supistettiin, vaikka "nollaohjelmaa" jouduttiinkin muuttamaan joiltakin osin. Joulukuussa 1951 uudistettu valtalaki antoi hallitukselle lisää valtuuksia. Niihin kuuluivat muun muassa vuokrat, sähkön hinnat, palkat ja rakentaminen.

Myös päämnisterin persoonaan arvosteltiin. Kekkonen käytti äärimmäisenä keinonaan eroamisuhkausta, jolloin hänen asemaansa vahvisti presidentti Paasikiven tuki. Tammikuussa 1952 syntyi hallituskriisi, kun Kekkonen antoi Maakansalle ns. pyjamantaskupuheensa. Puhe oli jäänyt pitämättä Maalaisliiton tilaisuudessa Mynämäellä pääministerin sairauden vuoksi.

Puheessaan Kekkonen viittasi YYA-sopimuksen sotilasartiklaan, jonka mukaan maantieteellisistä seikoista johtuen hyökkäys Neuvostoliittoon voisi tulla Suomen kautta vain "jonkin Suomeen rajoittuvan skandinaavisen maan alueen kautta". Kekkosen mukaan Suomen etujen mukaista olisi, että Skandinavian maat olisivat Ruotsin tavoin puolueettomia. Ahti Karjalainen kirjoittaa muistelmateoksessaan vuonna 1989 Kekkosen kertoneen, että "10.1.1952, että Paasikivi oli hyväksynyt puheen vain hyvin pienten korjausten jälkeen. Presidentti piti tekstin pääsanomaa hyvänä, mutta yritti kovasti ennakoida sen aiheuttamaa reaktiota: kaikki tietysti pohtisivat, miksi juuri nyt juuri tällainen puhe. Kekkosen hyvä ystävä kauppaneuvos Kalle Kaihari soitti minulle 13.1.1952 klo 9.00 ja kertoi, että Kekkonen oli matkallaan Tampereella sairastunut ja joutunut sairaalaan. Seuraavaan päivään asti neuvoteltiin tiiviisti, pitäisikö hänet tuoda leikattavaksi Helsinkiin, vai ryhdyttäisiinkö operaatioon Tampereella. Kekkonen itse olisi halunnut jäädä Tampereelle, mutta professori Paavo Soisalo vastusti ehdottomasti tätä ajatusta. Illalla pääministeri sitten siirrettiin kulkulaitosministerin salonkivaunuun ja juna saapui keskiyöllä Helsingin asemalle, josta Kekkonen kuljetettiin suoraan Mehiläisen sairaalaan. Puheen valmistelu jatkui, vaikka Kekkonen oli sairaalassa. Kaupungilla alkoi jo tammikuun puolivälissä liikkua huhuja siitä, että merkittävä lausunto oli tulossa. Ainakin ulkoministeri Sakari Tuomioja ja toinen maatalousministeri Eemil Luukka tiesivät luonnoksesta ja jompikumpi oli ilmeisesti puhunut varomattomasti. Teksti valmistui 21.1.1952, jolloin se tuli uudestaan Paasikiven tarkistuksesta. Sisäpiiri pohti asiaa innokkaasti."

Pyjamantaskupuhe herätti ulkomailla huomiota, eihän Suomelta ollut tullut juuri aloitteita kansainvälisen politiikan alueella sitten Pariisin rauhansopimuksen 1947. Neuvostodiplomaatit reagoivat puheeseen myönteisesti; myös Ruotsissa reaktiot olivat myönteisempiä kuin Nato-maissa Norjassa ja Tanskassa. Ulkoministeriö kuitenkin ilmoitti lähetystöille, ettei Kekkosen lausunto ollut mikään neuvottelualoite; hän oli vain halunnut korostaa Suomen rauhantahtoisuutta. Skandi-navian maiden puolueettomuus myös parantaisi Suomen kansainvälispoliittista asemaa.

Sosiaalidemokraatit arvostelivat Kekkosta muun muassa siitä, ettei ulkoasiainvaliokunta tiennyt puheesta mitään. Spekuloitiin myös sillä, että lausunto saattaisi merkitä suunnanmuutosta Suomen ulkopolitiikassa.

Kekkonen tietysti loukkaantui sosiaalidemokraattien epäilyistä. Hän kirjoitti SDP:n hallitusryhmälle olevansa valmis eroamaan, mikäli SDP:n puoluetoimikunta halusi sanoutua irti pyjamantaskupuheen ulkopoliittisista käsityksistä. Kekkonen tiedotti asiasta myös presidentti Paasikivelle. Kun eduskunnan puhemies K. A. Fagerholm sanoi valtiopäivien avajaispuheessaan 2.2.1952, ettei "pienellä kansalla, kuten meidän, voi olla liikaa ystäviä ja liian vähän vihollisia. Sen vuoksi varovaisen syrjästäkatsojan ulkopolitiikalla, joka on ollut Suomelle ominaista sodan jälkeisenä kautena [...] on tälläkin hetkellä vahva kannatus kansamme keskuudessa ja täällä eduskunnassa." Kekkonen närkästyi puheesta ja kirjoitti SDP:n puheenjohtajalle, puolustusministeri Emil Skogille erouhkauskirjeen. Kekkonen perui erouh-kauksensa vasta kun Skog oli kertonut lehdille, että sosiaalidemokraatit ovat samaa mieltä hallituksen kanssa noudatettavasta ulkopolitiikasta.

Kekkosen III hallituksen aikana Suomi järjesti kesäolympialaiset, otti vastaan kuningasvierailun Ruotsista ja maksoi viimeiset erät sotakorvauksistaan Neuvostoliitolle. Kahdeksannen sotakorvausvuoden toimitustenarvo oli viisi prosenttia valtion kokonaismenoista.

Neuvostoliiton suhteissa tapahtui muutos, kun 5.11.1953 generalissimus Stalin kuoli. Korean sodassa saatiin aikaan aselepo 27.7.1953. Sisäpoliittisesti kuumimpia aiheita oli hallituksen joulukuussa 1953 antama esitys ns. purkulaiksi, jolla haluttiin rajoittaa joidenkin maanhankintalakiin perustuvien lainvoiman saaneiden päätösten purkamismenetelmää. Purkuhakemuksia oli tehty noin tuhat. Joskus ne uhkasivat jopa maansaajaryhmien asemaa, esimerkiksi Orimattilassa ns. Askolin-Ingelbergin jutussa, joka oli Juho Niukkasen tekemän aloitteen taustalla. Hallituksen esityksen mukaan maanluovutuspurkua voi hakea 1-3 vuoden kuluttua päätöksen lainvoimaisuudesta. Maatalous- ja suuressa valiokunnissa esitys muuttui kahdeksi ja kolmeksi kuukaudeksi. Perustuslainluonteisen lain kiireelliseksi julistaminen kuitenkin kariutui, kun RKP, osa Kokoomuksen ja Edistyspuolueen edustajista äänestivät kiireelliseksi julistamista vastaan (143-39). Laki hyväksyttiin eduskunnassa vasta Kekkosen IV hallituksen aikana joulukuussa 1953.

Toinen Maalaisliiton ja SDP:n välinen skisma koski valtion Kemijoki Oy:lle luovutettavaksi aiottuja vesivoimaoikeuksia. Porvarillisella puolella haluttiin, että yksityisille omistajillekin olisi annettava oikeus osallistua Kemijoen rakentamiseen. Kekkonen ajoi voimakkaasti alkuperäistä suunnitelmaa; jos hanke viivästyisi, siitä olisi suurta haittaa teollisuudelle ja maaseudun sähköistämiselle. Monien vaiheiden jälkeen laki astui voimaan vastan vuoden 1954 valtiopäivillä.

Kemijokikysymys liittyi keskusteluun hallituksen talouspolitiikan liiallisesta valtiojohtoisuudesta, jopa sosialisointiin tähtääväksi. Kekkonen halusi teollistaa Pohjois-Suomea, ja varat tähän saataisiin sotakorvausten päättyessä syntyvästä säästöstä. Keskustelua käytiin muun muassa lääketeollisuuden, voimalaitosten ja puhelinlaitoksen ottamisesta yhteiskunnan haltuun.

Skandaalinomaisia piirteitä sai ns. salaputkijuttu. Marraskuun lopulla 1952 oikeuskansleri Paavo Kastari jätti eduskunnalle kirjelmän, jossa neljä Fagerholmin hallitukseen kuulunutta ministeriä oli myöntänyt lainvastaisesti valtionapua Salaputki Oy:lle. Ministereistä kaksi, Matti Lepistö ja Onni Peltonen, molemmat sosiaalidemokraatteja, olivat edelleen hallituksen jäseniä. Valtakunnanoikeudessa 18.9. Lepistö tuomittiin sakkoihin ja korvauksiin, Peltonen todettiin syyttömäksi. Juttu johti kuitenkin ministerivaihdoksiin: Lepistön paikalle toiseksi maatalous-ministeriksi tuli Hannes Tiainen, Peltosen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerin tehtävät annettiin Eetu Karjalaiselle.

Kekkosen III hallitus istui 22 kuukautta. Se kaatui taloudellisen taantuman aiheuttamiin ongelmiin. Vientikauppa vaikeutui, työttömyys kasvoi ja maaseudun taloudellisia ongelmia lisäsi huono sato. Maaliskuussa 1953 työttömiä oli ennätykselliset 65 000. Valtion tulojen pienentämiseksi Kekkonen ehdotti ns. AT-suunnitelman (Aura, Törngren) mukaisesti muun muassa lapsilisän poistamista varakkailta, antolainojen korkotason ja liikevaihtoveron tason alentamista. Ehdotus sisälsi myös huomattavia helpotuksia yrityselämälle. Palkkojen alentaminen totutettaisiin poistamalla kaksi indeksilisää ja samalla tehtäisiin vastaavanlaiset noin 10 %:n hinnanalennukset.

Sosiaalidemokraatit eivät hyväksyneet tätä ns. K-ohjelmaa vaan esittivät vastaehdotuksensa, ns. kynnysohjelman. Maalaisliitto ei puolestaan suostunut sosiaalidemokraattien vaatimuksiin. Tämä johti Kekkosen III hallituksen kaatumiseen: Kekkonen jätti 29.6.1953 hallituksen eronpyynnön tasavallan presidentti J. K. Paasikivelle. Paasikivi vapautti 9.7. ministeristön ja nimitti Kekkosen IV hallituksen tehtäväänsä.

* * *

J. K. Paasikiven päiväkirjoissa on pari merkintää Luukasta Kekkosen III hallituksen ajoilta. Paasikivi seurasi tarkkaan prosessia, joka syntyi ulkoministeri Sakari Tuomiojan siirrytty takaisin Suomen Pankin pääjohtajaksi. Luukka oli tuolloin vt. pääministeri.

"Egyptin ministeri Samy Aboul Fetouh lähtökäynnillä. - Sen jälkeen lounas, kuten tavallisesti.

Luukka, joka hoitaa Kekkosen tointa hänen ollessaan sairaalassa ja joka oli lounaalla, kysyi, saako hän eduskunnassa puheessaan mainita, että minä haluan Kekkosta ulkoministeriksi Tuomiojan jälkeen.

Minä vastasin, että minun puolestani hän saa sen tehdä, mutta että minä en ota harkitakseni, minkä vaikutuksen se eduskunnassa tekee. Luukka mainitsi sen sitten eduskunnassa."

Paasikiven päiväkirjat 18.11.1952

Kun asia oli seuraavana päivänä eduskuntakäsittelyssä, Luukka käytti ensimmäisen puheenvuoron. "... Kuten tunnettua ministeri Tuomioja siirtyy Suomen Pankin valtuusmiesten tahdon mukaisesti takaisin Suomen Pankkiin, joten ulkoministeriön johto on järjestettävä uudelleen. Kun tässä yhteydessä on mainittu, että pääministeri Kekkoselle tulee myös ulkoministeriön johto, haluan oman tuntemukseni perusteella sanoa, että pääministerillä on kyllä ennestäänkin työtä siinä määrin, ettei tähän järjestelyyn muuten mentäisi, ellei sitä pidettäisi maan kannalta tärkeänä. Niille, jotka ovat tämän lakiesityksen hyväksymistä vastustaneet, on syytä sanoa, etteivät he tämän asian yhteydessä osoittamallaan vastustuksella voi millään tavoin vaikuttaa hallituspuolueitten keskinäisten voimasuhteitten järjestelyyn hallituksessa, mutta sen sijaan he vaikeuttavat valtakunnalle tärkeimpien asioiden hoidon tarkoituksenmukaista järjestelyä."

Pääministerin sihteerin Ahti Karjalaisen kirjaama merkintä sodanjälkeisen politiikan ongelmista liittyy sotilasparaatin järjestämiseen Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1952:

"Tarjosin 9.5.1952 illalliset neuvostoliittolaisille lehtimiehille. He arvostelivat voimakkaasti sitä, että Helsingissä oli tarkoitus järjestää ensimmäinen sodan jälkeinen paraati 4.6.1952,Mannerheimin syntymäpäivänä. Vieraideni kielteisyys johtui siitä, että tuo päivä sattui olemaan myös Hitlerin Suomessa käynnin 10-vuotispäivä. Heidän käsityksensä mukaan paraatin tarkoituksena oli juhlia diktaattorin muistoa. Yritin osoittaa, kuinka järjetön heidän ajattelutapansa oli, mutta tiesin, että mikään selitys ei voisi kumota tällaista ennakkoluuloa.

Kerroin keskustelusta heti ulkoministeri Sakari Tuomiojalle ja ministeri Eemil Luukalle. Puolustusministeri Emil Skog puhui Paasikiven kanssa 10.5.1952. Presidentti oli harmissaan, mutta totesi, että paraatia ei enää voinut peruuttaakaan. Neuvostoliiton reaktiot. Sotilasasiamies ei aio saapua seuraamaan paraatia. Lähettiläs V. Z. Lebedev oli matkustanut kotiin.

Tällainen vaatimaton rituaali tuntui ulkopoliittisesti turhalta riskiltä - vaikka vain harva tiesi, millaista kuohuntaa se oli aiheuttanut kulissien takana."

Presidentti otti kantaa asiaan 10.5.1952 ministeri Emil Skogin vieraillessa Paasikiven luona:

"Sitten puhuimme paraadista 4.6.52. Venäläiset olivat pääministerin sihteerille sanoneet, että heillä ei ole mitään paraateja vastaan, he itsekin niitä pitävät, mutta kun paraati järjestetään Hitlerin päivänä, jolloin hän 10 v. sitten tuli Mannerheimin luo, niin se on sopimaton päivä. Skog oli sitä mieltä, että nyt ei voi muuttaa paraatipäivää. Tuomioja oli samaa mieltä. - Minä yhdyin samaan mielipiteeseen."



35. KEKKONEN III 20.9.1951-9.7.1953 Hallituspäivät: 659

Pääministeri
Kekkonen, Urho Kaleva 20.9.1951 09.7.1953 ML

Ulkoasiainministeri
Tuomioja, Sakari Severi 20.9.1951 26.11.1952 amm.
Kekkonen, Urho Kaleva 26.11.1952 09.7.1953 ML

Ministeri ulkoasiainministeriössä
Törngren, Ralf Johan Gustaf 26.11.1952 09.7.1953 RKP

Oikeusministeri
Kekkonen, Urho Kaleva 20.9.1951 22.9.1951 ML
Högström, Sven Axel 22.9.1951 09.7.1953 RKP

Sisäasiainministeri
Sukselainen, Vieno Johannes 20.9.1951 09.7.1953 ML

Puolustusministeri
Skog, Emil Albert 20.9.1951 09.7.1953 SDP

Valtiovarainministeri
Rantala, Viljo Johannes 20.9.1951 09.7.1953 SDP

Ministeri valtiovarainministeriössä
Miikki, Matti Nikolai 20.9.1951 09.7.1953 ML

Opetusministeri
Oittinen, Reino Henrik 20.9.1951 09.7.1953 SDP

Maatalousministeri
Miettunen, Martti Juhani 20.9.1951 09.7.1953 ML

Ministeri maatalousministeriössä
Lepistö, Leevi Matti 20.9.1951 29.11.1952 SDP
Luukka, Eemil Vihtori 20.9.1951 09.7.1953 ML
Tiainen, Johannes 03.12.1952 09.7.1953 SDP

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Peltonen, Onni Evert 20.9.1951 29.11.1952 SDP
Huunonen, Eemil 29.11.1952 03.12.1952 SDP
Karjalainen, Eetu 03.12.1952 09.7.1953 SDP

Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä
Huunonen, Eemil 20.9.1951 29.11.1952 SDP
Kleemola, Kauno Antero 20.9.1951 09.7.1953 ML
Huunonen, Eemil 03.12.1952 09.7.1953 SDP

Kauppa- ja teollisuusministeri
Tervo, Penna 20.9.1951 09.7.1953 SDP

Sosiaaliministeri
Törngren, Ralf Johan Gustaf 20.9.1951 26.11.1952 RKP
Leskinen, Väinö Olavi 26.11.1952 09.7.1953 SDP

Ministeri sosiaaliministeriössä
Huunonen, Eemil 20.9.1951 09.7.1953 SDP
Murtomaa, Lauri Nikolai 20.9.1951 09.7.1953 ML



Puoluejakautuma: 20.9.1951 / 9.7.1953

ML 7 / 8
SDP 7 / 7
amm. 1 / 2


Pääministeri Urho Kekkosen III
hallituksen ohjelma 20.9.1951

Huolehtien maamme hyvien suhteiden säilyttämisestä ja lujittamisesta kaikkiin kansoihin hallitus tulee edellisen hallituksen tavoin erityisesti vaalimaan ja kehittämään niitä luottamuksellisia suhteita, jotka ovat syntyneet Suomen ja Neuvostoliiton välille rauhansopimuksen, ystävyys- ja avunantosopimuksen sekä viisivuotisen kauppasopimuksen luomalla kestävällä pohjalla. Täten hallitus tahtoo pysyttää maamme suurvaltojen välisten erimielisyyksien ulkopuolella, jotta kansamme voisi tinkimätöntä rauhanpolitiikkaa noudattaen keskittyä rakentamaan yhteiskuntamme sisäisiä oloja.

Sisäpolitiikassaan hallitus korostaa sitä, että nykyinen levoton maailmanaika ja sisäiset taloudelliset ongelmamme vaativat kansakuntaa kokoamaan voimansa yhteen. Toimintansa peruslähtökohtana hallitus pitää voimassaolevan kansanvaltaisen valtiojärjestyksen ja laillisuuden ylläpitämistä. Toimenpiteillään hallitus pyrkii edistämään keskinäistä ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta eri kansalais- ja kieliryhmien kesken.

Talouspoliittisena päätehtävänään hallitus pitää linnarauhan aikana luodun ja nyt hallitusryhmien hyväksymän vakauttamisohjelman määrätietoista täytäntöönpanoa. Tämän kokonaisohjelman sisältämillä toimenpiteillä voidaan inflaatiolle asettaa sulku ja siten saattaa talouselämämme vakavalle pohjalle. Täten voimme luoda lujan lähtökohdan elinkeinoelämän edelleen kehittämiselle, mihin nyt on entistä paremmat edellytykset sodan maalle aiheuttamien rasitusten kevennyttyä. Vakauttaminen, jonka aiheuttamat uhraukset pyritään eri kansanosien kantokyvyn huomioonottaen tasapuolisesti jakamaan eri väestö- ja elinkeinoryhmien kannettaviksi, tulee asteittain johtamaan kansamme elintason kohoamiseen.

Hallitus pitää välttämättömänä, että kansalliselle sivistyselämälle ja maan opetustoimelle turvataan jatkuvan kehittymisen ja voimistumisen edellytykset.

Vakauttamisohjelman mukaisesti rahapalkkojen taso ja maataloustuotteiden hintataso säilytetään nykyisellään, ryhdytään toimenpiteisiin eräiden tärkeiden kulutus- ja tuotantotavaroiden hintojen alentamiseksi, valtion menoja supistetaan ja verotusta kevennetään. Keinottelunomaista ja vähemmän tärkeää sijoitustoimintaa rajoitetaan, korkokantaa alennetaan ja edullisten vientisuhdanteiden maalle tuottamia vientituloja tullaan käyttämään kansan laajojen kerrosten hyväksi sekä tuontia lisäämällä että tuontitavaroiden hintoja alentamalla. Palkkojen indeksisidonnaisuus saatetaan nykyistä kestävämmälle ja terveemmälle pohjalle ja maatalouden harjoittamiselle turvataan kohtuullinen kannattavuustuki. Näin eri väestöryhmät voivat päästä tasapuolisesti osallisiksi kohoavasta kansantulosta ilman että hillittömällä etutaistelulla aiheutetaan rahanarvon jatkuvaa alenemista.

Hallitus laatii nyt ensitilassa talousohjelman myös pitempää ajanjaksoa varten ja erityisesti niitten vaikeuksien varalle, jotka saattavat kohdata maatamme nykyisten edullisten vientisuhdanteiden mahdollisesti huonontuessa. Hallituksen maatalous-politiikka tulee olemaan pienviljelykselle myötämielistä. Maaseudun elinkeinoelämän monipuolistamista edistetään tehokkaasti. Työväestöä koskevat toimenpiteet suunnitellaan nimenomaan heikoimmissa asemissa olevien työntekijöiden elintason kohottamiseksi.

Sosiaalisen turvallisuuden lisäämisessä hallitus näkee kiireellisimpinä tehtävinä van-husten eläkekysymyksen järjestämisen, työlainsäädännön kehittämisen sekä asunto-tuotannon edistämisen. Valtiontalouden nykyinen asema ja vakauttamisohjelmaan sisältyvä valtion menojen supistaminen tekevät mahdolliseksi sen, että jo kuluvana vuonna voidaan alentaa tuloverotusta sekä poistaa liikevaihtovero eräiltä tärkeiltä kulutustarvikkeilta ja työvälineiltä.

Edelleen hallitus tulee esittämään verotusta ensi vuoden alusta alennettavaksi.

Hallitus, joka haluaa työskennellä kiinteässä yhteistoiminnassa kansaneduskunnan kanssa, vetoaa kaikkiin kansalaisiin, että hallituksen ponnistuksia taloutemme va-kauttamiseen tuettaisiin samaan tapaan kuin on tapahtunut ns. linnarauha-sopimuksella, jota kaikki sopimuksen osapuolet ovat lojaalisti noudattaneet.

Hallitus on vakuuttunut siitä, että edessä oleva taloutemme vakauttaminen ja sen mukana yhteiskuntaelämämme tervehdyttäminen ovat toteutettavissa, kun vain kaikki kansalaisryhmät osallistuvat vakauttamistyöhön.

V. J. Sukselaisen II hallitus

V. J. Sukselaisen II hallitus 13.1.1959-14.7.1961

Eemil Luukka toimi Sukselaisen vähemmistö hallituksen sisäasiainministerinä 4.2.1960-14.7.1961. Luukka tuli hallitukseen Eino Paloveden siirryttyä Keski-Suomen läänin maaherran tehtäviin. Luukka toimi myös pääministerin sijaisena 19.5.-3.7.1961 pääministerin jouduttua eroamaan Helsingin hovioikeuden tuomion perusteella.

Sukselaisen vähemmistöhallitus miellettiin tilapäisratkaisuksi. Maalaisliitto oli valmis sosiaalidemokraattien kanssa yhteistyöhön "heti kun nämä itse olivat luoneet edellytykset hallitukseen tulolleen". Tämä edellytti Neuvostoliiton luottamuksen palautumista; Fagerholmin III ministeristö oli kaatunut ns. yöpakkasiin.

Suhteet Neuvostoliittoon normalisoituivat Kekkosen epävirallisen Leningradin-vierailun jälkeen. Presidentti tapasi pääministeri Nikita Hrustsevin, Pääministeri totesi suhteiden viilenneen Fagerholmin hallituskauden aikana, mutta uskoi niiden nyt paranevan. Hrustsev arvosteli sosiaalidemokraattien johtajia asenteistaan Neuvostoliittoa kohtaan. Maiden väliset suhteet lämpenivät, ja helmikuussa 1959 Neuvostoliiton uusi suurlähettiläs V. A. Zaharov tuli Helsinkiin.

Hallituksen keskeisimpiä saavutuksia oli ns. EFA-sopimuksen (EFTA-Finland Agreement) solmiminen maaliskuussa 1961. Eduskunta hyväksyi sopimuksen 16.5.; vain kansandemokraatit äänestivät sopimusta vastaan.

Suurin sisäpoliittinen uudistus oli sosiaaliturvan paranemista merkinnyt työntekijäin eläkelain säätäminen.

Eemil Luukan nouseminen sisäasiainministeriksi Eino Paloveden jälkeen herätti laajaa keskustelua lehdistössä. Ihmetystä herätti, että Johannes Virolaiselle ministerinposti ei kelvannut. Virolaisen, joka oli ollut Fagerholmin III hallituksen ulkoministerinä, kerrottiin sanoneen Sukselaiselle, ettei tällainen menettely sovi. Sukselaisen mielestä syy oli kuitenkin arkisempi: Virolainen keskittyi akateemisen väitöskirjansa tekemiseen.



Stefanin tulkinta Luukan nimityksestä Suomen Sosialidemokraatissa 6.2.1960.



Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Paavo Suoninen muisteli Luukan olleen sattumalta käymässä liiton toimistossa, kun V. J. Sukselainen soitti ja pyysi Luukkaa puhelimeen. Silloin sovittiin, että Luukasta tulee uusi sisäasiainministeri.

Urho Kähönen kertoi Luukan valitelleen, että "hän [Luukka] nosti Virolaisen korkeuteen ja sitten kun Virolainen pääsi sinne, niin hän unohti Luukan. Hän tunsi jollain tavoin katkeruutta Virolaista kohtaan". Uusi Suomi kirjoitti 5.2.1960, että "sisäministerin salkkua oli ensin tiettävästi tarjottu kansanedustaja Johannes Virolaiselle, joka kertoman mukaan kuitenkin kieltäytyi vastaanottamasta sitä. Pääkirjoituksessa Luukkaa luonnehdittiin karjalaiseksi, maalaisliiton ns. vanhemman polven näkyvimpiin kuuluvaksi hahmoksi, "jolla myös on vuosien kokemusta hallitustoimissa. Valinta tuskin olisi voinut osua oikeampaan, kun kysymyksessä on nimenomaan maalaisliiton voimista kokoonpantu hallitus." "Mutta mikä sai Virolaisen kieltäytymään? Hänellähän Paloveden paikkaa oli tiettävästi alunperin tarjottu. Mutta ehkä sisäministerin salkku näin kapeapohjaisessa hallituksessa ei tyydyttänytkään miestä, joka viimeksi on istunut ulkoministerinä viiden puolueen hallituksessa ja joka vastikään valittiin uudelleen eduskunnan varapuhemieheksi. Toisaalta on muistettava, että Virolainen on edustanut niitä voimia maalaisliitossa, jotka ovat työskennelleet hallituspohjan laajentamisen puolesta. Nämä piirit näyttävät kuitenkin olevan puolueessa edelleen vähemmistönä päätellen siitä, etteivät ole saaneet tahtoaan läpi hallituskysymyksessä. Mahdollisesti tässä on selitys siihen, miksei Virolainen lähtenyt nykyisen yhden puolueen yritykseen, jolta pohjan kapeuden vuoksi puuttuvat edellytykset toteuttaa vaatimuksia vastaavaa hallituspolitiikkaa. Tämä tosiasia näyttää muuten valjenneen myös maalaisliiton eduskuntaryhmälle, jonka kerrotaan keskiviikon kokouksessaan ankarasti arvostelleen hallitusta eräistä sen edesottamuksista."

Lehti esitteli uuden sisäministerin:
"Ministeri Luukka on syntynyt 1.2. [po. 1.12.] 1892 Muolaassa. Käytyään kansakoulun ja Maalaiskuntien Liiton kunnallismieskurssin hän on toiminut kihlakunnanoikeuden lautamiehenä, kunnankirjurina vv. 1928-41, tulo- ja omaisuusverotuslautakunnan jäsenenä vv. 1932-40 sekä asutuslautakunnan puheenjohtajana vv. 1933-35 ja 1939-44. Vuodesta 1942 lähtien hänellä on ollut Vilajan tila Sääksmäellä. Valtiollisessa elämässä ministeri Luukalla on jo pitkä taival takanaan Eduskunnan jäsen hän on ollut vuodeta 1936. Hän on toiminut ministerinä sisäasiainministeriössä Hackzellin ja Castrénin hallituksessa v. 1944, maatalousministerinä Paasikiven hallituksessa vv. 1944-45, ministerinä maatalousministeriössä ja sisäasiainministeriössä Paasikiven hallituksessa v. 1945 sekä ministerinä maatalousministeriössä Kekkosen ensimmäisessä hallituksessa 1950-51 ja III hallituksessa vv. 1951-53. Presidentin valitsijamiehenä ministeri Luukka oli v. 1956. Hän on toiminut kansaneläkelaitoksen valtuutettuna vv. 1939-44, eduskunnan pankkivaltuusmiehenä v. 1954-58 ja Karjalan Liiton puheenjohtajana vuodesta 1946. Ansioistaan kunnalliselämän alalla ministeri Luukka sai kunnallisneuvoksen arvon v. 1942." 

30.6.1961 pääministeri Sukselainen pyysi eroa: "Vaikka en voi myöntää syyllistyneeni rikoksiin, joista Helsingin hovioikeus minua on tuominnut ja vaikka tuomio ei koskekaan pääministerin tehtävien hoitamiseen liittyviä kysymyksiä, tulee kuitenkin kulumaan kuukausia, ennenkuin voin saada oikeutta korkeammassa asteessa. Kun en pidä asianmukaisena, että välikautena hoitaisin pääministerin tehtäviä, pyydän kunnioittavasti saada jättää paikkani herra tasavallan presidentin käytettäväksi."

Hovioikeuden tuomiolauselmassa määrättiin Sukselainen oli "hyödyntämistarkoi-tuksessa tehdystä virkarikoksesta viralta pantava Kansaneläkelaitoksen hallituksen jäsenen viralta".

Sukselaisen eroamisen jälkeen Luukka nimitettiin vt. pääministeriksi. Hän esitti välittömästi tämän jälkeen presidentille koko hallituksen eronpyynnön. Presidentti pyysi hallituksen jäseniä toistaiseksi hoitamaan tehtäviään. Lehdistössä muina pääministerikandidaatteina pidettiin Ahti Karjalaista ja Kauno Kleemolaa. Suomen Sosialidemokraatti arveli Kleemolaa liian joustamattomaksi ja Karjalaista liian "vihreäksi" nollamieheksi. "Eräällä tavalla on mielenkiintoista, ettei maalaisliiton taholla ole tuotu tässä yhteydessä esiin tri Virolaisen nimeä. Tämä saattaa johtua siitä, että Virolaisella on ollut eriäviä käsityksiä K-linjan kanssa hallituspolitiikan peruslinjoista."

Koko hallituksen pikaista eroa vaativat sosiaalidemokraatit vaativat koko hallituksen pikaista eroa. Muussa tapauksessa presidentin olisi vapautettava se tehtävistään. "Jos hallituspulaa ei synny ja tasavallan presidentti eduskuntaa kuulematta nimittää vain uuden pääministerin, niin se merkitsee sitä, että presidentti Kekkonen on tehnyt oman hallituksen ja että eduskunta on syrjäytetty.

"Puolueen päälehti vaati, että asia on hoidettava alusta loppuun parlamentaarisen käytännön vaatimalla tavalla. "Maalaisliiton ei pidä luulotella muita puolueita niin typeriksi, että ne ehdoin tahdoin ja vastaanpanematta osallistuisivat täysin epäparlamentaarisen hallituksen muodostamisen eduskunnan selän takana."

Peli oli kovaa, ja taustalla häämöttivät tulevat presidentinvaalit: Honka-liitto oli jo koossa, ja Olavi Honka oli sosiaalidemokraattien presidenttiehdokas.. Koko hallituksen eroa viivytti Norjan kuningasparin sovittu Suomen-vierailu, tai kuten Uusi Suomi kirjoitti, "tilanne rauhoitettiin Norjan kuninkaan virallisen vierailun ajaksi. Helsingin Sanomien mielestä kuningasvierailun ajaksi suunniteltu teeskentely, ettei maassa mitään hallituspulaa olekaan, ei kuitenkaan olisi voinut ketään johtaa harhaan". Hufvudstadsbladet kirjoitti "Poliittiset langat tulevat olemaan kuumina tämän viikon aikana. puolueitten johtajat ovat saaneet muutaman päivän lykkäyksen vastauksen antamiseen presidentille, voivatko he puolueittensa nimissä hyväksyä Luukan hallituksen vai suosittelevatko he puolestaan eduskunnan kutsumista koolle kesälomaltaan ja käyvän käsiksi hallituskysymykseen jostakin toisesta lähtökohdasta."

KUNINGASVIERAILU

Luukka isännöi heti pääministerikautensa ensimmäisinä päivinä Norjan kuninkaan Olavi V:n vierailua Helsingissä. Hän oli mukana 6.7. presidentin juhlapäivällisillä valtiosalissa. Vieraita oli 140. "Tasan kello 20 saattoi kuningas Olavi Porilaisten marssin raikuessa rouva Kekkosen päivällispöytään. Rouva Kekkonen asettui kuningas Olavin oikealle ja presidentti Kekkonen hänen vasemmalle puolelleen. Kunniapöydässä olivat heidän lisäkseen eduskunnan puhemies K. A. Fagerholm, vt. pääministeri Luukka, ulkoministeri Ahti Karjalainen ja ulkoministeri H. M. Lange puolisoineen."

Illalla 7.7.1961 valtioneuvosto tarjosi juhlapäivälliset kuninkaan kunniaksi valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Illan isäntänä toiminut pääministeri Luukka puhui juhlavieraalle:

"Kun minulla tänä iltana on kunnia Suomen hallituksen ja omasta puolestani lausua Teidän Majesteettinne tervetulleeksi tahtoisin tuoda julki sen sydämellisen ilon, jota tiedän kaikkien suomalaisten tuntevan saadessaan nähdä Teidän Majesteettinne rakkaana vieraana luonamme.

Ilomme kuvastaa sitä voimakasta sukulaisuuden tunnetta, jota meillä suomalaisilla on Norjan kansaa kohtaan. Siihen liittyy syvä kunnioitus ja kiintymys Teidän Majesteettianne kohtaan henkilökohtaisesti ja samalla Norjan kuningaskunnan korkeita edustajia kohtaan. On syystä sanottu, että pohjoismaiden välillä vallitseva suhde monilla tavoin eroaa siitä, minkä yleensä katsotaan kuuluvan kansojen väliseen kanssakäymisen tavanomaiseen käytäntöön. Tähän on ratkaisevasti vaikuttanut vapaa kansalaishenki eikä liene liioiteltua sanoa, että niin lujasti kuin me pidämmekin kiinni kukin omastamme, tuntevat näiden maiden kansat olevansa tietyssä mielessä myös koko Pohjolan kansalaisia.

Niinpä myös pohjoismaiset valtiovierailut kaikkine juhlallisuuksineen tapahtuvat välittömän, sanokaamme perhetunnelman vallitessa. Iloitsemme siitä, että Teidän Majestettinne haluaa viipyä maassamme myös virallisen ohjelman päätyttyä, ja tahtoisin omasta puolestani yhtyä tasavallan presidentin eilen esittämään toivomukseen, että kuninkaallisilla purjeilla olisi menestystä Suomenlahden vesillä. Teidän Majestettinne, sallikaa minun kohottaa lasini Teidän Majestettinne sekä Norjan ja Suomen pysyvän ystävyyden kunniaksi."

Ahti Karjalainen muisteli vuonna 1980 valtiovierailua. Hän seurasi, kuinka Luukka hallitsee tilanteen.
- Luukka oli niin tottunut kaikenlaisiin käänteisiin, myös juhlallisiin seremonioihin; ei ainakaan päältä päin näkynyt, että hän olisi jännittänyt.
- Erikoisesti mieleen jäi, kuinka tyylikäs oli hänen rouvansa, joka oli tällainen maalaisemäntä, väärentämätön, vähän niin kuin Kaisa Kallio; hän ei yrittänyt olla mitään muuta kuin on. 
 
Pääministeri V. J. Sukselaisen II hallituksen ohjelma 13.1.1959

Hallitus tulee toiminnassaan keskittymään erityisesti niiden kysymysten selvittämiseen ja hoitamiseen, jotka nykyisin pahimmin häiritsevät yhteiskuntamme tasapainoista kehitystä. Näitä ovat ennen muuta maamme vaikeutunut ulkopoliittinen asema, sisäisessä elämässämme ilmenevä valitettava hajanaisuus sekä tuotannollisen toiminnan heikkenemisestä aiheutunut suuri työttömyys.

Maamme kansainvälisen aseman kaikinpuoliseksi vahvistamiseksi jo turvaamiseksi hallitus ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin maihin, mutta erityisesti naapurimaihimme. Hallitus näkee keskeiseksi ulkopoliittiseksi tehtäväkseen luottamuksellisten suhteiden palauttamisen Neuvostoliittoon eikä tule säästämään mitään ponnistuksia Neuvostoliiton kanssa menneinä vuosina kehittyneen taloudellisen ja sivistyksellisen kanssakäymisen elvyttämiseksi yhteiskuntamme ja sen talouselämän tarpeita vastaavasti. Hallitus tulee horjumatta toteuttamaan sodanjälkeisinä vuosina oikeaksi koettua ulkopoliittista linjaa sekä omalta osaltaan edistämään rauhanomaista kehitystä kansainvälisessä elämässä yleensä ja erityisesti Pohjois-Euroopassa.

Hallitus pyrkii läheiseen ja luottamukselliseen kanssakäymiseen yhteiskuntamme eri ryhmien kanssa jo uskoo siten parlamentaarisen pohjansa kapeudesta huolimatta voivansa toiminnallaan parantaa eri kansalaisryhmien välisiä suhteita, lujittaa kansanvaltaamme ja luoda pohjaa parlamentaaristen olojemme rauhoittumiselle ja yhteiskuntamme perusteiden lujittumiselle.

Talouspolitiikallaan hallitus haluaa tehokkaasti pysäyttää tuotannon alenemisen sekä kansantulon ja kansalaisten elintason laskun ja vilkastuttaa tuotannollista toimintaa. Raha-, valuutta- sekä hinta- ja palkkaolojen jatkuva vakiinnuttaminen on näiden ponnistusten onnistumisen välttämätön edellytys.

Hallitus tulee tutkimaan finanssi-, raha-, kauppa- ja muun talouspolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia tuotannon nousun nopeuttamiseksi vakaitten rahaolojen vallitessa. Valtiontalouden hoito tulee antamaan hallitukselle paljon vaikeita tehtäviä. Työttömiksi joutuneille kansalaisille hallitus pyrkii joustavasti ja nopeasti järjestämään työtilaisuuksia ja kaikin tavoin ponnistelemaan nimenomaan pysyvien työpaikkojen aikaansaamiseksi. Hallitus pyrkii vaikuttamaan siihen, että eivät vain julkiset yhdyskunnat, vaan myös yksityiset yrittäjät, ymmärtäen suuren työttömyyden koko yhteiskunnalle aiheuttamat vaarat jo menetykset, tekisivät kaikkensa tuotannon ylläpitämiseksi ja työtilaisuuksien järjestämiseksi.

Hallitus tulee edistämään maamme kansantaloudelle edullista teollistamista ja tässä tarkoituksessa tukemaan teollisuuteen, voimatalouteen ja kuljetusolojen kehittämiseen tehtäviä julkisia ja yksityisiä investointeja sekä niiden rahoituspyrkimyksiä. Hallitus selvittää mahdollisuuksia talouspolitiikan kehittämiseksi siten, että sillä voitaisiin entistä tehokkaammin auttaa maamme syrjäisten seutujen elinkeinoelämän monipuolistamista.

Maatalous- ja maaseutupolitiikassaan hallitus toimii voimassa olevan maataloustulolain pohjalla tavoitteenaan pienviljelysvaltaisen maataloutemme etujen ja maaseutuväestön elintason turvaaminen. Maa- jo metsätaloudelle sekä siten maaseudun väestön työlle on sopivin keinoin annettava tehokasta suojaa ulkomaista kilpailua vastaan.

Vähävaraisen väestön sosiaalisen turvan lisäämiseksi on ennakkoluulottomasti tutkittava sosiaalivakuutuksen piiriin kuuluvia ja muita keinoja työttömyyden ja sairauden haittojen lieventämiseksi. Varsinkin on tehtävä työtä metsätyöväestön taloudellisen ja sosiaalisen aseman parantamiseksi.

Edellä mainituissa pyrkimyksissään hallitus, joka on asetettu kiristyneissä kansainvälisissä oloissa hoitamaan poikkeuksellisen vaikeita tehtäviä, odottaa saavansa osakseen ymmärtämystä ja tukea ei vain eduskunnalta, jonka kanssa hallitus pyrkii läheiseen ja luottamukselliseen yhteistyöhön, vaan kaikilta Suomen maan ja kansan menestykseen ja turvattuun tulevaisuuteen pyrkiviltä kansalaisilta.

45. SUKSELAINEN II 13.1.1959-14.7.1961 Hallituspäivät: 914

Pääministeri
Sukselainen, Vieno Johannes 13.1.1959 3.7.1961 ML

Pääministerin sijainen
Törngren, Ralf Johan Gustaf 13.1.1959 16.5.1961 RKP
Luukka, Eemil Vihtori 19.5.1961 3.7.1961 ML
Kleemola, Kauno Antero 3.7.1961 14.7.1961 ML

Ulkoasiainministeri
Törngren, Ralf Johan Gustaf 13.1.1959 16.5.1961 RKP
Sukselainen, Vieno Johannes 19.5.1961 19.6.1961 ML
Karjalainen, Ahti Kalle Samuli 19.6.1961 14.7.1961 ML

Ministeri ulkoasiainministeriössä
Karjalainen, Ahti Kalle Samuli 13.1.1959 19.6.1961 ML

Oikeusministeri
Hannikainen, Antti Juhana 13.1.1959 14.4.1961 ML
Lehtosalo, Pauli 14.4.1961 14.7.1961 ML

Sisäasiainministeri
Palovesi, Eino Oskari 13.1.1959 4.2.1960 ML
Luukka, Eemil Vihtori 4.2.1960 14.7.1961 ML

Puolustusministeri
Häppölä, Leo Kustaa 13.1.1959 14.7.1961 ML

Valtiovarainministeri
Sarjala, Vihtori Wiljam 13.1.1959 14.7.1961 ML

Ministeri valtiovarainministeriössä
Lehtosalo, Pauli 13.1.1959 14.4.1961 ML
Niemi, Juho Eino Kullervo 14.4.1961 14.7.1961 ML

Opetusministeri
Hosia, Heikki Päiviö 13.1.1959 14.7.1961 ML

Maatalousminister
i Jaakkola, Juho Einari 13.1.1959 14.7.1961 ML

Ministeri maatalousministeriössä
Antila, Toivo Mikael 13.1.1959 14.7.1961 ML

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
Kleemola, Kauno Antero 13.1.1959 14.7.1961 ML

Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä
Korsimo, Arvo Ilmari 13.1.1959 14.7.1961 ML

Kauppa- ja teollisuusministeri
Karjalainen, Ahti Kalle Samuli 13.1.1959 19.6.1961 ML
Westerlund, Björn Georg Wilhelm 19.6.1961 14.7.1961 RKP

Ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä
Lehtosalo, Pauli 29.9.1959 14.7.1961 ML

Sosiaaliministeri
Simonen, Vieno 13.1.1959 14.7.1961 ML

Ministeri sosiaaliministeriössä
Erkkilä, Eeli Johannes 13.1.1959 14.7.1961 ML



Puoluejakautuma: 13.1.1959 / 14.7.1961
ML 14 / 13
RKP 1 / 1



Martti Miettusen hallitus 14.7.1961?13.4.1962

Eemil Luukka oli Miettusen I hallituksen sisäministeri sekä pääministerin sijainen. Maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen sisäpoliittiset toimet jäivät ulkopolitiikan jalkoihin. Miettunen toimi presidentin sijaisena Kekkosen Yhdysvaltojen-matkan aikana 1961 ja joutui vastaanottamaan Neuvostoliiton nootin. Noottikriisi, presidentinvaalit, Honka-liiton kaatuminen ja Kekkosen valinta uudelleen tasavallan presidentiksi olivat Miettusen johtaman, tasavallan 46. hallituksen, keskeisiä tapahtumia.

Uuden maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen muodosti 14.7.1961 Lapin läänin maaherraksi vuonna1958 nimitetty, Urho Kekkosen luottohenkilöihin kuulunut Martti Miettunen (s. 1907, k. 2002). Hallituksessa tapahtui vain muutamia ministerivaihdoksia. Niistä oli merkittävin Ralf Törngrenin (rkp) jääminen pois ulko- ja pääministerin sijaisen tehtävästä. Törngrenin postin korvasi sisäministerinä kunnallisneuvos Eemil Luukka (s.1892) ja ulkoministeriksi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi 1958 nimitetty Ahti Karjalainen (s. 1923).

Ohjelmajulistuksessaan hallitus lupasi jatkaa edeltäjänsä ulkopolitiikkaa, pyrkiä sovinnolliseen sisäpolitiikkaan sekä kehittää valtakunnan eri osia tasapainoisesti. Hallitus lupasi ottaa tasapuolisesti huomioon eri kansalaispiirien oikeuksia, kehittää teknistä ja maataloudellista ammattikoulutusta sekä tieteellistä tutkimusta.

Vähemmistöhallituksena Miettusen ministeristön sisäpoliittiset aikaansaannokset olivat vaatimattomia, mutta ulkopolitiikassa hallitus oli toimintakykyinen. Hallituksen toimintakausi ajoittui suurpoliittisen jännityksen lisääntymisen kauteen. Neuvostoliiton pääministeri Nikita Hrustsev oli luvannut poistaa Euroopan sydämestä sirpaleen, ts. länsiliittoutuneiden joukot Euroopasta. Neuvostoliitto keskeytti asevoimiensa supistamisen ja ryhtyi uusiin ydinasekokeiluihin. Itä- ja Länsi-Berliinin rajalle alettiin rakentaa muuria 13.8.1961. Yhdysvallat alkoi lisätä joukkojaan Länsi-Berliinissä. Supervaltojen suhteiden viileneminen keskeytti myös aseriisuntaneuvottelut Genevessä syyskuun alussa.

Sosiaalidemokraatit olivat tyytymättömiä hallitukseen, ja tulevat vuoden 1962 presidentinvaalit kiristivät entisestään suhteita Maalaisliittoon. Kekkosen vastaehdokkaan, oikeuskansleri Olavi Hongan taakse oli ryhmittynyt vahva rintama: sosiaalidemokraattien lisäksi Honka-liittoon kuului Kokoomus, Kansanpuolue, RKP ja Pientalonpojat. Kekkosen takana olivat maalaisliittolaiset, SKDL ja ns. "skogilaiset".

Poliittinen ilmapiiri jännittyi Suomessa äärimmilleen presidentti Kekkosen ollessa valtiovierailulla Yhdysvalloissa: Neuvostoliitto lähetti 30.10.1961 Suomen hallitukselle nootin, jossa se vuoden 1948 YYA-sopimukseen vedoten esitti maiden välille sotilaallisia neuvotteluja, konsultaatioita. Neuvostohallitus vaati konsultaatioita, koska "Länsi-Saksan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta oli ilmennyt sotilaallisen hyökkäyksen uhka. Nootissa vihjattiin myös eräiden suomalaisten lehtien toimivan

NATOn jäsenmaiden sotilaallisten valmistelujen tukena. Kirjoittelu oli näin Suomen ulkopoliittisen linjan vastaista.

Nootin on tulkittu olleen erityisesti varoitus Norjalle ja Tanskalle sekä myös Ruotsille, ei niinkään varsinaista arvostelua Suomen ulkopolitiikkaa vastaan. Tapahtumien dramaattisuutta lisäsi Neuvostoliiton räjäyttämä 50 megatonnin ydinpommi, "tuomiopäivän pommi".

Kekkonen ei keskeyttänyt Yhdysvaltojen vierailua vaan lähetti ulkoministeri Ahti Karjalaisen Moskovaan. Ulkoministeri Andrei Gromyko ilmoitti Karjalaiselle, että Neuvostoliitto luottaa Suomen ulkopoliittiseen linjaan, mutta huomautti Suomessa olevan poliittinen ryhmittymä, joka työskentelee virallista ulkopoliittista linjan jatkamista vastaan.

Kun Kekkonen palasi Suomeen, hän hajotti eduskunnan 14.11. ja määräsi uudet vaalit 4.-5.2.1962. Tämä ei kuitenkaan riittänyt Neuvostoliitolle, ja Kekkonen kääntyikin suoraan pääministeri Hrustsevin puoleen, sai tapaamisluvan ja lensi Novosibirskiiin 23.11.1961. Seuraavan päivän neuvottelujen jälkeen Kekkonen ilmoitti, että neuvostohallitus oli kiinnittänyt huomiota "oikeistopiirien ja tannerilaisten" toimintaan. 25.11. neuvostohallitus kuitenkin ilmoitti, että Kekkosen ehdotus sotilaallisista konsultaatioista voitiin perua. Perusteena oli, että näin voitaisiin rauhoittaa yleistä ilmapiiriä Skandinaviassa.

Noottikriisi kaatoi Honka-liiton, kun kansanpuolueet eivät enää tukeneet Kekkosen vastaehdokasta. Presidentin valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 199 ääntä. Myös Kokoomus asettui tukemaan Kekkosta.

Helmikuun eduskuntavaaleissa 1962 vasemmistopuolueet menettivät enemmistöasemansa ja saivat parlamenttiin 87 edustajaa. Maalaisliitto nousi 53 edustajalla suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi.

HALLITUSOHJELMA 20.7.1961

Hallitus jatkaa edeltäjänsä ulkopolitiikkaa, jonka keskeisenä tavoitteena on rauhanomaisen kehityksen edistäminen sekä hyvien ja luottamuksellisten suhteiden ylläpitäminen ja kehittäminen kaikkiin maihin, erityisesti naapurimaihimme. Hallitus pyrkii sisäpolitiikassaan lisäämään eri kansalaispiirien välistä sovinnollista yhteistyötä ja omalta osaltaan luomaan edellytyksiä parlamentaarisen olojemme rauhoittumiselle.

Talouspolitiikassaan hallitus haluaa edistää tuotantotoimintaa talouselämän kaikilla aloilla ja kiinnittää keskeistä huomiota valtakunnan eri osien tasapainoisen kehityksen turvaamiseen. Maatalouspolitiikassaan hallitus pyrkii helpottamaan maatalouden sopeutumista muuttuvaan elinkeinorakenteeseen, turvaamaan maatalousväestön ansiotason pysymisen muiden yhteiskuntaryhmien rinnalla ja edistämään asutustoimintaa, joka ensi sijassa tähtää liian pienten tilojen elinkelpoisuuden parantamiseen. Valtiontaloudessa on hallituksen pääpyrkimyksenä laatia ensi vuoden tulo- ja menoarvioesitys taloudellisten mahdollisuuksiemme ja nykyisen suhdannetilanteen edellyttämälle pohjalle.

Hallitus tahtoo toteuttaa kaikkien kansalaispiirien oikeudet tasapuolisesti huomioonottavaa sosiaalipolitiikkaa kiinnittäen erityistä huomiota vaikeimmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevien väestöryhmien aseman parantamiseen.

Kulttuuripolitiikassa kiinnitetään huomiota kouluolojemme, erikoisesti teknillisen ja maataloudellisen ammattiopetuksen kehittämiseen, tieteellisen tutkimustyön ja taiteen eri alojen tukemiseen sekä kansansivistyksen ajankohtaisten tarpeiden tyydyttämiseen.

Näissä tehtävissään hallitus odottaa saavansa ymmärtämystä ja tukea eduskunnalta ja koko Suomen kansalta.


46. MIETTUNEN
14.7.1961-13.4.1962  Hallituspäivät: 274

Ministeri  Nimitetty  Eronnut  Puolue  
Pääministeri     
Miettunen, Martti Juhani  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Pääministerin sijainen     
Luukka, Eemil Vihtori  14.7.1961  13.4.1962  ML  
    
Ulkoasiainministeri     
Karjalainen, Ahti Kalle Samuli  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Oikeusministeri     
Lehtosalo, Pauli  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Sisäasiainministeri     
Luukka, Eemil Vihtori  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Puolustusministeri     
Björkenheim, Edvard Lars Reguel  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Valtiovarainministeri     
Sarjala, Vihtori Wiljam  14.7.1961  13.4.1962  ML  
    
Ministeri valtiovarainministeriössä     
Niemi, Juho Eino Kullervo  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Opetusministeri     
Hosia, Heikki Päiviö  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Maatalousministeri     
Virolainen, Johannes  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Ministeri maatalousministeriössä     
Rönkkö, Tahvo Heikki  14.7.1961  13.4.1962  ML  
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri     
Kleemola, Kauno Antero  14.7.1961  26.2.1962  ML  
Erkkilä, Eeli Johannes  26.2.1962  13.4.1962  ML  
    
Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä     
Erkkilä, Eeli Johannes  14.7.1961  26.2.1962  ML  
Kauppa- ja teollisuusministeri     
Hustich, Väinö Ilmari  14.7.1961  13.4.1962  amm.  
Ministeri kauppa- ja teollisuusministeriössä     
Lehtosalo, Pauli   25.8.1961  13.4.1962  ML  
Sosiaaliministeri     
Simonen, Vieno   14.7.1961  13.4.1962  ML  
Ministeri sosiaaliministeriössä     
Jussila, Mauno Nikolai  14.7.1961  13.4.1962  ML  
    


Puoluejakautuma:  14.7.1961  13.4.1962
                               ML  14        ML  13
                             amm.  1      amm.  1